Part 2

Jos sisarukset olivat ensimmäisinä vuosinansa leikkineet ja oppineet, kasvaneet ja kehittyneet täysin yhtä rintaa, joten heitä olisi hyvinkin voinut pitää kaksoisina, niin tämä yhteys, tämä luottamus säilyi yhä ruumiillisten ja henkisten voimien kehkeytyessä. Nuoruusiän mielenkiinnon, sen ihmetyksen, jota herätessään aiheuttavat aistilliset, henkisiin muotoihin pukeutuvat vietit ja aistillisia hahmoja omaksuvat henkiset pyrinnöt, kaikki näitä asioita koskevat mietteet, jotka meitä pikemmin pimentävät kuin kirkastavat, niinkuin sumu peittää eikä valaise laaksoa, josta pyrkii kohoamaan, monet niistä koituvat erehdykset ja selkkaukset sisarukset kokivat ja kestivät toistensa keralla ja saivat omituisista tiloistansa sitäkin vähemmän selkoa, kun läheisen sukulaisuuden pyhä arkuus, heidän tahtoessaan päästä lähemmäksi toisiansa, tulla selvyyteen, sitäkin valtaavammin heitä toisistansa erotti.

Minä puhun tässä vastahakoisesti siitä, mitä monta vuotta sitten ryhdyin kuvailemaan voimatta kumminkaan saada asiaa suoritetuksi. Kun liian pian kadotin tämän rakastetun, käsittämättömän olennon, tunsin olevan riittävästi aihetta johdattaa mieleeni hänen arvoansa, ja niin syntyi minussa runollisen kokonaisuuden suunnitelma, jonka puitteissa olisi ollut mahdollista kuvailla hänen yksilöllisyyttänsä; mutta siihen ei löytynyt muuta muotoa kuin Richardsonin romaaneissaan käyttämä. Ainoastaan mitä täsmällisimmin, loppumattomin yksityiskohdin, jotka kaikki elävästi ilmaisevat kokonaisuuden luonnetta ja ihmeellisestä syvyydestä kummuten antavat jonkinlaisen aavistuksen tuosta syvyydestä, ainoastaan siten olisi jossakin määrin voinut onnistua tämän merkillisen persoonallisuuden kuvaileminen; lähde näet voidaan ajatella, mikäli se virtaa. Tästä kauniista ja hurskaasta aikeesta, kuten monista muistakin, minut vieroitti maailman hälinä, ja nyt minulla ei ole muuta neuvoa kuin hetkiseksi kutsua esiin tuon autuaan hengen varjo ikäänkuin taikakuvastinta käytellen.

Hän oli pitkä, hento- ja hyvärakenteinen, ja hänen käytöksessään oli jotakin luontaisen arvokasta, joka sulautui miellyttävään pehmeyteen. Hänen kasvonpiirteensä, jotka eivät olleet huomattavat eivätkä kauniit, kertoivat olennosta, joka ei ollut eikä voinut olla sopusoinnussa itsensä kanssa. Hänen silmänsä eivät olleet näkemistäni kauneimmat, mutta syvimmät, niiden takaa odotti eniten, ja kun ne ilmaisivat jotakin kiintymystä, rakkautta, niin niissä oli verraton loiste. Ja kumminkaan tuo ilme ei ollut hellä, kuten se, joka tulee sydämestä tuoden samalla mukanansa jotakin kaihomielistä ja ikävöivää; tämä ilme tuli sielusta, se oli täyteläinen ja runsas, näytti tahtovan vain antaa tarvitsematta ottaa mitään vastaan.

Varsinaisena hänen kasvojensa rumentajana, vieläpä siinä määrin, että hän toisinaan saattoi näyttää todella rumalta, oli sen ajan muoti, joka ei ainoastaan paljastanut otsaa, vaan teki vielä kaiken voitavansa sitä näennäisesti tai todellisesti, sattumalta tai tahallisesti suurentaakseen. Koska hänellä oli mitä naisellisin, puhtaanakaareutuvin otsa ja samalla suuret, mustat kulmakarvat ja ulkonevat silmät, niin siten syntyi ristiriitaa, joka ei ainakaan vetänyt puoleensa ketään vierasta, jos ei suorastaan tympäissytkään. Hänellä oli siitä jo varhain tunto, joka kävi yhä kiusallisemmaksi, mitä kauemmaksi hän eteni niihin ikävuosiin, joina molemmat sukupuolet kokevat viatonta iloa voidessaan toisiansa miellyttää.

Kenellekään ei oma hahmo voi olla vastenmielinen; rumimmalla samoinkuin kauneimmallakin on oikeus iloita olemuksestansa, ja koska hyväntahtoisuus kaunistaa ja jokainen hyväntahtoisesti itseänsä kuvastimessa silmäilee, niin voi väittää, että jokaisen täytyisi mielikseen itseänsä katsella, vaikka sitä vastustelisikin. Sisareni taipui kuitenkin siinä määrin ehdottomasti ymmärryksenomaiseen asiain käsittelyyn, ettei hän mitenkään voinut tässäkään kohden olla sokea ja typerä; päinvastoin: hän tiesi, ehkäpä selvemminkin kuin kohtuullista oli, jäävänsä leikkikumppaneistansa ulkonaiseen kauneuteen nähden erittäin paljon jälkeen eikä osannut omaksua lohdutuksekseen, että oli sisäisiltä avuiltansa heitä verrattomasti etevämpi.

Jos naishenkilön puuttuva kauneus on korvattavissa, niin tässä tapauksessa sen teki kaikkien ystävättärien häneen kohdistuva luottamus, kunnioitus ja rakkaus; olivatpa he vanhoja tai nuoria, heillä oli kaikilla samat tunteet. Hän oli kerännyt ympärillensä erittäin miellyttävän seuran; ei puuttunut nuoria miehiäkään, jotka osasivat siihen pujahtaa, joten melkein jokainen tyttö löysi itsellensä ystävän; hän yksin jäi ilman. Jos näet jo hänen ulkomuotonsa oli jossakin määrin tympäisevä, niin sen takaa kuultava sisäinen olemus oli sekin pikemmin torjuva kuin puoleensavetävä; arvokkuus näet aina pakottaa toisen henkilön vetäytymään takaisin omaan itseensä. Hänellä oli siitä elävä tunto, hän ei sitä minulta salannut, ja hänen kiintymyksensä suuntautui sitä voimakkaammin minuun. Seikka oli kylläkin omituinen. Kuten uskotut, joille ilmaisemme rakkaussuhteen, vilpittömän osanottonsa nojalla muuttuvat todellisiksi myötärakastajiksi, kasvavatpa kilpakosijoiksikin, lopulta kenties todella saaden kiintymyksen suuntautumaan itseensä, samoin kävi meidän sisarusten. Kun näet minun ja Gretchenin välinen suhde raukesi, niin sisareni lohdutti minua sitä vakavammin, kun hän salaiseksi tyydytyksekseen havaitsi vapautuneensa kilpailijattaresta, ja samaten täytyi minun, mikäli hän osoitti minulle oikeamielisyyttä, kaikessa hiljaisuudessa melkein vahingoniloisena tuntea olevani ainoa henkilö, joka häntä todella rakasti, hänet tunsi ja häntä kunnioitti. Kun nyt minussa aika ajoin uusiutui Gretchenin menettämisestä aiheutunut tuska ja minä aloin yht'äkkiä itkeä, valittaa ja käyttäytyä rajusti, niin minun epätoivoni herätti hänessä samanlaista epätoivoista kärsimättömyyttä kaiken saavuttamatta jääneen, epäonnistuneen ja ohivilahtaneen vuoksi, joten me molemmat tunsimme itsemme äärettömän onnettomiksi, sitäkin enemmän, kun tässä omituisessa tapauksessa uskotut eivät saaneet muuttua rakastavaisiksi.

Onneksi puuttui oikullinen lemmenjumala, joka tarpeettomasti aiheuttaa ylen paljon pahaa, kerrankin hyväätekeväisesti asiaan auttaakseen meidät kaikesta pulasta. Minä seurustelin uutterasti erään nuoren englantilaisen kanssa, joka opiskeli Pfeilin koulukodissa. Hän osasi hyvin tehdä selkoa kielestänsä, ja minä harjoitin sitä hänen kerallansa saaden samalla kuulla yhtä ja toista hänen maastansa ja kansastansa. Hän seurusteli pitkät ajat meidän luonamme minun voimatta havaita hänessä kiintymystä sisareeni, mutta hän lienee sentään kaikessa hiljaisuudessa elätellyt sellaisia tunteita aina intohimoon asti, sillä vihdoin asia tuli arvaamatta ja yht’äkkiä ilmi. Sisareni tunsi hänet, piti häntä arvossa, ja hän ansaitsi sen. Hän oli usein ottanut kolmantena henkilönä osaa englantilaisiin keskusteluihimme, me olimme molemmin yrittäneet hänen suustansa oppia englantilaisen ääntämisen merkillisyyksiä omaksuen siten äänensävyn ja soinnin ohella opettajamme erikoisimmatkin persoonalliset omituisuudet, joten lopulta kuulosti sangen kummalliselta, kun me yhdessä ollen puhuimme kuin yhdestä suusta. Hänen yrityksensä oppia meiltä samalla tavalla yhtä paljon saksaa ei tahtonut ottaa onnistuakseen, ja luulenpa havainneeni, että tuo pieni lemmenjuttukin suoritettiin sekä kirjallisesti että suullisesti englanninkielellä. Nämä nuoret henkilöt sopivat varsin hyvin toisillensa: mies oli kookas ja hyvärakenteinen kuten sisarenikin, vain vielä solakampi; hänen pienet ja suppeat kasvonsa olisivat voineet olla todellakin sievät, ellei rokko olisi niitä liiaksi rumentanut; hänen käytöksensä oli rauhallinen, varma, voipa sitä toisinaan sanoa kuivaksi ja kylmäksikin; mutta hänen sydämensä uhkui hyvyyttä ja rakkautta, hänen sielunsa jaloutta, ja hänen kiintymyksensä olivat yhtä kestävät kuin varmat ja tyynet. Nyt tämä vakava pari, joka vasta äskettäin oli toisensa löytänyt, esiintyi ihan erikoisena toisten joukossa, jotka olivat jo paremmin keskenänsä tutustuneet, olivat kevytmielisemmät, tulevaisuuteen nähden huolettomat ja ajattelemattomasti solmivat suhteita, jotka tavallisesti häipyvät olemattomiin tulevaisten vakavampien liittojen hedelmättömänä alkunäytelmänä ja erittäin harvoin vaikuttavat jatkuvasti elämään.

Sellainen hilpeä seura ei jättänyt käyttämättä hyväksensä kaunista vuodenaikaa ja viehättävää seutua. Usein järjestettiin vesimatkoja, koska ne ovat huviretkistä kaikkein seurallisimpia. Mutta liikuimmepa vesitse tai maitse, joka tapauksessa ilmenivät heti eri vetovoimat; jokainen löysi parinsa, ja muutamille miehille, jotka eivät olleet lupautuneet ja joiden joukkoon minäkin kuuluin, ei jäänyt minkäänlaista naisseuraa tai enintään sellainen, jota ei olisi hupaisena päivänä itsellensä valinnut. Eräs ystävä, joka oli samassa asemassa ja jolta lienee puuttunut naispuolinen kumppani etupäässä siitä syystä, että hän, vaikka olikin erittäin leikkisä ja älykäs, oli vailla sitä hellyyttä ja huomaavaisuutta, jota sellaiset liitot välttämättä edellyttävät, lupasi nyt, jo usein leikkisästi ja henkevästi olotilan vaikeutta valitettuansa, seuraavan kerran kokoonnuttaessa esittää ehdotuksen, jonka toteuttamisesta koituisi apu hänelle ja koko seurueelle. Hän täyttikin lupauksensa. Kun näet erään erinomaisen vesimatkan ja erittäin miellyttävän kävelyretken jälkeen varjoisain kukkulain välimaalle leiriytyneinä nurmikolla loikoen tai sammaleisilla kallioilla ja puunjuurilla istuen olimme hilpeinä nauttineet maalaisaterian ja ystävä näki meidät kaikki iloisina ja hyvällä tuulella, niin hän käski kujeellisen arvokkaasti kaikkia istuutumaan puoliympyrään, jonka eteen hän astui alkaen saarnata mahtipontisesti seuraavaan tapaan:

»Korkeasti kunnioitetut ystävät ja ystävättäret, parilliset ja parittomat! — Jo tästä puhuttelusta taidetaan havaita, kuinka tarpeellista on, että astuu esiin katumussaarnan pitäjä kolkuttamaan seurueen omaatuntoa. Osa minun jaloista ystävistäni on parillinen ja mahtanee niin ollen voida varsin hyvin; toinen osa on pariton ja voi ylen huonosti, kuten minä omasta kokemuksestani vakuuttaa taidan; ja jos kohta rakkaat parilliset tässä ovatkin enemmistönä, niin jätän kuitenkin harkittavaksenne, eikö ole seurallinen velvollisuus kaikista huolta pitää. Miksi liitymmekään lukuisina yhteen, ellemme sitä varten, että olisimme keskinäisessä vuorovaikutuksessa? Mutta kuinka se taitaa tapahtua, kun piirissämme on jälleen havaittavissa niin monia pieniä eriseuroja? Kaukana olkoon minusta, että näistä kauniista suhteista mitään pahaa ajattelisin tai niitä loukata tahtoisin; mutta kaikki aikanansa! Siinä kaunis, korkea sana, jota tosin ei kukaan ajattele, kun ajanvietteistä on riittävästi huolta pidetty.»

Sitten hän jatkoi puhettansa yhä vilkkaammin ja hupaisemmin asettaen seurallisia hyveitä ja helliä tuntoja vastatusten. »Viimeksimainittuja», sanoi hän, »meiltä ei voi milloinkaan puuttua, me kuljetamme niitä aina mukanamme ja jokainen saavuttaa niissä helposti ja harjoittelematta mestaruuden; ensinmainittuja meidän sitävastoin tulee etsiä, meidän tulee vaivautua, jos mielimme ne saavuttaa, ja miten pitkälle niissä edistynemmekin, emme kuitenkaan koskaan opi niitä täysin vallitsemaan?» — Nyt hän alkoi käydä käsiksi yksityiskohtiin. Monikin lienee tuntenut itsensä satutetuksi, ja välttämättä täytyi toisiansa silmäillä; mutta ystävämme nautti sitä etuoikeutta, ettei hänen sanoistaan milloinkaan pahastuttu, joten hän voi häiriytymättä jatkaa:

»Puutosten paljastaminen ei riitä, onpa väärinkin niin menetellä, ellei samalla tiedä osoittaa keinoja olotilan parantamiseen. Niinpä en tahdokaan, ystäväiseni, piinaviikonsaarnaajan tavalla yllyttää teitä katumukseen ja parannukseen ylipäänsä, päinvastoin: minä toivon kaikille rakastettaville pareillemme kaikkein pisintä ja kestävintä onnea ja itse mitä varmimmin asiaa edesauttaakseni minä nyt ehdotan, että nämä pienet kaikkein herttaisimmat eriseurat hajoitetaan ja lopetetaan seurallisten hetkiemme ajaksi. Minä olen», jatkoi hän, »jo pitänyt huolta asian järjestämisestä, siltä varalta, että saavutan suosiota. Tässä on kukkaro, joka sisältää herrojen nimet; nostakaa nyt arpa, kaunottareni, ja suvaitkaa viikon päivät palvelijananne suosia sitä, jonka arpa teille määrää. Tämä koskee ainoastaan meidän piiriämme; kohta kun se hajaantuu, raukeavat myös nämä liitot, ja sydän ratkaiskoon, kuka teidät kotiin saattelee.»

Useita seurueen jäseniä tämä puhe ja sen esitystapa oli ilahduttanut, ja he näyttivät hyväksyvän tuon mieleenjohtuman; mutta muutamat parit tuijottelivat eteensä, ikäänkuin eivät olisi uskoneet siten tulevansa omilleen. Senvuoksi hän huusi leikillisen kiivaasti:

»Totisesti, minua hämmästyttää, ettei kukaan hypähdä seisaalleen ja toisten epäröinnistä huolimatta ylistä minun ehdotustani, selittele sen etuja ja vapahda minua esiintymästä itseni kehuskelijana. Minä olen, Jumala paratkoon, vanhin teidän seurassanne! Jo minulla on kalju pääkin, monien mietteitteni tähden» — hän otti hatun päästänsä — »mutta ilokseni ja kunniakseni minä sen näytteille asettaisin, jos omat harkintani, jotka kuivaavat minun nahkani ja riistävät minulta kauneimman koristeeni, taitaisivat edes jossakin määrin minua ja muita hyödyttää. Me olemme nuoria, ystäväni, ja se on ihanaa; me vanhenemme, ja se on tuhma juttu; me emme hevin loukkaannu toisiimme, ja se on kaunista ja vuodenajan mukaista. Mutta kohta, ystäväiseni, kohta tulevat ne päivät, joina meillä on paljonkin syytä loukkaantua itseemme: katsokoon silloin itsekukin, kuinka itsestänsä suoriutuu; mutta samalla loukkaantuvat toiset meihin monella muotoa, vieläpä niin, ettemme ollenkaan syytä oivalla; sitä varten meidän on varauduttava, ja sen pitää nyt tapahtuman.»

Hän oli esittänyt koko puheen, mutta varsinkin sen loppuosan kapusiinimunkin äänin ja elein; koska näet hän oli katolinen, lienee hänellä ollut riittävästi tilaisuutta tutkia mainittujen isien puhetaitoa. Nyt hän näytti hengästyneen, kuivasi väleen kaljun päälakensa, joka tosiaankin loi häneen pappismiehen leimaa, ja sai näillä kujeillansa kepeämielisen seuran niin hyvälle tuulelle, että kaikki hartaasti halusivat kuulla lisää. Mutta sen sijaan, että olisi jatkanut, hän veti esiin kukkaron ja kääntyi lähimmän naishenkilön puoleen. »Tehdäänpä koe», huudahti hän, »työ on tekijäänsä kiittävä. Ellei se viikon varrella miellytä, niin luovumme siitä, ja asia saa jäädä ennallensa.»

Puolittain halukkaina, puolittain pakon alaisina naiset nostivat lippusensa, ja varsin helposti voi havaita, että tässä vähäpätöisessä asiassa olivat monenlaiset kiivaat tunteet vaikuttamassa. Onneksi sattui niin, että erotetuiksi joutuivat hilpeämieliset, vakavammat sitävastoin jäivät toistensa seuraan; niinpä sai sisarenikin pitää englantilaisensa, ja molemmat olivat siitä erittäin kiitolliset lemmen ja onnen jumalalle. Antistes liitti kohta toisiinsa uudet sattumaparit, heidän terveydeksensä juotiin ja toivoteltiin kaikille iloa sitäkin enemmän, kun sen kestoaika oli määrätty lyhyeksi. Tämä oli epäilemättä hilpein hetki, minkä seuramme oli pitkiin aikoihin elänyt. Ne nuoret miehet, joiden osaksi ei ollut naishenkilöä liiennyt, saivat nyt tehtäväksensä pitää viikon kuluessa huolta hengestä, sielusta ja ruumiista, kuten puhujamme lausui, mutta erittäinkin sielusta, koska molemmat toiset pikemminkin osaisivat itseänsä auttaa.

Johtajat, jotka tahtoivat kohta kunnostautua, järjestivät nopeasti varsin sieviä, uusia leikkejä, valmistivat hieman kauemmaksi ilta-aterian, jota ei ollut odotettu, valaisivat yöllä palatessamme juhlavalkein aluksen, vaikka kirkas kuutamo teki sellaisen toimenpiteen tarpeettomaksi; he puolustautuivat huomauttamalla, että oli täysin uuden, seurallisen järjestyksen mukaista, jos maalliset tulet himmensivät taivaallisen kuun helliä silmäyksiä. Maihin astuessamme Solonimme huusi: »_Ite, missa est_!» Jokainen kuljetti arvan hänelle määräämän naisen aluksesta rannalle jättäen hänet sitten varsinaiselle kumppanillensa ja vaihtaen itselleen takaisin omansa.

Seuraavan kerran kokoonnuttaessa tämä viikoittainen järjestys määrättiin kesäkauden kestäväksi ja toimitettiin jälleen arvonta. Tämä leikki epäilemättä aiheutti seurueessa uuden, odottamattoman käänteen: jokainen intoutui ilmaisemaan kaikkea henkevyyttänsä ja suloansa ja mitä kohteliaimmin mielistelemään kulloistakin kaunotartansa varmasti luottaen siihen, että hänellä riittäisi kohteliaisuuksia ainakin viikon ajaksi.

Oli tuskin ehditty järjestyä, kun puhujaamme ollenkaan kiittämättä päinvastoin moitittiin häntä siitä, että oli puheensa parhaan osan, sen lopun, pitänyt omana tietonansa. Hän puolestaan väitti, että puheen paras osa oli suostuttelu ja ettei pidä ollenkaan puhua, ellei aio suostutella; vakuuttaminen näet oli hänen mielestään vaikea juttu. Kun ei hänelle kumminkaan annettu rauhaa, hän aloitti kohta nuhdesaarnan, entistä muodottomamman, kenties juuri siitä syystä, että aikoi puhua kaikkein vakavimmista asioista. Hän näet esitti, käyttäen raamatunlauseita, jotka eivät asiaan soveltuneet, vertauksia, jotka eivät osuneet, viittailuja, jotka eivät mitään selittäneet, sitä ajatusta, että henkilö, joka ei osaa salata intohimojansa, kiintymyksiänsä, toiveitansa, aikeitansa, suunnitelmiansa, ei pääse maailmassa mihinkään, vaan joutuu kaikkialla estetyksi ja pilkkana pidetyksi; mutta aivan erikoisesti oli ahkeroitava mitä syvimmän salaisuuden varjelemista, jos mieli olla onnellinen rakkaudessa.

Tuo ajatus punoutui hänen koko esitykseensä, vaikka hän ei siitä sanaakaan nimenomaan lausunut. Jos tahtoo muodostaa itselleen käsityksen tästä omituisesta ihmisestä, on otettava huomioon, että hänellä oli hyvät luontaiset lahjat, että hän oli kehittänyt kykyjänsä ja erittäinkin älyllistä terävyyttänsä jesuiittain kouluissa ja hankkinut itselleen suuren maailman- ja ihmistuntemuksen, tosin vain niiden huonoja puolia koskevan. Hän oli suunnilleen kahdenkolmatta vuoden ikäinen ja olisi mielellään käännyttänyt minutkin ihmisiä halveksivalle kannallensa. Se ei kumminkaan tahtonut ottaa luonnistuakseen, sillä minulla oli yhä suuri halu olla hyvä ja havaita toiset hyviksi. Hän on kuitenkin kääntänyt huomioni moneen seikkaan.

Jokaisen hilpeän seuran täydennykseksi tarvitaan välttämättä leikkisä henkilö, joka ei ole millänsäkään, vaikka toiset monen yksitoikkoisen hetken huviksi suuntaavat pilansa nuolet häneen. Ellei hän ole pelkkä täytetty saraseeni, sellainen, jota ritarit käyttelivät huviotteluissa peitsiänsä harjoittaessaan, vaan osaa itsekin hyökkäillä, ärsyttää ja haastaa kilpasille, lievästi haavoittaa, perääntyä ja ollen paljastavinaan voimattomuutensa antaa toisille aimo iskun, niin ei voi ajatella mitään miellyttävämpää. Sellainen veikko oli ystävämme Horn, jonka nimi jo antoi aihetta kaikenlaiseen leikinlaskuun ja jota vartensa vähäisyyden vuoksi aina mainittiin nimellä Hörnchen. Hän oli tosiaankin seuran pienin, käytökseltään kursailematon, mutta miellyttävä; tylppä nenä, hieman paksut huulet, pienet säihkyvät silmät muodostivat mustanruskeat kasvot, jotka näyttivät aina yllyttävän nauramaan. Hänen pientä jäykkää päätänsä peittivät runsaat mustat kiharat, poskissa sinersi jo nuorella iällä parransänki, jonka hän olisi kovin mielellään antanut kasvaa voidakseen koomillisena naamiona alinomaa seuraa huvittaa. Hän oli muuten sievä ja sukkela, mutta väitti olevansa vääräsäärinen. Hänen mielikseen myönnettiin väite todeksi, ja siten syntyi montakin pilapuhetta: ollen erittäin hyvänä tanssijana haluttu, hän näet katsoi naisten omituisuuksiin kuuluvaksi, että he tahtoivat aina nähdä käyrät sääret tanterella. Hänen hilpeytensä oli häviämätön ja hänen läsnäolonsa jokaisessa seurassa välttämätön. Me liityimme toisiimme sitäkin kiinteämmin, kun hänen oli määrä lähteä kerallani yliopistoon, ja hän ansaitsee myöskin, että kunnioittaen häntä ajattelen, koska hän pysyi monet pitkät vuodet sanomattoman rakkaana, uskollisena ja kärsivällisenä kumppaninani.

Minun helppo riimittelykykyni ja taitoni löytää jokapäiväisistäkin asioista runollinen puoli oli viekoitellut hänetkin sellaisiin töihin. Pieniä seuramatkojamme, huviretkiämme ja niiden kestäessä sattuneita seikkoja me runollisesti koristelimme, joten tapauksen kuvauksesta aina syntyi uusi tapaus. Mutta koska sellaiset seuralliset pilat tavallisesti päätyvät ivailuun ja ystävämme Horn hullunkurisine esityksineen ei pysynyt aina asianmukaisissa rajoissa, syntyi useasti harmia, joka kuitenkin voitiin aivan pian tyynnyttää ja hälventää.

Muun muassa hän koetteli kykyänsä eräässä siihen aikaan ahkerasti viljellyssä runoudenlajissa, koomillisessa sankarirunoelmassa. Popen »Kiharanryöstö» oli aiheuttanut paljon jäljittelyjä; saksalaisella maaperällä tätä runouslajia harjoitti Zachariae, ja se miellytti kaikkia, koska sen esineenä tavallisesti oli joku kömpelö henkilö, jota haltiattaret pitivät pilkkanansa toista parempaa suosien.

Ei ole ihme, mutta herättää sentään ihmettelyä, kun jotakin kirjallisuutta, varsinkin saksalaista, tarkastellessaan havaitsee, kuinka kokonainen kansakunta ei voi irtautua määrätystä ja eräässä muodossa onnekkaasti käsitellystä aiheesta, vaan tahtoo nähdä sen kaikin tavoin toisteltuna, joten kasautuvat jäljitelmät lopulta peittävät ja tukahduttavat alkuperäisen teoksen itsensä.

Ystäväni sepittämä sankariruno todisti sekin osaltansa tuon huomautuksen oikeaksi. Eräällä suurella rekiretkellä saa kömpelö henkilö kumppaniksensa naishenkilön, joka ei hänestä pidä, hänelle sattuu tosin varsin hullunkurisesti toinen sellaisessa tilaisuudessa mahdollinen onnettomuus toisensa jälkeen, kunnes hän vihdoin, rekioikeutta itselleen anellessaan, putoo istuimelta haltioiden tietenkin pantua hänelle kampia. Kaunokainen tarttuu ohjaksiin ja ajaa yksin kotiin; suosittu ystävä ottaa hänet vastaan saaden loistavan voiton julkeasta kilpakosijastansa. Oli muuten varsin sievästi keksitty, kuinka neljä eri haltiaa vuoron perään esiintyy hänen vahingoittajanansa, kunnes tontut kerrassaan hänet nolaavat. Aleksandriinein sepitetty, todelliseen tapahtumaan perustuva runoelma miellytti erinomaisesti pientä seuraamme, ja me olimme varmat siitä, että se varsin hyvin veti vertoja Löwenin »Vapunpäivänyölle» tai Zachariaen »Renommistille».

Kun seuralliset huvimme vaativat ainoastaan yhden illan ja niiden valmistelut vain muutamia tunteja, niin minulla oli riittävästi aikaa lukemiseen ja, kuten otaksuin, opiskelemiseen. Isäni mieliksi minä kertailin ahkerasti pientä Hoppea ja voin antaa tutkia itseäni sen sisältöön nähden missä järjestyksessä tahansa, joten perehdyin täydellisesti Institutioiden pääsisällykseen. Levoton tiedonjano ajoi minua kuitenkin yhä eteenpäin, minä johduin vanhan kirjallisuuden historiaan ja siitä yleistieteeseen kiireesti lukiessani Gesnerin »Isagogen» ja Morhofin »Polyhistorin» saaden siten yleispiirteisen käsityksen siitä, miten paljon omituisia asioita oli opissa ja elämässä jo esiintynyt. Tämä alinomainen ja kiireellinen, yötä päivää jatkuva uutteruus minua pikemmin hämmensi kuin kehitti; mutta sitäkin suurempaan labyrinttiin minä eksyin, kun löysin isäni kirjastosta Baylen ja syvennyin siihen.