Part 17

Frankfurtissa oleskelussani minulla ei ollut minkäänlaista tilaisuutta sellaisiin huveihin, mutta Strassburgissa heräsi pian muun elämänhalun ohella myöskin jäsenteni tahtikyky. Sunnuntaisin ja samoin arkisin näki ohikulkiessaan jokaiselle huvipaikalle karkeloimaan kokoontuneen iloisen joukon, enimmäkseen piirinä pyörimässä. Samaten oli maakartanoissa yksityistanssiaisia, ja puhuttiin jo tulevan talven loistavista tanssihuveista. Niissä minä varmaankaan en olisi ollut paikallani, vaan olisin esiintynyt seurassa ihan hyödyttömänä. Senvuoksi neuvoi eräs ystäväni, joka tanssi erittäin hyvin valssia, että minun oli aluksi harjoiteltava vähäpätöisemmissä seuroissa voidakseni myöhemmin esiintyä edukseni parhaissa. Hän vei minut erään taitavaksi tunnetun tanssimestarin luo, joka lupasi opastaa minua eteenpäin, kunhan olisin jossakin määrin kerrannut ja oppinut ensimmäiset alkeet. Hän oli kuivakiskoinen, taitava ranskalainen ja otti minut suopeasti vastaan. Minä maksoin hänelle kuukauden ennakolta ja sain kaksitoista lippua, joista hän lupasi minulle opetusta määrättyinä tunteina. Hän oli ankara, täsmällinen, mutta ei turhantarkka mies, ja minä, joka olin jo aikaisemmin hieman harjoitellut, osasin piankin tehdä hänen mieliksensä ja saavutin hänen suosionsa.

Eräs seikka helpotti erittäin suuressa määrin tämän opettajan toimintaa: hänellä näet oli kaksi tytärtä, jotka molemmat olivat kauniit ja vasta toisella kymmenellä. Nuoruudesta saakka tähän taiteeseen kasvatettuina he osoittautuivat siinä erittäin taitaviksi ja olisivat tanssikumppalina osanneet aivan pian auttaa taitamattomimmankin oppilaan jonkinlaiselle taidon asteelle. He olivat erittäin somat, puhuivat ainoastaan ranskaa, ja minä puolestani tein parastani ollakseni esiintymättä heidän nähtensä kömpelönä ja naurettavana. Minua ilahdutti kovin, kun hekin minua kiittelivät, olivat aina valmiit tanssimaan isän pienen viulun soidessa menuettia, vieläpä, tosin hankalammin, opettivat minua vähitellen valssaamaankin. Heidän isällänsä ei muuten näyttänyt olevan paljoa oppilaita, ja he viettivät yksinäistä elämää. Senvuoksi he toisinaan kehoittivat minua oppitunnin loputtua jäämään luoksensa ja kuluttamaan hieman aikaa jaaritellen. Minä suostuin asiaan, sitäkin mieluummin, kun nuorempi minua miellytti ja he yleensäkin käyttäytyivät säädyllisesti. Minä luin toisinaan heille jotakin romaania, ja he tekivät samoin. Vanhempi, joka oli yhtä sievä kuin nuorempi, ehkäpä vielä sievempikin, mutta ei minua yhtä suuressa määrin miellyttänyt, oli minulle aina kohteliaampi ja kaikin puolin hyväntahtoisempi. Hän oli oppituntien aikana aina saatavilla ja pitkitti niitä usein niin, että minä katsoin toisinaan olevani velvollinen tarjoamaan isäukolle kaksi lippua, joita hän kumminkaan ei ottanut. Sensijaan nuorempi, joka ei tosin hänkään kohdellut minua epäystävällisesti, pysytteli mieluummin hiljaa itsekseen ja antoi isän kutsua itseänsä vanhemman sijaan.

Asian syy selvisi minulle eräänä iltana. Kun näet olin aikeissa lähteä vanhemman sisaren keralla tanssin päätyttyä asuinhuoneeseen, niin hän pidätti minua virkkaen: jääkää vähäksi aikaa tänne; minä näet tunnustan teille, että sisareni luona on kortinkatsoja, jonka tulee hänelle ilmoittaa, kuinka on laita erään toisella paikkakunnalla oleskelevan ystävän, johon hän on koko sydämestänsä kiintynyt ja joka on hänen ainoana toivonansa. Minun sydämeni on vapaa, jatkoi hän, ja minun täytynee tottua siihen, että näen sitä halveksittavan. Minä lausuin hänelle sen johdosta joitakin kohteliaisuuksia huomauttaen, että hän voisi saada asiasta parhaiten selkoa kysymällä sisarensa tavoin neuvoa viisaalta naiselta. Lisäsin vielä aikovani itsekin siten menetellä, koska olin jo aikoja sitten halunnut saada sellaista tietää, joskin minulta oli toistaiseksi puuttunut uskoa ja luottamusta. Hän moitti minua ja vakuutti, ettei mikään maailmassa ollut varmempaa kuin tämän oraakkelin lausunnot, mutta ettei siltä saanut asioita tiedustella leikin vuoksi ja vallattomuuksissaan, vaan yksinomaan vakavissa tapauksissa. Minä kuitenkin pakotin hänet lähtemään kanssani huoneeseen, kun hän oli vakuuttanut toimituksen jo tapahtuneen. Meidän saapuessamme sisar oli erittäin hilpeä ja minulle tavallista ystävällisempi, leikkisä, melkeinpä henkeväkin; ilmeisesti ollen varma poissaolevasta ystävästänsä hän lienee pitänyt luvallisena olla hieman kohtelias sisarensa läsnäolevalle ystävälle, jona hän minua piti.

Eukkoa nyt imarreltiin ja luvattiin hänelle hyvä palkkio, jos hän suostuisi lausumaan tosia vanhemmalle sisarelle ja minullekin. Tavanomaiset valmistelut ja menot suorittaen hän nyt levitti rihkamansa ennustaakseen ensinnä kaunoiselle. Hän tarkasteli huolellisesti korttien asemaa, mutta näytti hämmästyvän eikä tahtonut mitään sanoa. — »Minä näen jo miten on laita», virkkoi nuorempi, joka oli perehtyneempi sellaisen maagillisen taulun tulkitsemisen, »te epäröitte ettekä tahdo ilmoittaa sisarelleni mitään epämieluista; mutta tuo tuossa on kirottu kortti!» — Vanhempi kalpeni, mutta malttoi mielensä ja virkkoi: »Sanokaa vaan; eihän siinä päätä viedä!» — Syvään huoattuansa eukko nyt osoitti, että hän rakasti, mutta ei saanut vastarakkautta, koska välissä oli eräs kolmas henkilö, ja muuta samanlaista. Saattoi nähdä, kuinka hämillään kelpo tyttö oli. Eukko luuli asiaa hieman korjaavansa antamalla toiveita kirjeiden ja rahojen saapumisesta. — »Kirjeitä minä en odota», lausui kaunis tyttö, »ja rahoista en huoli. Jos on totta, kuten sanotte, että rakastan, niin minä ansaitsen sydämen, joka puolestaan rakastaa minua.» — »Katsotaanpa, eikö asia parane», virkkoi eukko sekoittaen kortit ja asettaen ne uudestaan; mutta kaikkien meidän nähtemme asia vain paheni. Kaunokainen ei ainoastaan ollut yksinäisempi, vaan myöskin monenlaisten ikävyyksien ympäröimä; ystävä oli työntynyt hieman kauemmaksi ja välikuviot lähemmäksi. Eukko aikoi levittää kortit kolmannen kerran toivoen parempia enteitä, mutta kaunis tyttö ei voinut enää itseänsä pidättää: hän alkoi hillittömästi itkeä, hänen armas povensa kohoili väkivaltaisesti, hän käännähti ja riensi pois huoneesta. Minä en tietänyt mitä tehdä. Kiintymys pidätti minua toisen luona, sääli kehoitti lähtemään toisen luo; asemani oli varsin kiusallinen. — »Lohduttakaa Lucindaa», virkkoi nuorempi, »menkää hänen luoksensa!» — Minä epäröin; kuinka voisinkaan häntä lohduttaa vakuuttamatta ainakin jotenkin häneen mieltyneeni, ja voinko sen tehdä tällaisena hetkenä kylmään, hillittyyn tapaan! — »Menkäämme yhdessä», sanoin minä Emilialle. — »En tiedä, vaikuttaako minun läsnäoloni häneen terveellisesti», vastasi hän. — Me lähdimme sentään, mutta havaitsimme oven olevan salvassa. Lucinda ei vastannut, miten koputimmekin, huusimmekin, pyysimmekin. — »Meidän täytyy jättää hänet omaan oloonsa», sanoi Emilia, »hän ei muuhun suostu». — Ja tosiaankin, kun nyt muistelin hänen olemustansa ensimmäisestä kohtaamisestamme saakka, niin huomasin hänessä aina ilmenneen jotakin kiivasta ja epätasaista, ja minuun kohdistuvan kiintymyksensä hän oli osoittanut enimmäkseen siten, ettei ollut saattanut minua kärsimään valitettavista ominaisuuksistansa. Mitä minun olikaan tekeminen! Minä maksoin eukolle runsaasti hänen aiheuttamansa onnettomuuden ja aioin lähteä, kun Emilia virkkoi: »Minäpä vaadin, että katsotaan kortteja nyt teillekin.» Eukko suostui. — Sallikaa minun poistua! huusin minä rientäen portaita alas.

Seuraavana päivänä minä en rohjennut talossa käydä. Kolmantena Emilia lähetti pojan, joka oli usein ennenkin tuonut minulle sanomia sisaruksilta ja taas kantanut minulta heille kukkia ja hedelmiä, varhain aamulla sanomaan, että minun piti välttämättä tänään saapua. Minä lähdin määrättyyn aikaan ja tapasin neitosten isän, joka vielä korjaili erinäisissä suhteissa käyntiäni ja askeliani, etenemistäni ja lähenemistäni, oloani ja käytöstäni ja näytti muuten olevan minuun tyytyväinen. Nuorempi tytär saapui tunnin lopulla ja tanssi kerallani erittäin siron menuetin, jossa hän liikehti erinomaisen miellyttävästi, ja isä vakuutti, ettei ollut hevin nähnyt somempaa ja taitavampaa paria permannollansa. Tunnin jälkeen minä menin tavallisuuden mukaan asuinhuoneeseen; isäukko jätti meidät, minä kysyin Lucindaa. — »Hän on vuoteessa», vastasi Emilia, »ja minä olen siitä hyvilläni; älkää tekään olko senvuoksi huolissanne. Hänen sielun sairautensa lievenee parhaiten, kun hän pitää itseänsä ruumiillisesti sairaana; hän ei mielellään kuole ja tekee siis mitä tahdomme. Meillä on eräitä kotilääkkeitä, joita hän nauttii levätessään, ja niin tasoittuu vähitellen aaltojen kuohu. Hän on tämän kuvitellun sairautensa aikana erittäin hyvä ja ystävällinen, ja kun hän oikeastaan voi varsin hyvin ja on vain intohimon ahdistama, niin hän kuvittelee kaikenlaisia romaanimaisia kuolemantapoja, joita sitten pelkää yhtä mieluisasti kuin lapset, joille kerrotaan kummituksista. Niinpä hän vielä eilisiltana selitti minulle sangen kiivaasti, että hän tällä kertaa varmaan kuolee ja että se kiittämätön, petollinen ystävä, joka aluksi oli ollut niin olevinansa ja nyt kohteli häntä kovin huonosti, piti tuoda hänen luoksensa vasta sitten, kun hän tosiaankin oli ihan kuoleman kielissä; hän aikoi soimata häntä oikein katkerasti ja heittää sitten kohta henkensä.» — Minä en tiedä olevani syypää siihen, että olisin mitenkään osoittanut häneen kiintyneeni! huudahdin minä. Minä tunnen erään henkilön, joka voi sen parhaiten todistaa. — Emilia hymyili ja virkkoi: »Minä ymmärrän mitä tarkoitatte, ja ellemme menettele viisaasti ja päättävästi, joudumme kaikin ikävään asemaan. Mitä sanottekaan, jos pyydän teitä olemaan jatkamatta opintojanne täällä? Teillä on viime kuukaudelta vielä neljä lippua, ja isäni sanoi jo pitävänsä anteeksiantamattomana ottaa teiltä yhä vielä rahoja, ellette kerrassaan aio vakavammin antautua tanssitaidetta harjoittamaan; sen, mitä nuori suuren maailman mies tarvitsee, hän sanoi teidän nyt osaavan.» — Ja tämän neuvon, jonka mukaan minun on pysyteltävä loitolla talostanne, annatte minulle te, Emilia? virkoin minä. »Epäilemättä», vastasi hän, »mutta asia ei johdu minusta. Kuulkaahan, kuinka on laita. Teidän toissapäivänä kiiruhdettuanne pois minä annoin katsoa korteista teitä varten, ja sama lausuma uudistui kolmeen kertaan, yhä voimakkaampana. Teidän ympärillänne oli kaikenlaista hyvää ja hupaista, oli ystäviä ja suuria herroja eikä rahaakaan puuttunut. Naiset pysyttelivät hieman loitolla. Varsinkin sisar-raukkani oli aina mitä kauimpana; eräs toinen työntyi yhä lähemmäksi teitä, mutta ei päässyt koskaan viereenne, sillä eräs kolmas asettui väliin. Minä tahdon teille tunnustaa, että ajattelin itseni tuoksi toiseksi naiseksi, ja tämän tunnustuksen jälkeen te ymmärtänette parhaiten minun hyväätarkoittavan neuvoni. Minä olen luvannut sydämeni ja käteni eräälle etäiselle ystävälle ja rakastan häntä vielä nyt yli kaiken; mutta voi olla mahdollista, että teidän läsnäolonne kävisi minulle tärkeämmäksi kuin tähän saakka, ja millainen olisikaan teidän asemanne kahden sisaruksen välissä, jotka olisitte tehnyt onnettomaksi, toisen kiintymyksellänne, toisen kylmyydellänne, ja koko tämä tuska olisi suotta ja lyhyttä aikaa varten. Jos näet emme jo tietäisi, kuka te olette ja mitä teillä on toivottavana, niin kortti olisi sen minulle mitä selvimmin ilmaissut. Jääkää hyvästi», virkkoi hän ojentaen minulle kätensä. — Minä epäröin. — »Olkoon menneeksi», sanoi hän ohjaten minua ovelle, »jotta tosiaankin juttelisimme viimeistä kertaa, ottakaa mitä teiltä muuten kieltäisin.» Hän kavahti kaulaani ja suuteli minua mitä hellimmin. Minä suljin hänet syliini ja painoin rintaani vasten.

Samassa kimmahti sivuovi auki ja esiin syöksyi sisar kevyessä, mutta säädyllisessä yöpuvussa ja huudahti: »Sinä et saa yksin häntä hyvästellä!» — Emilia irroittihe syleilystäni, ja Lucinda tarttui minuun, painautui kiinteästi povelleni, tummat kutrit vasten poskeani, ja pysyi hetkisen siinä asennossa. Ja niin olinkin pinteessä kahden sisaruksen välissä, kuten Emilia oli hetkistä aikaisemmin ennustanut. Lucinda päästi minut vapaaksi ja katsoi minua vakavasti silmiin. Minä aioin tarttua hänen käteensä ja sanoa jotakin ystävällistä, mutta hän kääntyi pois, kulki kiivain askelin muutamia kertoja huoneessa edestakaisin ja heittäytyi sitten sohvan nurkkaan. Emilia astui hänen luoksensa, mutta tuli heti torjutuksi, ja nyt syntyi kohtaus, joka on vielä muistelmanakin minulle kiusallinen. Vaikka se itse asiassa ei ollutkaan mitenkään teatterimainen, vaan sopi varsin hyvin vilkkaalle nuorelle ranskattarelle, voisi sen sittenkin arvokkaasti näyttämöllä toistaa ainoastaan hyvä, herkkätuntoinen näyttelijätär.

Lucinda syyti sisartansa vastaan lukemattomia soimauksia. »Tämä ei ole ensimmäinen minuun suostuva sydän, jonka sinä minulta riistät», huudahti hän. »Olihan poissaolevan laita samoin; hän kihlautui vihdoin nähteni sinun kanssasi. Minun täytyi siihen suostua, minä kestin sen, mutta tiedän hyvin, kuinka paljon kyyneliä asia on minulta vaatinut. Nyt sinä olet temmannut minulta tämänkin päästämättä toista vapaaksi, ja kuinka paljon heitä osannetkaan yhtäaikaa hallussasi pitää. Minä olen avomielinen ja hyväsydäminen, ja jokainen luulee minut aivan pian tuntevansa ja voivansa minut laiminlyödä; sinä pysyttelet hiljaa piilossa, ja ihmiset ajattelevat, mitä ihmettä sinuun liekään kätkettynä. Itse asiassa on kysymyksessä ainoastaan kylmä, itsekäs sydän, joka osaa vaatia uhriksensa kaikki; mutta sitä ei kukaan aivan helposti huomaa, koska se piilee syvällä povessasi, enempää kuin minun lämmintä uskollista sydäntäni, jota minä kannan avoimena kuten kasvojani.»

Emilia vaikeni ja oli istuutunut sisarensa viereen, joka puhuessaan yhä enemmän kiihtyi ja pauhasi eräistä erikoisluontoisista seikoista, joiden tietäminen ei minua mitenkään hyödyttänyt. Sensijaan Emilia, joka yritti sisartansa tyynnyttää, viittasi minulle salaa kehoittaen minua poistumaan; mutta koska mustasukkaisuus ja epäluuloisuus katselee tuhansin silmin, näytti Lucindakin tuon havainneen. Hän hypähti seisaalleen ja kävi minua kohti, mutta ei kiivaana. Hän seisoi edessäni ja näytti jotakin miettivän. Sitten hän virkkoi: »Minä tiedän teidät menettäneeni; minä en teitä enää itselleni vaatiele. Mutta sinunkaan ei pidä häntä saada, sisko!» Samassa hän tarttui minua päähän työntäen molemmat kätensä hiuksiini, painoi kasvoni omia kasvojansa vasten ja suuteli kerran toisensa jälkeen huuliani. »Nyt», huudahti hän, »varo minun kiroustani: onnettomuus onnettomuuden jälkeen ja ikuisiksi ajoiksi sille, joka minun jälkeeni ensimmäisenä noita huulia suutelee! Uskallapas ruveta jälleen tekemisiin hänen kanssaan; minä tiedän, että taivas tällä kertaa minua kuulee. Ja te, hyvä herra, rientäkää, rientäkää pois minkä voitte!»

Minä kiiruhdin portaita alas vakavasti päättäen olla milloinkaan enää talossa käymättä.

KYMMENES KIRJA.

Saksalaiset runoilijat, jotka eivät enää ammattikunnan jäseninä seisseet yhtenä miehenä, olivat porvarillisessa maailmassa vailla vähäisimpiäkin etuja. Heillä ei ollut suojaa, ei vakavaa asemaa eikä arvoa, elleivät olosuhteet sattuneet muuten olemaan suopeat, joten riippui pelkästä sattumasta, oliko kyky syntynyt saavuttamaan kunniaa vaiko häpeää. Köyhän ihmislapsen, joka oli henkisistä kyvyistänsä tietoinen, täytyi surkealla tavalla sujuttautua oleviin oloihin ja tuhlata runottarilta saamansa lahjat hetkellisiin tarpeisiin. Tilapäisruno, runolaaduista kaikkein ensimmäinen ja kaikkein puhtain, joutui siinä määrin halveksituksi, ettei kansakunta vielä nytkään voi päästä käsittämään sen korkeata arvoa, ja ellei runoilija kerrassaan lähtenyt käymään Güntherin tietä, niin hän esiintyi maailmassa mitä murheellisimmin alistetussa asemassa, ilveilijänä ja loisena, joten hän sekä teatterissa että elämän näyttämöllä ilmeni henkilönä, jota voitiin kohdella huonosti mielin määrin.

Jos taas Runotar liittyi huomattaviin miehiin, niin he saivat siitä kunnianloisteen, joka heijastui antajaan takaisin. Elämäänperehtyneet aatelismiehet kuten Hagedorn, muhkeat porvarit kuten Brockes, nimenomaiset oppineet kuten Haller esiintyivät kansakunnan ensimmäisten joukossa, ylhäisimpien ja arvossapidetyimpien vertaisina. Erikoisesti kunnioitettiin myös sellaisia henkilöitä, jotka tuon miellyttävän taitonsa ohella osoittautuivat vielä uutteriksi, luotettaviksi liikemiehiksi. Senvuoksi nauttivatkin Uz, Rabener ja Weisse aivan erikoista kunnioitusta, koska heissä oli arvostettava yhtyneinä mitä eriluontoisimpia, harvoin toisiinsa liittyviä ominaisuuksia.

Mutta nyt oli tuleva se aika, jolloin runollinen nero tajusi itsensä, loi itselleen omat olosuhteet ja osasi laskea riippumattoman arvonsa pohjan. Kaikki yhtyi Klopstockissa perustamaan sellaista aikakautta. Hän oli sekä aistilliselta että siveelliseltä kannalta katsoen ilmeinen nuorukainen. Vakavasti ja perusteellisesti kasvatettuna hän piti suuressa arvossa itseänsä ja kaikkea, mitä teki, ja suuntautui, elämänsä askelet varovaisesti ennakolta mitaten, koko sisäisen voimansa tunnossa kohti korkeinta ajateltavissa olevaa aihetta. Messiaan, jonka nimi merkitsee äärettömiä ominaisuuksia, piti tulla hänen kauttansa uudelleen ylistetyksi. Vapahtajan piti olla se sankari, jota hän ajatteli saatella maallisen halpamaisuuden ja kärsimyksen halki korkeimpiin taivaallisiin riemuihin. Tässä vedottiin kaikkeen siihen jumalalliseen, enkelimäiseen, inhimilliseen, mitä nuoressa sielussa piili. Runoilija, jota oli kasvatettu Raamatun nojalla ja joka oli sen voimasta saanut ravintoa, eli nyt patriarkkain, profeettain ja edelläkävijäin keralla, ikäänkuin he olisivat olleet hänen aikalaisiansa; mutta kaikki ovat jo vuosisatojen takaa kutsutut vain luomaan valokehää sen yhden ympärille, jonka alennusta he hämmästyen katselevat ja jonka ylentämiseen heidän on määrä kunniakkaasti ottaa osaa. Vihdoin, synkkien ja kaameiden hetkien jälkeen, ikuinen tuomari näet häätää pilvet kasvoiltansa, tunnustaa hänet jälleen pojakseen ja koroittaa kerallansa jumalana hallitsemaan, ja poika puolestansa palauttaa hänen luoksensa hänestä vierautuneet ihmiset, vieläpä erään luopuneen hengenkin. Elävät taivaat riemuitsevat tuhansien enkeleiden äänin valtaistuimen ympärillä, ja rakkaudenhohto valaisee maailmankaikkeutta, joka oli vähän aikaisemmin kiinnittänyt katseensa kamalaan uhripaikkaan. Se taivaallinen rauha, jota Klopstock oli tuntenut tätä runoelmaa sommitellessaan ja sepittäessään, tulee yhä vielä jokaisen osaksi, joka lukee ensimmäiset kymmenen laulua päästämättä kuuluville niitä vaatimuksia, joista etenevä sivistys ei mielellään luovu.

Aiheen arvokkuus koroitti runoilijassa oman persoonallisuuden tuntoa. Että hän itse tulisi kerran pääsemään noihin kuoroihin, että jumalihminen osoittaisi hänelle suosiota, kasvoista kasvoihin lausuisi hänen aherruksestansa kiitokset, jotka jo täällä maan päällä jokainen tuntehikas, hurskas sydän oli monin puhtain kyynelin varsin suloisesti hänelle antanut — kaikki nämä ajatukset ja toivelmat olivat niin viattomia ja lapsenmieltä ilmaisevia, että ainoastaan jalo mieli saattoi pitää ominansa ja vaalia niitä. Siten Klopstock hankki itselleen täyden oikeuden pitää itseänsä pyhitettynä henkilönä, ja niin hän harrastikin teoissansa mitä huolellisinta puhtautta. Vielä vanhalla iällä hän oli tavattomasti huolissaan siitä, että oli kohdistanut ensimmäisen rakkautensa naishenkilöön, joka toisen kanssa naimisiin mennen jätti hänet epätietoiseksi, oliko todellakin häntä rakastanut ja ollut hänen arvoisensa. Se mielensuunta, joka liitti häntä Metaan, harras, rauhallinen kiintymys, lyhyt, pyhä avioliitto, jälkeenjääneen haluttomuus toiseen liittoon, kaikki nuo asiat olivat sellaisia, että niitä voi varsin hyvin muistella autuaitten piirissä.

Tätä omaan henkilöön kohdistuvaa kunnioittavaa käytöstä tuki sekin, että Klopstock eli jonkin aikaa suopeassa Tanskanmaassa, erään suuren ja inhimillisessäkin katsannossa erinomaisen valtiomiehen perheen mieluisana vieraana. Siellä, korkeammassa olokehässä, joka tosin oli sinänsä suljettu, mutta samalla harrasti ulkonaisia tapoja ja suhtautui huomaavasti maailmaan, hänen suuntautumisensa kävi entistä varmemmaksi. Harkittu käytös, täsmällinen puhetapa, lakonisuus, joka ilmeni silloinkin, kun hän puhui avoimesti ja ratkaisevasti, loivat hänen koko elämäänsä jonkinlaista diplomaattista, ministerin leimaa, joka tuntui olevan ristiriidassa hänen herkkien luonnontuntojensa kanssa, vaikka ne todellisuudessa kumpusivatkin samasta lähteestä. Kaiken tämän selvinä ilmauksina ja esikuvina ovat hänen ensimmäiset teoksensa, ja niiden täytyi senvuoksi vaikuttaa arvaamattomasti. Ei ole kumminkaan mainittu hänen huomattavimpiin ominaisuuksiinsa kuuluvana, että hän olisi henkilökohtaisesti avustanut toisia pyrkiviä heidän elämässään ja runoilussaan.

Mutta juuri sellainen nuorten henkilöiden kirjallisten yritysten edistäminen, halu auttaa eteenpäin lupaavia, onnen osattomiksi jättämiä ihmisiä ja tasoittaa heidän tietänsä, on ollut kunniaksi eräälle Saksan miehelle, joka itselleen myöntämäänsä arvoon nähden tosin on mainittava toisena, mutta elävää vaikutusta tarkattaessa ensimmäisenä. Jokainen arvannee, että tarkoitan Gleimiä. Tosin hämärässä, mutta tuottoisassa virassa ollen, hyvinsijaitsevalla, kohtuullisen suurella, sotilaallisen, porvarillisen ja kirjallisen toimeliaisuuden elähdyttämällä paikkakunnalla, josta suuren ja rikkaan laitoksen tulot olivat peräisin, osan niistä jäädessä paikkakunnan hyödyksi, hän tunsi itsessään vilkasta tuottamisviettiä, joka kaikessa voimakkuudessaan ei kumminkaan hänelle täysin riittänyt, joten hän antautui toisen, kenties sitäkin väkevämmän vietin valtaan: koettamaan saada toisia jotakin tuottamaan. Nuo kaksi toimintasarjaa punoutuivat koko hänen pitkän elämänsä aikana lakkaamatta toisiinsa. Hän olisi yhtä hyvin voinut olla hengittämättä kuin runoilematta ja lahjoittamatta, ja puutteenalaisia kykyjä siten kaikenlaisista varhaisemmista ja myöhemmistä hankaluuksista pelastaen ja kirjallisuutta todellakin kunniaan saattaen hän voitti itsellensä niin paljon ystäviä, velallisia ja riippuvaisia, että hänen lavea runoutensa jätettiin mielellään arvoonsa, koska ei osattu hänen runsaita hyviä töitänsä palkita mitenkään muuten kuin hänen runojansa sietämällä.