Part 16

Kaupungin halki kulkiessamme me kohtasimme iäkkään kerjäläiseukon, joka hellittämättömillä pyynnöillään häiritsi hänen kertomustansa. — Korjaa luusi, vanha noita! virkkoi hän kulkien ohi. Eukko huusi hänen jälkeensä tunnetun lausuman, vain hieman muutettuna, koska hän hyvin huomasi, että tuo epäystävällinen mies itsekin oli vanha: »Ellette tahtonut tulla vanhaksi, niin teidän olisi pitänyt antaa hirttää itsenne nuorena!» Kumppanini käännähti kiireesti, ja minä pelkäsin kohtausta. — Antaa hirttää itseni, huudahti hän, hirtättää itseni! Ei, se ei olisi käynyt päinsä, siihen minä olin liian kelpo mies; mutta hirttäytyä, hirttää itseni, se on totta, se minun olisi pitänyt tehdä; panos ruutia minun olisi pitänyt uhrata itseeni, jotten olisi joutunut kokemaan, etten ole senkään veroinen. Eukko seisoi ikäänkuin kivettyneenä, mutta toinen jatkoi: Sinä olet lausunut suuren totuuden, noitaemo, ja koska sinua ei ole vielä hukutettu tai poltettu, niin sinun tulee saada palkinto lauselmastasi. Samalla hän ojensi eukolle rahan, jota ei yleensä hevillä kerjäläiselle luovuteta.

Me olimme kulkeneet ensimmäisen Reininsillan yli, lähdimme ravintolaan, johon ajattelimme poiketa, ja minä yritin johtaa hänet takaisin edelliseen keskusteluun, kun miellyttävällä polulla arvaamattamme asteli meitä vastaan erittäin sievä tyttö, jäi seisomaan eteemme, kumarsi somasti ja huudahti: »Kas, kas, herra kapteeni, minne matka?» ja mitä muuta sellaisissa tapauksissa yleensä sanotaan. — Mademoiselle, virkkoi hän hieman hämillään, en tiedä... »Mitä?» huudahti tyttö soman ihmetyksen vallassa, »unohdatteko niin pian ystävänne?» Sana »unohdatteko» sai hänet harmistumaan, hän pudisti päätänsä ja vastasi sangen jurosti: Todellakaan, mademoiselle, en tiedä, mistä on kysymys! — Nyt virkkoi tyttö hieman leikkisästi, mutta sentään erittäin hillitysti: »Varokaa, herra kapteeni, minäkin voin olla kerran teitä tuntematta!» Samassa hän riensi ohitsemme,, nopeasti astellen, taakseen katsomatta. Yht’äkkiä| matkatoverini iski molemmin nyrkein kiivaasti; otsaansa: Minua aasia, huudahti hän, minua vanhaa aasia! Siinä nyt näette, olenko oikeassa vai enkö. Sitten hän alkoi erittäin kiihkeästi esittää tavallisia puheitansa ja arvelujansa, joita tämä tapaus yhä vahvisti. Minä en voi enkä huolikaan toistaa sitä tuimaa syytöspuhetta, jonka hän itseensä kohdisti. Lopuksi hän kääntyi minun puoleeni ja sanoi: Minä kutsun teidät todistajaksi! Muistatteko kulmakaupan myyjättären, joka ei ole nuori enempää kuin kauniskaan? Minä tervehdin häntä aina kohdatessamme ja lausun hänelle toisinaan pari ystävällistä sanaa, vaikka onkin jo kolmekymmentä vuotta siitä, kun hän oli minulle suopea. Mutta nyt, siitä ei ole neljää viikkoa, sen vannon, tämä tyttö osoittautui minulle hyväntahtoisemmaksi kuin kohtuullista on, ja nyt minä en tahdo häntä tuntea, vaan loukkaan häntä hänen kohteliaisuutensa vuoksi! Enkö ole aina sanonut, että kiittämättömyys on suurin pahe ja ettei kukaan ihminen olisi kiittämätön, ellei olisi muistamaton!

Me astuimme ravintolaan, ja ainoastaan etusaleissa maljoja maisteleva, reuhaava joukko ehkäisi ne solvaukset, joita hän syyti itseänsä ja ikäisiänsä vastaan. Hän oli vaitelias, ja minä toivoin hänen jo leppyneen, kun astuimme erääseen yläkerran suojaan, missä tapasimme yksinään käyskelemässä erään nuoren miehen, jota kapteeni tervehti mainiten hänen nimensä. Minä tutustuin häneen mielelläni, sillä vanha veikko oli maininnut hänestä paljon hyvää ja kertonut minulle, että viimeksimainittu oli sotatoimistossa ollen jo monesti, eläkkeenmaksun tyrehtyessä, epäitsekkäästi suorittanut hänelle erittäin hyviä palveluksia. Minä olin iloinen, että keskustelu kääntyi ylimalkaiseksi, ja me tyhjensimme pullon viiniä, jutellen yhä edelleen. Mutta nyt ilmaantui onnettomuudeksi eräs toinen ritarissamme, kuten itsepäisissä henkilöissä ainakin, esiintyvä virhe. Samoinkuin hän yleensä ei kyennyt irtautumaan tuosta päähänpiintymästänsä, samoin hän kiintyi hetkelliseen epämieluiseen vaikutelmaan ja salli samalla tuntojensa hillitsemättä päristä loppuun asti. Hänen viimeksi itsellensä aiheuttama harmi ei ollut vielä häipynyt, ja nyt tuli jälleen lisäksi jotakin uutta, tosin aivan toista lajia. Hän näet ei ollut kauankaan silmäillyt ympärillensä, kun jo huomasi pöydällä kaksi annosta kahvia ja kaksi kuppia, sitäpaitsi lienee hän, joka itse oli aika nautiskelija, keksinyt jonkinlaisen merkin, joka viittasi siihen, ettei nuori mies ollut kaikkea aikaansa viettänyt niin yksinänsä. Ja tuskin oli hänessä ehtinyt herätä ja muuttua todennäköiseksi se otaksuma, että kaunis tyttö oli käynyt täällä vierailemassa, kun tuohon ensimmäiseen harmiin liittyi vielä mitä eriskummallisin mustasukkaisuus saattaen hänet kerrassaan hämmennyksiin.

Ennenkuin voin mitään aavistaa — olin näet siihen saakka kaikessa viattomuudessa keskustellut nuoren miehen kanssa — ryhtyi kapteeni epämiellyttävään tapaansa, jonka varsin hyvin tunsin, pistelemään ja pukkailemaan kuppiparin ja erinäisten muiden seikkojen johdosta. Nuorempi yritti hämmästyksissään iloisesti ja järkevästi väistää, kuten hyväkäytöksinen henkilö ainakin, mutta ukko käyttäytyi yhä armottoman epäkohteliaasti, joten toiselle ei jäänyt muuta neuvoksi kuin siepata hattunsa ja keppinsä ja jättää lähtiessään jokseenkin selvä haaste. Nyt purkautui kapteenin raivo sitäkin kiivaammin, kun hän oli sillä välin yksinään juonut melkein kokonaisen pullon viiniä. Hän iski nyrkkiä pöytään ja huusi useita kertoja: Sen minä tapan! Niin paha ei hänen aikomuksensa oikeastaan ollut, sillä hän käytti tuota lausepartta usein, kun joku häntä vastusteli tai oli muuten epämieluinen. Yhtä odottamattomasti asia paheni paluumatkalla; minä näet varomattomasti moitin häntä hänen nuorelle miehelle osoittamastaan kiittämättömyydestä ja muistutin hänelle, kuinka kovin hän itse oli ylistänyt tuon virkamiehen hyväntahtoista avuliaisuutta. Ei! Sellaista ihmisen itseensä kohdistamaa raivoa en ole enää milloinkaan nähnyt; se oli mitä kiihkein loppulausunto niihin aloitteisiin, jotka sievä tyttö oli aiheuttanut. Tässä minä näin katumuksen ja parannuksen aina irvikuvakseen asti kehitettyinä, ja todellakin nerokkaasti, koska intohimo aina korvaa neroa. Hän näet ryhtyi jälleen käsittelemään kaikkia ehtookävelymme tapahtumia, käytti niitä kaunopuheisesti itseänsä soimatakseen, antoi lopuksi noidan vielä kerran esiintyä itseänsä tuomitsemassa ja hämmentyi siinä määrin, että minun täytyi pelätä hänen hyppäävän Reiniin. Jos olisin ollut varma siitä, että voin hänet nopeasti kiskoa jälleen kuivalle maalle, kuten kasvattaja Telemakhoksensa, niin hän olisi saanut minun puolestani hypätä, koska olisin ainakin sillä kertaa saatellut kotiin jäähtyneen miehen.

Minä uskoin asian kohta Lerselle, ja seuraavana aamuna me lähdimme tapaamaan nuorta miestä, jonka ystäväni sai kuivakiskoisuudellansa nauramaan. Me sovimme siitä, että koetettaisiin saada aikaan vaaraton kohtaus, jonka aikana asia oli sovittava. Huvittavin seikka oli se, että kapteeni oli tälläkin kertaa nukkumalla päässyt pahuudestansa ja osoittautui suostuvaksi hyvittämään nuoren miehen, joka hänkään ei halunnut kahakkaa. Yhden ainoan aamupuhteen kuluessa oli kaikki selvitetty, ja kun tapahtumaa ei käynyt tyystin salaaminen, en enää säästynyt ystävieni pilapuheilta. He olisivat oman kokemuksensa nojalla voineet minulle ennakolta sanoa, kuinka kiusalliseksi kapteenin ystävyys saattoi minulle toisinaan koitua.

Kun tässä nyt mietin, mitä minun olisi lähinnä kerrottava, johtaa muistin omituinen leikki jälleen mieleeni kunnianarvoisen tuomiokirkon, jota juuri noina päivinä erikoisen tarkkaavaisesti silmäilin ja joka yleensäkin alinomaa tarjoutuu katseelle sekä kaupungissa että maalla ollen.

Mitä enemmän minä katselin sen julkisivua, sitä enemmän lujittui ja kehittyi ensimmäinen vaikutelmani, että tässä olivat yhtyneet keskenänsä liittoon ylevyys ja sulo. Ellei suunnattoman suuren, valtavana määränä esiintyessään, ole määrä peloittaa, ellei sen ole määrä mieltämme hämmentää, kun pyrimme tutkimaan sen yksityiskohtia, niin sen täytyy solmia luonnoton, näennäisesti mahdoton liitto yhtymällä miellyttävään. Mutta koska tuomiokirkon aiheuttama vaikutelma on lausuttavissa ainoastaan siten, että ajattelemme nuo kaksi yhteensoveltumatonta ominaisuutta toisiinsa liittyneinä, niin huomaamme jo tästä, kuinka korkeassa arvossa meidän tulee pitää tätä vanhaa muistomerkkiä, ja alamme vakaasti kuvailla, kuinka niin ristiriitaiset ainekset ovat voineet rauhallisesti toisiansa läpäistä ja toisiinsa liittyä.

Ennen kaikkea tarkastelemme, toistaiseksi torneja ajattelematta, yksinomaan julkisivua, joka pystyynnostettuna pitkulaisena nelikulmiona vaikuttaa voimallisesti katsojaan. Jos lähestymme sitä hämärissä, kuutamossa, tähtikirkkaassa yössä, jolloin osat käyvät epäselvemmiksi ja lopulta häipyvät, niin näemme ainoastaan suunnattoman seinän, jonka korkeus on miellyttävässä suhteessa sen leveyteen. Jos katselemme sitä päivän aikaan ja jätämme henkisen ponnistuksen nojalla yksityiskohdat huomioonottamatta, niin havaitsemme sen rakennuksen etupuoleksi, joka ei ainoastaan sulje sisäsuojia, vaan peittää paljon syrjässäolevaakin. Tuon suunnattoman pinnan aukot viittaavat sisäisiin vaatielmiin, ja niiden nojalla voimme sen heti jakaa yhdeksään kenttään. Ensinnä pistää silmiimme iso keskiovi, joka suuntautuu kohti kirkon laivaa. Sen molemmin puolin sijaitsevat pienemmät ovet kuuluvat ristikäytäviin. Pääoven yläpuolella katseemme kohtaa pyöröikkunan, jonka tehtävänä on levittää kirkkoon ja sen holviin aavistuttelevaa valoa. Sivuilla näkyy kaksi isoa, luotisuoraa, pitkulaisen-nelikulmaista aukkoa, jotka ovat keskimmäisen melkoisena vastakohtana ja näyttävät kuuluvan korkealle kohoavien tornien pohjaan. Kolmannessa kerroksessa on vieretysten kolme aukkoa, jotka palvelevat kellotapulia ja muita kirkollisia tarkoituksia. Ylinnä näkyy koko pintaa vaakasuorasti rajoittavan korureunuksen asemesta parvekkeen kaide. Kuvailtuja yhdeksää pintatasoa tukemassa, rajoittamassa ja kolmeen suureen pystysuoraan osastoon jakamassa on neljä maasta kohoavaa pilaria.

Koko ainemäärä, jonka korkeus on kieltämättä kauniissa suhteessa leveyteen, saa näiden pylväiden, niiden välisten solakkain jakopintojen nojalla yksityiskohdissaan jonkinlaista tasasuhtaista keveyttä.

Mutta jos edelleenkin noudatamme abstraktiotamme, ajattelemme tämän suunnattoman seinän tukipilareinensa vailla koristeita, lisäksi asiaankuuluvat aukot, mutta nekin vain mikäli ovat välttämättömät, jos myönnämme näiden pääosastojen väliset suhteet hyviksi, niin kokonaisuus tosin ilmenee vakavana ja arvokkaana, mutta yhä vielä kiusallisen ilottomana ja koruttoman epätaiteellisena. Taideteos, jonka kokonaisuus käsitetään suurina, yksinkertaisina, sopusointuisina osina, tosin luo jalon ja arvokkaan vaikutelman, mutta varsinainen miellyttävyyden synnyttämä nautinto on mahdollinen ainoastaan kaikkien kehitettyjen yksityiskohtien toisiinsa sointuessa.

Mutta juuri siinä suhteessa meitä tyydyttyäkin mitä suurimmassa määrässä nyt katselemamme rakennus, koska näemme kaikkien koristeiden täysin sopivan siihen osaan, jota kaunistavat; he ovat alistetut sen alle, näyttävät johtuvan siitä. Sellainen moninaisuus aiheuttaa aina suurta mielihyvää, koska se pohjautuu asianmukaisuuteen ja senvuoksi samalla herättää yhtenäisyyden tuntoa, ja ainoastaan siinä tapauksessa ylistetään suoritusta taiteelliseksi huippusaavutukseksi.

Sellaisin keinoin piti nyt lujan muurin, läpäisemättömän seinän, jonka oli vielä lisäksi esiintyminen kahden taivasta tavoittelevan tornin perustana, tosin ilmetä katseelle itsessään lepäävänä, sinänsä täydellisenä, mutta samalla myöskin kevyenä ja sirona ja, joskin lukemattomin aukoin, luoda järkkymättömän lujuuden vaikutelma.

Tämä ongelma on ratkaistu mitä onnekkaimmin. Muurin aukoissa, sen järeissä kohdissa, pylväissä, kaikessa ilmenee erikoinen, omasta omituisesta tarkoituksesta aiheutuva luonne, joka leviää asteittaisesti alempiinkin osastoihin, joten kaikki on asiaankuuluvalla tavalla koristettu, suuret samoinkuin pienetkin kaunisteet ovat oikeassa paikassaan, voivat tulla helposti havaituiksi ja miellyttävyys siten esiintyy suunnattoman suureen liittyvänä. Ajateltakoon vain järeään seinämuuriin perspektiivisesti uppoutuvia ovia, joiden pilarit ja suippokaaret ovat loppumattomiin asti koristellut, ikkunaa ja sen ympyrämuodosta aiheutuvaa taiteellista ruusua, sen kehysten sivukuvaa sekä pystysuorien osastojen solakoita pylväitä, kuvailtakoon mielessä asteittain väistyvät, solakkain, samoin korkeuteen pyrkiväin, pyhäinkuvien katosmaisiksi suojusteiksi suunniteltujen suipporakennelmain myötä kohoavat pilarit, ja kuinka vihdoin jokainen uurre, jokainen pääte näyttää kukannupulta ja lehtisarjalta tai joltakin muulta kiveen muovatulta luonnonmuodolta. Vertailtakoon rakennusta, ellei sitä itseänsä, niin ainakin sen kokonais- ja osakuvia, lausumiini niiden arvostelemiseksi ja havainnollistamiseksi. Ne voivat tuntua monestakin liioitelluilta, ja tarvitsinpa minäkin, joka ensi silmäyksellä tähän teokseen ihastuin, pitkiä aikoja, ennenkuin sen arvoon tyystin perehdyin.

Goottilaisen rakennustaiteen moittijoiden keskuudessa kasvaneena minä vieroksuin usein ylen runsaita, sekavia koristeita, jotka mielivaltaisuudellansa tekivät teosten synkän uskonnollisen luonteen mitä vastenmielisimmäksi, ja tämä vastahakoisuuteni lisääntyi, kun nähtäviini tuli pelkkiä hengettömiä senlaatuisia tuotteita, joissa ei voinut havaita hyviä mittasuhteita enempää kuin selvää johdonmukaisuuttakaan. Nyt sitävastoin uskoin näkeväni uuden ilmestyksen, koska tuota moitittavaa ei suinkaan näkynyt, vaan pikemmin sen vastakohta pakostakin pisti silmiin.

Mutta kun sitten yhä kauemmin katselin ja harkitsin, luulin keksiväni vieläkin suurempia ansioita kuin äsken mainitsemani. Aikaisemmin olin oivaltanut suurten jakopintain oikeat suhteet ja mitä yksityiskohtaisimman, samalla kertaa mielevän ja runsaan koristelun, mutta nyt keksin lisäksi noiden moninaisten koristeiden toisiinsa liittymisen, johtumisen toisesta pääosasta toiseen, tosin yhdenlaatuisten, mutta muodoiltaan ylen vaihtelevien yksityiskohtien toisiinsakutoutumisen, pyhimyksestä hirviöön, lehdestä sakaraan saakka. Mitä enemmän tutkin, sitä enemmän jouduin ihmettelyn valtaan, mitä enemmän itseäni huvitin ja uuvutin mittailemalla ja piirustelemalla, sitä suuremmaksi kasvoi kiintymyksen!. Niinpä käytinkin paljon aikaa osaksi tutkien olemassaolevaa, osaksi ajatuksissani ja paperilla täydentäen puuttuvaa, epätäydellistä, erittäinkin mikäli sellaista torneissa havaitsin.

Koska nyt näin tämän rakennuksen perustettuna vanhalle saksalaiselle maaperälle ja näin sen aito saksalaisena aikana niin pitkälle edistyneen ja koska vaatimattomaan hautakiveen piirretty mestarin nimikin oli kaiultansa ja alkuperältänsä samoin kotimainen, niin rohkenin, tämän taideteoksen arvon yllyttämänä, muuttaa siihen asti huonossa maineessa olleen nimityksen »goottilainen rakennustapa» ja vaatia sitä »saksalaisen rakennustaiteen» nimisenä kansakunnallemme. Sitten minä ilmaisin isänmaalliset mielipiteeni, aluksi suullisesti ja myöhemmin pienessä, _D.M. Ervini a Steinbach_ omistetussa kirjoitelmassa. S Jos elämäkerrallinen kertomukseni ehtii siihen kauteen, jolloin mainittu arkki ilmestyi painosta ja Herder sen otti vihkoseensa »Saksalaisesta laadusta ja taiteesta», niin tulee vielä puheeksi monta tähän tärkeään asiaan kuuluvaa seikkaa. Mutta ennenkuin sen tällä kertaa jätän, tahdon käyttää tilaisuutta hyväkseni puolustaakseni tämän nidoksen alkulehdelle asettamaani esilauselmaa niitä vastaan, jotka mahdollisesti sitä hieman epäilevät. Minä tosin tiedän, että oivaa ja toivorikasta vanhaa saksalaista lausumaa »Mitä nuorena toivoo, sitä saa vanhana yltäkyllin», voidaan vastustaa moneen vastakkaiseen kokemukseen vedoten ja että se tarjoaa tilaisuutta monenlaiseen saivarteluun; mutta moni suotuisa seikka puhuu myös sen puolesta, ja minä selitän mitä siitä ajattelen.

Meidän toivelmamme ovat meissä piilevien kykyjen tunteenomaisia enteitä, merkkejä siitä, mitä tulevaisuudessa kykenemme suorittamaan. Se, mitä voimme ja haluamme tehdä, ilmenee mielikuvituksellemme meidän ulkopuolellamme ja tulevaisuudessa; me kaipaamme sitä, minkä jo salaa omistamme. Siten muuttaa kiihkeä ennakoiminen todella mahdollisen uneksituksi todellisuudeksi. Jos sellainen suuntautuminen on ehdottomasti olemukseemme kuuluva, niin kehityksemme täyttää edetessään joka askelella osan alkuperäistä toivelmaamme, suotuisissa olosuhteissa suorin tein, epäsuotuisissa johtaen kiertotielle, jolta yhä uudelleen palaamme edelliselle. Niinpä näkee ihmisten väsymättömyydellänsä hankkivan itselleen maallista hyvyyttä, kokoavan ympärillensä rikkautta, loistoa ja ulkonaista kunniaa. Toiset tavoittelevat vieläkin varmemmin henkisiä etuja, hankkivat itselleen selvän käsityksen olioista, mielenrauhan ja nykyisyyttä ja tulevaisuutta koskevan varmuuden.

Mutta on olemassa kolmaskin suunta, joka on molempain mainittujen yhtymä ja jonka täytyy varmimmin johtaa menestykseen. Jos näet henkilön nuoruus sattuu ytimekkääseen aikaan, jolloin tuottavaisuus on tuhoavaisuutta voimakkaampi, ja hän ajoissa herää aavistamaan, mitä sellainen kausi vaatii ja lupaa, niin hän, ulkonaisten aiheiden toimeliaaseen osanottoon pakottamana, käy käsiksi milloin toiseen milloin toiseen asiaan, ja hänessä herää halu monipuoliseen toimintaan. Mutta inhimilliseen rajoittuneisuuteen liittyy vielä niin paljon satunnaisia esteitä, että toisinaan jää aloitettu työ lepäämään, toisinaan kirpoaa tavoitettu tehtävä kädestä ja toivelma toisensa jälkeen pirstautuu. Mutta jos nuo toivelmat olivat johtuneet puhtaasta sydämestä, ajan vaatimusten mukaisesti, niin voi rauhallisesti jättää lepäämään oikealle ja vasemmalle, voi jättää sikseen ja kuitenkin olla varma siitä, että kaikki tuo välttämättä jälleen löytyy, vieläpä että silloin tulee ilmi paljon sukulaisasioita, joihin ei ole koskaan kajonnut, eipä edes ajatustakaan kohdistanut. Jos nyt elämämme varrella näemme toisten suorittavan sen, mihin olemme itse aikaisemmin tunteneet kutsumusta joutuen kuitenkin välttämättä luopumaan muun ohella myöskin siitä, niin meissä herää se kaunis tunto, että vain ihmiskunta kokonaisuudessaan on oikea ihminen ja että yksilön sopii olla yksinomaan iloinen ja onnellinen, jos hänellä on rohkeutta tuntea itsensä kokonaisuuden osana.

Nuo mietteet ovat tässä paikallansa, sillä kun ajattelen noihin vanhoihin rakennuksiin kohdistuvaa kiintymystäni, kun otan huomioon, kuinka paljon aikaa olen uhrannut yksin Strassburgin tuomiokirkkoa katsellessani, kun muistan, kuinka tarkkaavasti olen myöhemmin silmäillyt Kölnin ja Freiburgin tuomiokirkkoja yhä syvemmin tuntien näiden rakennusten arvon, niin voisin soimata itseäni siitä, että olen ne sittemmin kerrassaan näkyvistäni kadottanut, jopa kehittyneemmän taiteen puoleensa vetämänä jättänyt ihan taka-alallekin. Mutta kun nyt näen äskeisimpinä aikoina huomiota jälleen suunnattavan noihin asioihin, näen ilmenevän ja kehittyvän niihin kohdistuvaa kiintymystä, jopa kiihkoakin, näen päteväin nuorten miesten tuon innostuksen valtaamina arvelematta uhraavan voimiansa, aikaansa, huolta ja varoja noiden olleen ja menneen maailman muistomerkkien tutkimiseen, niin tulen mielihyvin ajatelleeksi, että se, mitä muinoin tahdoin ja tavoittelin, oli arvokasta. Tyydytyksekseni näen, että osataan pitää arvossa esi-isiemme töitä, vieläpä pyritään olemassaolevien suorittamattomien aloitteiden nojalla esittämään ainakin kuvan muodossa alkusuunnitelmaa siten perehdyttäen meitä ajatukseen, joka sittenkin on kaikkien yritysten alku ja loppu, ja pyrkien maltillisen vakavasti selvittämään ja elvyttämään sekavalta näyttävää menneisyyttä. Ennen kaikkea kiitän tässä kelpo Sulpice Boisseréeta, joka uupumatta uurastaa esittääkseen komeassa vaskipiirrosteoksessa Kölnin tuomiokirkkoa niiden valtavien suunnitelmien esikuvana, joiden tarkoitus tähtäsi babylonimaisesti taivaaseen ja jotka olivat siinä määrin vailla kaikkea suhdetta maallisiin välineisiin, että niiden suorittamisen täytyi välttämättä keskeytyä. Jos olemme tähän saakka kummastelleet, että sellaiset rakennukset eivät ole ehtineet pitemmälle, niin nyt kuulemme suurimmaksi ihmeeksemme, mitä oikeastaan on aiottu suorittaa.

Toivottava on, että kaikki ne, joilla on kykyä, varoja ja vaikutusvaltaa, asianmukaisesti edistävät sellaisia kirjallis-taiteellisia yrityksiä, jotta esi-isiemme suuret, jättiläismäiset aivoitukset meille selviävät ja me voimme muodostaa itsellemme käsityksen siitä, mitä heillä oli oikeus tahtoa. Tästä johtuva oivallus ei jää hedelmättömäksi, ja arvostelu on vihdoinkin kykenevä käsittelemään noita teoksia oikeamielisesti. Tuleepa tuo mitä perusteellisimminkin suoritetuksi, kun toimelias nuori ystävämme Kölnin tuomiokirkolle omistamansa erikoistutkimuksen lisäksi ottaa yksityiskohtaisesti seuratakseen keskiaikaisen rakennustaiteemme kehityshistoriaa. Jos lisäksi otetaan selville, mitä tämän taiteen käytännöllisestä harjoittamisesta suinkin on tiedettävissä, ja se täysin esitetään pääpiirteissänsä kreikkalais-roomalaiseen sekä itämais-egyptiläiseen verrattuna, niin tällä alalla ei voi jäädä paljoakaan tekemistä. Minä puolestani voin sellaisen isänmaallisen uurastuksen tulosten julkisuuteen tullessa, samoinkuin nyt, ystävällisten yksityisten tiedonantojen niistä kertoessa, todella tyytyväisenä parhaassa mielessä toistaa tuota lausumaa: »Mitä nuorena toivoo, sitä saa vanhana yltäkyllin.»

Mutta jos sellaisiin vuosisadoille kuuluviin vaikutuksiin nähden voi luottaa aikaan ja odottaa tilaisuutta, niin toisaalta on olemassa asioita, jotka on nautittava nuoruudessa tuoreina kuin kypsät hedelmät. Sallittakoon minun tätä äkillistä käännettä käyttäen mainita tanssi, joka Strassburgissa, Elsassissa, joka päivä, joka hetki kaikuu korviin, samoinkuin tuomiokirkko aina on silmin nähtävissä. Varhaisesta nuoruudesta alkaen oli isäni itse jakanut minulle ja sisarelleni tanssiopetusta, jonka olisi pitänyt varsin oudosti soveltua niin vakavalle miehelle; mutta hänpä ei menettänyt siinäkään malttiansa, opetti meille mitä täsmällisimmin asentoja ja askeleita ja saatuaan meidät niin pitkälle, että osasimme tanssia menuettia, hän puhalsi _flûte douce’illa_ meille jonkin helppotajuisen kolmeneljännestahtiin sepitetyn sävelen, ja me liikehdimme sen mukaan niin hyvin kuin osasimme. Ranskalaisesta teatterista minä tunsin samoin nuoruudesta saakka soolotanssit ja _pas de deux_, joskaan en balettia, ja olin ottanut niistä huomiooni monenlaisia merkillisiä jalkojen liikkeitä ja kaikenlaisia hypähtelyjä. Kun olimme kylliksemme tanssineet menuettia, minä pyysin isääni soittamaan muunlaista musiikkia, jota nuottikirjat tarjosivat runsain määrin, ja minä keksin heti vilkkaisiin säveliin asianomaiset askelet ja muut liikkeet lisäksi, koska tahti sopi jäseniini ja tuntui niissä synnynnäisesti asustavan. Se huvitti isäämme jossakin määrin, ja sallipa hän toisinaan, itseänsä ja meitä huvittaen, tenavain tanssia sillä tavalla. Gretchenin vuoksi sattuneen onnettoman tapauksen jälkeen ja koko sinä aikana, jonka vietin Leipzigissä, minä en enää joutunut areenalle; muistanpa senkin, että kun minut tanssiaisissa pakotettiin menuettiin, tahti ja liike näyttivät jäsenistäni häipyneen, ja minun oli mahdoton muistaa askelia enempää kuin kuvioitakaan, joten olisin joutunut häpeään, ellei suurin osa katselijoita olisi väittänyt minun taitamatonta käyttäytymistäni pelkäksi itsepäisyydeksi, koska tarkoitukseni muka oli saada naiset haluttomiksi kutsumaan minut tanssiin ja vetämään piiriinsä vastoin minun tahtoani.