Part 20

Päivän monenlaisista kokemuksista ja levottomuudesta huolimatta minä en voinut vielä saada lepoa. Jätin ystäväni onnellisen unen helmaan ja lähdin korkeammalla sijaitsevaan metsästyslinnaan. Se silmäilee kauas yli vuorten ja metsien; joiden ääriviivat ovat ainoastaan kirkasta yötaivasta vasten havaittavissa, mutta joiden laajuudesta ja syvyydestä katseeni ei saanut selkoa. Yhtä tyhjänä kuin yksinäisenäkin seisoi hyvin säilynyt rakennus; ei löytynyt linnanvartijaa enempää kuin yhtään metsästäjääkään. Minä istuin suurten lasiovien edessä portailla, jotka kiertävät koko pengermää. Siellä, keskellä vuorimaata, metsäisen, himmeän maan yläpuolella, joka kesäyön heleätä taivaanrantaa vasten näytti sitäkin himmeämmältä, hohteleva tähtikumo pääni päällä, minä istuin hylätyssä tienoossa kauan omassa seurassani, mielessä yksinäisyydentunto, jonka vertaista en luullut milloinkaan kokeneeni. Kovin miellyttävänä yllätyksenä kajahti niinollen etäältä parin metsätorven ääni, joka balsamintuoksun tavoin yht’äkkiä loi elämää rauhalliseen ilmakehään. Silloin elpyi minussa eloon armaan olennon kuva, jonka näiden matkapäivien monet hahmot olivat työntäneet taka-alalle. Se kirkastui kirkastumistaan ja ajoi minut takaisin majataloon, missä ryhdyin toimenpiteisiin lähteäkseni matkaan — mahdollisimman varhain seuraavana aamuna.

Paluuretkeä me emme käyttäneet hyväksemme siinä määrin kuin tulomatkaa. Niinpä me kiiruhdimme Zweibrückenin läpi, joka kauniina ja huomattavana hallituskaupunkina olisi sekin hyvin ansainnut huomiotamme. Me silmäsimme ohimennen suurta, korutonta linnaa, laajoja, säännöllisin lehmusistutuksin koristettuja, ratsujen totuttamista varten hyvin järjestettyjä puistikoita, suuria tallirakennuksia ja porvaritaloja, jotka ruhtinas oli rakennuttanut antaakseen ne arpoa pois. Kaikki tämä, samoinkuin asukkaiden, varsinkin rouvien ja tyttöjen puku ja käytös, ilmaisi etäisiä suhteita ja toi havainnollisesti ilmi Pariisin aikaansaaman vaikutuksen, joka pakostakin tuntui jo pitkät ajat kaikkialla Reinin toisella puolen. Me kävimme myös kaupungin ulkopuolella sijaitsevassa herttuallisessa kellarissa, joka on avara, suurilla ja taidokkaasti valmistetuilla tynnyreillä varustettu. Me jatkoimme matkaa ja havaitsimme maan lopulta samanlaiseksi kuin Saarbrücken seuduilla: jylhien, kolkkojen vuorten välissä harvoja kyliä; täällä katse oppi olemaan viljaa etsimättä. Hornbachin sivuitse me nousimme Bitschiin, joka sijaitsee siinä huomattavassa paikassa, missä vedet jakaantuvat: osa suuntautuu kohti Saaria, toinen kohti Reiniä. Jälkimmäisiä me lähdimme pian noudattelemaan. Emme kumminkaan voineet olla tarkastelematta erittäin kauniisti vuoren ympärille kiertyvää pientä Bitschin kaupunkia ja ylempänä sijaitsevaa linnoitusta, joka on osaksi kalliolle rakennettu, osaksi kallioon hakattu. Maanalaiset suojat ovat erikoisen merkilliset: siellä on riittävästi olosijaa suurelle joukolle ihmisiä ja eläimiä, kohtaapa siellä vielä suuren, sotaväen harjoituksiin soveltuvan holvin, myllyn, kappelin ja kaikkea muuta, mitä maan alla voitaisiin kaivata, jos pinnalla oleskeleminen kävisi epävarmaksi.

Sitten me kuljimme pitkin alassyöksyvien purojen rantaa Bärentalin halki. Molemmilla kukkuloilla olevat sankat metsät ovat käyttämättömät. Siellä lahoaa päälletysten tuhansia runkoja, ja lukemattomia nuoria taimia itää puolittain mädänneitten esivanhempien juurilla. Täällä sattui eräiden jalankäyvien seuralaisten kanssa keskustellessamme jälleen korviimme Dietrichin nimi, jota olimme jo usein kuulleet näissä metsäseuduissa kunnioittaen mainittavan. Tämän miehen toimeliaisuus ja taitavuus, hänen rikkautensa ja sen käyttely, kaikki näytti olevan tasapainossa; hän voi täydellä syyllä iloita hankkimastansa, jota kartutti, ja nauttia ansaitsemaansa, jota varmisti. Mitä enemmän olen maailmaa nähnyt, sitä enemmän olen yleisesti kuuluisien nimien lisäksi iloinnut erikoisesti niistä, joita yksityisissä seuduissa mainitaan kunnioituksen ja rakkauden tuntein. Niinpä sain täälläkin hieman kyselemällä varsin helposti tietää, että von Dietrich oli muita aikaisemmin osannut menestyksellisesti käyttää hyväksensä vuoriston aarteita, rautaa, hiiltä ja puuta, ja oli työllänsä hankkinut itselleen yhä lisääntyvän varallisuuden.

Niederbronn, johon sitten saavuimme, kelpasi sekin sitä todistamaan. Hän oli ostanut tämän pienen paikkakunnan Leiningenin kreiveiltä ja muilta osallisilta rakennuttaakseen seudulle huomattavia rautatehtaita.

Näissä jo roomalaisten rakentamissa kylpypaikoissa minua huuhteli muinaisajan henki, jonka kunnianarvoisat jäännökset aivan ihmeellisesti hohtelivat näkyviini talonpoikaistalojen taloudellisen sälyn ja kojeiden keskeltä korkokuvien ja muistokirjoitusten, pylväänpäiden ja -runkojen kappaleina.

Lähellä sijaitsevaan Wasenburgiin noustessamme minä sain vielä tilaisuuden kunnioittavasti tarkastella linnan erään sivun perustuksena olevaan valtavaan kallioon piirrettyä hyvin säilynyttä kirjoitusta, joka kertoo Merkuriukselle annetun lupauksen täyttämisestä. Itse linna sijaitsee äärimmäisellä Bitschistä tasankomaata kohti jatkuvalla vuorella. Sen muodostavat roomalaisten jäännösten pohjalle rakennetun saksalaisen linnan rauniot. Tornista näkyi jälleen koko Elsass, ja tuomiokirkon selvästi esiinpistävä huippu merkitsi Strassburgin asemaa. Lähinnä levisi kuitenkin Hagenaun metsä, jonka takaa kaupungin tornit kohosivat aivan selvästi näkyviin. Sinne paloi mieleni. Me ratsastimme Reichshofenin läpi, jonne Dietrich oli rakennuttanut melkoisen linnan, ja kun olimme Niedermodernin kukkuloilta katselleet Hagenaun metsän laitaa pitkin suikertavan pienen Moder-joen miellyttävää juoksua, niin minä jätin ystäväni naurettavaan kivihiilenkatselmukseen, joka olisi Dudweilerissä epäilemättä ollut hieman vakavampi asia, ja ratsastin halki Hagenaun pitkin oikoteitä, jotka kiintymykseni minulle jo neuvoi, rakkaaseen Sesenheimiin.

Kaikki nuo jylhän vuoriseudun, enempää kuin heleän, hedelmällisen, hilpeän tasangonkaan näköalat eivät voineet kiinnittää sisäistä katsettani, joka oli suunnattu rakastettavaan, viehättävään esineeseen. Tälläkin kertaa tuntui minusta paluu miellyttävämmältä kuin menomatka, koska se toi minut jälleen lähelle naishenkilöä, johon olin sydämestäni kiintynyt ja joka ansaitsi yhtä paljon kunnioitusta kuin rakkauttakin. Ennenkuin johdan ystäväni hänen maalaisasumukseensa, olkoon minun suotu mainita eräs seikka, joka osaltansa suuressa määrin elähdytti ja lisäsi kiintymystäni sekä sen minulle suomaa tyydytystä.

Kun tietää, kuinka olin Frankfurtissa elellyt, millaisia tutkimuksia harrastanut, niin arvaa, missä määrin olin takapajulla uudemman kirjallisuuden tuntemisessa. Oleskeluni Strassburgissa ei voinut minua siinä suhteessa hyödyttää. Sitten saapui Herder ja toi laajojen tietojensa ohella vielä useita apukeinoja ja lisäksi uudempia teoksiakin mukanansa. Erikoisesti hän kiitteli meille »Wakefieldin maapappia» oivalliseksi teokseksi, jonka aikoi meille esittää itse lukemalla sen meille saksalaisena käännöksenä.

Hänellä oli aivan oma omituinen lukemistapansa; se, joka on kuullut hänen saarnaavan, voi muodostaa siitä itselleen käsityksen. Hän esitti kaikki, niin myös tämän romaanin, vakavasti ja koruttomasti; pysytellen täysin vapaana kaikesta dramaattis-miimillisestä esityksestä hän vältti sitä vaihtelevaisuuttakin, joka ei ole ainoastaan sallittu, vaan vaadittukin eepillisessä esityksessä: vähäistä äänensävyn vaihtelua eri henkilöiden puhuessa, jonka nojalla se, mitä kukin sanoo, tulee korostetuksi ja toimiva erottuu kertovasta. Olematta yksitoikkoinen Herder kertoi kaikki yhteen sävyyn, ikäänkuin ei mikään olisi ollut nykyhetkeen kuuluvaa, vaan kaikki historiallista, ikäänkuin noiden runollisten olentojen hahmot eivät olisi eloisina vaikuttaneet hänen nähtävissään, vaan vienosti liukuneet hänen ohitsensa. Hänen käyttelemänänsä tämä esitystapa kuitenkin oli sanomattoman viehättävä. Koska näet hän kykeni kaikki mitä syvimmin tuntemaan ja osasi pitää korkeassa arvossa sellaisen teoksen monipuolisuutta, niin tuotteen kaikki edut ilmenivät puhtaina ja sitäkin selvemmin, kun yksityiskohtia ei lausuttu niin terävästi, että ne olisivat vaikuttaneet häiritsevästi ja järkyttäneet sitä tunnelmaa, joka kokonaisuuden oli määrä herättää.

Protestanttinen maalaispappi on kenties kaunein uudenaikaisen idyllin aihe; hän ilmenee samoinkuin Melkisedek samalla kertaa pappina ja kuninkaana. Viattomimpaan olotilaan, mitä maan päällä voi ajatella, nimittäin peltomiehen, hänet enimmäkseen liittää sama toiminta ja samat perhesuhteet: hän on isä, talonisäntä, maamies ja niinmuodoin täydellinen yhteiskunnan jäsen. Tällä puhtaalla, kauniilla, maallisella perustuksella lepää hänen korkeampi kutsumuksensa: hänen huoleksensa on uskottu johtaa ihmisiä elämään, pitää huolta heidän henkisestä kasvatuksestaan, siunata heitä kaikissa heidän elämänsä tärkeimmissä vaiheissa, opettaa, tukea ja lohduttaa heitä, ja, ellei nykyisyyden lohdutus riitä, herättää onnellisemman tulevaisuuden toiveita ja taata niiden toteutuminen. Jos ajattelemme sellaisen puhtaasti inhimillisellä mielenlaadulla varustetun miehen, joka on kyllin voimakas ollakseen milloinkaan siitä luopumatta ja jo sen nojalla ylempänä ihmisten suurta joukkoa, jolta ei voi odottaa puhtautta eikä lujuutta; jos annamme hänelle hänen toimensa edellyttämät tiedot sekä hilpeän, alinomaisen toimintahalun, joka ilmenee kerrassaan kiihkeänäkin, koska ei laiminlyö hetkeäkään ahkeroidessaan tehdä hyvää — niin olemme hänet hyvin varustaneet. Mutta toisaalta on lisättävä asianmukainen rajoittuneisuus: ettei hän ainoastaan halua pysyä ahtaassa olokehässänsä, vaan mielii siirtyä vielä ahtaampaankin; annettakoon hänen olla hyvänluontoinen, sopuisa, järkähtämätön ja kaikilla muillakin selväpiirteisen luonteen hyveillä varustettu, sitäpaitsi hilpeän myöntyväinen ja omia ja toisten vikoja hymyillen suvaitseva — niin, kelpo Wakefieldin kuva alkaa olla täydellinen.

Tämän luonteen elämän juoksun kuvailu sellaisena kuin se ilojen ja kärsimysten alaisena ilmenee, tarinan juonen yhä lisääntyvä jännittävyys aivan luonnollisten asioiden liittyessä omituisiin ja eriskummallisiin, koroittaa tämän romaanin kaikkien aikojen parhaimpien joukkoon. Sillä on lisäksi se suuri etu, että se on täysin siveellinen, jopa nimenomaan kristillinenkin, kuvailee hyvän tahdon, oikeamielisyyden säilyttämisen palkkaa, todistaa ehdotonta luottamusta Jumalaan ja tekee uskottavaksi hyvän lopullisen voiton, vieläpä ilman pienintäkään tekopyhyyden tai rikkiviisauden häivää. Kummastakin vaarasta on tekijää varjellut hänen ylevämielisyytensä, joka tässä läpeensä ilmenee ironian muodossa, joten tämä pieni teos tuntuu meistä välttämättä yhtä viisaalta kuin miellyttävältäkin. Tekijä, tohtori Goldsmith, oivaltaa kieltämättä varsin hyvin moraalista maailmaa, sen arvoa ja puutoksia; mutta samalla hän voi kiitollisena tunnustaa olevansa englantilainen ja pitää suuressa arvossa maansa, kansakuntansa hänelle suomia etuja. Perhe, jota hänen kuvauksensa koskee, on porvarillisen hyvän olon alimmilla rajoilla, mutta joutuu siitä huolimatta koskettamaan kaikkein korkeinta; sen ahdas piiri, joka käy yhäkin ahtaammaksi, joutuu asiain luonnollisen ja porvarillisen kulun nojalla suuren maailman yhteyteen; tämä pieni pursi keinuu Englannin elämän suuressa, kiivaassa aallokossa, ja onnessaan ja onnettomuudessaan sen on odotettava vahinkoa tai apua siltä suunnattoman suurelta laivastolta, joka sen ympärillä purjehtii.

Minä saan edellyttää, että lukijani tuntevat ja muistavat tämän teoksen. Se, joka tässä ensimmäisen kerran kuulee kirjaa mainittavan, ja samoin se, joka intoutuu sen uudelleen lukemaan, varmaankin minua kiittävät. Edellisiä varten minä huomautan ohimennen, että maalaispapin emäntä on toimeliasta, hyvää lajia, pitää huolta siitä, ettei häneltä itseltään eikä hänen omaisiltansa mitään puutu, mutta on myöskin hieman ylpeä itsestänsä ja omaisistansa. Mainitsen vielä molemmat tyttäret, kauniin ja pikemmin ulospäin suuntautuvan Olivian sekä viehättävän ja enemmän sisäistä elämäänsä elävän Sofian, ja mainitsen uutteran, isää esikuvanansa pitävän, hieman karun pojan, Mooseksen.

Jos Herderin lukutapaa voi moittia jostakin virheestä, niin korkeintaan kärsimättömyydestä: hän ei odottanut, kunnes kuulija oli saanut tiedon jostakin asiain kehittymisen vaiheesta voidakseen siinä oikein tuntea ja asianmukaisesti ajatella; hätäillen hän tahtoi nähdä heti vaikutuksia ja oli niiden ilmetessäkin tyytymätön. Hän moitti sitä ylenmääräistä tunnetta, joka yhä runsaampana kumpuili mielessäni. Minun tuntoni olivat ihmisen, nuoren ihmisen tuntoja: minulle oli kaikki elävää, totta, nykyhetkistä. Hän, joka piti silmällä ainoastaan teoksen arvoa ja muotoa, havaitsi varsin helposti, että minä jouduin sisällyksen valtoihin, ja sitä hän ei tahtonut hyväksyä. Pegelovin mietelmät, jotka eivät olleet kaikkein hienoimpia, otettiin vieläkin ynseämmin vastaan; mutta aivan erikoisesti Herderiä suututti meissä ilmenevä terävänäköisyyden puute, kun emme ennakolta arvanneet tekijän usein käyttelemiä kontrastivaikutuksia, vaan sallimme niiden liikuttaa ja lumota itseämme havaitsematta usein uudistuvaa taidekeinoa. Mutta kerrassaan anteeksiantamatonta oli hänen mielestään se, ettemme heti alussa, Burchellin ollessa ilmaisemaisillaan itsensä, siirtymällä kertoessaan kolmannesta persoonasta ensimmäiseen, huomanneet tai ainakin arvailleet, että hän itse oli se lordi, josta puhui, ja kun vihdoin huomatessamme köyhän, viheliäisen kulkijan muuttuvan rikkaaksi, mahtavaksi herraksi lapsellisesti iloitsimme, niin hän palautti mieleemme tuon ensimmäisen kohdan, joka oli kirjailijan tarkoituksen mukaisesti jäänyt meiltä havaitsematta, ja piti valtavan nuhdesaarnan tylsyytemme johdosta. Tästä käy ilmi, että hän piti teosta pelkkänä taiteen tuotteena ja vaati samaa meiltä, jotka vielä olimme siinä tasossa, missä on hyvinkin sallittua antaa taideteosten vaikuttaa luonnontuotteina.

Minä en antanut Herderin soimausten suinkaan itseäni harhauttaa. Nuoret henkilöt nauttivat yleensäkin sitä onnea tai onnettomuutta, että vaikutuksen, jonka alaisiksi he kerran ovat tulleet, täytyy joutua heidän itsensä muokkaamaksi. Siitä koituu usein hyvää, mutta usein myöskin turmiota. Mainittu teos oli aiheuttanut minussa melkoisen vaikutuksen, josta en kyennyt tekemään itselleni selkoa; mutta oikeastaan minä tunsin yhtyväni tuohon ironiseen katsantotapaan, joka kohoaa olioiden, onnen ja onnettomuuden, hyvän ja pahan, kuoleman ja elämän yläpuolelle vallaten siten itsellensä todellisen runollisen maailman. Tämä tosin saattoi vasta myöhemmin muuttua minussa tietoiseksi; nyt se minua joka tapauksessa kovin askarrutti, mutta enpä olisi suinkaan voinut aavistaa siirtyväni tästä kuvitellusta maailmasta aivan pian samankaltaiseen todelliseen. Pöytäkumppanini, elsassilainen Weyland, joka ilahdutti hiljaista, uutteraa elämäänsä aika ajoin käymällä tervehtimässä lähiseuduilla asuvia ystäviänsä ja sukulaisiansa, suoritti pienillä retkilläni minulle monta palvelusta tutustuttamalla minut osaksi henkilökohtaisesti, osaksi suositusten nojalla erinäisiin paikkakuntiin ja perheisiin. Hän oli usein kertonut minulle eräästä maalaispapista, jonka sanoi elävän Drusenheimin lähistöllä, kuuden tunnin matkan päässä Strassburgista, hyvän pitäjän haltijana älykkään puolison ja kahden viehättävän tyttären keralla. Talon vieraanvaraisuutta ja miellyttävyyttä hän samalla aina kovin kiitteli. Tarvittiin tuskin niin paljoa innostaakseen nuorta ratsumiestä, joka oli jo tottunut viettämään kaikki joutilaat päivät satulassa ja ulkosalla. Niinpä päätimme lähteä tällekin retkelle ystäväni kuitenkin täytyessä luvata, ettei esitellessään sanoisi minusta hyvää enempää kuin pahaakaan, vaan kohtelisi minua ylimalkaan välinpitämättömästi, vieläpä sallisi esiintyä hieman köyhästi ja huolimattomasti, joskaan ei huonosti puettuna. Hän suostui siihen ja toivoi asiasta koituvan itsellensäkin jotain huvia.

Etevien ihmisten anteeksiannettavana oikkuna on toisinaan salata ulkonainen, etevämmyytensä antaakseen oman sisäisen inhimillisen arvokkuutensa vaikuttaa sitä puhtaampana. Senvuoksi ruhtinaiden inkognito ja siitä aiheutuvat seikkailut ovat aina erittäin miellyttävät: ilmaantuu valepukuisia jumalia, jotka voivat pitää kaksin verroin arvossa kaikkea heille osoitettua ystävällisyyttä ja joiden sopii joko olla välittämättä epämieluisista seikoista tai välttää niitä. On aivan asianmukaista ja kaikille mieluista, että Jupiter on suvainnut tuntemattomana käydä Philemonin ja Baukiin luona ja Henrik neljäs erään metsästysretken jälkeen viipyä talonpoikiensa seurassa; mutta monestakin näyttänee anteeksiantamattomalta kopeudelta, että merkityksettömän ja nimettömän nuoren miehen päähän pälkähtää käyttää inkognitoa hieman huviksensa. Mutta koska tässä eivät ole kysymyksessä mielipiteet ja teot, mikäli ne ovat kiitettäviä tai moitittavia, vaan mikäli voivat ilmetä ja tapahtua, niin annamme tällä kertaa omaksi huviksemme nuorukaiselle anteeksi, sitäkin suuremmalla syyllä, kun — minun on asia tässä mainittava — minussa nuoruudesta saakka, jopa ankaran isänkin yllytyksestä, oli kytenyt halu esiintyä valepukuisena.

Tälläkin kertaa minä olin osaksi vanhempia omia vaatteita, osaksi muutamia lainattuja vaatekappaleita käyttäen ja tukkani erikoisella tavalla kammaten siinä määrin hahmoani muuttanut, joskaan en suorastaan rumentanut, ettei ystäväni voinut matkan varrella pidättää nauruansa, sitä vähemmän, kun minä osasin täydellisesti jäljitellä sellaisten, latinalaisiksi ratsumiehiksi nimitettyjen henkilöiden ryhtiä ja eleitä. Kaunis viertotie, mitä ihanin sää ja lähellä välkkyvä Rein-virta saivat meidät kaikkein parhaimmalle tuulelle. Drusenheimissa me hetkisen viivyimme, hän korjatakseen asuansa ja minä kertaillakseni näyteltävääni osaa, jonka olin toisinaan unohtaa. Seutu on ihan aukean, tasaisen Elsassin luontoinen. Me ratsastimme miellyttävää polkua niittyjen poikki, saavuimme pian Sesenheimiin, jätimme hevosemme majataloon ja lähdimme kaikessa rauhassa kohti pappilaa. »Älä ole milläsikään», virkkoi Weyland osoittaen minulle etäältä rakennusta, »vaikka se näyttääkin vanhalta kehnolta talonpoikaistalolta; sisäpuolelta se on sitä uudempi». — Me astuimme pihamaalle. Koko ympäristö miellytti minua hyvinkin, koska siinä ilmeni sitä, mitä nimitetään maalauksellisuudeksi ja mikä oli alankomaalaisessa taiteessa minua erikoisesti lumonnut. Valtavana oli näkyvissä se vaikutus, joka ajalla on kaikkeen ihmiskäsien tuottamaan. Talo, vaja ja talli olivat rappiotilassa juuri sillä asteella, jolloin epäröidään, korjatako vai rakentaa uudestaan, ja luovutaan edellisestä ehtimättä jälkimmäiseen.

Hiljaisuus vallitsi kaikkialla, kylässä samoinkuin pihamaallakin. Me tapasimme isäukon, pienen, omaa elämäänsä elävän, mutta siitä huolimatta ystävällisen miehen ihan yksinään; muut perheen jäsenet näet olivat pellolla. Hän toivotti meidät tervetulleiksi ja tarjosi virvokkeita, joista kieltäydyimme. Ystäväni kiiruhti etsimään naishenkilöitä, ja minä jäin yksin isäntämme seuraan. — »Te kenties kummastelette», virkkoi hän, »kun huomaatte minut rikkaassa kylässä ja hyvillä tuloilla näin kehnosti asumassa; mutta se», jatkoi hän, »johtuu epäröimisestä. Kunta ja korkeimmatkin asianomaiset ovat jo aikoja sitten luvanneet rakentaa talon uudestaan; on jo tehty useita piirustuksia, tarkastettu ja muutettu niitä yhtäkään nimenomaan hylkäämättä ja yhtäkään suorittamatta. Sitä on kestänyt niin monta vuotta, että kärsimättömyyteni tuskin tietää rajojansa.» — Minä vastasin hänelle, mitä pidin soveliaana tukeakseni hänen toivoansa ja kehoittaakseni häntä voimakkaammin asiaa jouduttamaan. Sitten hän kuvaili tutunomaisesti edelleen niitä henkilöitä, joista sellaiset asiat riippuvat, ja vaikka hän ei ollutkaan mikään erinomainen luonteiden kuvailija, voin kumminkin varsin hyvin käsittää, miksi koko asia välttämättä joutui pysähdyksiin. Tämän miehen tuttavallisuus oli omalaatuinen: hän jutteli minulle, ikäänkuin olisi tuntenut minut jo kymmenen vuotta, mutta hänen katseessaan ei ilmennyt mitään sellaista, mikä olisi antanut aihetta otaksua hänen mitenkään minua tarkkaavan. Vihdoin astui sisään ystäväni, mukanansa perheen äiti, joka tuntui katselevan minua ihan toisin silmin. Hänen kasvonsa olivat säännölliset ja niiden ilme älykäs; nuorena hän epäilemättä oli ollut kaunis. Vartaloltansa hän oli pitkä ja laiha, ei kumminkaan suuremmassa määrin kuin hänen iällänsä on soveliasta; selkäpuolelta hän näytti vielä aivan nuorekkaalta, miellyttävältä. Sitten syöksyi huoneeseen vanhin tytär kysyen Friederikeä, samoinkuin molemmat toisetkin olivat häntä tiedustelleet. Isä vakuutti, ettei ollut häntä nähnyt sen jälkeen kuin he kaikki kolme olivat poistuneet. Tytär riensi jälleen ulos sisarta etsimään; äiti toi meille hieman virvokkeita, ja Weyland jatkoi pariskunnan keralla keskustelua, joka koski yksinomaan tunnettuja henkilöitä ja tapahtumia, kuten käy ainakin, kun tuttavat jonkin ajan kuluttua toisensa kohtaavat, kyselevät suuren tuttavapiirin jäsenten kohtaloita ja saavat toisiltansa tietoja. Minä sain nyt kuulla ja tietää, mitä voin tästä piiristä odottaa.

Vanhin tytär tuli jälleen sisään huolestuneena siitä, ettei ollut löytänyt sisartansa. Hänen tähtensä oltiin huolissaan ja moitiskeltiin jotakin huonoa tottumusta. Isä vain virkkoi rauhallisesti: »Antakaa hänen mennä menojansa, kyllä hän palaa aikanansa!» Samassa hän tosiaankin astui ovesta, ja silloin nousi tämän maaseudun taivaalle mitä suloisin tähtönen. Molemmat tyttäret käyttivät vielä saksalaisia pukimia, ja tämä melkein kokonaan hylätty kansallispuku sopi Friederikelle erikoisen hyvin. Lyhyt valkoinen hamonen liehureunuksineen, vain niin pitkä, että somat pienet jalat jäivät nilkkoja myöten näkyviin, tiukat valkoiset liivit ja musta taftiesiliina — siinä asussaan hän oli maalais- ja kaupunkilaisneidon rajalla. Hän asteli solakkana ja kevyesti, ikäänkuin hänen ruumiinsa ei olisi mitään painanut, ja melkein liian hentoiselta näytti soman pään kaula kantamaan valtavia vaaleita palmikoita. Kirkkaat siniset silmät katselivat ilmehikkäästi ympärillensä, ja sievä nypykkänenä oli niin terhakka, kuin ei maailmasta olisi voinut löytyä surun häivääkään; olkihattu riippui hänen käsivarrellansa, ja niin minä sain mielihyväkseni ensi silmäyksellä nähdä hänet koko miellyttävyydessään ja suloudessaan.

Minä aloin nyt varovasti näytellä osaani, puolittain häveten, että pidin pilkkanani niin kelpo ihmisiä, joiden huomioimiseen minulla oli riittävästi aikaa; tytöt näet jatkoivat mainitsemaani keskustelua, vieläpä kiihkeästi ja veitikkamaisestikin. Kaikki naapurit ja tuttavat tuotiin jälleen näyttämölle, ja mielikuvitukselleni näyttäytyi sellainen parvi setiä ja tätejä, serkkuja, tulevia, meneviä, kuomia ja vieraita, että minusta tuntui siltä, kuin olisin asustanut mitä elävimmässä maailmassa. Kaikki perheenjäsenet olivat lausuneet minulle joitakin sanoja, äiti silmäili minua aina tullen mennen, mutta Friederike antautui ensimmäisenä kerallani keskustelemaan. Kun siinä otin käteeni eräitä nuottivihkoja ja niitä silmäilin, kysyi hän, soitinko minäkin. Minun myöntävästi vastattuani hän pyysi minua jotakin esittämään, mutta isä esti minut pyyntöä noudattamasta huomauttaen olevan soveliasta ensin esittää vieraalle jokin soittokappale tai laulu.

Hän soitti taitavasti erinäisiä kappaleita, siihen tapaan kuin maalla yleensä kuulee soitettavan, ja soittokone oli sellaisessa kunnossa, että koulumestarin olisi jo aikoja sitten pitänyt se virittää, kunhan hänellä olisi ollut aikaa. Sitten Friederiken piti laulaa laulelma, eräs hellän-murheellinen; se ei hänelle ollenkaan onnistunut. Hän nousi ja virkkoi hymyillen tai pikemmin hänen kasvoillansa aina lepäävin hilpeän ilon ilmein: »Jos minä laulan huonosti, niin en voi syyttää soittokonetta ja koulumestaria; mutta lähdetäänpä ulkosalle, niin saatte kuulla Elsassin ja Sveitsin lauluja; ne kaikuvat varmaan kauniimmilla.»