Part 4

Tavaran kunnollisuudesta oli niinmuodoin pidetty huolta, ja varastossa oli riittävästi erilaisia verkoja, sarsseja ja Göttingenin kankaita sekä tarvittavia vuorikankaita, joten me olisimme vaatetusaineksen laadun nojalla voineet varsin hyvin julkisesti näyttäytyä; mutta puvun muoto pilasi enimmälti koko asian. Jos näet sellainen kotiräätäli sattuikin olemaan kelpo kisälli, joka osasi hyvin ommella ja valmistaa mestarillisesti leikatun nutun, niin hänen piti nyt ottaa puku leikatakseenkin, ja tämä ei aina luonnistunut parhaiten. Lisäksi tuli vielä, että isäni piti kaikki vaatekappaleensa ehyinä ja puhtaina vuosikausia niitä pikemmin säilytellen kuin käyttäen ja harrasti siitä syystä erikoisesti eräänlaisia vanhoja kuoseja ja koristeita, joten koreutemme toisinaan näytti eriskummalliselta.

Sillä tavoin oli syntynyt sekin vaatevarasto, jonka minä otin mukaani lähtiessäni yliopistoon. Se oli varsin täydellinen, olipa joukossa eräs nauhuksilla koristettukin puku. Minä, joka olin tällaiseen asuun jo tottunut, pidin itseäni kyllin kaunistettuna; mutta ei kestänyt kauan, kun ystävättäreni, aluksi kevyesti kiusoitellen, sitten järkevästi asiaa perustellen, minulle vakuuttivat, että näytin sellaiselta kuin olisin tulla tupsahtanut jostakin vieraasta maailmasta. Miten asia minua harmittikin, en kumminkaan aluksi käsittänyt, kuinka voisin itseäni auttaa. Mutta kun sitten herra von Masuren, suosittu runollinen maalaisjunkkari, kerran esiintyi näyttämöllä samanlaisessa puvussa joutuen herttaisen naurun esineeksi pikemmin ulkonaisen kuin sisäisen mauttomuutensa vuoksi, niin minä rohkaisin mieleni ja uskalsin yhdellä kertaa vaihtaa koko vaatevarastoni muotia ja paikkakunnan makua vastaavaan, sen tosin samalla melkoisesti vähentyessä.

Kestettyäni tämän koettelemuksen jouduin kokemaan toisen, joka tuntui minusta sitäkin epämieluisammalta, kun se koski asiaa, joka ei ole niinkään helposti korjattavissa ja muuksi muutettavissa.

Minä näet olin syntynyt ja kasvanut yläsaksalaisen murteen alueella, ja vaikka isäni aina jossakin määrin harrastikin puhdaskielisyyttä ja oli huomauttanut meille lapsille jo varhaisella iällä niistä seikoista, joita voi pitää tuon kieliparren todellisina puutoksina, siten ohjaten meitä parempaan puheenlaatuun, oli minulle kuitenkin jäänyt varsin monia syvemmällä piileviä omituisuuksia, joita minä niiden minua miellyttävän suorasukaisuuden vuoksi kernaasti korostin saaden siten joka kerta toisilta ankarat nuhteet. Seikka näet on se, että yläsaksalainen ja kenties erikoisesti Reinin ja Mainin varrella asuva (suuret virrat, samoinkuin merenrannikko, vaikuttavat näet aina vilkastuttavasti) käyttelee puheessaan paljon vertauksia ja vihjailuja, ja hänen sisäinen, terveeseen järkeen varautuva kuntonsa viljelee sananlaskumaisia puheenparsia. Kummassakin tapauksessa hän on usein karkea, mutta siitä huolimatta aina kohtuullinen, jos pidetään silmällä lauseparren tarkoitusta, mutta toisinaan kieltämättä kiertyy mukaan jotakin sellaista, mikä osoittautuu arkaa kuulijaa loukkaavaksi.

Jokainen maakunta pitää omasta murteestansa, sillä onhan se oikeastaan se elementti, jossa sielu hengittelee, mutta kaikki tietävät, kuinka itsepintaisesti Meissenin murre on osannut vallita, jopa eräänä aikana syöstä syrjäänkin toisia. Me olemme monet vuodet kärsineet tuota pedanttista komentoa, ja ainoastaan taajan vastustuksen nojalla ovat kaikki maakunnat jälleen saavuttaneet vanhat oikeutensa. Mitä nuori, vilkas ihminen sellaisen alinomaisen mestaroimisen vuoksi sai kokea, käsittää helposti, kun ottaa huomioon, että ääntämisestä luopuminen, johon lopulta olisi voinut suostua, samalla edellytti oman ajatustavan, mielikuvituksen, tunteen ja isänmaallisen luonteen uhraamista. Ja tämän sietämättömän vaatimuksen esittäjät olivat miehiä ja naisia, joiden vakaumusta minä en voinut omaksua, koska uskoin havaitsevani heidän olevan väärässä, joskaan en kyennyt tätä tuntoani itselleni selvittämään. Minun oli määrä tyytyä siihen, ettei ollut lupa viittailla raamatullisiin ydinlausumiin eikä käytellä aikakirjojen vilpittömiä puheenparsia. Minun piti unohtaa, että olin lukenut Geiler von Kaisersbergia, ja olla käyttelemättä sananlaskuja, jotka monenkertaisen turhan tavoittelun asemesta kohta osuvat naulan päähän. Kaikesta tuosta, mitä olin nuorekkaan kiihkeästi omaksunut, minun piti luopua; minä tunsin sisimpäni herpautuvan ja tiesin tuskin enää, miten puhua kaikkein jokapäiväisimmistä asioista. Samalla minä kuulin sanottavan, että piti puhua niinkuin kirjoittaa ja kirjoittaa niinkuin puhuu; mutta minusta puhuminen ja kirjoittaminen näyttivät kerta kaikkiansa kahdelta eri asialta, jotka kumpainenkin saattoivat hyvin puolustaa omia oikeuksiansa. Sitäpaitsi oli Meissenin murteessakin paljon sellaista, mikä ei olisi paperilla näyttänyt erikoisen somalta.

Jokainen, joka kuulee tässä kerrottavan, kuinka ratkaisevasti nuoreen ylioppilaaseen vaikuttivat sivistyneet miehet ja naiset, oppineet ja muuten hienoa seuraa harrastavat henkilöt, olisi voinut heti havaita, että olemme Leipzigissä, vaikka tuota ei olisi nimenomaan sanottukaan. Jokainen Saksan yliopisto on omaa lajiansa; koska näet isänmaassamme ei voi päästä valtaan mikään yleinen sivistys, niin jokainen paikkakunta säilyttää omat tapansa kehitellen luonteenomaisia erikoisuuksiansa äärimmilleen. Juuri niin on yliopistoiden laita. Jenassa ja Hallessa oli raakuus kohonnut ylimmilleen, ruumiinvoimat, miekkailutaito, mitä hurjin käsikähmäisyys kuuluivat siellä päiväjärjestykseen, ja sellainen tila voi säilyä ja jatkua ainoastaan mitä halpamaisimmassa humussa ja sumussa elettäessä. Miten monimuotoinen ylioppilaiden suhtautuminen noiden kaupunkien asukkaisiin lieneekin ollut, se pysyi kumminkin aina samana, sikäli ettei hurja muukalainen ollenkaan kunnioittanut kaupunkilaista ja piti itseänsä erikoisena, kaikenlaiseen vapauteen ja julkeuteen etuoikeutettuna olentona. Leipzigissä sitävastoin ylioppilas tuskin voi olla muuta kuin hieno ja kohtelias, mikäli tahtoi olla jonkinlaisessa suhteessa rikkaisiin, sivistyneisiin ja säädyllisyyttä tarkoin noudattaviin kaupungin asukkaisiin.

Kaiken hienon käytöksen, joka ei esiinny suuripiirteisen ja väljän elämäntavan kukkana, täytyy tosin näyttää ahdasmieliseltä, vanhoilliselta, ehkäpä eräissä suhteissa älyttömältäkin, ja niin uskoivat nuo Saalen hurjat metsämiehet olevansa melkoisesti voitolla Pleissen kesyihin lammaspaimeniin verrattuina. Zachariaen »Renommisti» pysyy aina merkittävänä asiakirjana, koska sen ajan elämän- ja mielenlaatu siinä havainnollisesti ilmenee, ja hänen runoelmainsa täytyy yleensäkin olla tervetulleet jokaiselle, joka haluaa saada käsitystä silloisen seurallisen olon ja elämän tosin heikosta, mutta viattomuutensa ja lapsellisuutensa vuoksi rakastettavasta tilasta.

Kaikki ne tavat, jotka johtuvat yhteisön olevista oloista, jäävät pysyväisiksi, ja minun aikanani muistutti vielä moni seikka Zachariaen sankarirunoelmassa mainittuja. Yksi ainoa yliopistollinen kansalaisemme piti itseänsä kyllin rikkaana ja riippumattomana uskaltaakseen olla välittämättä julkisesta mielipiteestä. Hän joi veljenmaljoja kaikkien ajurien kanssa, joiden antoi asettua herroina istumaan vaunuihin istuutuen itse kuskipenkille ajamaan, piti kovin hupaisena asiana, kun sai heidät kerran kaadetuksi, osasi korvata rikkoutuneet rattaat samoinkuin mahdollisesti koituneet kuhmutkin, mutta ei muuten loukannut ketään, näyttihän vain pilkkaavan suurta yleisöä. Kerran hän ja eräs juonikumppani valtasivat kauniina kävelypäivänä Thomas-myllärin aasin ja ratsastivat, hyvin puettuina, solkikengissä ja sukissa, mitä vakavimpina kaupungin ympäri, ihmeeksi kaikille kävelijöille, joita glaiisi oli tulvillansa. Kun muutamat hyvinäjattelevat tuon johdosta häntä moittivat, hän vakuutti ihan vilpittömästi halunneensa vain ottaa selkoa, miltä Herramme Kristus oli sellaisessa tapauksessa mahtanut näyttää. Jäljittelijää hän ei kumminkaan saanut yhtäkään ja vain vähän kumppaneita.

Jossakin määrin varakkaalla ja arvossapidetyllä ylioppilaalla näet oli täysi syy osoittaa kohteliaisuutta kauppiassäädylle ja harrastaa soveliasta ulkonaista käytöstä sitä enemmän, kun kolonia oli ranskalaisten tapojen elävänä esikuvana. Professorit olivat oman varallisuutensa ja palkkatulojensa nojalla oppilaistansa riippumattomat, ja monet ruhtinaankouluissa tai muissa kymnaaseissa sivistyksensä saaneet ja hyvää edistymistä virkauralla toivoelevat nuorukaiset eivät uskaltaneet sanoutua irti perinnäisistä tavoista. Läheinen Dresden, sikäläinen tarkkaavaisuus, oppilaitosten valvojien aito hurskaus ei voinut olla aiheuttamatta siveellistä, jopa uskonnollistakin vaikutusta.

Aluksi tämä elämäntapa ei ollut minulle vastenmielinen. Suosituskirjeeni olivat johtaneet minut hyviin perheisiin, joiden tuttavat piirit nekin ottivat minut suopeasti vastaan. Mutta kun minun piankin täytyi kokea, että yhteiskunta havaitsi minussa paljonkin moitittavaa ja että minun nyt, pukeuduttuani heidän mielensä mukaisesti, piti puhuakin niinkuin he hyväksi näkivät, ja kun samalla voin selvästi havaita, ettei osakseni toisaalta tullut paljoakaan siitä opetuksesta ja sivistyksestä, mitä olin toivonut yliopistokaupungissa oleskelemisesta itselleni koituvan, niin aloin käydä huolimattomaksi ja laiminlyödä seurallisia vierailuvelvollisuuksia ja muita huomaavaisuuksia ja olisin irroittunut kaikista näistä suhteista jo aikaisemmin, ellei minua olisi kiinnittänyt hovineuvos Böhmeen arkuus ja kunnioitus ja hänen puolisoonsa luottamus ja mieltymys. Hovineuvoksella valitettavasti ei ollut onnellista taitoa seurustella nuorten henkilöiden kanssa, hankkia itselleen heidän luottamuksensa ja ohjata heitä niinkuin kulloinkin oli tarpeen. Hänen luonansa käydessäni en milloinkaan mitään hyötynyt; hänen puolisonsa sitävastoin osoitti minulle vilpitöntä harrastusta. Sairaalloisuus pidätti häntä aina kotosalla. Hän kutsui minut usein iltaisin luoksensa ja osasi minua, joka tosin olin sivistynyt, mutta kuitenkin vailla hienoa käytöstä, opastaa ja korjata monissa pienissä ulkonaisissa seikoissa. Hänen luonansa vietti noita iltoja yksi ainoa ystävätär, joka kumminkin oli jo kopeampi ja koulumestarillisempi ja niinmuodoin minulle ylen vastenmielinen, joten hänen uhallansakin lankesin useasti jälleen niihin pahoihin tapoihin, joista toinen jo oli saanut minut luopumaan. He kohtelivat minua kuitenkin yhä vielä kärsivällisesti, opettivat minulle pikettiä, Thombrea ja muita sellaisia pelejä, joiden tuntemista ja käytännöllistä harjoittamista pidetään seurapiireissä välttämättömänä.

Eniten madame Böhme kuitenkin vaikutti minun makuuni, tosin vain kielteisellä tavalla, yhtyen kuitenkin siinä kohden täydellisesti arvostelijoihin. Gottschedin vedenpaljoudet olivat peittäneet saksalaisen maailman todellisena tuhotulvana, joka uhkasi kohota suurimpiakin vuoria korkeammalle. Sellaisen tulvan laskeutumiseen ja liejun kuivumiseen tarvitaan paljon aikaa, ja koska jokaisena aikana on lukemattomia matkivia runoniekkoja, niin lattean, vetisen matkimisesta koitui törky, josta nykyjään on tuskin aavistustakaan jäljellä. Silloisten arvostelijoiden suurimpana huvina, jopa ylpeytenäkin oli niinmuodoin huonon huonoksi havaitseminen. Jokainen, jolla oli vähänkin tervettä järkeä, joka pintapuolisesti tunsi vanhoja ja hieman lähemmin uusia kirjailijoita, luuli jo omistavansa mittakaavan, jota voi sovittaa joka paikkaan. Madame Böhme oli sivistynyt nainen, ja kaikki mitätön, heikko ja halpa oli hänelle vastenmielistä; sitäpaitsi oli hänellä puolisona mies, joka yleensäkin oli sotakannalla runouteen nähden eikä jättänyt arvoon sitäkään, minkä hänen puolisonsa sentään olisi hyväksynyt. Hovineuvoksetar tosin kuunteli vähän aikaa kärsivällisesti, kun rohkenin hänelle esittää huomattavien, jo hyvässä maineessa olevien runoilijain säkeitä tai suorasanaisia teoksia; muistissani näet säilyi yhä edelleenkin kaikki se, mikä minua edes jossakin määrin miellytti; mutta hänen myöntyväisyytensä ei ollut pitkäaikainen. Ensimmäinen, minkä hän kerrassaan kauhistuttavalla tavalla moitti pataluhaksi, oli Weissen »Muodinmukaiset runoniekat», joka parhaillaan moneen kertaan esitettynä saavutti suurta suosiota ja oli minua ihan erikoisesti huvittanut. Mutta kun nyt asiaa tarkemmin tutkin, en voinut väittää hänen olevan väärässä. Eräitä kertoja olin uskaltanut hänelle lukea muutamia omiakin runoja, joiden ei käynyt paremmin kuin muunkaan seuran. Siten oli Saksan parnasson alueella sijaitsevat koreat, kirjavat heinämaat, joilla mielelläni käyskelin, lyhyessä ajassa armottomasti niitetty, olipa minun vielä pakko olla osaltani kääntelemässä kuivavia heiniä ja pilkkailla kuolleeksi sitä, mikä oli vielä äsken aiheuttanut minulle sulaa iloa.

Näitä hänen katsantokantojansa joutui tietämättänsä tukemaan professori Morus, ylen leppoinen ja ystävällinen mies, jonka tulin tuntemaan hovineuvos Ludwigin luona aterioidessani ja joka erittäin suopeasti suostui pyyntööni saada käydä häntä tapaamassa. Tiedustellessani häneltä vanhan ajan asioita en salannut sitäkään, mikä uudemmissa ilmiöissä mieltäni ilahdutti. Hän puhui minulle näistä seikoista rauhallisemmin, mutta, mikä pahempi, myöskin perusteellisemmin kuin madame Böhme, avaten silmiäni aluksi mitä suurimmaksi harmikseni, mutta myöhemmin sentään kummastuksekseni ja lopulta mieleni ylennykseksi.

Lisäksi tulivat vielä ne jeremiadit, joiden avulla Gellert tapasi käytännöllisissä harjoituksissaan kehoittaa meitä luopumaan runoudesta. Hän halusi vain suorasanaisia kirjoitelmia ja arvostelikin ne aina ensinnä. Säkeitä hän käsitteli pelkkänä murheellisena lisänä, ja, mikä pahinta, minun proosanikaan ei löytänyt suurta armoa hänen silmissään; minulla näet oli aina tapana kuten ennenkin sommitella kirjoitelmani pieneksi romaaniksi, jonka mielelläni kehittelin kirjeiden muodossa. Aiheet olivat intohimoisia, tyyli särki tavallisen proosan puitteet, ja sisällys ei tosiaankaan liene osoittanut tekijän syvää ihmistuntemusta, joten opettajamme suosi minua ylen vähän, joskin hän tarkoin luki minun samoinkuin muidenkin teokset, korjasi ne punaista liuosta käyttäen ja liitti erinäisiin kohtiin siveellisiä huomautuksia. Monet sellaiset lehdet, joita kauan aikaa mielikseni talletin, ovat valitettavasti vihdoin vuosien kuluessa paperieni joukosta hävinneet.

Jos vanhemmat henkilöt tahtoisivat menetellä kasvatuksellisessa suhteessa oikein, ei heidän pitäisi milloinkaan kieltää eikä tärvellä nuorelta mieheltä sellaista, mikä tuottaa hänelle iloa, olipa se millaista tahansa, elleivät samalla osaa tarjota tai salaa toimittaa hänelle jotakin muuta sen sijaan. Kaikki vastustelivat minun harrastelujani ja taipumuksiani, ja se, mitä minulle niiden asemesta ylistettiin, oli osalta minusta niin loitolla, etten voinut päästä tuntemaan sen etuja, tai se oli niin lähellä minua, etten pitänyt sitä moitittua parempana. Se minut kerrassaan hämmensi, ja minä olin ajatellut mitä parhain toivein Ernestin Ciceron Oratorista pitämiä luentoja. Jotakin minä niistä lienen oppinutkin, mutta siitä, mikä minulle oikeastaan oli tärkeätä, minä en saanut selkoa. Minä vaadin arvostelun mittakaavan ja luulin huomaavani, ettei sitä ollut kenelläkään; kukaan näet ei myöntynyt toisen mielipiteeseen, vaikka puolelta ja toiselta esimerkeinkin asiaa valaistiin. Ja mistäpä olisimmekaan löytäneet oikean arvostelun, kun Wielandin miellyttävistä, meidän nuorempien täyden suosion saavuttaneista teoksistakin osattiin poimia paljon moitittavaa.

Olemukseni ja opintojeni näin monella muotoa hajautuessa, jopa paloittuessakin, sattui niin, että minun oli käytävä päivällisaterialla hovineuvos Ludwigin luona. Hän oli lääketieteen harjoittaja, kasvitieteilijä, ja koko pöytäseuran muodostivat Morusta lukuunottamatta yksinomaan lääketieteellisten opintojen aloittelijat tai pian lääkäreiksi valmistuvat henkilöt. Näinä hetkinä minä en kuullut puhuttavan mistään muusta kuin lääkeopista ja luonnonhistoriasta, ja mielikuvitukseni suistui ihan uusille aloille. Nimiä Haller, Linné, Buffon minä kuulin mainittavan erittäin kunnioittavasti, ja jos toisinaan syntyikin kiistaa niiden erehdysten vuoksi, joihin he kuuluivat langenneen, niin lopulta sentään tuli kaikki tasapainoon, heidän tunnustettujen runsaitten ansioittensa kunniaksi. Asiat olivat huvittavia ja merkittäviä ja kiinnittivät tarkkaavaisuuttani. Minä perehdyin vähitellen moniin nimityksiin ja laajaan sanastoon, jonka omaksuin sitäkin mieluummin, kun pelkäsin kirjoittaa yhtäkään säeparia, miten luontevasti se lieneekään minulle tarjoutunut, tai lukea mitään runoa, koska pelkäsin, että se voisi minua nyt miellyttää ja että kenties aivan pian täytyisi sittenkin myöntää se, samoinkuin moni muu, kelvottomaksi.

Tämä makusuuntain ja arvostelmain epävarmuus huolestutti minua päivä päivältä yhä enemmän, niin että lopulta jouduin epätoivoon. Minä olin ottanut mukaani parhaimpina pitämäni nuoruusiän tuotteet, osalta siitä syystä, että sittenkin toivoin voivani niinmuodoin hankkia itselleni jonkinlaista kunniaa, osalta voidakseni sitä varmemmin tutkia edistymistäni; mutta nyt olin siinä pahassa pulassa, johon henkilö joutuu, kun häneltä vaaditaan täydellistä mielenmuutosta, kieltäytymistä kaikesta, mitä on oppinut rakastamaan ja hyvänä pitämään. Muutaman ajan kuluttua ja monien taisteluiden jälkeen minä kumminkin kohdistin aloittamiini ja päättämiini teoksiin sellaisen ylenkatseen, että eräänä päivänä poltin keittiön liedessä kaikki runot ja suorasanaiset kertoelmat, suunnitelmat ja luonnokset saaden koko talon täyttävällä sankalla savulla vanhan kelpo emäntämme melkoisen pelon ja ahdistuksen valtaan.

SEITSEMÄS KIRJA.

Saksalaisen kirjallisuuden tilasta sinä aikana on kirjoitettu niin paljon ja tyydyttävästi, että jokainen näitä asioita jossakin määrin harrastava voi saada siitä perinpohjaisen tiedon, ja sitä koskevat arvostelmatkin lienevät jokseenkin yhtäpitävät. Kun tässä aion kappaleittain ja katkelmittain siitä jotakin sanoa, en tarkoita niinkään sen todellisen laadun kuvailemista, vaan pikemmin selontekoa siitä, miten se minuun suhtautui. Senvuoksi puhun ensinnäkin sellaisista asioista, jotka erikoisesti yleisöä kiihdyttävät, kaiken mukavan elämän ja kaiken hilpeän, itsekylläisen, elävän runoustaiteen kahdesta perivihollisesta: satiirista ja kritiikistä.

Rauhallisina aikoina kukin tahtoo elää tavallansa, kaupungin asukas tahtoo harjoittaa ammattiansa, liikettänsä, ja varsinaisen työn jälkeen huvitella. Samoin haluaa kirjailijakin mielellään jotakin sommitella, saada teoksensa tunnetuiksi ja toivoa niistä ainakin kiitosta, joskaan ei palkkaa, koska uskoo tehneensä jotakin hyvää ja hyödyllistä. Tässä levossa häiritsee porvaria satiirikko, kirjailijaa kriitikko, ja rauhallinen yhteiskunta joutuu siten epämieluisaan liikehtimistilaan.

Se kirjallinen kausi, johon minä synnyin, kehittyi edellisestä sen vastakohtana. Saksa, johon oli pitkät ajat tulvinut vieraita kansoja, jota toiset kansallisuudet olivat läpäisseet, jonka oli opillisissa ja diplomaattisissa toimissa turvauduttava vieraisiin kieliin, ei mitenkään voinut kehitellä omaa kieltänsä. Monien uusien käsitteiden ohella työntyi siihen pakosta ja suottakin lukemattomia vieraita sanoja, ja saatiinpa aihetta käyttää tunnetuistakin asioista puhuttaessa muukalaisia lauseparsia ja sanakäänteitä. Saksalainen, joka oli lähes kahden vuosisadan aikana onnettomissa, melskeisissä oloissa eläen villeytynyt, lähti oppimaan ranskalaisilta hienompaa elämäntapaa ja roomalaisilta taitoa ajatustensa arvokkaaseen ilmaisemiseen. Mutta tämän piti tapahtua myöskin äidinkielellä; tekihän noiden vieraiden kielipartten välitön käyttö ja niiden puolittaiset saksannokset sekä seurustelu- että liikekielen naurettavaksi. Sitäpaitsi omaksuttiin määrättömästi etelän kielten vertauksellisia käänteitä ja käytettiin niitä ylen liioitellusti. Samoin siirrettiin ruhtinasmaisten Rooman kansalaisten ylhäinen käytöstapa saksalaisten pikkukaupunkien oppineitten olosuhteisiin eikä oltu missään kotona, kaikkein vähimmin omassa piirissä.

Tänä aikana syntyi kuitenkin jo nerokkaita teoksia ja saksalainen vapauden ja hilpeyden henki pääsi ilmenemään. Vilpittömään vakavuuteen nojautuen se vaati, että oli kirjoitettava puhtaasti ja luontevasti, vieraita sanoja viljelemättä ja pitäen silmällä yleisesti ymmärrettävää merkitystä. Nämä kiitettävät harrastukset avasivat kuitenkin ovet ja ikkunat leveälle kotimaiselle latteudelle, puhkaisivatpa vielä sen padonkin, jonka yli suurten vedenpaljouksien oli määrä lähinnä tulvia sisään. Jäykkä pedanttisuus piti sentään kauan puoliansa kaikissa neljässä tiedekunnassa, kunnes se vihdoin paljoa myöhemmin pakeni toisesta toiseen.

Terävillä päillä, vapaasti ympärilleen silmäilevillä luonnonlapsilla oli niinmuodoin kaksi esinettä, joita käsitellen he voivat harjoittaa itseänsä, toimia niitä vastaan ja, koska asia ei ollut erikoisen tärkeä, purkaa vallattomuutensa, nimittäin vieraiden sanojen, sanamuotojen ja -käänteiden rumentama kieli ja sellaiset arvottomat teokset, jotka pyrkivät pysyttelemään vapaina tuosta virheestä. Kenenkään mieleen ei johtunut, että toista pahaa vastaan taisteltaessa kutsuttiin avuksi toinen.

Liscow, nuori uskalias mies, rohkeni enimmäisenä käydä henkilökohtaisesti ahdistamaan erästä latteata, typerää kirjailijaa, jonka taitamaton käyttäytyminen soi hänelle pian tilaisuutta kiivaampiin hyökkäyksiin. Sitten hän avarsi toimintakehäänsä suunnaten pilkkansa aina määrättyihin henkilöihin ja esineisiin, joita hän halveksi ja pyrki tekemään halveksittaviksi, jopa leppymättömän vihaisesti vainosikin. Hänen uransa oli lyhyt; levoton, säännötön mies kuoli aivan pian unohduksiin joutuneena. Jos hän olikin saanut vain vähän aikaan, saattoi hänen työssään ilmenevä kyky ja luonteenlujuus näyttää hänen maanmiehistänsä arvossapidettävältä; ovathan saksalaiset aina osoittaneet erikoisen harrasta kunnioitusta varhain kuolleille, lupaaville kyvyille. Sanalla sanoen: meille kiitettiin ja suositeltiin Liscowta sangen aikaisin etevänä satiirikkona, jonka arveltiin kykenevän viemään voiton yleisen suosion saavuttaneesta Rabeneristakin. Me tosin emme nähneet siitä mitenkään hyötyvämme, koska emme voineet hänen teoksistansa löytää muuta kuin sen, että hän oli havainnut typerän typeräksi, mikä seikka meistä tuntui ihan luonnolliselta.

Rabener, hyvin kasvatettu, hyvää kouluopetusta nauttinut, luonteeltansa hilpeä eikä suinkaan kiihkeä tai vihainen, kävi käsiksi yleiseen satiiriin. Hänen niinsanottuihin paheisiin ja typeryksiin kohdistamansa moite pohjautuu levollisen terveen järjen puhtaisiin katsantokantoihin ja määrättyyn siveelliseen käsitykseen siitä, millainen maailman tulisi olla. Virheiden ja puutosten moittiminen on sävyisää ja hilpeää, ja hänen teostensa vähäistäkin rohkeutta puolustetaan edellyttämällä, ettei typeräin parantaminen naurettavuuden avulla ole mikään hedelmätön yritys.

Rabenerin laista henkilöä ei hevillä jälleen ilmesty. Kunnollisena, tarkkana virkamiehenä hän suorittaa velvollisuutensa voittaen siten kansalaistensa arvonannon ja ylempiensä luottamuksen; sen ohella hän antautuu virkistyksekseen käsittelemään hilpeän huolettomasti koko lähintä ympäristöänsä. Turhantarkkoja oppineita, itserakkaita nuorukaisia, ahdasmielisyyttä ja omahyväisyyttä kaikissa muodoissaan hän kohtelee pikemmin leikkisästi kuin ivallisesti, ja hänen ivansakaan ei ilmaise mitään ylenkatsetta. Samoin hän laskee leikkiä omasta olotilastansa, onnettomuudestaan, elämästään ja kuolemastaan.