Part 19

Tämän vaatimuksen voi sangen hyvin itsellensä asettaa, sillä ihmisen sivistymiskyvyn avuksi tulee tässäkin varsin ystävällisesti luonnollinen ymmärrys, joka aina toimii hänen olotilojensa kirkastajana. Yleensäkään ei pitäisi monissa siveelliseen kehitykseen kuuluvissa tapauksissa käsittää puutoksia ylen tärkeiksi eikä etsiä kovin vakavia, etäisiä välineitä, koska eräät virheet voidaan poistaa erittäin helposti, jopa leikkien. Niinpä esimerkiksi voimme pelkän tottumuksen nojalla herättää itsessämme kiitollisuutta, pitää sitä eleillä, vieläpä tehdä sen välttämättömäksikin.

Elämäkerrallisessa koelmassa sopii hyvinkin puhua itsestänsä. Minä olen luonnostani niin vähässä määrin kiitollinen kuin ihminen konsanaan, ja kokemani hyväntyön unohduttua voi hetkellisen epäsuhteen kiivas tunne erittäin helposti hairahduttaa minut kiittämättömyyteen.

Tuon torjumiseksi minä aluksi totuttauduin kaikkea omistamaani katsellessani mielelläni muistelemaan, kuinka se oli joutunut haltuuni, keneltä olin sen saanut joko lahjana, vaihdon tai oston nojalla tai jollakin muulla tavalla. Minä olen totuttautunut kokoelmiani näyttäessäni muistamaan niitä henkilöitä, joiden välityksellä olen yksityiset kappaleet saanut, vieläpä oikeudenmukaisesti ajattelemaan sitä tilaisuutta, sattumaa, etäisintä aihetta ja myötävaikutustakin, jonka avulla minulle rakkaat ja kalliit esineet ovat tulleet haltuuni. Ympäristömme saa siten elämää, me näemme sen henkisissä, rakkaissa, geneettisissä suhteissa, ja entisten olotilojen muisteleminen koroittaa ja rikastuttaa kulloistakin olemassaoloamme; mielikuvitus loihtii lahjojen antajat yhä uudelleen näkyviimme, me liitämme miellyttävän muiston heidän kuvaansa, teemme kiittämättömyyden mahdottomaksi ja tilaisuuden sattuessa tapahtuvan vastapalveluksen helpoksi ja halutuksi. Samalla johdumme ajattelemaan sitä, mikä ei ole aistittavaa omaisuutta, ja muistelemme varsin mielellämme, mistä korkeimmat hyvyytemme ovat peräisin.

Ennenkuin tässä käännän katseeni pois tuosta minulle erittäin tärkeästä ja vaikutusrikkaasta Herderiin tutustumisesta, havaitsen vielä yhtä ja toista lisättävää. Oli aivan luonnollista, että minä vähitellen ilmoitin Herderille yhä niukemmin niitä seikkoja, jotka olivat aikaisempaan kehitykseeni vaikuttaneet, ja varsinkin sellaisia asioita, jotka minua vielä silloinkin vakavasti askarruttivat. Hän oli hävittänyt minulta halun moneen entisen harrastukseni esineeseen ja moittinut minua mitä ankarimmin varsinkin siitä ilosta, jonka Ovidiuksen »Muodonvaihdokset» olivat minulle tuottaneet. Vaikka suosikkiani puolustinkin, vaikka esitinkin, ettei nuorekkaalle mielikuvitukselle voinut mikään olla ilahduttavampaa kuin oleskelu noissa hilpeissä ja ihanissa seuduissa jumalien ja puolijumalien keralla heidän toimiensa ja intohimojensa todistajana, vaikka seikkaperäisesti selostin ja omilla kokemuksillani vahvistin erään vakavan miehen lausunnon, josta oli jo aikaisemmin puhe, niin tuo kaikki muka ei merkinnyt mitään, noissa runoelmissa muka ei ollut mitään varsinaista välitöntä totuutta, niistä muka ei löytynyt Kreikkaa enempää kuin Italiaakaan, ei alkukantaista maailmaa eikä sivistynyttä, vaan kaikki oli pikemmin jo olemassaolleen jäljittelyä ja teennäistä kuvausta, jollaista sopi odottaakin ylenmäärin kultivoidulta henkilöltä. Ja jos sitten lopulta tahdoin väittää, että sekin, mitä erinomainen yksilö tuottaa, on luontoa, ja että kaikkien kansojen, varhaisempien ja myöhempien, keskuudessa oli sittenkin vain runoilija aina ollut runoilija, niin tuo ei tullut ollenkaan hyväkseni luetuksi, ja minä sain kärsiä sen vuoksi paljonkin; olipa Ovidiukseni siten muuttua minulle vihapidoksi, sillä mikään kiintymys, mikään tottumus ei ole niin voimakas, että voisi ajan pitkään voitollisesti vastustaa oivallisten, luottamuksemme esineinä olevien henkilöiden parjauksia. Aina jää jokin vaikutus jäljelle, ja ellei saa rakastaa ehdottomasti, on rakkaus jo arveluttavassa tilassa.

Kaikkein huolellisimmin minä salasin häneltä eräisiin mieleeni juurtuneisiin ja vähitellen runollisiksi hahmoiksi pyrkiviin aiheisiin kohdistuvan harrastukseni. Tarkoitan »Götz von Berlichingeniä» ja »Faustia». Ensinmainitun elämäkerta oli minua mitä syvimmin liikuttanut. Karkean, hyväätarkoittavan itsensäauttajan hahmo hurjan, hillittömän ajan puitteissa herätti minussa mitä kiihkeintä osanottoa. Jälkimmäisen huomattava nukketeatteritarina kaikui ja humisi minussa varsin moniäänisenä. Minäkin olin harhaillut kaikilla tiedon aloilla ja minulle oli sangen varhain osoitettu sen turhuutta. Minäkin olin elämässäni koetellut kaikenlaisia eri tapoja ja olin palannut kokeiluretkiltäni yhä tyytymättömämpänä ja kiusatumpana. Nyt minä kuljetin näitä asioita, kuten monia muitakin, kerallani ja iloitsin niistä yksinäisinä hetkinä kumminkaan mitään kirjoittamatta. Kaikkein tyystimmin minä salasin Herderiltä mystillis-kabbalistisen kemiani ja siihen kuuluvat seikat, joskin vielä erittäin mielelläni askartelin saadakseni sen kehitellyksi johdonmukaisemmin kuin se oli minulle opetettu. Runollisista töistäni luulen hänelle esittäneeni »Rikoskumppanit», mutta en muista saaneeni häneltä mitään sitä koskevaa nuhdetta tai kehoitusta. Mutta kaikesta tästä huolimatta hän pysyi sinä, mikä oli; se, mikä oli hänestä lähtöisin, vaikutti huomattavalla, joskaan ei aina ilahduttavalla tavalla, uhosipa hänen käsialastansakin minuun jonkinlainen maagillinen voima. En muista repineeni tai hukanneeni yhtäkään hänen kirjoittamaansa lehteä, enpä edes kirjekuortakaan; mutta siitä huolimatta ovat kaikki noiden ihmeellisten, aavistuttelevien ja onnellisten päivien asiakirjat monissa paikan ja ajan vaiheissa jäljettömiin hävinneet.

Tulisin tuskin maininneeksi, että Herderin vetovoima vaikutti toisiin samoin kuin minuunkin, ellei olisi huomautettava, että se ulottui varsinkin Jungiin (Stillingiin). Tämän miehen uskollisten, uutterain pyrintöjen täytyi suuressa määrin herättää mielenkiintoa jokaisessa, jolla oli vähänkin tunnepohjaa, ja hänen vastaanottavaisuutensa yllyttää avomielisyyteen jokaista, jolla oli tietoja jaettavana. Herder kohtelikin häntä leppoisammin kuin meitä toisia; hänen vastavaikutuksensa näet tuntui aina olevan häneen kohdistuneen vaikutuksen mukainen. Jungin rajoittuneisuuteen liittyi niin paljon hyvää tahtoa, hänen esilletyöntymisensä tapahtui niin sävyisästi ja vakavasti, ettei ymmärtäväinen henkilö varmaankaan voinut suhtautua häneen karusti eikä hyväntahtoinen häntä ivailla eikä pitää pilkkanansa. Jung olikin siinä määrin Herderin lumoissa, että tunsi kaiken toimintansa siitä voimistuvan ja edistyvän. Hänen kiintymyksensä minuun näytti vastaavassa määrässä laimenevan, mutta siitä huolimatta me pysyimme aina hyvinä ystävinä, siedimme toisiamme kuten ennenkin ja teimme toisillemme mitä ystävällisimpiä palveluksia.

Mutta jättäkäämme nyt ystävällinen sairashuone ja yleiset mietelmät, jotka viittaavat pikemmin hengen sairauteen kuin terveyteen; lähtekäämme ulkoilmaan, tuomiokirkon korkealle ja leveälle parvekkeelle, ikäänkuin elettäisiin vielä niitä aikoja, jolloin me nuoret kumppanit usein iltaisin sinne kokoonnuimme tervehtiäksemme painuvaa päivää täytetyin viinimaljoin. Kaikki keskustelut hukkuivat siellä seudun katseluun, sitten tutkittiin silmien näkövoimaa, ja jokainen yritti havaita kaikkein etäisimpiä esineitä, jopa niitä selvästi erottaakin. Hyviä kaukoputkia käytettiin apuna, ja ystävä toisensa jälkeen osoitti paikan, joka oli käynyt hänelle rakkaimmaksi ja kalleimmaksi. Eipä puuttunut enää minultakaan sellaista kolkkaa. Se tosin ei esiintynyt maisemassa huomattavana, mutta veti kuitenkin minua puoleensa suloisin tenhoin enemmän kuin mikään muu. Sellaisissa tilaisuuksissa kiihoittivat kertomukset kuvitteluvoimaa, ja niin päätettiin suorittaa monta pientä retkeä, lähdettiinpä usein matkaan ihan valmistautumattakin. Valitsen tässä useiden joukosta yksityiskohtaisen kertomukseni aiheeksi erään retken, koska se on monessa suhteessa muuttunut minulle seurauksiltansa tärkeäksi.

Kaksi hyvää ystävää ja pöytäkumppania, Engelbach ja Weyland mukanani — he olivat kumpikin Ala-Elsassista kotoisin — minä lähdin ratsain Zaberniin, missä kauniin sään vallitessa pienoinen, soma tienoo varsin suloisesti meille hymyili. Piispan linna herätti meissä ihailua; avara suuri ja upea uusi tallirakennus todisti omistajan yleistä hyvinvointia. Kauniit portaat hämmästyttivät meitä, huoneisiin ja saleihin me astuimme syvän kunnioituksen tuntein; ristiriitaiselta tuntui vain itse kardinaali, pieni kokoonluhistunut mies, jonka näimme aterioimassa. Puutarhan tarjoama näköala on ihana, ja kolmen neljänneksen pituinen kanava, joka suuntautuu kohtisuorasi vasten linnan keskustaa, antaa hyvän käsityksen entisten omistajien aistista ja voimista. Me käyskelimme siellä edestakaisin ja nautimme monista tämän kauniisti sijaitsevan kokonaisuuden yksityiskohdista Elsassin ihanan tasangon rajalla, Vogesien juurella.

Tutustuttuamme mielihyvin tuohon kuninkaallisen vallan hengelliseen etuvartioon ja voituamme hyvin sen alueella me saavuimme varhain seuraavana aamuna erään julkisen rakenteen luo, joka varsin arvokkaasti avaa pääsyn mahtavaan kuningaskuntaan. Nousevan auringon valaisemana kohosi edessämme kuuluisa Zabernin vuoritie, arvaamattoman työn tulos. Kiemurrellen, mitä kamalimpain kallioiden varaan muurattuna johtaa kolmien vaunujen vierekkäin ajettava viertotie ylöspäin niin vienosti kohoten, että sitä tuskin huomaa. Kova ja sileä tie, kummallakin puolella olevat korokkeet jalankävijöitä varten, vuorivettä johtavat kivikourut ja kaikki muu on yhtä siististi kuin taiteellisesti ja kestävästikin rakennettu ja kelpaa niinmuodoin hyvinkin nähtäväksi. Siten saavutaan vähitellen Pfalzburgiin, verrattain uuteen linnoitukseen. Se sijaitsee kohtalaisen kukkulan laella; upeat varustukset on rakennettu tummalle kalliopohjalle samasta kivilajista, valkoisiksi kalkitut liitoskohdat osoittavat tarkoin paasien suuruutta ja todistavat ilmeisesti työn täsmällisyyttä. Itse paikan me havaitsimme säännölliseksi, kuten linnoitukselta sopii odottaakin; kirkko oli aistikas. Käyskennellessämme katuja — tämä tapahtui sunnuntaina yhdeksän aikaan aamulla — me kuulimme musiikkia; ravintolassa jo hartaasti tanssittiin, ja koska asukkaat eivät näyttäneet välittävän ajan kalleudesta ja uhkaavasta nälänhädästäkään, niin meidän nuorekas hilpeytemme ei sekään suinkaan himmentynyt, kun leipuri kieltäytyi antamasta meille leipää matkalle ja neuvoi meidät ravintolaan, jossa saisimme sitä syödä, joskaan ei ottaa mukaamme.

Varsin mielellämme me nyt ratsastimme viertotietä takaisin ihmetellen toisen kerran tätä rakennustaiteen ihmettä ja iloksemme vielä kerran silmäillen virkistävää Elsassin näköalaa. Pian saavuimme Buchsweileriin, missä ystävämme Weyland oli valmistanut meille hyvän vastaanoton. Raikas, nuorekas mieli sopii hyvin pienen kaupungin oloihin: sukulaissuhteet ovat läheisemmät ja havaittavammat, levollisten virka-askarten ja kaupunkilaisammattien, maan- ja puutarhanviljelyksen vaiheilla leppoisana liikkuva talous kutsuu meitä ystävällisesti ottamaan osaa, seurallisuus on välttämätön, ja vieras tuntee rajoitetuissa piireissä olonsa erittäin miellyttäväksi, elleivät häntä satu koskettamaan sellaisilla paikkakunnilla tuntuvammat asukkaiden väliset eripuraisuudet. Tämä pieni kaupunki oli Hanau-Lichtenbergin kreivikunnan pääpaikka, Ranskan yliherruuden alla Darmstadtin maakreiville kuuluva. Sinne sijoitettu hallitus ja edustajahuone tekivät paikan erittäin kauniin ja halutun ruhtinaallisen alueen keskustaksi. Meidän oli helppo unohtaa epätasaiset kadut ja paikkakunnan epäsäännöllinen rakennustapa, kun lähdimme näkemään vanhaa linnaa ja erään kukkulan rinteelle oivallisesti sijoitettuja puutarhoja. Monenlaiset huvimetsiköt, tarha kesyjä ja villejä fasaaneja varten ja muut sellaisten laitosten jäännökset osoittivat, kuinka miellyttävä tämän pienen hallituskaupungin oli täytynyt muinoin olla.

Kaikki nämä huomiot kalvensi kuitenkin läheiseltä Bastbergilta todellakin paratiisilliseen seutuun avautuva näköala. Tuo kokonaisuudessaan erilaisista simpukankuorista kasautunut vuori kiinnitti ensi kerran huomioni sellaisiin entismaailman todistuskappaleisiin. Minä en ollut milloinkaan nähnyt niitä niin suurta määrää yhdessä koossa. Katseluhaluinen silmä kääntyi kuitenkin pian yksinomaan seutua tarkastelemaan. Katselija seisoo äärimmäisen vuoriniemekkeen laella, päin maata; pohjoisessa lepää hedelmällinen tasanko pienine metsikköineen, sen rajana vakaa vuoristo, joka ulottuu lännessä Zaberniin asti, missä piispan palatsi ja puolen tunnin matkassa siitä sijaitseva P. Johanneksen apottiluostari ovat selvästi tunnettavissa. Sieltä lähtien silmä noudattelee Vogesien yhä häipyvää vuorijonoa etelään saakka. Koilliseen kääntyessään näkee kalliolla sijaitsevan Lichtenbergin linnan, ja kaakossa on katseen tutkittavana Elsassin loppumaton lakeus, joka yhä enemmän hälvenevine maisemineen häviää näkyvistä, kunnes vihdoin Svaabin vuoret varjomaisina sulautuvat taivaanrantaan.

Vähäisten vaellusteni aikana minä olin jo huomannut, kuinka tärkeätä on matkoilla tiedustella vesistöjen juoksua, vieläpä kysyä pienimmästäkin purosta, mihin se oikeastaan virtaa. Siten saa käsityksen jokaisesta jokialueesta, jossa sattuu parhaillaan olemaan, korkeuksista ja syvyyksistä, jotka ovat toistensa yhteydessä, ja pääsee varmimmin irralleen geologisesta ja poliittisesta maiden sekasorrosta noudattamalla näitä johtolankoja, jotka tukevat sekä havaintoa että muistia. Näissä mietteissä minä lausuin juhlalliset jäähyväiset rakkaalle Elsassille, koska aioimme seuraavana aamuna suunnata kulkumme Lothringeniin.

Ilta kului tuttavallisissa keskusteluissa, parempaa menneisyyttä muistellen yritettiin ilahduttaa ikävää nykyisyyttä. Ennen kaikkea siunattiin täällä, kuten pienessä maassa yleensäkin, viimeisen Hanaun kreivin Reinhardin nimeä. Hänen etevä älynsä ja kuntonsa oli ilmennyt kaikessa hänen tekemisessään ja tekemättä-jättämisessään, ja hänen ajoiltansa oli vielä jäljellä useita kauniita muistomerkkejä. Sellaisilla miehillä on onni saada olla hyväntekijöitä kaksin verroin: ensinnäkin omalle ajallensa, jota he onnellistuttavat, ja sitäpaitsi tulevaisuudelle, jonka itsetuntoa ja rohkeutta ravitsevat ja ylläpitävät.

Kun sitten käännyimme luodetta kohti vuoristoon, kuljimme Lützelsteinin, erittäin epätasaisessa seudussa sijaitsevan vuorilinnan ohi ja laskeuduimme Saarin ja Moselin alueelle, alkoi taivas sumentua ikäänkuin tahtoen saada meidät sitäkin paremmin havaitsemaan tämän karun lännenseudun laadun. Saarin laaksoa, missä ensin saavuimme pieneen Bockenheimiin ja näimme sitä vastapäätä hyvin rakennetun Neusaarwerdenin ja siihen liittyvän huvilinnan, reunustavat molemmin puolin vuoret, joita voisi sanoa murheellisiksi, ellei niiden juurella leviäisi lukematon sarja niittyjä ja nurmia, jotka Hohnau-nimiseen paikkakuntaan kuuluvina ulottuvat Saaralbeen asti ja kauemmaksi silmänkantamattomiin. Siellä kiintyy katse erään Lothringenin herttuoiden hevossiitoslaitoksen suuriin rakennuksiin, jotka nykyjään ovat arentitiloina, sellaiseen tarkoitukseen tosiaankin hyvin soveltuen. Saargemündin kautta me kuljimme Saarbrückiin, ja tämä pieni hallituskaupunki oli valoisa kohta kallioisessa ja metsäisessä maassa. Pieni ja mäkinen, mutta viimeisen ruhtinaan hyvin kaunistama kaupunki vaikutti heti miellyttävältä, koska kaikki talot ovat vaaleanharmaiksi maalatut ja niiden erikorkuisuus luo vaihtelevia näköaloja. Kauniin, melkoisten rakennusten ympäröimän torin keskellä sijaitsee luterilainen kirkko, vähäisin, mutta kokonaisuutta vastaavin mittakaavoin rakennettu. Linnan etupuoli lepää kaupungin tasossa, takaosa sitävastoin jyrkän kallion rinteellä. Kallio on muokattu porrasmaisesti, jotta pääsy laaksoon kävisi helpommaksi; alhaalla on lisäksi raivattu pitkulainen neliskulmainen puutarha-alue, toisaalta joen uomaa siirtämällä, toisaalta kalliota murtamalla, täytetty se maalla ja istutettu siihen puita ja pensaita. Tämä järjestely oli suoritettu aikana, jolloin puutarhoja suunniteltaessa kysyttiin neuvoa arkkitehdilta, samoinkuin nykyjään otetaan avuksi maisemamaalaajan silmä. Linnan koko järjestys, kallisarvoinen ja miellyttävä, runsas ja sorea, osoitti, että sen entinen omistaja, ruhtinas-vainaja, oli ollut elämänhaluinen henkilö. Nykyinen omistaja oli poissa paikkakunnalta, ja meidät otti vastaan presidentti von Günderode mitä ystävällisimmin kestiten meitä kolme päivää paremmin kuin voimme odottaakaan. Minä käytin hyväkseni lukuisia solmimiamme tuttavuuksia hankkien itselleni monipuolisia tietoja. Edellisen ruhtinaan nautintorikas elämä tarjosi riittävästi keskustelun aihetta, samoin ne monet toimenpiteet, joihin hän oli ryhtynyt käyttääkseen hyväksensä maansa luonnon hänelle tarjoamia etuja. Täällä minä oikeastaan ensiksi perehdyin vuoriseutujen harrastuksiin ja sain halun niihin taloudellisiin ja teknillisiin tutkisteluihin, jotka ovat minua askarruttaneet suuren osan elämääni. Me kuulimme Dudweilerin rikkaista kivihiilikaivoksista, rauta- ja alunatehtaista, jopa palavasta vuorestakin, ja varustauduimme lähempää katselemaan näitä ihmeitä.

Sitten me kuljimme läpi metsäisten vuoriseutujen, jotka ihanasta, hedelmällisestä maasta tulevalle ilmenevät autioina ja murheellisina ja voivat vetää meitä puoleensa ainoastaan maan povessa piilevän sisällön nojalla. Me tutustuimme vähän ajan kuluessa erääseen yksinkertaiseen ja toiseen monimutkaiseen konelaitteeseen, viikatepajaan ja vanunkipenkkiin. Jos edellinen jo ilahduttaa, kun se näet toimittaa ihmiskäsien tehtäviä, niin toista tuskin voi kyllin ihmetellä, koska se vaikuttaa korkeammassa orgaanisessa mielessä, josta ymmärrys ja tajunta on tuskin erotettavissa. Alunatehtaassa me tarkoin tiedustelimme, miten tätä ylen tärkeätä ainetta saadaan ja puhdistetaan, ja kun huomasimme ison kasan valkoista, rasvaista, möyheätä, multamaista ainetta ja kysyimme, mihin se kelpasi, niin työmiehet vastasivat hymyillen, että se oli alunaa kiehutettaessa pinnalle kohoavaa vaahtoa, jonka herra Staudt antoi kerätä, koska toivoi voivansa käyttää senkin hyödyllisellä tavalla. — »Elääkö herra Staudt vielä?» huudahti seuralaiseni ihmeissään. Kysymykseen vastattiin myöntävästi ja vakuutettiin, että me matkasuunnitelmaamme noudattaen piankin kulkisimme hänen yksinäisen asuntonsa ohi.

Tiemme kulki nyt niiden kourujen vieritse, joita pitkin alunavesi johdetaan alas, ja ohi huomattavimman, »maankaivokseksi» nimitetyn laskukujan, jota pitkin nousee ilmoille Duttweilerin kuuluisa kivihiili. Se on kuivana sinistä kuin tummunut teräs, ja jokainen liikahdus häivähdyttää sen pintaan mitä kauneimmat sateenkaaren värit. Kaivosten synkät aukot vetivät meitä kuitenkin sitä vähemmän puoleensa, kun niiden sisällystä lepäsi kaikkialla runsain määrin nähtävissämme. Sitten me saavuimme avoimien kaivosten luo, missä alunaliusketta liotetaan lipeässä, ja kohta sen jälkeen yllätti meidät, joskaan ei ennakolta arvaamatta, omituinen ilmiö. Me astuimme erääseen rotkoon ja havaitsimme olevamme palavan vuoren alueella. Meitä ympäröi voimakas rikinhaju; onkalon toinen laita oli melkein hehkuva, punaisen, valkoiseksipalaneen kiven peittämä; halkeamista kohosi sakea höyry, ja maaperän kuumuus tuntui paksujenkin anturain läpi. Sellainen satunnainen tapaus — ei näet tiedetä, kuinka tämä alue on syttynyt — suo alunateollisuudelle suurta etua sikäli, että liuske, joka muodostaa vuoren pintakerroksen, on sinänsä paahtunut ja kaipaa ainoastaan lipeässä liottamista. Koko rotko oli syntynyt siten, että kalsinoitua liusketta oli korjattu yhä enemmän pois ja käytetty. Me kiipesimme ylös tästä syvänteestä ja olimme vuoren laella. Miellyttävä pyökkimetsä ympäröi paikkaa, joka oli rotkon toisessa päässä, ja levisi sen molemmin puolin. Useat puut seisoivat jo kuivuneina, toiset kuihtuivat lähellä naapurejansa, jotka vielä ihan tuoreina eivät aavistaneet hehkua, joka uhkaavasti lähestyi niiden juuria.

Paikassa höyrysi erinäisiä aukkoja, toiset olivat palaneet loppuun, ja niin tuo tuli oli kytenyt jo vuosikymmenen vanhoissa luhistuneissa kaivoskujissa ja -kuiluissa, joiden uurtama vuori on. Halkeamissa se edennee tuoreisiin kivihiilikerrostumiin; muutamia satoja metrejä kauempana metsässä näet oli aiottu ottaa selkoa eräistä runsaan kivihiilen merkeistä, mutta ei ollut ehditty pitkälle, kun voimakas höyry tunkeutui työmiehiä vastaan ja ajoi heidät pois. Aukko oli täytetty, mutta me havaitsimme kohdan vielä höyryävän, kun kuljimme siitä ohi erakkokemistimme asunnolle. Se sijaitsee vuorten ja metsien keskellä; laaksot paneutuvat siellä monenlaisiin ja miellyttäviin mutkiin, maaperä on kaikkialla musta ja hiilimäinen, kerrostumat pistävät usein esiin. Hiilifilosofi — philosophus per ignem, kuten ennen vanhaan sanottiin — ei olisi voinut valita itselleen sopivampaa asuinpaikkaa.

Me astuimme pienen, asumukseksi varsin hyvin soveltuvan rakennuksen luo ja löysimme herra Staudtin, joka heti tunsi ystäväni ja alkoi hänelle esittää uuteen hallitukseen kohdistuvia valituksia. Hänen puheistansa tosin voi muun muassa huomata, että alunatehdas, samoinkuin monet muut hyväätarkoittavat laitokset, oli ulkonaisten ja kenties myöskin sisäisten seikkojen vuoksi kannattamaton yritys. Sen johtaja kuului niihin aikansa kemisteihin, jotka kyllä hyvin vaistoavat, mitä kaikkea luonnontuotteiden avulla on suoritettavissa, mutta mielellään syventyvät ilman järjestystä tutkimaan pikkuseikkoja ja sivuasioita eivätkä riittämättömien tietojensa vuoksi kykene kyllin hyvin suorittamaan sitä, mistä varsinainen taloudellinen ja kaupallinen etu on saavutettavissa. Niinpä oli hänen mainitusta vaahdosta toivomansa voitto monien mutkien takana, ja palavan vuoren tuotteista hänellä oli näytettävänä ainoastaan kappale salmiakkia.

Auliina ja iloisena siitä, että sai kuuluttaa valituksensa ihmisten korviin, tuo heiveröinen, ikäloppu pieni ukko kävellä laahusti kerallamme, toisessa jalassa kenkä, toisessa tohveli, alinomaa turhaan nykien alasvalahtavia sukkiansa, vuorelle, missä sijaitsee hartsitehdas, jonka hän on itse rakentanut ja jonka hän nyt ikäväkseen näkee rappeutuvan. Siellä oli yhtenäinen rivi uuneja, joissa kivihiilestä poistettiin rikki, joten sen piti tulla kelvolliseksi rautatehtaissa käytettäväksi; mutta samalla oli aikomus käyttää hyödyksi myöskin öljyä ja hartsia, vieläpä koettaa saada noestakin jotakin, ja niin oli kaikki yhteisesti monien eri tarkoitusten alaisena. Edellisen ruhtinaan aikana liikettä oli harjoitettu harrastelun vuoksi, jotakin siitä toivoellen; nyt kysyttiin välitöntä hyötyä, jota ei käynyt osoittaminen.

Jätettyämme salaisuuksien tietäjän yksinäisyyteensä me kiiruhdimme — oli näet jo ehtinyt tulla myöhä — Friedrichsthalin lasitehtaalle, missä opimme ohimennen tuntemaan erään kaikkein tärkeimpiä ja ihmeellisimpiä inhimillisen taidon toimintamuotoja.

Melkein vielä enemmän kuin nämä merkittävät kokemukset herättivät meissä nuorissa miehissä mielenkiintoa eräät hupaiset seikkailut ja pimeän tullen Neukirchin lähistöllä näkemämme yllättävä ilotulitus. Samoinkuin muutamana aikaisempana yönä Saarin rantamilla hohtoiset kiiltomatopilvet kallion ja pensaiden välillä leijuivat vaiheillamme, samoin kohosi nyt kipinöivistä uuninpiipuista näkyviimme hupainen ilotulitus. Myöhään yöllä me astuimme laakson pohjukassa sijaitseviin sulattoihin ja silmäilimme mielihyvin näiden lautaluolien omituista puolihämärää, joka sai ainoan, viheliäisen valaistuksensa hehkuvan uunin vähäisestä aukosta. Veden ja sen käyttämien palkeiden aiheuttama melu, kamalasti suhiseva ja viheltävä tuulivirta, joka sulaan malmiin syöksyen huumaa korvat ja hämmentää aistit, ajoi meidät vihdoin poikkeamaan Neukirchiin, joka on rakennettu vuoren rinteelle.