Part 1

TARUA JA TOTTA ELÄMÄSTÄNI II

Kirj.

Johann Wolfgang von Goethe

Suomentanut

J. Hollo

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1924.

TARUA JA TOTTA

TOINEN OSA

Mitä nuorena toivoo, sitä saa vanhana yltäkyllin.

KUUDES KIRJA.

Niin teki mieleni vuoroin edistää, vuoroin estää parantumistani, ja muihin tuntoihini liittyi vielä eräänlainen salainen harmi; minä näet havaitsin varsin hyvin, että minua tarkattiin, ettei sinetöityjä lähetyksiä mielellään jätetty haltuuni pitämättä silmällä, millaisia vaikutuksia ne aiheuttivat, pidinkö ne salassa vai jätinkö avoimina nähtäviin, ja muuta samanlaista. Senvuoksi minä otaksuin, että Pylades, toinen serkuista tai kenties itse Gretchen oli yrittänyt minulle kirjoittaa antaakseen tai saadakseen tietoa; minä olin nyt sekä harmistunut että surumielinen ja sain uutta tilaisuutta sepitellä otaksumiani ja eksyä mitä eriskummallisimpiin yhdistelmiin.

Kohta minulle toimitettiin vielä erikoinen katsastaja. Onneksi minä miestä rakastin ja kunnioitin; hänellä oli ollut hovimestarin toimi eräässä tuttavassa perheessä, ja nyt hänen kasvattinsa oli lähtenyt yksin yliopistoon. Hän kävi usein luonani surullisen tilani kestäessä, ja lopulta havaittiin mitä luonnollisimmaksi asiaksi, että hänelle annettiin huone minun huoneeni vierestä, koska hänen piti minua askarruttaa, rauhoittaa ja, kuten helposti voin huomata, pitää silmällä. Koska kuitenkin sydämestäni pidin häntä arvossa ja olin jo aikaisemminkin uskonut hänelle paljon asioitani, joskaan en Gretcheniin kohdistuvaa kiintymystäni, niin päätin olla hänelle ihan avoin ja vilpitön, sitäkin suuremmalla syyllä, kun minusta oli sietämätöntä elää ja seurustella jonkun henkilön kanssa joka päivä suhteen ollessa epävarma ja jännittynyt. Niinmuodoin en kauan viivytellyt, puhuin hänelle asiasta, virkistin itseäni kertomalla ja kertaamalla menneen onneni pienimpiäkin yksityiskohtia ja saavutin siten sen verran, että hän ymmärtäväisenä miehenä oivalsi paremmaksi kertoa minulle jutun loppuvaiheet, vieläpä aivan seikkaperäisesti, jotta se kokonaisuudessaan minulle selviäisi ja minua voitaisiin vakavasti ja hartaasti kehoittaa malttamaan mieleni, heittämään menneet asiat taakseni ja aloittamaan uutta elämää. Aluksi hän minulle kertoi, keitä olivat olleet ne toiset hyväsäätyiset nuorukaiset, jotka olivat ensin antaneet viekoitella itsensä uskaliaisiin peijauksiin, sitten hupaisiin rahankiskomisyrityksiin ja muihin sellaisiin selkkauksiin. Siten oli tosiaankin syntynyt pieni salaliitto, ja siihen yhtyi tunnottomia ihmisiä, jotka papereita väärentäen ja nimikirjoituksia jäljitellen tekivät paljon rangaistavia tekoja ja valmistelivat vieläkin pahempia. Serkut, joiden suhdetta asiaan lopulta kärsimättömänä tiedustelin, olivat ihan viattomat; oli käynyt ilmi, että he ainoastaan ylimalkaisesti tunsivat nuo toiset, mutta eivät suinkaan olleet liitossa. Minun suojattini, jota koskeva, isoisälleni antamani suositus oikeastaan oli johtanut tutkijat minun jäljilleni, oli ollut kaikkein pahimpia ja oli pyrkinyt tuohon virkaan etupäässä siinä tarkoituksessa, että voisi tehdä tai peittää eräitä konnanjuoniansa. Kaiken tämän jälkeen en lopulta voinut pidättyä tiedustelemasta, kuinka oli käynyt Gretchenin, johon kerta kaikkiaan olin eniten kiintynyt. Ystäväni pudisti hymyillen päätänsä. »Rauhoittukaa», sanoi hän, »neito on suoriutunut asiasta erittäin hyvin saaden mitä parhaan todistuksen. Hänessä ei voitu havaita mitään muuta kuin hyvää ja miellyttävää, joten herrat tutkijatkin olivat hänelle suopeat eivätkä voineet evätä hänen pyytämäänsä lupaa, saada poistua kaupungista. Sekin, mitä hän on tunnustanut teitä koskevaa, on hänelle kunniaksi; minä olen itse lukenut hänen salaisiin asiakirjoihin sisältyvän lausuntonsa ja nähnyt hänen nimikirjoituksensa.» Hänen nimikirjoituksensa, huudahdin minä, hänen nimikirjoituksensa, joka on tehnyt minut ylen onnelliseksi ja onnettomaksi. Mitä hän onkaan tunnustanut? Mitä hän on allekirjoittanut? Ystävä epäröi vastata, mutta hänen kasvojensa hilpeä ilme osoitti, ettei hän salannut mitään vaarallista. »Jos siis tahdotte sen tietää», vastasi hän vihdoin, »niin kuulkaa. Kun oli puhe teistä ja seurustelusta teidän kanssanne, niin hän sanoi ihan avomielisesti: en voi kieltää, että olen nähnyt hänet usein ja mielelläni, mutta minä olen aina pitänyt häntä lapsena, ja häneen kohdistuva kiintymykseni oli todella sisarellinen. Useissa tapauksissa olen antanut hänelle hyvän neuvon, ja sen sijaan että olisin yllyttänyt häntä epäilyttäviin tekoihin, olen häntä estänyt ottamasta osaa vallattomiin kepposiin, jotka olisivat voineet tuottaa hänelle ikävyyksiä.»

Ystävä jatkoi yhä antaen Gretchenin puhua kotiopettajattaren tapaan, mutta minä en enää pitkiin aikoihin häntä kuunnellut; mieltäni näet sanomattomasti pahoitti, että hän oli tutkittaessa julistanut minut lapseksi. Minä uskoin nyt kerrassaan vapautuneeni häneen kohdistuvasta intohimoisesta tiintymyksestäni, vakuutinpa jo heti ystävälleni, että nyt oli kaikki lopussa! En enää hänestä puhunut, en maininnut enää hänen nimeänsä, mutta en voinut luopua pahasta tottumuksestani, en voinut olla häntä ajattelematta, kuvailematta mieleeni hänen muotoansa, olemustansa ja käytöstänsä, mikä kaikki tosin nyt näkyi minulle ihan toisessa valossa. Minusta tuntui sietämättömältä, että tyttö, joka oli korkeintaan pari vuotta minua vanhempi, piti lapsena minua, vaikka itse puolestani otaksuin olevani varsin järkevä ja nokkela nuorukainen. Nyt hänen kylmä, torjuva olemuksensa, joka aikaisemmin oli minua kovin kiihtänyt, tuntui minusta kerrassaan inhottavalta; ne tuttavallisuudet, joita hän oli suvainnut minulle osoittaa sallimatta minun niihin vastata, olivat minusta kerrassaan vihattavat. Tuo kaikki ei olisi vielä haitannut, ellei tuon runollisen rakkausepistolan allekirjoittaminen, jonka nojalla hän joka tapauksessa oli ilmaissut nimenomaisen kiintymyksensä, olisi oikeuttanut minua pitämään häntä ovelana ja itsekkäänä keimailijana. Muotiompelijattaren valepuvussakaan hän ei enää tuntunut minusta niin viattomalta kuin ennen, ja minä viivyin näissä harmillisissa mietteissä niin kauan, että olin lopulta temmannut häneltä pois kaikki miellyttävät ominaisuudet. Ymmärrykseni nojalla olin asiasta vakuutettu ja uskoin, että minun oli pakko hänet hylätä; mutta hänen kuvansa! hänen kuvansa väitti minun olevan väärässä, joka kerta kun se jälleen mielessäni väikkyi, mikä tapahtuikin vielä varsin usein.

Tuo väkänuoli oli nyt kuitenkin sydämestä temmattu, ja kysymyksenalaisena oli, kuinka voitaisiin auttaa sisäistä nuorekasta lääkevoimaa. Minä tosiaankin miehistin itseni ja luovuin ensi töiksi kohta itkemisestä ja raivoamisesta, jota nyt pidin kovin lapsekkaana. Se oli aimo askel kohti parantumista! Minä näet olin usein puolen yötä mitä hillittömimmin antautunut tuskieni valtoihin, joten kyyneliltä ja nyyhkytyksiltä tuskin kykenin enää nielemään, ruoan ja juoman nauttiminen kävi vaikeaksi ja läheisessä yhteydessä oleva rintakin näytti kärsivän. Mainitun ilmitulon yhä minua harmittaessa minä saatoin karkoittaa kaiken hentouden; minusta tuntui kauhealta, että olin uhrannut uneni, rauhani ja terveyteni tytön vuoksi, joka suvaitsi pitää minua sylilapsena ja luulla saavansa kohdella minua kuin mikäkin imettäjä.

Kuten helposti voin vakuuttautua, olivat nämä mieltäpahoittavat ajatukset ainoastaan toiminnan avulla karkotettavissa. Mutta mihin minun oli ryhdyttävä? Tosin oli monissa aineissa suoritettava, mitä oli suorittamatta jäänyt, ja valmistauduttava monellakin muotoa yliopistoon, johon minun nyt oli määrä lähteä; mutta mikään ei tahtonut maistua eikä onnistua. Varsin monet asiat tuntuivat minusta tutuilta tai ylen jokapäiväisiltä; monien perinpohjaiseen oppimiseen minulla ei ollut voimia eikä tilaisuuttakaan, joten annoin kelpo huonenaapurini harrastelun taivuttaa itseni opintoihin, jotka olivat minulle ihan oudot ja tarjosivat pitkiksi ajoiksi avaran tieto- ja mietekentän. Ystäväni näet alkoi perehdyttää minua filosofisiin salaisuuksiin. Hän oli opiskellut Jenassa Dariesin johdolla, oli selvän ymmärryksensä avulla terävästi tajunnut tuon opin rakenteen ja koki nyt saada minuakin sitä omaksumaan. Valitettavasti eivät nuo asiat tahtoneet minun aivoissani rakentua sellaiseksi kokonaisuudeksi. Minä tein kysymyksiä, joihin hän lupasi myöhemmin vastata, esitin vaatimuksia, jotka hän sanoi tulevaisuudessa tyydyttävänsä. Tärkein erimielisyytemme oli kuitenkin siinä, että minä väitin erikoisen filosofian tarpeettomaksi, koska se jo täysin sisältyy uskontoon ja runouteen. Tätä hän puolestaan ei tahtonut missään tapauksessa hyväksyä, vaan yritti päinvastoin todistaa, että viimeksimainittujen täytyi perustua ensinmainittuun. Minä olin itsepintaisesti vastakkaisella kannalla ja keksin keskustelumme jatkuessa yhä enemmän todisteita oman mielipiteeni tukemiseksi. Koska näet runoudessa tulee vallita jonkinlainen usko mahdottomaan ja uskonnossa samanlainen usko käsittämättömään, niin filosofit näyttivät minusta olevan erittäin pulmallisessa asemassa tahtoessaan alueellansa todistaa ja selittää nuo molemmat asiat, ja filosofian historian nojalla kävikin varsin helposti osoittaminen, että toinen aina etsi toisen opista poikkeavan pohjan, ja epäilijä vihdoin julisti kaikki perusteettomaksi ja pohjattomaksi.

Filosofian historia, jonka tutkimista kerallani ystäväni piti välttämättömänä, huvitti minua kovin, mutta ainoastaan siinä mielessä, että toinen oppi tai mielipide ilmeni minulle yhtä hyvänä kuin toinenkin, mikäli näet kykenin niihin syventymään. Vanhimmissa miehissä ja koulukunnissa minua miellytti eniten se, että runous, uskonto ja filosofia kerrassaan yhtyivät, ja minä puolustin edellä mainitsemaani mielipidettä sitä vilkkaammin, kun Jobin kirja, Korkea veisu ja Salomon sananlaskut samoinkuin orphiset ja Hesiodoksen laulut näyttivät pätevästi todistavan sen hyväksi. Ystäväni oli valinnut pienen Bruckerin esityksensä pohjaksi, ja mitä kauemmaksi ehdimme, sitä vähemmän minä osasin siitä ottaa. Minulle ei voinut käydä selväksi, mitä ensimmäiset kreikkalaiset filosofit oikeastaan tahtoivat. Sokratesta minä pidin oivallisena, viisaana miehenä, joka oli elämässään ja kuolemassaan hyvinkin Kristukseen verrattava. Hänen oppilaansa sitävastoin muistuttivat mielestäni suuressa määrin apostoleita, jotka mestarin kuoltua kohta riitaantuivat ja joista jokainen ilmeisesti tunnusti vain jonkin rajoitetun mielenlaadun oikeaksi. Aristoteleen terävyydestä minulla ei ollut hyötyä enempää kuin Platonin täyteläisyydestäkään. Stoalaisiin sitävastoin olin jo aikaisemmin jossakin määrin kiintynyt ja hankin nyt käsiini Epiktetoksen, jota tutkin melkoisin harrastuksin. Ystäväni salli vastahakoisesti minun upota tähän yksipuolisuuteen, josta ei kyennyt minua suistamaan; monipuolisista opinnoistaan huolimatta hän näet ei kumminkaan osannut ajaa pääkysymystä ahtaalle. Hänen olisi pitänyt sanoa minulle vain, että elämässä riippuu kaikki tekemisestä ja että nauttiminen ja kärsiminen löytyvät etsimättäkin. Nuorison sopii kuitenkin antaa noudatella omaa mieltänsä: se ei kovinkaan kauan pysyttele väärissä periaatteissa; elämä tempaa tai houkuttelee sen pian niistä jälleen irti.

Vuodenaika oli kääntynyt kauniiksi, me lähdimme usein yhdessä ulos luonnon helmaan ja kävimme huvittelupaikoissa, joita on kaupungin ympäristössä suuri joukko. Mutta juuri siellä oloni saattoi vähimmin tuntua miellyttävältä, koska näin yhä serkkujen haamuja kaikkialla ja pelkäsin havaitsevani toisen tai toisen ilmaantuvan jossakin näkyviini. Minua vaivasivat ihmisten kaikkein välinpitämättömimmät silmäyksetkin. Minä olin kadottanut tajuttoman onnellisuuden lahjan voida kuljeskella tuntemattomana ja nuhteettomana ja olla suurimmassa tungoksessakin ajattelematta ketään katselijaa. Nyt minua alkoi kiduttaa se luulosairas ajatus, että herätin ihmisten huomiota, että heidän katseensa suuntautuivat minun olemukseeni sitä tarkatakseen, tutkiakseen ja moittiakseen.

Senvuoksi houkuttelin ystäväni metsiin ja yksitoikkoisia kuusikkoja karttaen etsin niitä kauniita lehväisiä lehtoja, jotka tosin eivät levittäydy laajalle, mutta ovat kuitenkin niin avarat, että haavoittunut sydänparka voi niihin kätkeytyä. Syvältä metsästä olin etsinyt itselleni vakavan paikan, missä ikivanhat tammet ja pyökit muodostivat ihmeen suuren varjoisan tienoon. Maaperä oli hieman kalteva ja päästi siten vanhat rungot sitäkin paremmin oikeuksiinsa. Tätä avointa piiriä ympäröivät mitä tiheimmät pensaat, joiden lomitse sammaleiset kalliot valtavina ja arvokkaina katselivat, suoden vesirikkaalle purolle ripeän putouksen.

Tuskin olin saanut mieluummin aukeilla mailla virran rantamilla ja ihmisten joukossa oleskelevan ystäväni sinne lähtemään, kun hän jo leikkiä laskien minulle vakuutti, että osoittauduin aito saksalaiseksi. Hän kertoi minulle Tacituksen nojalla seikkaperäisesti, kuinka esivanhempamme olivat tyytyneet niihin tunteisiin, joita luonto sellaisissa yksinäisissä paikoissa koruttomalla rakenteellansa niin erinomaisesti meihin herättää. Hän ei ollut kovinkaan kauan asiasta minulle kertonut, kun huudahdin: Ah, miksi ei tämä oivallinen paikka sijaitse kaukana erämaassa, miksi emme saa sitä aidata pyhittääksemme ja erottaaksemme maailmasta sekä sen että itsemme! Varmaankaan ei ole olemassa kauniimpaa tapaa kunnioittaa Jumalaa kuin se, johon ei tarvita mitään kuvaa, vaan joka syntyy luonnon ja oman sydämemme vuoropuhelusta! — Mitä silloin tunsin, on vieläkin elävänä mielessäni; se, mitä sanoin, on muististani häipynyt.

Joka tapauksessa on varmaa, että epämääräiset, kauas avartuvat nuoruusiän ja sivistymättömien kansojen tunteet soveltuvat yksin ylevään, jonka, jos ulkoisten olioiden on se meissä herätettävä, tulee olla muotoa vailla, tai käsittämättömiin muotoihin muovattuna ympäröidä meitä suuruudella, jota emme kykene vallitsemaan.

Sellaisia mielialoja kokevat enemmän tai vähemmän kaikki ihmiset, yrittäen myös tätä jaloa kaipaustansa monin tavoin tyydyttää. Mutta jos hämäryys ja yö, missä olioiden hahmot sulautuvat toisiinsa, luo helposti ylevää, niin päivä, joka kaikki jakaa ja erottaa, sen taas karkoittaa, ja samaten sen täytyy myös tuhoutua aina sivistyksen kasvaessa, ellei se ole kyllin onnellinen paetakseen kauniiseen ja kiinteästi siihen liittyäkseen, joten molemmat esiintyvät yhtä kuolemattomina ja ikuisina.

Sellaisen nautinnon lyhyitä tuokioita vielä lyhensi ajatteleva ystäväni; mutta lähdettyäni takaisin toisten ihmisten pariin minä yritin valoisassa ja karussa ympäristössä turhaan herättää jälleen sellaista tunnetta itsessäni; tuskinpa kykenin säilyttämään sen muistoakaan. Sydämeni oli kuitenkin siinä määrin hemmoteltu, ettei se voinut rauhoittua: se oli rakastanut, ja rakkauden esine oli siltä riistetty; se oli elänyt, ja sen elämä oli riudutettu. Ystävä, joka liian selvästi osoittaa aikovansa teitä kasvattaa, ei herätä mitään mielihyvää; naista, joka teitä kasvattaa, näyttäessä siltä, että hän teitä hemmoittelee, sitävastoin palvotaan taivaallisena, riemualuovana olentona. Mutta se hahmo, jossa kauneuden käsite oli astunut luokseni, oli häipynyt etäisyyteen; tammieni varjossa se useasti kävi luonani, mutta minä en voinut sitä pidättää, ja tunsin valtaavaa halua etsiä jotakin sen kaltaista kaukaa maailmalta.

Minä olin huomaamatta totuttanut, jopa pakottanutkin ystäväni ja katsastajani jättämään minut yksin; pyhässä metsässänikään näet eivät nuo epämääräiset, suunnattomat tunteet minulle riittäneet. Silmä oli ennen kaikkea se elin, jolla minä maailmaa käsitin. Minä olin lapsuudesta saakka elänyt maalaajien joukossa ja tottunut heidän tavallansa katselemaan olioita taiteen näkökannalta. Nyt, kun olin jäänyt itseni ja yksinäisyyden varaan, tuo puolittain luontoperäinen, puolittain hankittu kykyni versoi ilmi; minne katseinkin, näin kuvan, ja sen, mikä herätti huomiotani, mikä ilahdutti mieltäni, minä tahdoin saada kiinnetyksi ja aloin mitä kömpelöimmällä tavalla piirustaa pitäen luontoa mallinani. Minulta puuttui kerrassaan kaikkea, mutta sittenkin pysyin itsepintaisesti päätöksessäni: tahdoin ilman minkäänlaisia teknillisiä välineitä jäljentää ihaninta, mitä silmäni näkivät. Siten tosin opin hyvin tarkkaamaan esineitä, mutta tavoitin ne vain suurin piirtein, mikäli ne saivat aikaan vaikutelmaa, ja yhtä vähän kuin luonto oli määrännyt minua kuvailevaksi runoilijaksi, yhtä vähän se tahtoi minulle suoda yksityiskohtain piirtäjän lahjoja. Koska se kuitenkin oli ainoa käytettäväkseni jäänyt ilmaisukeino, jatkoin sen harjoittamista niin itsepintaisesti, jopa kerrassaan synkein mielin, että olin työssäni sitä innokkaampi, mitä vähemmän huomasin siitä syntyvän.

En tahdo kumminkaan kieltää, että asiaan sisältyi eräänlaista salajuontakin. Olin näet huomannut, että kun olin etsinyt tuskaisan tutkimukseni esineeksi jonkin puolittain varjossa olevan rungon, jonka valtavasti käyristyneitä juuria peittivät hyvin valaistut saniaiset ja välkähtelevät ruohonkorret, niin ystäväni, joka kokemuksesta tiesi, ettei asiasta suoriuduttu tuntia lyhyemmässä ajassa, päätti tavallisesti etsiä jonkin toisen otollisen paikan itsellensä ja kirjallensa. Silloin minä voin häiriytymättä kiintyä harrasteluuni, joka oli sitä uutterampaa, kun piirrokseni kävivät minulle rakkaiksi sen vuoksi, että totuin niissä todellisten kuvaini asemesta pikemmin näkemään kaiken sen, mitä kulloinkin olin niitä valmistaessani ajatellut. Siten voivat mitä tavallisimmat ruohot ja kukkaset muodostaa eräänlaisen rakkaan päiväkirjan, koska ei yksikään onnellisen tuokion muistoon viittaava vihje voi olla merkityksetön; ja vielä nytkin kävisi minulle vaikeaksi tuhota arvottomaksi tuomiten monia eri aikakausilta polveutuvia muistoja, koska ne välittömästi siirtävät minut noihin aikoihin, joita ajattelen tosin kaihomielin, mutta en vastenmielisesti.

Siinä tapauksessa, että nämä piirrokset voisivat olla sinänsä mielenkiintoisia, saisivat ne kiittää isäni harrastusta ja tarkkaavaisuutta tästä edustansa. Isäni, jolle katsastajani oli ilmoittanut minun vähitellen sopeutuvan tilaani ja intohimoisesti ryhtyneen piirustamaan käyttäen mallina luontoa, oli siihen sangen tyytyväinen, osalta siitä syystä, että itse piti piirustusta ja maalausta suuressa arvossa, osalta sen vuoksi, että kuoma Seekatz oli hänelle muutamia kertoja pahoitellut, ettei minusta pitänyt tulla maalaajaa. Mutta tässäkin isän ja pojan omituisuudet joutuivat ristiriitaan: minun näet oli melkein mahdoton käyttää piirustaessani hyvää, valkoista, täysin puhdasta paperia; mieluimmin kävin käsiksi harmaihin, vanhoihin, jopa toiselta puoleltaan jo kirjoitettuihinkin papereihin, ikäänkuin olisi taitamattomuuteni tosiaankin pelännyt valkoisen pohjan koetinkiveä. Yksikään piirros ei myöskään ollut suoritettu täysin valmiiksi, ja kuinkapa olisinkaan voinut suorittaa mitään kokonaista, jonka tosin silmin näin, mutta jota en käsittänyt, ja kuinka mitään yksityiskohtaa, jonka tosin tunsin, mutta jonka noudattamiseen minulla ei ollut taitoa eikä kärsivällisyyttäkään! Isäni kasvatusoppi oli tässäkin kohden todellakin ihailtava. Hän tiedusteli hyväntahtoisesti yritelmiäni ja veti rajaviivat jokaisen epätäydellisen luonnoksenkin ympärille tahtoen siten pakottaa minua täydellisiin ja seikkaperäisiin esityksiin; epäsäännölliset lehdet hän leikkasi tasasuhtaisiksi ja laski siten pohjan kokoelmalle, jonka nojalla toivoi voivansa tuonnempana iloita poikansa edistysaskelista. Hänelle ei senvuoksi ollut suinkaan epämieluista, jos raju, epävakainen luontoni ajoi minua liikkumaan lähiseuduilla; pikemmin hän ilmaisi tyytyväisyyttänsä, kunhan vain toin mukanani jonkin vihkosen, jonka nojalla hän voi harjoittaa kärsivällisyyttänsä ja jossakin määrin tukea toiveitansa.

Ei oltu enää huolissaan siitä, että voisin palautua entisiin taipumuksiini ja suhteisiini, joten minulle vähitellen myönnettiin täysi vapaus. Satunnaisesta kehoituksesta ja satunnaisessa seurassa minä tein monta retkeä vuoristoon, joka lapsuudestani saakka oli kaukaisena ja vakavana ollut näkyvissäni. Niin kävimme Homburgissa, Kronbergissä, nousimme Feldbergille, josta avautuva laaja näköala houkutteli yhä etäämmälle. Königsteinkään ei unohtunut; Wiesbaden, Schwalbach ja lähiseudut askarruttivat meitä useita päiviä; me saavuimme Reinille, jonka olimme kukkuloilta katsellen nähneet etäältä kiemurtelevan esiin. Mainz meitä ihmetytti voimatta kumminkaan vangita nuorta mieltä, joka pyrki esteettömään avaraan luontoon; kauniisti sijaitseva Biebrich ilahdutti meitä, ja tyytyväisinä ja hilpeinä me lähdimme paluumatkalle.

Koko tämä retki, josta isäni toivoi saavansa montakin piirrosta, oli jäädä ihan vaille hedelmää; vaatiihan leveän ja laajan maiseman kuvaksi käsittäminen melkoista taipumusta, kykyä ja harjoitusta! Huomaamattani sentään suuntauduin ahtaammille aloille, mistä sain jonkinlaista satoa; minä näet pidin jokaista kohtaamaani rappeutunutta linnaa, kaikkia menneisyyteen viittaavia muureja kyllin arvokkaana esineenä ja kuvasin ne parhaan taitoni mukaan. Mainzin valleilla sijaitsevan sikerökivenkin minä kuvasin huolimatta joltisestakin vaarasta ja vaikeuksista, joita pakostakin kokee jokainen tahtoessaan tuoda matkoilta kotiin kuvallisia muistoja. Valitettavasti olin tälläkin kertaa ottanut mukaani ainoastaan kaikkein kehnointa konseptipaperia ja taitamattomasti kasannut yhteen ainoaan lehteen useita kuvia. Isäni-opettajani ei kumminkaan ollut tuosta millänsäkään: hän leikkasi kuvat erilleen, antoi kirjansitojan sovittaa yhteen, mikä sovitettavissa oli, piirsi jokaiseen lehteen ääriviivat pakottaen minut siten tosiaankin jatkamaan erinäisten vuorten ääriviivoja reunaan asti ja täyttämään etualan joillakin ruohoilla ja kivillä.

Vaikka hänen vilpittömät puuhansa ja ponnistuksensa eivät voineetkaan kykyäni kasvattaa, vaikutti tämä hänen järjestyshalunsa ilmaus kuitenkin salaa olemukseeni, kuten myöhemmin monellakin muotoa selvästi osoittautui.

Näiltä elämäniloisilta, puolittain taiteellisilta partioretkiltä, jotka olivat lyhyessä ajassa suoritettavissa ja joita kävi usein uudistaminen, minä kuitenkin jälleen kaipasin kotiin. Vetovoima uhosi magneetista, joka oli aina minuun voimakkaasti vaikuttanut: sisarestani. Hän, vain vuotta nuorempi minua, oli elänyt koko tajuisen elämäni minun kerallani, siten mitä kiinteimmin minuun liittyen. Näihin luonnollisiin aiheisiin yhtyi vielä kotoisesta tilanteestamme koituva pyrkimys. Tosin hellä ja hyväntahtoinen; mutta vakava isämme salasi herkän mielensä osoittaen ulkonaisessa käytöksessään uskomattoman johdonmukaisesti sitäkin rautaisempaa ankaruutta saavuttaakseen tarkoituksensa: suodakseen lapsillensa mitä parhaimman kasvatuksen, rakentaakseen, järjestääkseen ja pitääkseen kunnossa hyvin perusteltua huonettansa. Äiti sitävastoin, vielä melkein lapsi, kasvoi kahden vanhimpansa keralla täyteen itsetajuntaan; nämä kolme, jotka tarkastelivat maailmaa tervein katsein, olivat elinvoimaiset ja vaativat nykyhetken nautintoa. Tämä perheen keskuudessa piilevä ristiriita lisääntyi vuosi vuodelta. Isä tavoitteli päämääräänsä järkkymättä ja lakkaamatta; äiti ja lapset eivät voineet luopua tunteistansa, vaatielmistansa, toiveistansa.

Näissä oloissa oli luonnollista, että veli ja sisar liittyivät kiinteästi toisiinsa ja turvautuivat äitiin saadakseen yleensä evätyt ilot edes yksitellen nautittavikseen. Mutta koska yksinäisyyden ja vaivan hetket olivat erittäin pitkät ja avarat verrattuina virkistymisen ja huvin tuokioihin, varsinkin sisarelleni, joka ei koskaan voinut poistua kotoa niin pitkäksi ajaksi kuin minä, niin hänen haluansa saada keskustella kanssani tuimensi vielä se kaipaus, jota hän tunsi minun liikkuessani etäällä.