Part 21

Illallispöydässä minua askarrutti jo aikaisemmin minut yllättänyt ajatus siinä määrin, että kävin mietteliääksi ja äänettömäksi, vaikka vanhemman sisaren vilkkaus ja nuoremman sulo useinkin ravistelivat minut mietteistäni hereille. Minä olin sanomattomasti ihmeissäni, kun huomasin ilmeisesti joutuneeni Wakefieldin perheen keskuuteen. Isäukkoa tosin ei käynyt vertaaminen tuohon oivalliseen mieheen; mutta missäpä olisikaan hänen vertaisensa! Sensijaan ilmeni tuolle aviomiehelle ominainen arvokkuus täällä perheenäidissä. Häntä täytyi ensi näkemällä sekä kunnioittaa että arastella. Hänessä näkyivät hyvän kasvatuksen vaikutukset: hänen käytöksensä oli rauhallinen, vapaa, hilpeä ja viehättävä.

Joskaan vanhempi sisar ei ollut niin kaunis kuin kuulu Olivia, oli hän sentään hyvärakenteinen, vilkas, melkeinpä kiivaskin; hän oli aina toimessa ja auttoi äitiä kaikin tavoin. Friederiken asettaminen Primrosen Sofian sijaan ei ollut hankalaa: viimeksimainitusta näet ei ole paljoakaan sanottu; myönnetäänhän vain, että hän oli rakastettava; mutta ensinmainittu oli tosiaankin herttainen. Sama toimi, sama olotila aiheuttaa kaikkialla, missä ilmenneekin, samanlaisia, jopa samojakin vaikutuksia, ja niinpä tuli täälläkin puheeksi ja tapahtui sangen paljon sellaista, mitä oli jo Wakefieldin perheen keskuudessa sattunut. Mutta kun jo aikoja sitten mainittu ja isäukon kärsimättömästi odottama nuorempi poika syöksyi huoneeseen ja häikäilemättä istuutui seuraamme vieraista paljoakaan välittämättä, niin tuskin saatoin olla huudahtamatta: »Mooses, oletko sinäkin täällä!»

Pöytäkeskustelu perehdytti minua yhä enemmän tähän maaseudun- ja perheenpiiriin, kun näet tuli puheeksi monenlaisia eri tahoilla sattuneita hupaisia tapahtumia. Vieressäni istuva Friederike käytti tilaisuutta kuvaillakseen minulle erinäisiä paikkakuntia, joihin tutustumisen sanoi hyvinkin olevan vaivan arvoisen. Koska juttu aina houkuttelee esiin toisen, voin minäkin sitä paremmin yhtyä keskusteluun ja kertoa samanlaisia tapahtumia, ja koska hyvää maalaisviiniä ei suinkaan säästetty, olin minä vaarassa unohtaa esitettäväni osan. Senvuoksi valitsi varovampi ystäväni tekosyyksi kauniin kuutamon ja ehdotti kävelyretkeä, johon kohta suostuttiinkin. Hän tarjosi käsivartensa vanhemmalle, minä nuoremmalle, ja niin me astelimme halki avarain vainioiden silmäillen enemmän yläpuolellamme kaareutuvaa taivasta kuin maata, jonka kaukaisemmat tienoot häipyivät meiltä näkymättömiin. Friederiken puheissa ei kumminkaan ollut mitään kuutamonkaltaista: hänen lausumiensa kirkkaus muutti yön päiväksi, ja niistä puuttui kaikki se, mikä olisi voinut viitata tunteeseen tai tunnetta herättää; hänen sanansa kohdistuivat vain entistä enemmän minuun, sillä hän esitti sekä omaa oloansa että seutua ja tuttaviansa silmällä pitäen sitä mahdollisuutta, että minä oppisin ne tuntemaan. Hän näet lisäsi toivovansa, etten minä muodostaisi poikkeusta, vaan kävisin jälleen heitä tervehtimässä samoinkuin jokainen, joka oli kerran heidän luonansa vieraillut.

Minä kuuntelin erittäin mielelläni vaieten hänen kuvaustansa siitä pienestä maailmasta, jossa hän eli ja liikkui,, ja niistä henkilöistä, joita hän piti erikoisesti arvossa. Siten hän loi minuun selvän ja samalla miellyttävän olotilaansa koskevan käsityksen, joka vaikutti minuun varsin kummallisesti: minä näet tunsin yht’äkkiä syvää mielipahaa, etten ollut saanut aikaisemmin elää hänen seurassansa, ja samalla minä kiusallisin tunnoin kadehdin kaikkia niitä onnellisia, jotka olivat saaneet elää hänen läheisyydessään. Minä tarkkasin kohta, ikäänkuin minulla olisi ollut siihen oikeus, miten hän kuvaili erinäisiä mieshenkilöitä, esiintyivätpä ne naapurien, serkkujen tai kuomain nimellisinä, ja suuntailin olettamuksiani milloin sinne, milloin tänne; mutta kuinka olisinkaan voinut mitään keksiä, kun olosuhteet olivat minulle täysin vieraat! Lopulta hän kävi yhä puheliaammaksi ja minä yhä hiljaisemmaksi. Hänen puheensa oli varsin miellyttävää, ja kun minä vain kuulin hänen äänensä hänen kasvojensa verhoutuessa koko muun ympäristön keralla yön hämäryyteen, niin minusta tuntui siltä, kuin olisin katsellut hänen sydäntänsä, jonka täytyi ilmetä erinomaisen puhtaana, koska se niin vilpittömän puheliaana minulle avautui.

Saapuessaan kerallani meitä varten järjestettyyn vierashuoneeseen kumppanini Weyland alkoi kohta omahyväisesti ja miellyttävästi laskea leikkiä ja ylpeili siitä, että oli minut kovin yllättänyt tuomalla minut perheeseen, joka erittäin suuressa määrässä muistutti Primrosen perhekuntaa. Minä yhdyin leikinlaskuun osoittaen kiitollisuuttani. »Totisesti», huudahti hän, »satu on koossa! Perheitä käy varsin hyvin toisiinsa vertaaminen; tuntemattomaksi puetun herran sopii kunnioittaa itseänsä paneutumalla herra Burchelliksi, ja koska tavallisessa elämässä ei tarvita konnia yhtä välttämättömästi kuin romaaneissa, niin minä otan tällä kertaa hoitaakseni serkun osaa käyttäytyen paremmin kuin hän.» — Miten mieluisa tämä keskustelu lieneekin minulle ollut, minä katkaisin sen heti ja kehoitin häntä ennen kaikkea omantuntonsa nimessä tunnustamaan, eikö hän tosiaankaan ollut antanut minua ilmi. Hän vakuutti, ettei niin ollut laita, ja minä rohkenin luottaa hänen vakuutukseensa sitäkin enemmän, kun hän kertoi heidän udelleen tietoja hänen hauskasta strassburgilaisesta pöytäkumppanistansa, josta heille oli kerrottu kaikenlaisia hullunkurisia asioita. Sitten minä ryhdyin kyselemään lisää: oliko neito rakastanut, rakastiko hän nyt, oliko kihloissa? Kumppanini vastasi kaikkiin kysymyksiini kieltävästi. — Sellainen luontainen hilpeys on minusta totisesti käsittämätön! virkoin minä. Jos hän olisi rakastanut ja menettänyt ja päässyt jälleen tyyntymään, tai jos hän olisi morsian, niin voisin asian oivaltaa.

Niin me jaarittelimme myöhään yöhön, ja minä olin jo jälleen virkku, kun päivä koitti. Haluni saada hänet jälleen nähdä tuntui voittamattomalta; mutta pukeutuessani minä säikähdin kirottua vaatetustani, jonka olin vallattomuuksissani itselleni valinnut. Mitä pitemmälle pukeutuessani ehdin, sitä kehnompana minä itselleni ilmenin: kaikki näet oli suunniteltu aikaansaamaan juuri sitä vaikutusta. Hiukseni minä tosin olisin voinut saada jotenkuten kuntoon; mutta kun vihdoin sujuttauduin lainaamaani harmaaseen nuttuun, jonka lyhyet hihat tekivät minut mitä mauttomimman näköiseksi, jouduin epätoivon valtaan sitäkin ehdottomammin, kuin voin pienessä kuvastimessa nähdä ainoastaan osan itseäni: toinen kohta näet aina näytti toista naurettavammalta.

Minun näissä pukuhommissa askarrellessani ystäväni oli herännyt ja silmäili silkkipeittonsa alta hyvän omantunnon ja iloisten odotusten luomin ilmein. Minä olin jo kauan kadehtien silmäillyt hänen somia, tuolin varassa lepääviä vaatteitansa, ja jos hän olisi ollut minun kokoiseni, olisin hänen nähtensä ne siepannut, vaihtanut vaatteita ja puutarhaan kiiruhtaen jättänyt hänen haltuunsa omat kirotut verhoni. Hän olisi ollut riittävän hyväntuulinen vetääkseen yllensä minun vaatteeni, ja niin olisi koko satu saanut varhain aamulla hupaisen lopun. Mutta sitä ei nyt sopinut ajatellakaan enempää kuin muutakaan soveliasta asianjärjestelyä. Minun oli kerrassaan mahdotonta astua jälleen asussa, johon puettuna minä saatoin esiintyä tosin ahkerana ja taitavana, mutta köyhänä jumaluusopin ylioppilaana, Friederiken luo, joka oli edellisenä iltana kovin ystävällisesti puhutellut valepukuista minääni. Minä seisoin siinä kiukuissani ja miettien ja ponnistin keksintäkykyäni, minkä voin; mutta se jätti minut pulaan. Mutta kun mukavasti loikova toverini hetkisen minua silmäiltyänsä alkoi ääneen nauraa ja huudahti: »Totisesti, näytätpä kerrassaan noidutulta!» niin minä vastasin kiivaasti: Tiedänpä, mitä teen; jää hyvästi ja suo anteeksi! — »Oletko mieletön!» huudahti hän hypähtäen vuoteesta ja yrittäen minua pidättää. Mutta minä olin jo ehtinyt ulos ovesta, portaita alas, pois talosta ja pihamaalta, majataloon. Käden käänteessä oli ratsuni satuloitu, ja minä kiiruhdin ankaran mielikarvauden vallassa täyttä karkua Drusenheimiin, sen läpi ja yhä eteenpäin.

Koska nyt otaksuin olevani vaaran ulkopuolella, aloin ratsastaa hitaammin ja tunsin vasta nyt, kuinka epämieluisasti loittonin. Alistuin kumminkin kohtalooni, muistelin eilisiltaista kävelyretkeä mitä rauhallisimmin mielin ja toivoelin hiljakseen pääseväni pian jälleen hänet näkemään. Tämä hiljainen tunne muuttui kuitenkin taas aivan pian kärsimättömyydeksi, ja niin minä päätin ratsastaa nopeasti kaupunkiin, vaihtaa vaatteita, ottaa hyvän, levänneen ratsun. Siten toivoin kiihkeän haluni kuvitelmien mukaisesti ehtiväni päivällisen aikaan tai todennäköisemmin sen jälkeen tai illan tullen takaisin pyytämään menettelyäni anteeksi.

Olin juuri aikeissa kannustaa hevostani toteuttaakseni tuon aikeen, kun samassa johtui mieleeni toinen ja, mikäli ymmärsin, erittäin onnellinen ajatus. Jo edellisenä päivänä olin nähnyt Drusenheimin majatalossa erittäin hyvin puetun nuorukaisen, isännän pojan, joka tänäänkin oli minua tervehtinyt pihamaalta, missä askarteli varhaisissa taloustoimissaan. Hän oli minun kokoiseni ja oli vilahdukselta tuntunut näköiseltänikin. Tuumasta toimeen! Ratsuni käännettyäni minä saavuin kohta Drusenheimiin. Kuljetin hevosen talliin ja tiedustelin nuorukaiselta muitta mutkitta, eikö hän lainaisi minulle vaatteitansa, koska minulla oli Sesenheimissä jotakin hupaista tekeillä. Minun ei tarvinnut liikoja puhua; hän suostui ehdotukseeni mielihyvin ja kiitteli minua siitä, että aioin neitejä huvittaa. He olivat hyvää, kelpo väkeä, sanoi hän, erittäinkin neiti Riekchen, ja heidän vanhempansa olivat iloiset, jos mieliala pysyi aina hilpeänä ja hupaisena. Nuori mies silmäili minua tarkasti, ja lausui, nähtävästi pitäen minua pukuni nojalla köyhänä raukkana: »Jos aiotte mielistellen sukeltautua suosioon, niin tämä on oikea keino.» Me olimme sillävälin ehtineet jo vaihtaa melkoisen osan vaatteitamme, ja hänen ei oikeastaan olisi käynyt uskominen minulle pyhäpukuansa minun vaatetustani vastaan; mutta hän oli luottavainen, ja olihan hänellä sitäpaitsi ratsuni tallissaan. Minä seisoin siinä pian varsin muhkeana, röyhistin rintaani, ja ystäväni tuntui mielihyvin silmäilevän minua omana kuvanansa. — »Olkoon menneeksi, herra veikkoseni!» virkkoi hän ojentaen minulle kätensä, johon reippaasti tartuin. »Mutta älkää menkö liian likelle minun tyttöäni, hän voisi erehtyä.»

Hiukseni, jotka olivat nyttemmin jälleen kasvaneet täyteen mittaansa, minä voin kammata suunnilleen hänen tavallansa, ja häntä siinä yhä uudelleen silmäillessäni päätin poltetun korkin avulla liioittelematta muovata kulmakarvani hänen tuuheiden kulmakarvojensa näköisiksi. Minä lähensin niitä toisiinsa esiintyäkseni arvoituksellisessa yrityksessäni ulkonaisestikin aavemaisena. Hänen ojentaessaan minulle nauhoin koristettua hattuansa minä tiedustelin, eikö hänellä ollut mitään asiaa pappilaan, jotta voisin siellä luontevasti ilmoittaa saapumiseni. »On kyllä», vastasi hän, »mutta siinä tapauksessa teidän täytyy odottaa vielä pari tuntia. Meillä on vaimo lapsivuoteessaan; minä tarjoudun toimittamaan perille kirkkoherran rouvalle kuuluvan kakun, ja te voitte ottaa sen mukaanne. Ylpeyden täytyy kärsiä puutetta ja huvin samaten.» — Minä päätin odottaa; mutta ne kaksi tuntia olivat minusta äärettömän pitkät, ja kärsimättömyydelläni ei ollut rajoja, kun kului vielä kolmaskin, ennenkuin kakku sukelsi esiin uunista. Vihdoin minä sain sen ihan lämpimänä haltuuni ja kiiruhdin mitä kauneimmassa auringonpaisteessa valtuuksineni pois. Minua saatteli vähän matkaa kuvajaiseni, joka lupasi iltasella lähteä jälkeeni ja tuoda vaatteeni. Minä kielsin innokkaasti, pidättäen itselleni oikeuden itse tuoda takaisin hänen pukunsa.

En ollut ehtinyt kauaskaan lahjoineni, jota kannoin puhtaassa, kokoonkäärityssä lautasliinassa, kun näin etäällä tulevan vastaani ystäväni molempain naishenkilöiden keralla. Sydäntäni ahdisti oikeastaan enemmän kuin nykyinen nuttumi edellytti. Minä pysähdyin, hengähdin ja yritin harkita, mitä oli tehtävä, ja vasta nyt huomasin maaperän olevan minulle erittäin edullisen: he näet kulkivat toisella puolen puroa, joka rantaniittyinänsä erotti verrattain loitolle toisistaan kaksi polkua. Kun he olivat ehtineet minun kohdalleni, huusi Friederike, joka oli jo kaukaa minut huomannut: »Yrjö, mitä sinä tuot?» — Minä olin kyllin viisas peittääkseni kasvot hatullani; kuormitetun lautasliinan minä nostin ylös ilmoille. — »Kastekakku!» huudahti Friederike. »Kuinka sisar voi?» — Hyvin, vastasin minä yrittäen käyttää vierasta, joskaan ei suorastaan Elsassin murretta.

— »Kanna se kotiin», kehoitti vanhempi sisar, »ja ellet tapaa äitiä, jätä se palvelustytölle; mutta odota meitä, me tulemme kohta takaisin, kuuletko!»

Minä riensin polkuani eteenpäin iloisin tuntein ja vakavasti toivoen, että asia tulisi luonnistumaan hyvin, koska alku oli onnellinen, ja niin saavuin pian pappilaan. Minä en tavannut ketään talosta enempää kuin keittiöstäkään; talon herraa, jonka saatoin arvata askartelevan työhuoneessansa, minä en tahtonut häiritä. Istuuduin siis rahille oven eteen, kakku vieressäni, ja painoin hatun kasvoilleni.

En hevillä muista miellyttävämpää tuntoa kuin se, joka nyt mielessäni vallitsi. Minä istuin jälleen kynnyksellä, jonka yli olin hiljattain epätoivoissani syöksynyt, olin jälleen nähnyt hänet, kuullut jälleen hänen rakkaan äänensä pian sen jälkeen kuin masentunut mieleni oli kuvitellut pitkän eron olevan edessä; odotin joka hetki häntä itseänsä ja ilmituloa, jota ajatellessani sydämeni sykki kiivaasti, mutta joka tässä arveluttavassa tapauksessa ei kuitenkaan ollut häpeäksi; sitten heti aluksi hauskempi kepponen kuin yksikään niistä, joille oli eilen naurettu! Rakkaus ja hätä ovat sittenkin parhaat opettajat; tässä ne vaikuttivat yhdessä, ja oppilas ei ollut osoittautunut aivan kelvottomaksi.

Palvelustyttö asteli vajasta luokseni. — »No, ovatko kakut hyvin onnistuneet?» huusi hän minulle. »Ja kuinka voi sisar?» — Kaikki hyvin, vastasin minä kakkuuni viitaten, katsettani ylös luomatta. Hän tarttui lautasliinaan ja murahti: »No, mikä sinua taas tänään vaivaakaan? Onko Bärbchen taaskin kerran silmäillyt jotakin toista? Älä anna meidän joutua siitä kärsimään! Tuleepa siitä sievä avioliitto, jos asia saa yhä jatkua siihen tapaan.» — Hänen puhuessaan verrattain äänekkäästi tuli kirkkoherra ikkunaan ja tiedusteli, mistä oli kysymys. Palvelustyttö selitti asian; minä nousin ja käännyin kirkkoherraan päin, mutta pidin jälleen hattua kasvoillani. Hänen lausuttuaan jotakin ystävällistä ja kehoitettuaan minua jäämään minä lähdin puutarhan puolelle ja olin juuri astumassa sisään, kun pihaportista astuva kirkkoherran rouva huusi minulle. Koska aurinko paistoi suoraan silmiini, käytin jälleen hatun minulle suomaa etua ja tervehdin tulijaa raapaisten jalallani. Hän lähti sisään sitä ennen varoitettuansa minua poistumasta mitään nauttimatta. Minä käyskelin nyt puutarhassa edestakaisin; toistaiseksi oli kaikki luonnistunut mitä parhaimmin, mutta henkeäni sentään ahdisti, kun ajattelin, että nuoret piankin saapuisivat. Mutta arvaamattani astuikin luokseni äiti aikoen minulta jotakin kysyä, kun samassa katsahti kasvoihini, joita en enää voinut peittää, ja joutui ihan sanattomaksi. — »Minä etsin Yrjöä», virkkoi hän hetken vaiettuansa, »ja kenen tässä keksinkään! Tekö siinä olettekin, nuori herra? Kuinka monta hahmoa teillä onkaan?» — Vakavasti puhuen ainoastaan yksi, vastasin minä, leikin kannalta miten paljon haluatte. — »Tätä pilaa minä en tahdo tärvellä», hymyili hän, »lähtekää puiston perälle ja sieltä vainiolle, kunnes tulee puolenpäivän aika; kääntykää sitten takaisin, minä panen pilan sill’aikaa alulle.» Minä tein työtä käskettyä; mutta kun olin ehtinyt kylän puutarhain pensasaitojen tuolle puolen ja olin aikeissa lähteä niityille, saapui samassa polkua pitkin joitakin maalaisia, jotka saivat minut hämilleni. Senvuoksi minä suuntasin kulkuni pieneen metsikköön, joka oli siinä aivan lähellä kummun kaunisteena. Tarkoitukseni oli siinä piillä määräaikaan asti. Mutta kuinka kummastuinkaan sinne astuessani: eteeni näet ilmestyi sievä aukio penkkeineen, jotka kaikki tarjosivat kauniin näköalan. Tuossa oli kylä kirkontorneinensa, tuolla Drusenheim ja sen takana metsäiset Reinin saaret, niitä vastapäätä Vogesien vuoristo ja vihdoin Strassburgin tuomiokirkko. Nämä taivaanheleät taulut näkyivät lehväisissä kehyksissä, joten mitään ilahduttavampaa' ja miellyttävämpää ei voinut ajatellakaan. Minä istuuduin eräälle penkille ja havaitsin suurimman puun kupeessa pienen pitkulaisen puulevyn, johon oli piirretty sanat »Friederiken Rauhala». Mieleeni johtui, että minä kenties olin saapunut häiritsijäksi tähän rauhan kolkkaan. Itävä kiihkeä kiintymys on kaunis sikäli, ettei se voi ajatella loppumistaan enempää kuin olla tietoinen alkamisestansakaan eikä voi iloisena ja hilpeänä aavistaa aiheuttavansa kenties onnettomuuttakin.

Tuskin olin ehtinyt katsahtaa ympärilleni ja alkaa painua suloisiin unelmiin, kun kuulin jonkun tulevan. Tulija oli Friederike itse. — »Yrjö, mitä sinä täällä teet?» huudahti hän etäältä. — Ei Yrjö, huudahdin minä rientäen häntä vastaan, vaan eräs, joka pyytää tuhat kertaa anteeksi. Hän silmäili minua hämmästyneenä, mutta malttoi kohta mielensä ja sanoi syvään hengähtäen: »Ilkeä mies, kuinka minua peloitattekaan!» — Ensimmäinen naamio on ajanut minut toiseen, huudahdin minä; edellinen olisi ollut anteeksiantamaton, jos olisin vähänkään tietänyt, kenen luo lähdin, jälkimmäisen te varmaan suotte anteeksi, sillä se on eräs teidän ystävällisesti kohtelemienne ihmisten hahmo. — Hänen kalpeahkoihin poskiinsa oli kohonnut mitä kaunein ruusunpuna. — »Teidän ei pidä ainakaan käydä huonommin kuin Yrjön! Mutta istukaamme! Minä tunnustan vapisevani pelosta.» — Minä istuuduin hänen viereensä ankaran liikutuksen vallassa. — »Me olemme kuulleet ystävältänne kaikki tähän aamuun asti», virkkoi hän, »kertokaa te nyt minulle lisää». Minä en sallinut kehoittaa itseäni toistamiseen, vaan kuvailin hänelle eiliseen hahmooni kohdistuvan inhoni ja kiireisen poistumiseni niin hullunkurisesti, että hän nauroi sydämestään ja miellyttävästi; sitten kerroin jatkon, tosin aivan vaatimattomasti, mutta kuitenkin niin kiihkeästi, että se varsin hyvin olisi kelvannut historiallisessa muodossa esitetyksi rakkaudentunnustukseksi. Jälleenlöytämisen iloa minä vihdoin ilmaisin suutelemalla hänen kättänsä, jonka hän salli jäädä minun käteeni. Jos hän oli eilisen kuutamoretkemme aikana pitänyt huolen keskustelusta, niin minä puolestani suoritin nyt hänelle velan runsain määrin takaisin. Iloni siitä, että hänet jälleen näin ja sain hänelle kaikki kertoa, oli niin suuri, etten siinä lakkaamatta jutellessani huomannut, kuinka hän itse oli mietteliäs ja hiljainen. Hän henkäisi muutamia kertoja syvään, ja minä anelin häneltä kerran toisensa jälkeen anteeksi hänelle aiheuttamaani säikähdystä. En tiedä, kuinka kauan lienemme siinä istuneet, mutta yht’äkkiä kuulimme huudettavan: »Riekchen! Riekchen!» Ääni oli sisaren. »Siitä koituu kaunis juttu», virkkoi herttainen tyttö jälleen ihan hilpeänä. »Hän tulee minun taholtani», lisäsi hän kumartuen eteenpäin siten minut puolittain peittäen. »Kääntykää, ettei hän teitä heti tunne.» Sisar astui aukiolle, mutta ei yksinään. Hänen kerallansa saapui Weyland, ja molemmat jäivät meidät nähdessään kuin kivettyneinä seisomaan.

Jos näkisimme liekin yht'äkkiä väkivaltaisesti leimahtavan esiin rauhallisesta katosta tai kohtaisimme hirviön, jonka rumuus olisi inhoittava ja peloittava, niin meitä ei valtaisi niin tuima kauhistus kuin se, joka meidät käsittää silloin, kun odottamatta omin silmin näemme jotakin, mitä olemme pitäneet moraalisessa katsannossa mahdottomana. — »Mitä tämä merkitsee?» huudahti sisar säikähtyneenä. »Mitä tämä merkitsee? Sinä Yrjön kanssa! Käsi kädessä! Kuinka tämän ymmärrän?» — »Rakas sisar», virkkoi Friederike aivan mietteissään, »tämä ihmisparka pyytää minulta anteeksi; hänen on pyydettävä jotakin anteeksi sinultakin, mutta sinun tulee ennakolta suostua hänen pyyntöönsä». — »Minä en ymmärrä, en käsitä», virkkoi sisar pudistaen päätänsä ja silmäillen Weylandia, joka hiljaiseen tapaansa seisoi siinä ihan tyynenä ja katseli kohtausta mitään lausumatta. Friederike nousi ja veti minut mukanansa. »Epäröimättä!» huudahti hän. »Pyydetään armahdusta ja annetaan se!» — Niinpä kyllä, sanoin minä astuen verrattain lähelle vanhempaa sisarta: armahdusta minä tarvitsen! Hän väistyi taaksepäin, huudahti kimakasti ja sävähti ihan punaiseksi; sitten hän heittäytyi nurmikolle, nauroi helakasti eikä tahtonut ollenkaan tyyntyä. Weyland muhoili ja virkkoi: »Sinä olet oivallinen poika!» Sitten hän tarttui käteeni ja pudisteli sitä. Hän ei yleensä jaellut hyväilyjänsä anteliaasti, mutta hänen tosin säästeliäästi käytetyssä kädenpuristuksessaan oli jotakin sydämellistä ja elvyttävää.

Hieman toivuttuamme ja tyynnyttyämme me lähdimme paluumatkalle kohti kylää. Siinä astellessamme minä kuulin, kuinka tämä merkillinen kohtaus oli aiheutunut. Friederike oli vihdoin eronnut toisten seurasta levätäkseen vielä ennen päivällistä hetkisen tyyssijassansa, ja kun toiset sitten olivat saapuneet kotiin, oli äiti lähettänyt heidät kiireesti Friederikeä hakemaan, koska päivällinen oli jo valmis.

Sisar oli mitä vallattomimmalla tuulella ja kun hän sai tietää äidin jo päässeen salaisuuden perille, niin hän huudahti: »Nyt pitää vielä peijata samalla tavalla isä, veli, palvelija ja palvelustyttö.» Kun olimme ehtineet puutarhanaidan luo, piti Friederiken mennä ystäväni keralla ennen meitä sisään. Palvelustyttö puuhaili vihannestarhassa, ja Olivia (se olkoon tässä vanhemman sisaren nimenä) huusi hänelle: »Odotahan, minulla on jotakin sanottavaa sinulle!» Minut hän jätti pensasaidan viereen seisomaan ja meni tytön luo. Minä näin heidän keskustelevan erittäin vakavasti. Olivia luulotteli tytölle, että Yrjö oli joutunut riitoihin pikku Barbaransa kanssa ja näytti haluavan naida toisen. Tämä miellytti tyttöä hyvinkin; sitten kutsuttiin minut sanottua todistamaan. Sievä, tanakka tyttö loi katseensa alas ja jäi siihen asentoon, kunnes olin aivan lähellä häntä. Mutta kun hän sitten yht'äkkiä havaitsi vieraat kasvot, niin hän huudahti kimakasti ja juoksi tiehensä. Olivia käski minun juosta hänen jälkeensä ja ottaa hänet kiinni, jottei hän ehtisi taloon melua nostamaan; hän itse sanoi lähtevänsä katsomaan, kuinka oli isän laita. Matkalla Olivia kohtasi rengin, joka oli mielistynyt piikaiseen; minä olin sillävälin saavuttanut tytön ja pitelin häntä kiinni. — »Ajattelehan, mikä onni!» huudahti Olivia. »Barbarasta ei ole enää puhettakaan; Yrjö nai Liisun.» — »Sitä minä olen jo kauan odottanutkin», virkkoi kelpo mies jääden seisomaan nyreillä mielin.