Part 3

Yhä uudistuvana perusvakaumuksenani oli usko vanhojen kielten tärkeyteen; kirjallisesta sekamelskasta näet kohosi alinomaa näkyviini niin paljon, että havaitsin noiden kielten aarteihin sisältyvän kaikkien puhetaidollisten esikuvien ja samalla kaiken muun, mitä maailmassa on koskaan ollut arvokasta. Heprea ja raamatulliset opinnot olivat väistyneet taka-alalle, samoin kreikka, koska tietoni eivät siinä ulottuneet Uutta Testamenttia kauemmaksi. Sitä vakavammin minä harrastin latinankieltä ja -kirjallisuutta, jonka mestariteokset ovat meitä lähempänä ja joka erinomaisten alkuperäisten tuotteiden ohella tarjoo vielä kaikkien aikojen sadon käännöksissä ja etevimpien oppineiden teoksissa. Senvuoksi minä luin paljon latinankielisiä teoksia varsin vaivattomasti ja saatoin uskoa tekijöitä ymmärtäväni, koska kirjaimellinen tarkoitus oli minulle täysin selvä. Harmittipa minua kovin, kun kuulin Grotiuksen ylimielisesti sanoneen lukevansa Terentiusta toisin kuin poikaset. Kuinka onnellinen onkaan rajoittuneisuudessansa nuoriso, vieläpä ihmiset yleensäkin, koska voivat jokaisena olemassaolonsa hetkenä pitää itseänsä täydellisinä ja todesta ja väärästä, korkeasta ja matalasta välittämättä pysyttelevät vain siinä, mikä heille soveltuu.

Niin olin siis oppinut latinan samoinkuin saksan, ranskan ja englanninkielen, pelkän käytännön nojalla, ilman sääntöjä ja käsitteitä. Se, joka tuntee silloisen kouluopetuksen tilan, ei varmaankaan oudoksu, että syrjäytin kieliopin samoinkuin puhetaidolliset teoriatkin: minuun näytti kaikki juurtuvan aivan luonnollisesti, sanat, niiden muodot ja muunnelmat säilyivät korvassani ja mielessäni, ja minä käyttelin kieltä vaivattomasti kirjoittamiseen ja juttelemiseen.

Mikonpäivä, se aika, jolloin minun oli määrä lähteä yliopistoon, tuli yhä lähemmäksi, ja mieltäni liikutti sekä elämä että oppi. Kotikaupunkiini kohdistuva vastenmielisyys kävi minulle yhä ilmeisemmäksi. Gretchenin karkoitus oli taittanut nuoruuteni versovan latvan; se tarvitsi aikaa työntääkseen sivuilta uusia vesoja ja korvatakseen kärsimänsä vaurion uudella kasvulla. Päämäärättömät retkeilyni kaupungin kaduilla olivat loppuneet, minä kuljin kuten toisetkin vain mikäli se oli välttämätöntä. Gretchenin kaupunginosassa minä en enää milloinkaan käynyt, enpä lähitienoillakaan. Vanhat muurit ja tornit muuttuivat minulle vähitellen vastenmielisiksi, ja kaupungin olojen järjestys ei sekään tuntunut enää miellyttävältä: kaikki, mikä oli ennen näyttänyt kunnianarvoiselta, ilmeni nyt vääristyneinä kuvina. Minulle, kaupungintuomarin tyttärenpojalle, eivät sellaisen tasavallan sisäiset puutokset olleet jääneet tuntemattomiksi, sitä vähemmän, kun lapset kokevat aivan omituista kummastusta ja kiihoittuvat uutteriin tutkimuksiin niin pian kuin jokin heidän siihen asti ehdottomasti kunnioittamansa asia käy hiemankin epäilyttäväksi. Minulle oli käynyt liiankin selväksi, kuinka toivoton on kunnon miesten harmistunut kiistely niitä vastaan, jotka ovat puolueiden voitettavissa, jopa lahjottavissakin. Kaikkea vääryyttä minä vihasin sanomattomasti; lapset näet ovat kaikki moraalisia rigoristeja. Isäni, joka oli ainoastaan yksityishenkilönä kaupungin asioiden kanssa tekemisissä, ilmaisi moneen epäonnistuneeseen seikkaan kohdistuvan mieliharminsa erittäin vilkkaasti. Ja enkö nähnyt hänen nyt, monien opintojensa, puuhiensa, matkojensa ja monipuolisen sivistymisensä jälkeen, vihdoin viettävän palomuuriensa sisäpuolella yksinäistä elämää, jonkalaista minä en voinut itselleni toivoa? Tämä kaikki lepäsi mielessäni kamalana taakkana, josta voin vapautua ainoastaan pyrkimällä keksimään itselleni ihan toisenlaista elämänsuunnitelmaa kuin se, joka oli noudatettavakseni määrätty. Minä luovuin ajatuksissani lakitieteellisistä opinnoista ja aloin harrastaa yksinomaan kieliä, muinaistiedettä, historiaa ja kaikkea siitä kumpuavaa.

Suurinta huvia minulle kuitenkin aina tuotti itsessäni, toisissa henkilöissä tai luonnossa havaitsemien! seikkojen runollinen kuvaileminen. Minä onnistuin siinä yhä helpommin, koska se tapahtui vaistomaisesti ja mikään kritiikki ei ollut minua häirinnyt, ja jos en oikein luottanutkaan tuotteisiini, en kumminkaan voinut niitä pitää ihan kelvottomina, olkoonpa, että niissä ilmeni virheellisyyksiä. Jos erinäisiä seikkoja teoksissani moitittiinkin, pysyi sittenkin salaisena vakaumuksenani, että asia tulisi vähitellen korjautumaan ja että minut kerran sopisi kunnioittaen mainita Hagedornin, Gellertin ja muiden heidänlaistensa miesten rinnalla. Sellainen päämäärä näytti minusta kuitenkin liian tyhjältä ja riittämättömältä; minä tahdoin ryhtyä vakavasti harjoittamaan mainittuja perusteellisia opintoja, saada täydellisemmän muinaisuuteen perehtymisen nojalla omat työni ripeämmin edistymään ja valmistautua yliopistonopettajan toimeen. Se tuntui minusta otollisimmalta tehtävältä nuorelle miehelle, joka aikoi sivistää itseänsä ja edistää toisten henkilöiden sivistymistä.

Näissä aikeissani minä aina pidin silmällä Göttingeniä. Sellaisiin miehiin kuin Heyne, Michaelis ja monet muut minä ehdottomasti luotin; hartain haluni oli päästä heitä kuuntelemaan ja tarkkaamaan heidän oppejansa. Mutta isäni oli taipumaton. Miten eräät läheiset ystävät, jotka olivat samaa mieltä kuin minä, koettivatkin häneen vaikuttaa, hän vaati ehdottomasti, että minun oli lähdettävä Leipzigiin. Niin ollen isäni, joka tietämättään vastusti suunnitelmiani, lisäsi itsepintaisuudellansa minun julkeuttani siinä määrin, etten ollenkaan häikäillyt kuunnella häntä tuntikausia hänen minulle kertoessaan ja kertaillessaan niitä opintojen ja elämän eri kursseja, jotka minun oli yliopistoissa ja suuressa maailmassa suoritettava.

Koska kaikki toiveet Göttingeniin pääsemisestä olivat tuhoutuneet, suuntasin nyt katseeni Leipzigiin. Sieltä hohteli minulle kirkkaana valona Ernesti, ja Morus herätti jo hänkin melkoista luottamusta. Minä sommittelin itselleni kaikessa hiljaisuudessa vastakkaisohjelman, tai paremmin sanoen: rakensin tuulentuvan verrattain tukevalle pohjalle; tuntuipa minusta kerrassaan romanttisen kunniakkaalta määrätä oma elämänura, joka minusta näytti sitäkin vähemmän haaveelliselta, kun Griesbach oli samoin menetellen jo saavuttanut hyviä tuloksia ja saanut senvuoksi kaikilta ylistystä osakseen. Vanki, joka on päässyt irtautumaan kahleistansa ja saanut tyrmän ristikkokanget pian poikkiviilatuiksi, ei voi tuntea suurempaa salaista iloa kuin minä nähdessäni päivien kuluvan ja lokakuun lähestyvän. Kolkko vuodenaika, huonot tiet, joista kaikki tiesivät kertoa, eivät minua säikyttäneet, se ajatus, että oli talvisaikaan asetuttava elämään uudelle paikkakunnalle, ei mieltäni sumentanut; lyhyesti sanoen: minä pidin ainoastaan olevia olosuhteitani ilottomina ja kuvittelin muun, tuntemattoman maailman valoisaksi ja hilpeäksi. Niin minä kudoin unelmia, joissa yksinomaan askartelin, ja toivoin löytäväni etäältä pelkkää onnea ja tyydytystä.

Miten tarkoin minä nämä aikeeni kaikilta salasinkin, en kumminkaan voinut olla niitä ilmaisematta sisarelleni, joka aluksi kovin säikähdyttyänsä lopulta rauhoittui, kun lupasin tulla hänet noutamaan, jotta hän saisi kerallani iloita saavuttamastani loistavasta olotilasta ja ottaa osaa elämännautintooni.

Hartaasti odotettu Mikonpäivä saapui vihdoin. Matkaseuranani kirjakauppias Fleischer ja hänen puolisonsa, syntyjään Triller, joka aikoi käydä Wittenbergissä isäänsä tervehtimässä, minä lähdin ilomielin matkaan ja jätin arvoisan kaupungin, joka oli nähnyt minun syntyvän ja kasvavan, välinpitämättömänä taakseni, ikäänkuin en olisi aikonut enää milloinkaan siellä käydä.

Niin irtautuvat erinäisinä vaihekausina lapset vanhemmistaan, palvelijat isännistään, suosikit suosijoistaan, ja sellainen yritys asettua omille jaloillensa, päästä riippumattomaksi, elää omaa elämäänsä, onnistuipa se tai jäi onnistumatta, on aina luonnon tahdon mukainen.

Me olimme ajaneet Pyhäinmiestenportista ja ehtineet kohta sivuuttaa Hanaun, kun jo saavuin seutuihin, jotka herättivät huomiotani uutuudellansa, joskaan eivät vallitsevana vuodenaikana tarjonneet paljoa ilahduttavaa näkemistä. Pitkälliset sateet olivat perinpohjin turmelleet tiet, joita ei yleensäkään oltu korjattu siihen hyvään kuntoon, jossa ne myöhemmin havaitsemme. Niinmuodoin ei matkamme ollut miellyttävä eikä onnellinenkaan. Kosteata säätä sain kumminkin kiittää eräästä luonnonilmiöstä, joka lienee ylen harvinainen; en näet milloinkaan myöhemmin sellaista nähnyt enkä kuullut toistenkaan nähneen. Me kuljimme yön aikaan Hanaun ja Gelnhausenin välillä erästä kukkulanrinnettä ylöspäin ja tahdoimme, vaikka olikin jo pimeä, mieluummin kulkea jalkaisin kuin antautua alttiiksi tämän taipalen vaaroille ja vaikeuksille. Yht’äkkiä näin tien oikealla puolella syvänteessä eräänlaisen ihmeellisesti valaistun amfiteatterin. Suppilomaisessa tilassa välkkyi siinä lukemattomia valoja porrasmaisesti toisiansa ylempänä, ja ne paistoivat niin kirkkaina, että silmät siitä huikenivat. Ne hämmensivät katsetta sitäkin enemmän, kun eivät suinkaan pysyneet kaikki kohdallansa, vaan kimpoilivat edestakaisin, sekä ylhäältä alaspäin että päinvastoin, vieläpä joka suuntaan. Useimmat sentään pysyivät paikallaan ja vilkkuivat vilkkumistaan. Minä noudatin ylen vastahakoisesti toisten kutsua ja jätin tämän näytelmän, jota olisin halunnut tarkemmin havaita. Kysyttäessä kyytimies tosin ei ollut tietävinään mitään sellaisesta ilmiöstä, mutta sanoi lähimailla olevan vanhan kivilouhoksen, jonka syvä keskiosa oli täynnä vettä. En tahdo ratkaista, oliko kysymyksessä virvatulten aaveleikki vaiko joukko valoa hohtelevia eläviä olentoja.

Thüringenin halki kuljettaessa tiet kävivät vieläkin kehnommiksi, ja valitettavasti juuttuivat vaunumme liikkumattomiksi Auerstädtin tienoilla yön pimetessä. Me olimme etäällä ihmisasumuksista ja yritimme parhaamme mukaan saada ajoneuvojamme liikkeelle. Minä ponnistelin osaltani innokkaasti ja lienen siinä liiaksi venyttänyt rintajänteitäni; pian jälkeenpäin näet tunsin kipua, joka hävisi ja uudistui ja vasta monien vuosien kuluttua minut kokonaan jätti.

Ikäänkuin olisi tämän yön ollut määrä sisältää mitä vaihtelevimpia kohtaloita, minä jouduin odottamattoman onnellisen tapauksen jälkeen kokemaan kiusaa ja harmia. Me näet tapasimme Auerstädtissa erään jalosukuisen pariskunnan, joka oli samanlaisten kohtaloiden viivyttämänä vast’ikään sinne saapunut: muhkean, arvokkaan, parhaassa iässänsä olevan herran ja hänen erittäin kauniin puolisonsa. He kehoittivat kohteliaasti meitä aterioimaan kerallansa, ja minä tunsin itseni ylen onnelliseksi, kun oivallinen rouva suvaitsi ystävällisesti minua puhutella. Mutta kun minut sitten lähetettiin kiirehtimään odotettua lientä, valtasi minut, tosin valvomiseen ja matkan rasituksiin tottumattoman, niin voittamaton uneliaisuus, että kerrassaan nukuin kävellessäni, palasin huoneeseen lakki päässä, en ollenkaan huomannut, että toiset parhaillaan lukivat pöytärukoustansa, ja asetuin minäkin tajuttoman huolettomana tuolin taakse ollenkaan aavistamatta, että käytökseni erittäin huvittavalla tavalla häiritsi heidän hartauttansa. Rouva Fleischer, jolta ei puuttunut älyä ja leikillisyyttä enempää kuin terävää kieltäkään, kiiruhti jo ennenkuin istuttiin huomauttamaan vieraille, ettei heidän pitänyt hämmästyä näkemästänsä: hänen nuorella matkakumppanillaan muka oli hyvät taipumukset kveekariksi, joka luulee parhaiten kunnioittavansa Jumalaa ja kuningasta pitämällä hatun päässään. Kaunis rouva ei voinut pidättyä nauramasta ja näytti niinmuodoin vieläkin kauniimmalta, ja minä olisin antanut mitä hyvänsä, kunhan ei minun olisi tarvinnut olla aiheena hilpeyteen, joka niin erinomaisen hyvin hänelle sopi. Mutta kun sitten riisuin päähineeni, niin hienon maailman tapoja noudattavat henkilöt lakkasivat kohta pilailemasta ja sallivat parhaimman viinin täysin haihduttaa uneliaisuuden, mielipahan ja kaikkien kestettyjen vastoinkäymisten muistot.

Kun saavuin Leipzigiin, oli parhaillaan messujen aika. Siitä koitui minulle erikoista huvia, koska näin kotoisten olojen täällä toistuvan, näin tuttuja tavaroita ja kauppiaita, vain toisissa paikoissa ja toisessa järjestyksessä. Minä kuljin torin poikki ja myymäkojujen ohi melkoisin mielenkiinnoin, mutta erikoisesti kiinnittivät huomiotani, omituisissa pukimissaan, itäisten seutujen asukkaat, puolalaiset ja venäläiset, mutta ennen kaikkea kreikkalaiset, joiden muhkeita vartaloita ja arvokasta vaatetusta minä kävin varsin usein mielikseni katselemassa.

Tämä vilkas liikehtiminen loppui kuitenkin pian, ja nyt kiintyi huomioni itse kaupunkiin, sen kauniisiin, korkeihin ja tasamittaisiin rakennuksiin. Se teki minuun erittäin hyvän vaikutuksen, ja myöntää täytyy, että siinä yleensä, mutta varsinkin pyhä- ja juhlapäivien hiljaisina hetkinä, on jotakin vaikuttavan juhlallista. Kuutamoiset, puolittain varjossa, puolittain valossa lepäävät kadut houkuttelivat minua usein öisille kävelyretkille.

Siihen verrattuna, mihin olin aikaisemmin tottunut, tämä uusi olotila ei minua suinkaan tyydyttänyt. Leipzig ei palauta katselijan mieleen mitään vanhojen aikojen muistoja; sen muistomerkit puhuvat uudesta, äskeisestä, kaupallista toimeliaisuutta, varallisuutta, rikkautta ilmaisevasta aikakaudesta. Aivan minun mieleisiäni olivat kuitenkin minusta suunnattomilta näyttävät rakennukset, jotka kääntävät julkipuolensa kahdelle kadulle ja sisällyttävät huimaavan korkeiksi rakennettuihin pihamuureihinsa kokonaisen porvarillisen maailman muistuttaen siten suurta linnaa, jopa puolta kaupunkiakin. Minä asetuin asumaan erääseen näistä eriskummallisista rakennuksista, nimittäin vanhan ja uuden Neumarktin välissä sijaitsevaan »Tulipalloon». Kahdessa sievässä huoneessa pihan puolella, missä läpikulun vuoksi oli liikettä ja elämää, asui messujen kestäessä kirjakauppias Fleischer, muun ajan ne olivat siedettävästä hinnasta minun hallussani. Asuinkumppanina minulla oli eräs jumaluusopin ylioppilas, joka perusteellisesti tunsi oppiaineensa, oli hyvänluontoinen, mutta köyhä. Suurta huolta tulevaisuuteen nähden aiheutti hänelle paha silmätauti, jonka hän oli itsellensä hankkinut ylenmäärin lukemalla aina syvään iltahämärään asti, vieläpä kuunvalossakin, säästääkseen hieman öljyä. Vanha emäntämme kohteli häntä avuliaasti, minua aina ystävällisesti ja piti meistä kummastakin hyvää huolta.

Nyt minä kiiruhdin suosituskirjeineni Mascovin oppilaan hovineuvos Böhmen luo, joka nyttemmin ensinmainitun seuraajana opetti historiaa ja valtio-oikeutta. Pieni, tanakka, vilkas mies otti minut vastaan sangen ystävällisesti ja esitteli minut puolisollensa. He molemmat, samoinkuin muutkin henkilöt, joiden luona kävin, antoivat minulle mitä parhaat toiveet suunniteltuun oleskeluuni nähden. Aluksi minä en kumminkaan ilmaissut kenellekään salaisia aikeitani, joskin minun oli ylen vaikea odottaa soveliasta hetkeä päästäkseni vapautumaan lainopista ja antautuakseni tutkimaan antiikkia. Minä odotin varovaisuuden vuoksi, kunnes Fleischer rouvineen oli lähtenyt pois, jotteivät omaiseni saisi liian väleen tietoa aikeistani. Mutta sitten minä menin viipymättä hovineuvos Böhmen luo, jolle asia mielestäni oli uskottava, ja selitin hänelle varsin johdonmukaisesti ja vilpittömästi aikeeni. Esitystäni ei kumminkaan otettu suopeasti vastaan. Historioitsijana ja valtio-opin tutkijana Böhme nimenomaisesti vihasi kaikkea, mikä tuoksahti kaunotieteiltä. Pahaksi onneksi hän ei ollut parhaissa suhteissa niiden viljelijöihin, ja varsinkaan Gellertiä, johon minä, taitamattomasti kylläkin, olin sanonut kovin luottavani, hän ei voinut ollenkaan sietää. Hänestä näytti, varsinkin olevia olosuhteita silmälläpitäen, ihan mahdottomalta luovuttaa omaksi vahingoksensa noille miehille uskollinen kuulija. Niinpä hän pitikin minulle oikopäätä ankaran nuhdesaarnan, jossa vakuutti, ettei voisi milloinkaan ilman vanhempieni lupaa myöntyä sellaiseen toimenpiteeseen, ei siinäkään tapauksessa, että sen itse hyväksyisi. Sitten hän kiukkuisesti herjasi filologiaa ja kieliopintoja, mutta sitäkin enemmän niitä runollisia harjoituksia, joihin olin tosin hieman vihjaillut. Lopuksi hän huomautti, että jos tahdoin päästä antiikkia oppimaan, voin sen tehdä paljoa paremmin lainopin tietä kulkien. Hän palautti muistiini eräitä hienoja lainoppineita, Eberhard Otton ja Heinecciuksen, lupasi minulle Rooman muinaistiedosta ja oikeushistoriasta koituvaksi yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista osoittaen minulle ilmiselvästi, ettei tässä ollut kysymyksessä edes mikään kiertotie, jos vielä myöhemmin aikoisin toteuttaa tuon suunnitelmani, sitä tarkoin harkittuani ja saatuani vanhempani siihen suostumaan. Hän kehoitti minua ystävällisesti asiaa uudelleen harkitsemaan ja pian ilmoittamaan ajatukseni, koska luentojen kohta alkaessa oli välttämätöntä tehdä jonkinlainen päätös.

Hän menetteli varsin sievästi, kun ei tahtonut heti paikalla pakottaa minua suostumaan. Hänen todisteensa ja se painokkuus, joka hänen esityksessään ilmeni, olivat jo saaneet minut, taipuisan nuorukaisen, vakuutetuksi, ja vasta nyt minä havaitsin vaikeudet ja arveluttavuudet asiassa, jonka olin kaikessa hiljaisuudessa kuvitellut varsin helposti suoritettavaksi. Hovineuvos Böhmen rouva kutsutti minut pian senjälkeen luoksensa. Minun saapuessani hän oli yksin. Hän ei ollut enää nuori, oli kovin kivulloinen, sanomattoman leppoisa ja herkkä, ja muodosti nimenomaisen vastakohdan miehellensä, jonka hyvänluontoisuus saattoi ilmetä pauhaavanakin. Hän johti minut miehensä ja minun kesken äskettäin sattuneeseen keskusteluun ja esitti minulle uudelleen asian koko laajuudessaan niin ystävällisesti, lempeästi ja järkevästi, etten voinut olla myöntymättä; niihin muutamiin ehtoihin, joita minä järkähtämättä asetin, toisaalta myönnyttiin.

Hovineuvos järjesti sitten opinto-ohjelmani: minun oli määrä kuunnella filosofiaa, oikeushistoriaa, Institutioita ja vielä jotakin muuta. Minä suostuin tuohon, mutta sain sentään aikaan sen, että pääsin kuuntelemaan Gellertin kirjallisuushistoriallisia, Stockhauseniin nojautuvia luentoja ja sitäpaitsi ottamaan osaa hänen toimeenpanemiinsa harjoituksiin.

Kaikki nuoret henkilöt kunnioittivat ja rakastivat Gellertiä erinomaisesti. Minä olin jo käynyt hänen luonansa, ja hän oli ottanut minut ystävällisesti vastaan. Hän ei ollut kookas, vaan siro, mutta ei laiha; lempeät, melkein surumieliset silmät, erittäin kaunis otsa, säännöllinen kyömynenä, hieno suu, kasvojen miellyttävä soikio, kaikki tuo teki hänen läsnäolonsa miellyttäväksi ja halutuksi. Oli hieman vaikea päästä hänen puheillensa. Hänen molemmat famuluksensa olivat kuin kaksi pappia varjelemassa pyhäkköä, johon ei pääse kuka hyvänsä eikä mihin aikaan tahansa. Sellainen varokeino olikin välttämätön, sillä hänen olisi täytynyt uhrata koko päivä, jos olisi tahtonut ottaa vastaan ja tyydyttää kaikki ne ihmiset, jotka pyrkivät tutunomaisesti häntä lähestymään.

Luennoillani minä kävin aluksi uutterasti ja uskollisesti, mutta filosofia ei kumminkaan tahtonut ottaa minua kirkastaakseen. Logiikassa minusta tuntui ihmeelliseltä, että minun piti kiskoa erilleen, paloitella ja ikäänkuin tuhota niitä henkisiä toimintoja, joita olin pienestä pitäen suorittanut mitä vaivattomimmin, jotta niiden oikea käytäntö siten minulle selviäisi. Olevaisesta maailmasta ja Jumalasta minä uskoin tietäväni suunnilleen yhtä paljon kuin itse opettajani, ja useissa kohdin minusta tuntui siltä, että asiat ankarasti kangersivat. Kaikki kävi sentään jotenkin johdonmukaisesti aina lähelle laskiaista, jolloin professori Wincklerin läheisyydessä Thomas-aukiolla juuri luentotunnin aikaan nostettiin mitä maukkaimpia hedelmäleivoksia kuumina pannusta. Ne myöhästyttivät meitä siinä määrin, että vihkomme höltyivät ja niiden loppupuoli keväämmälle ehdittäessä suli ja hävisi lumen keralla.

Lainopillisten luentojen kävi pian yhtä huonosti; minä näet jo tiesin juuri niin paljon kuin opettaja piti hyvänä meille ilmoittaa. Muistiinmerkitsemisessä osoittamani itsepintainen ahkeruus piankin laimeni, sillä minusta tuntui ylen ikävystyttävältä kirjoittaa vielä kerran muistiin asioita, joita olin isäni keralla varsin usein kertaillut toisinaan kysyen, toisinaan vastaten, joten ne olivat ainiaaksi painuneet mieleen. Vahinko, joka koituu siitä, että koulu kehittää nuoria henkilöitä eräissä aineissa liian pitkälle, on myöhemmin ilmennyt sitäkin selvemmin, kun on vähennetty kieliopintoihin ja varsinaisten esitietojen pohjustamiseen kuuluvaa aikaa ja tarkkaavaisuutta omistaen ne niinsanotuille reaaliasioille, jotka pikemmin hajaannuttavat kuin sivistävät, ellei niitä opeteta järjestelmällisesti ja täydellisesti.

Mainitsen tässä vielä ohimennen erään toisenkin haitan, joka on opiskeleville suureksi vastukseksi. Professorit, enempää kuin muutkaan virkamiehet, eivät voi olla kaikin samanikäisiä; mutta koska nuoremmat oikeastaan opettavat vain oppiaksensa, vieläpä, jos ovat hyväpäisiä, kiiruhtavat oman aikansa edelle, niin he hankkivat sivistyksensä nimenomaan kuulijainsa vahingoksi, koska viimeksimainituille ei opeteta sitä, mitä he oikeastaan tarvitsevat, vaan sitä, mitä opettaja katsoo hyväksi ottaa itseänsä varten käsiteltäväksi. Vanhempien professorien joukossa sitävastoin ovat monet jo pitkät ajat pysyneet paikoillaan, edistymättä: he jakavat yleensä ainoastaan määrättyyn kaavaan jähmettyneitä mielipiteitä ja, mitä yksityiskohtiin tulee, paljon sellaista, minkä aika on jo tuominnut tarpeettomaksi ja vääräksi. Siten syntyy murheellinen ristiriita, joka tempoo nuoria mieliä puoleen ja toiseen ja jota tuskin voivat tasoittaa keski-ikäiset opettajat, koska he, vaikka ovatkin riittävässä määrin oppineet ja sivistyneet, kuitenkin tuntevat yhä vielä toimekasta pyrkimystä tietoon ja harkintaan.

Samalla kuin siten opin paljon enemmän tuntemaan kuin perusteellisesti itselleni selvittämään, joten jouduin yhä kasvavan vastenmielisyyden valtoihin, tuotti elämäkin minulle monia pieniä ikävyyksiä. Niinpä onkin laita, että olopaikkaa vaihtaessaan ja uusiin elämänsuhteisiin sijoittuessaan joutuu aina maksamaan pääsyrahoja. Naisten ensimmäinen moite koski vaatetustani; minä näet olin saapunut kotoa akademiaan tosiaankin hieman eriskummallisin varuksin.

Isäni, jota ei mikään harmittanut siinä määrin kuin se, että jotakin tapahtui suotta, ettei joku osannut käyttää aikaansa oikein tai ei keksinyt tilaisuutta sen käyttelemiseen, kehitteli aikaa ja voimia koskevan säästeliäisyytensä niin pitkälle, ettei häntä enää huvittanut mikään muu kuin kahden kärpäsen tavoittaminen yhdellä iskulla.

Siitä syystä hänellä ei ollut milloinkaan palvelijaa, joka ei olisi kelvannut talossa johonkin muuhun toimeen. Koska hän aina ennen oli kirjoittanut kaikki omin käsin ja myöhemmin voi mukavuudekseen sanella edellämainitun nuoren asuinkumppanini kirjoitettavaksi, niin hän katsoi myös edullisimmaksi pitää palvelijoinansa räätäleitä, joiden täytyi käyttää hetkensä hyvin, koska heidän oli pidettävä huoli omista livereistänsä, vieläpä isän ja lastenkin vaatetuksesta, ja sitäpaitsi toimittaa kaikki paikkaustyö. Isäni itse huolehti parhaiden verkojen ja muiden kankaiden hankinnasta ostamalla tavaransa messujen aikana ulkolaisilta kauppaherroilta ja keräämällä ne varastoonsa. Niinpä muistan vielä varsin hyvin, että hän kävi joka kerta aachenilaisten herrojen von Löwenichien luona tutustuttaen minut pienestä pitäen näihin ja muihin eteviin kauppaherroihin.