Part 8

Myöhemmin ilmaantui minuun kuitenkin se vaiva, jonka monenlaisten dogmien mutkallistama, useita eri selityksiä salliviin raamatunlauseisiin perustuva uskontomme mietteliäissä ihmisissä aiheuttaa johtaen hypokondrisiin tiloihin ja kiihdyttäen ne huippuunsa, päähänpiintymiksi. Olen tuntenut useita ajatus- ja elämäntavoiltansa muuten ihan ymmärtäväisiä henkilöitä, jotka eivät voineet olla ajattelematta syntiä pyhää henkeä vastaan eikä pelkäämättä, että olivat sellaiseen syntiin vikapäät. Sama onnettomuus uhkasi minua ehtoollisasiassa. Se lause, jonka mukaan henkilö väärin sakramenttia nauttiessaan syö ja juo itselleen tuomion, oli näet jo sangen varhain tehnyt minuun suunnattoman vaikutuksen. Kaikki se kammottava, mitä olin keskiaikaisissa tarinoissa lukenut jumalantuomioista, mitä eriskummallisimmista, hehkuvaa rautaa, loimuavaa tulta ja kuohuvaa vettä välineinä käytellen suoritetuista kokeista, vieläpä sekin, mitä raamattu meille kertoo lähteestä, jonka vesi on viattomalle terveellistä, mutta pöhöttää ja saa puhkeamaan syyllisen, kaikki tuo kuvautui mieleeni yhtyen mitä peloittavimmaksi kuvaksi, väärän lupaussanan, teeskentelyn, väärän valan, jumalanpilkan näyttäessä tulevan tuossa kaikkein pyhimmässä toimituksessa arvottoman osanottajan synniksi, mikä oli sitäkin hirmuisempaa, kun ei kenelläkään ollut oikeutta selittää itseänsä ansiolliseksi ja syntien anteeksiantamus, jonka tuli lopulta kaikki tasoittaa, ilmeni kuitenkin niin monen ehdon alaisena, ettei voinut olla varma sen itselleen-omaksumisen tavallisuudesta.

Tämä synkkä pelko kidutti minua siinä määrin, ja selitys, jonka piti riittää mieleni rauhoittamaan, näytti minusta niin tyhjältä ja heikolta, että tuo kauhunkuva kävi sitäkin peloittavammaksi ja minä kohta Leipzigiin tultuani yritin kerrassaan irtautua kirkollisista siteistä. Kovin painostaviksi kävivät minulle niinmuodoin Gellertin kehotukset; minä en halunnut rasittaa sellaisilla omituisilla kysymyksillä miestä, jonka oli muutenkin pakko lakonisella tavallansa torjua luotansa meitä tungettelijoita, sitäkin vähemmän, kun hilpeinä hetkinäni itsekin niitä häpesin ja vihdoin kerrassaan sivuutin tämän eriskummallisen, kirkon ja alttarin aiheuttaman omantunnontuskan.

Gellert oli omaa hurskasta mielenlaatuansa noudattaen sommitellut moraalin, jonka hän aika ajoin julkisesti esitti siten kunniakkaalla tavalla suoriutuen yleisöön kohdistuvasta velvollisuudestansa. Gellertin teokset olivat jo kauan olleet Saksan siveellisen kulttuurin pohjana, ja jokainen halusi hartaasti näkevänsä tuon teoksen painettuna, ja koska sen piti tapahtua vasta tuon kelpo miehen kuoltua, piti jokainen itseänsä ylen onnellisena, kun sai kuulla hänen itsensä vielä eläessään sitä esittävän. Filosofinen oppisali oli niinä tunteina ahdinkoon asti täynnä, ja jalon miehen kaunis sielu, puhdas tahto ja myötätuntoinen, parasta toivotteleva suhtautuminen meihin, hänen kehotuksensa, varoituksensa ja pyyntönsä, hieman onttoon ja surulliseen sävyyn esitetyt, saattoivat kyllä meihin hetkellisesti vaikuttaa; mutta vaikutus haihtui pian, varsinkin kun sentään oli lukuisia ivailijoita, jotka osasivat tehdä tämän pehmeän ja, kuten heistä tuntui, veltostuttavan laadun epäilyttäväksi. Muistan erään läpimatkalla olevan ranskalaisen, joka tiedusteli niin suunnattoman paljon kuulijoita saaneen henkilön periaatteita ja mielensuuntaa. Saatuaan meiltä tarpeelliset tiedot hän pudisti päätänsä ja virkkoi hymyillen: _Laissez le faire, il nous forme des dupes_.

Niinpä osasi hyvä seurakin, joka ei mielellään voi sietää läheisyydessään mitään kunnianarvoisaa, tilaisuuden sattuessa heikontaa sitä siveellistä vaikutusta, mikä Gellertillä saattoi meihin nähden olla. Toisinaan häntä moitittiin siitä, että hän muka opetti rikkaita, hänen suosioonsa erikoisesti suljettuja tanskalaisia paremmin kuin muita ylioppilaita pitäen heistä erinomaisen hyvää huolta; toisinaan taas katsottiin omanvoitonpyynniksi ja suvunsuosimiseksi, että hän oli toimittanut juuri mainitut nuorukaiset veljensä päivällisvieraiksi. Viimeksimainitun, kookkaan, karhean, tuittupäisen, hieman kesyttömän miehen kerrottiin toimineen miekkailunopettajana ja veljen liiallista leppoisuutta hyväkseen käyttäen kohtelevan jaloja pöytäkumppaneita toisinaan ankarasti ja karkeasti; senvuoksi katsottiin jälleen välttämättömäksi asettua noiden nuorten miesten puolelle, ja siten raastettiin oivallisen Gellertin hyvää nimeä siinä määrin, että me lopulta, välttääksemme häneen kohdistuvan arviointimme täydellistä hämmentymistä, kävimme hänelle kylmäkiskoisiksi emmekä enää menneet hänen luennoillensa, joskin yhä tervehdimme häntä mitä parhaimmin, kun hän saapui sävyisän kimonsa selässä. Ratsun oli vaaliruhtinas lahjoittanut toimittaakseen hänelle varsin välttämätöntä liikuntoa, — kunnianosoitus, joka ei ollut hänelle hevin anteeksi annettavissa.

Niin lähestyi vähitellen se ajankohta, jolloin kaikkien arvovaltain piti minulta hävitä ja minun oli määrä epäillä, jopa epätoivoisestikin, suurimpia ja parhaitakin yksilöitä, jotka olin tuntenut tai mieleeni kuvaillut.

Fredrik toinen oli ajatuksissani yhä vielä kaikkia vuosisadan eteviä miehiä korkeammalla, ja minusta täytyi senvuoksi tuntua kovin oudolta, etten saanut häntä ylistää Leipzigin asukkaiden kuullen enempää kuin aikaisemmin isoisäni luona. Leipzigiläisiä sota tosin oli kovin koetellut, ja niinmuodoin ei sopinut heitä moittia siitä, etteivät ajatelleet parasta siitä henkilöstä, joka oli sen aloittanut ja sitä pitkittänyt. Niinpä he tahtoivatkin pitää häntä tosin etevänä, mutta ei suinkaan suurena miehenä. Heidän ajatuksensa oli tämä: Ei ole vaikeata saada suurien varojen nojalla jotakin aikaan, ja jos ei säästä maita, rahaa eikä vertakaan, niin voi kyllä vihdoin toteuttaa aikomuksensa. Fredrik ei ole minkään suunnitelmansa eikä minkään varsinaisen hankkeensa nojalla osoittautunut suureksi. Mikäli asia on riippunut hänestä, hän on aina tehnyt virheitä, ja erinomaiset puolet ovat ilmenneet vasta sitten, kun hänen on ollut pakko korjata nämä virheet, ja hän oli saavuttanut suuren maineensa vain sen nojalla, että jokainen ihminen toivoelee itsellensä kykyä taitavasti tasoitella usein tekemänsä virheet. Tarvitsee vain askel askelelta seurata seitsenvuotista sotaa huomatakseen, että kuningas on aivan suotta uhrannut oivallisen armeijansa ja ollut itse syynä siihen, että tuo tuhoisa ottelu oli venynyt niin pitkäksi. Todella suuri mies ja sotapäällikkö olisi suoriutunut vihollisistansa paljoa nopeammin. Näitä mielipiteitä esittäessään leipzigiläiset osasivat tuoda tueksi loppumattoman määrän yksityisseikkoja, joita minä en kyennyt kumoamaan. Niinpä havaitsinkin vähitellen jäähtyvän sen ehdottoman kunnioituksen, jota olin nuoruudesta saakka tuota merkillistä ruhtinasta kohtaan tuntenut.

Leipzigiläisten siten riistettyä minulta mieluisan, suureen mieheen kohdistuvan kunnioituksentunteen, eräs uusi ystävä, jonka näihin aikoihin sain, vähensi kovin silloisiin kansalaisiini kohdistuvaa arvonantoa. Tämä ystävä oli omituisimpia ihmisiä, mitä maailmassa olla saattaa. Hänen nimensä oli Behrisch, ja hän toimi nuoren kreivi Lindenaun hovimestarina. Jo hänen ulkoasunsa oli sangen kummallinen. Hän oli laiha ja hyvärakenteinen, pian neljänkymmenen ikäinen, nenä oli erittäin suuri ja piirteet yleensäkin silmiinpistävät; hiuslaite, jota olisi voinut nimittää peruukiksi, oli hänellä päässä aamusta yöhön saakka; hän esiintyi erittäin siististi puettuna ja muisti ulos lähtiessään aina ottaa miekan kupeellensa ja hatun kainaloonsa. Hän kuului niiden henkilöiden joukkoon, joilla on erikoinen kyky hukata aikaansa tai paremmin: jotka eivät osaa ryhtyä mihinkään sitä kuluttaakseen. Kaiken, mitä hän teki, täytyi tapahtua hitaasti ja arvokkaasti, olisipa voinut sanoa teeskennellystikin, ellei Behrischin käytöksessä olisi luonnostaan ollut jotakin teeskenneltyä. Hän muistutti vanhaa ranskalaista ja todella puhui ja kirjoittikin ranskaa erittäin hyvin ja vaivattomasti. Hänen suurimpana huvinansa oli vakavasti askarrella hullunkurisissa asioissa ja kehitellä jotakin typerää päähänpistoa äärettömiin asti. Niinpä hän aina käytti harmaita vaatteita, ja koska hänen pukunsa eri osat olivat eri kankaista ja siis vivahduksiltaankin erilaiset, niin hän voi päiväkaudet mietiskellä, miten saisi vielä yhden harmaan värin yllensä, ja oli onnellinen jos se onnistui ja hän voi saattaa häpeään meidät, jotka olimme sitä epäillet tai selittäneet sen mahdottomaksi. Sitten hän piti meille pitkiä nuhdesaarnoja moittien meitä kekseliäisyyden puutteesta ja hänen kykyjensä epäilemisestä.

Hän oli muuten suorittanut hyvät opinnot, oli perehtynyt varsinkin uudempiin kieliin ja kirjallisuuksiin, ja hänen käsialansa oli erinomainen. Minulle hän oli erittäin suopea, ja minä, joka olin aina tottunut ja taipunut seurustelemaan vanhempien henkilöiden kanssa, kiinnyin häneen pian. Minun kanssani seurusteleminen oli hänellekin erikoiseksi huviksi, koska hän iloksensa kesytteli minun levottomuuttani ja kärsimättömyyttäni, joiden nojalla minä puolestani annoinkin hänelle riittävästi tekemistä. Hänellä oli sitä, mitä nimitetään kirjalliseksi mauksi: jonkinlainen yleinen käsitys hyvästä ja huonosta, keskinkertaisesta ja mahdollisesta. Hänen arvostelunsa oli kuitenkin enimmäkseen moittivaa, ja hän hävitti minusta viimeisenkin uskon aikalaisiini kirjailijoihin erinäisten henkilöiden teoksiin ja runoihin kohdistuvilla säälimättömillä huomautuksillansa, joita hän osasi esittää leikillisesti ja oikukkaasti. Minun omiin sommitelmiini hän suhtautui suopeasti antaen minun tehdä miten mielin. Ainoana ehtona oli, etten saanut mitään julkaista. Sen sijaan hän lupasi itse kirjoittaa hyvinä pitämänsä kappaleet kauniiseen nidokseen, jonka sanoi lahjoittavansa minulle. Tämä hanke soi tilaisuutta mahdollisimman suureen ajanhukkaamiseen. Kului näet kokonaisia viikkoja mitään tapahtumatta, koska oli ensin löydettävä oikea paperi, päästävä selvyyteen sen koosta, reunan leveydestä ja itse kirjoituksen muodosta, hankittava korpinsulkakynät, vuoltava ne ja hienonnettava tušši. Sellaisin hankkein hän aina ryhtyi kirjoittamaan ja saikin vähitellen sukeutumaan erittäin soman käsikirjoituksen. Runojen nimet oli kirjoitettu fraktuurakirjaimin, itse runot pystyin saksalaisin käsialoin; jokaisen runon lopussa oli vastaava koristekuvio, jonka hän oli jostakin löytänyt tai kenties itsekin keksinyt. Sellaisissa tapauksissa käytettyjen puupiirrosten hienoja viivoja hän osasi erittäin sievästi jäljitellä. Näyttäessään minulle edistyvää työtänsä, ylistellessään koomillis-pateettiseen tapaan osakseni sattunutta onnea, kun näet niin oivallinen käsiala ikuisti teoksiani, vieläpä niin, ettei mikään kirjapaino olisi kyennyt kilpailemaan, hän sai jälleen aihetta viettää mitä kauneimpia hetkiä. Hänen omistamiensa kauniiden tietojen vuoksi hänen seuransa kuitenkin oli aina kaikessa hiljaisuudessa opettavakin ja siveellisessäkin suhteessa minulle varsin terveellinen, koska hän osasi hillitä levotonta, kiivasta olemustani. Sitäpaitsi hän aivan erikoisesti vieroksui kaikkea raakaa, ja hänen leikkipuheensa olivat aina omalaatuisen huvittavia eksymättä milloinkaan karkeuteen tai typeryyteen. Maanmiehiinsä hän rohkeni suhtautua ilveilevän vieroksuvasti ja kuvaili kaikkia heidän edesottamisiansa huvittavin piirtein. Erittäin ehtymättömästi hän kuvaili yksityisten henkilöiden koomillisia puolia, ja jokaisen ulkoasu tarjosikin hänelle moitteen sijaa. Niin hän voi, ikkunassa ollessamme, käyttää tuntikausia ohikulkevien arvostelemiseen, ja heitä riittävästi moitittuaan hän ryhtyi tarkoin ja yksityiskohtaisesti esittämään, kuinka heidän oikeastaan olisi pitänyt pukeutua, kuinka kävellä ja käyttäytyä näyttääkseen kunnon ihmisiltä. Nämä ehdotukset muodostuivat enimmälti kohtuuttomiksi ja järjettömiksi, joten naurun esineenä ei niinkään ollut henkilö sellaisena, miltä hän näytti, kuin hänen asunsa siinä tapauksessa, että hän olisi ollut kyllin mieletön rumentaakseen itseänsä. Kaikissa sellaisissa asioissa hän menetteli ihan armottomasti olematta silti vähimmässäkään määrässä ilkeä. Me puolestamme osasimme häntä kiusata vakuuttamalla, että hänen ulkoasunsa nojalla luuli välttämättä hänen olevan ainakin yliopiston kielimestarin, ellei kerrassaan ranskalaisen tanssimestarin. Tämä huomautus oli sitten tavallisesti aloitusmerkkinä tuntikausia kestäviin keskusteluihin, joiden aikana hän tapasi selittää itsensä ja jonkun vanhan ranskalaisen välillä olevaa ääretöntä eroa. Tällöin hän tavallisesti säilytti meille kaikenlaisia kömpelöitä ehdotuksia, joita me muka olisimme voineet esittää pitäen silmällä hänen puvustonsa muuttamista ja muodostelemista.

Runoiluni, jota nyt harjoitin sitä innokkaammin, mitä kauniimpana ja huolellisempana runojeni jäljennös edistyi, suuntautui nimenomaisesti siihen, mikä on luonnollista ja totta, ja jos aiheet eivät voineetkaan aina olla merkittäviä, yritin kumminkin aina ilmaista niitä puhtaasti ja täsmällisesti, sitäkin enemmän, kun ystäväni useasti minulle huomautti, mitä merkitsee säkeen kirjoittaminen hollantilaiselle paperille korpinsulkaa ja tuššia käyttäen, kuinka paljon se vaatii aikaa, taitoa ja ponnistusta, jota ei saa tuhlata tyhjiin ja joutaviin asioihin. Samalla hän tavallisesti avasi valmiin vihkon selittäen seikkaperäisesti, mitä erinäisiin kohtiin ei saanut olla kirjoitettu, ja ylistäen meitä onnellisiksi, kun ei tosiaankaan ollut mitään sellaista havaittavissa. Sitten hän puhui erittäin halveksivasti kirjainpainamisesta, matki latojaa, ivaili hänen eleitänsä, kiireellistä tempomistansa, ja johti niistä tempuista kirjallisuuden koko onnettomuuden. Vastakohdaksi hän ylistäen kuvaili kirjoittavan henkilön arvokasta käyttäytymistä ja jaloa asentoa ja istuutui kohta sitä meille havainnollisesti osoittamaan samalla kuitenkin meitä torellen siitä, ettemme hänen esimerkkiänsä ja malliansa noudattaen käyttäytyneet samoin kirjoituspöydän ääressä istuessamme. Sitten hän jälleen palasi vastakohtaansa, latojaan, käänsi aloittamansa kirjeen ylösalaisin, osoitti, kuinka säädytöntä oli kirjoittaa esimerkiksi alhaalta ylöspäin tai oikealta vasemmalle, ja jutteli paljon muuta samanlaista, mikä kerrottuna täyttäisi kokonaisia nidoksia.

Sellaisissa vaarattomissa hullutuksissa me tuhlasimme kaunista aikaamme, ja kukaan ei olisi voinut tulla ajatelleeksikaan, että meidän piiristämme sattumalta urkenisi sellaista, mikä herättäisi yleistä huomiota saattamatta meitä kaikkein parhaaseen valoon.

Gellertillä ei liene ollut suurta iloa käytännöllisistä harjoituksistansa, ja jos hän tunsikin halua jonkinlaiseen suorasanaista ja runollista tyyliä koskevaan opastamiseen, teki hän sen _privatissime_ vain muutamille harvoille kuulijoille, joiden joukkoon me emme saaneet lukeutua. Julkiseen opetukseen siten syntynyttä aukkoa mieli täyttää professori Clodius, joka oli kirjallisissa, kriitillisissä ja runollisissa asioissa hankkinut itselleen joltistakin mainetta ja sai nuorena, reippaana, toimeliaana miehenä paljon ystäviä sekä yliopistossa että kaupungissa. Hänen nyt hoitaaksensa ottamalleen luennolle kehoitti meitä Gellert itse, ja me havaitsimme varsin vähän eroa, mitä pääasiaan tulee. Hänkin moitiskeli vain yksityiskohtia, hänkin käytti korjatessaan punaista mustetta, ja niin meidän edessämme ja ympärillämme vilisi pelkkiä virheitä eikä ollut vähintäkään tietoa, mistä oikea oli löydettävissä. Minä olin tuonut hänen nähtäviinsä eräitä vähäisiä teoksiani, joita hän ei käsitellyt pahasti. Mutta juuri siihen aikaan minulle kirjoitettiin kotoa, että minun oli välttämättä toimitettava runo enoni häihin. Minä tunsin olevani ylen etäällä siitä kevyestä ja kevytmielisestä kaudesta, jolloin sellaiset tehtävät olivat minua ilahduttaneet, ja kun en kyennyt tilanteesta mitään hyötymään, ajattelin parhaani mukaan varustaa teostani ulkonaisella korulla. Niinpä keräsin koko Olympon neuvottelemaan frankfurtilaisen lainoppineen naimisiinmenosta, vieläpä sangen vakavastikin, kuten sellaisen kunnianmiehen juhla edellytti. Venus ja Themis olivat joutuneet hänen tähtensä riitoihin, mutta Amorin viimeksimainitulle tekemä kepponen tuotti voiton ensinmainitulle, ja jumalat päättivät, että avioliitto oli solmittava.

Teos ei suinkaan tuntunut minusta epäonnistuneelta. Saatuani kotoa kauniin kiitoskirjelmän valmistin uutterasti uuden jäljennöksen ja toivoin voivani sentään pakottaa opettajanikin ilmaisemaan hieman suosiotansa. Mutta huonosti olin asian arvannut. Hän suhtautui teokseen ankarasti, jätti kerrassaan huomioonottamatta mielijohteeseeni sisältyvän parodioivan sävyn, selitti erittäin moitittavaksi, että sellainen määrä jumalallisia keinoja oli käytetty vähäpätöiseen inhimilliseen tarkoitukseen, moitti sellaisten mytologisten hahmojen käyttöä selittäen sen vääräksi, pedanttisilta ajoilta polveutuvaksi tottumukseksi, piti ilmaisutapaa milloin liian korkealentoisena, milloin taas liian latteana ja vaikka ei ollutkaan yksityiskohtia korjatessaan säästänyt punaista liuosta, vakuutti sittenkin jättäneensä sen liian vähälle.

Kappaleet tosin luettiin ja arvosteltiin tekijän nimeä mainitsematta; mutta kuulijat pitivät varansa, ja niinpä ei jäänytkään salaisuudeksi, että tuo epäonnistunut jumalien kokous oli minun työtäni. Koska hänen kritiikkinsä hänen katsantokannallensa paneutuessani näytti minusta aivan oikealta ja nuo jumal'olennot lähemmin tarkasteltuina tosiaankin olivat pelkkiä onttoja valhehaamuja, niin minä kirosin koko Olympon, heitin pois koko myytillisen Pantheonin, ja siitä pitäen ovat Amor ja Luna ainoat pienissä runoelmissani esiintyvät jumalat.

Niiden henkilöiden joukossa, jotka Behrisch oli valinnut leikinlaskunsa maalitauluiksi, oli juuri Clodius ensimmäisenä; eikä ollutkaan vaikea havaita hänessä koomillisia puolia. Hän oli varreltansa vähäinen, lihavahko, tanakka, kiivasliikkeinen, hieman huoleton lausunnoissaan ja käytökseltänsä epävakainen. Kaiken tämän nojalla hän erosi kansalaisistansa, jotka kuitenkin suhtautuivat häneen varsin suopeasti hänen hyvien omineisuuksiensa ja häneen kiinnitettyjen kauniiden toiveiden vuoksi.

Hänen tehtäväkseen jätettiin tavallisesti juhlallisissa tilaisuuksissa välttämättömien runoelmien sommitteleminen. Hän noudatti niinsanotussa oodissa Ramlerin käyttelemää, mutta myös yksin hänelle soveltuvaa tekotapaa. Clodius oli jäljittelijänä ottanut onkeensa erittäinkin ne vieraat sanat, jotka Ramlerin runoelmissa majesteettisen upeina esiintyen, hänen aiheeseensa ja runolliseen käsittelytapaansa soveltuen vaikuttivat erinomaisen edullisesti korvaan, tunteeseen ja mielikuvitukseen. Clodiuksen käyttäminä nuo sanat ja lauseparret sitävastoin tuntuivat oudoilta, koska hänen runoutensa ei ollut yleensäkään omansa millään tavoin ihmisen henkeä ylentämään.

Sellaisia runoja meidän täytyi useasti nähdä edessämme kauniisti painettuina ja ylenmäärin ylistettyinä, ja me pidimme kovin loukkaavana, että henkilö, joka oli riistänyt meiltä pakanalliset jumalat, nyt aikoi kyhätä kokoon toiset Parnassolle johtavat tikapuut kreikkalaisista ja roomalaisista sanakalikoista. Hänen taajaan käyttelemänsä lauseparret painuivat lujasti mieleemme, ja hupaisena hetkenä, puistoravintolassa mitä oivallisimpia leivoksia nauttiessamme, juolahti yht’äkkiä mieleeni kerätä nuo voima- ja mahtisanat sokerileipuri Händelille omistettavaan runoon. Aie toteutui heti, ja niinpä saakoot tässäkin sijansa säkeet sellaisina kuin ne lyijykynällä kirjoitin talon seinään:

Oi Händel, mainees kulkee Suvesta Pohjaan hamaan; Nyt sulle paiaanini käyn julki julistamaan! Sun leipomaasi galli ja britti innoin hakee: Se luovan neron kakku, originellin makee. Ja kahvin oseaani, se virtaavainen vesi, On meille mieluisampi kuin Hymettoksen mesi. Sun talos, monumentit, tunnustuksemme tietää, Trofeilla kaunistettu, ja kansat kuulla sietää: Diadeemillakin häll' oli onni siisti, Koturnin kolikoita hän itsellensä niisti. Jos uurnaa loisto kerran juur’ juhlallinen ompi, Niin patriootin itkun kokee katakombi. Vaan elä! Toruksesi ja poikueesi sankka Kuin Olympos on korkee, kuin Parnassoa niin vankka! Falangit Kreikan, Rooman ballistat turhaan koittaa, Germania ja Händel on mahdottomat voittaa. On onnes ylpeytemme, murheesi tuskain ovi, Ja temppelisi Händel, on muusain poikain povi.