Part 15

Eräänlainen yleinen seurallisuus ei ole enää ajateltavissa ilman korttipeliä. Salzmann uudisti rouva Böhmen hyvät opetukset, ja minä olin sitä kuuliaisempi, kun olin tosiaankin oivaltanut, että tämän pienen uhrauksen avulla — jos uhrauksesta sopii tässä puhua — kävi hankkiminen itselleen seuraelämässä monta huvia, jopa suurempaa vapauttakin kuin muuten saisi nauttia. Vanha, unohdettu piquet-peli etsittiin niinmuodoin esille, minä harjoittelin pelaamaan whistiä, järjestin itselleni opintojenohjaajan neuvoja noudattaen pelikukkaron, jonka piti olla joka tapauksessa koskematon, ja nyt minä sain tilaisuutta viettää ystävieni keralla useimmat illat kaikkein parhaissa seurapiireissä. Minuun suhtauduttiin enimmälti hyväntahtoisesti ja suotiin anteeksi monia pieniä säännöttömyyksiä, joista kuitenkin ystäväni tavallisesti minulle huomautti, tosin sangen lempeästi.

Jotta kumminkin saisin vertauskuvallisesti kokea, kuinka tärkeätä on ulkonaisessakin suhteessa sopeutua seuraelämään ja noudattaa sen vaatimuksia, pakotettiin minut sellaiseen, mikä minusta tuntui maailman epämieluisimmalta asialta. Minulla tosin oli erittäin kauniit hiukset, mutta strassburgilainen kähertäjäni vakuutti minulle kohta, että ne oli takaa leikattu aivan liian lyhyiksi ja että hänen oli mahdotonta saada niistä hius-asua, jossa voisin esiintyä, koska säännön mukaan sai olla olemassa vain vähän lyhyitä ja kähäriä otsahiuksia, kaikki muu päälaelta alkaen sitävastoin oli sidottava palmikolle tai hiuspussiin. Niinmuodoin ei hänen mielestään ollut muuta neuvoa kuin suostua valetukkaan, kunnes luonnollinen kasvu olisi jälleen ehtinyt kohentua ajan vaatimusten mukaiseksi. Hän vakuutti minulle, ettei kukaan tulisi koskaan huomaamaan tätä viatonta petosta, jota minä aluksi vakaasti vastustelin, jos voisin heti siihen suostua. Hän piti sanansa, ja minä kävin aina mitä parhaimmin käherretystä ja hyvähiuksisimmasta nuoresta miehestä. Mutta kun minun täytyi varhaisesta aamusta alkaen pysytellä niin koristeltuna ja puuteroituna ja samalla varoa, etten hiostumisen ja kiivaan liikunnon vuoksi kaunistettani ilmaisisi, niin tämä pakko tosiaankin vaikutti osaltansa paljon siihen, että minä käyttäydyin toistaiseksi rauhallisemmin ja säädyllisemmin, totuin käymään hattu kainalossa ja siis myöskin solkikenkiin ja silkkisukkiin puettuna; kumminkaan en voinut olla käyttämättä iholla hienoja nahkasukkia Reinin hyttysten varalta, jotka kauniina sunnuntai-iltoina leviävät yli niittyjen ja puutarhojen. Kun siis minun näissä oloissa täytyi pidättyä kiivaasta ruumiillisesta liikunnosta, niin keskustelumme kehittyivät yhä vilkkaammiksi ja kiihkeämmiksi, olivatpa kaikkein mielenkiintoisimmatkin, mihin olin siihen saakka milloinkaan ottanut osaa.

Tuntemis- ja ajattelemistapani teki minulle aivan helpoksi sallia jokaisen olla mitä oli, vieläpä mitä tahtoikin olla, ja niin hankki raikas, nuorekas, avoin mieleni, joka melkeinpä ensi kertaa avautui täyteen kukkaansa, minulle erittäin paljon ystäviä ja kannattajia. Pöytäseuramme lisääntyi suunnilleen kaksikymmentä henkilöä käsittäväksi, ja koska Salzmannimme yhä edelleenkin käytti totunnaista menetelmäänsä, niin kaikki pysyi vanhalla tolallansa, muuttuipa keskustelu melkein säädyllisemmäksikin, koska jokaisen nyt oli varottava useampia henkilöitä. Uusien tulokkaiden joukossa oli eräs mies, joka erikoisesti herätti mielenkiintoani; hänen nimensä oli Jung ja hän on sittemmin tullut tunnetuksi Stilling-nimisenä. Vanhanaikaisesta vaateparresta huolimatta hänen olemuksessaan oli eräänlaisen karkeuden ohella jotakin aranherkkää. Hiuspussiperuukki ei rumentanut hänen huomattavia ja miellyttäviä kasvojansa. Hänen äänensä oli vieno, olematta silti pehmeä ja heikko, kaikuipa se sointuisena ja voimakkaanakin, kun hän sattui innostumaan, mikä tapahtui erittäin helposti. Oppiessaan hänet lähemmin tuntemaan löysi hänestä tervettä järkeä, joka lepäsi tuntehikkaan mielen perustalla ja senvuoksi salli kiintymysten ja intohimojen määrätä itseänsä, ja samalta tunteikkaalta pohjalta kehittyi myös mahdollisimman puhtaana hyvään, toteen ja oikeaan suuntautuva intomieli. Tämän miehen elämän juoksu näet oli ollut erittäin mutkaton, mutta siitä huolimatta täynnä tapahtumia ja monenlaista toimintaa. Hänen tarmonsa ytimenä oli horjumaton usko Jumalaan ja siitä välittömästi koituvaan apuun, jonka hän arveli ilmeisesti näyttäytyvän todeksi lakkaamattomassa huolenpidossa ja varmassa pelastumisessa kaikesta hädästä, kaikesta onnettomuudesta. Jung oli eläessään kokenut sellaista usein, tapahtumat olivat äskeisimpinäkin aikoina, hänen Strassburgissa ollessaan, useasti uusiutuneet, joten hän erittäin ilomielisenä vietti tosin kohtuullista, mutta kuitenkin huoletonta elämää ja harrasti mitä vakavimmin opintojansa, joskaan ei voinut varmaan tietää, kuinka tulisi toimeen seuraavana neljännesvuotena. Nuoruudessaan, ollessaan sydenpolttajaksi rupeamassa, hän ryhtyi räätälinammettiin ja opiskeltuansa siinä ohella omin päin korkeampia asioita hän opinhaluista luontoansa noudattaen hankki itselleen koulumestarintoimen. Tämä yritys epäonnistui, ja hän palasi ammattiinsa, josta hänet kuitenkin kerta toisensa perästä houkuteltiin poikkeamaan, koska jokainen helposti häneen luotti ja kiintyi, ja lopulta hän otti jälleen vastaan kotiopettajantoimen. Syvällisimmästä ja varsinaisimmasta sivistyksestänsä hän kuitenkin oli kiitollisuudenvelassa sille laajalle-levinneelle ihmislajille, joka etsi autuutta omin neuvoin ja Raamattua ja hyväätarkoittavia teoksia lukien, jotka toinen toistansa neuvoen ja toinen toisellensa asioitansa uskoen tavoittelivat mielenylennystä ja saavuttivat siten sivistystason, jonka täytyi herättää ihailua. Kun näet heissä aina ilmenevä ja heidän yhteiskunnallista elämäänsä kannattava harrastus lepäsi mitä yksinkertaisimmalla siveyden, hyväntahtoisuuden ja hyväntekeväisyyden pohjalla, ja ne poikkeukset, joita niin rajoitetuissa oloissa elävien henkilöiden keskuudessa voi sattua, ovat merkitykseltänsä mitättömät, joten heidän omatuntonsa säilyi enimmälti puhtaana ja heidän henkensä yleensä kirkkaana, niin ei syntynyt mitään keinotekoista, vaan todellakin luonnollinen kulttuuri, joka oli toisia parempi vielä sikäli, että soveltui kaikille ikäkausille ja säädyille ja oli luonnostansa yleisesti seurallinen, minkä vuoksi nämä henkilöt olivat tosiaankin kaunopuheiset omassa olokehässänsä ja kykenivät soveliaasti ja miellyttävästi ilmaisemaan kaikkia sydämenasioita, sekä kaikkein arimpia että kaikkein karuimpia koskevat ajatuksensa. Niin oli nyt kelpo Junginkin laita. Muutamien harvojen, joskaan ei nimenomaan samanmielisten, niin ainakin sellaisten henkilöiden joukossa, jotka eivät selittäneet hänen ajatustapaansa vierovansa, hän esiintyi puheliaana, vieläpä kaunopuheisena; varsinkin elämänvaiheitansa hän kertoi mitä miellyttävimmällä tavalla ja osasi saada kuulijan selvästi ja eloisasti kuvailemaan mieleensä kaikkia olotiloja. Minä yllytin häntä esittämään niitä kirjallisesti, ja hän lupasi. Mutta koska hän ilmaisutavaltansa muistutti unissakävijää, jolle ei saa huutaa, jos ei mieli nähdä hänen syöksyvän alas korkeudestansa, vienoa virtaa, jolle ei saa asettaa mitään estettä, ellei mieli kuulla sen pauhaavan, niin hänen täytyi useasti tuntea olonsa suuressa seurassa epämieluisaksi. Hänen uskonsa ei sietänyt mitään epäilystä eikä hänen vakaumuksensa minkäänlaista pilkkaa. Ja jos hän ystävällisesti keskusteltaessa olikin ehtymätön, niin hän sitävastoin kerrassaan tyrehtyi kohdatessaan vastustusta. Sellaisissa tapauksissa minä tavallisesti autoin häntä seikasta selviytymään, ja hän palkitsi minut osoittamalla vilpitöntä kiintymystä.

Koska hänen luonnonlaatunsa ei suinkaan ollut mikään vieras asia, kun olin jo oppinut sen ystävissäni ja ystävättärissäni tyystin tuntemaan, ja koska se luontevuudessaan ja koruttomuudessaan minua yleensä miellyttikin, niin hän tuli ehdottomasti parhaiten toimeen minun kanssani. Hänen henkensä suunta oli minulle mieluisa, ja minä jätin rauhaan hänen ihmeuskonsa, joka hänelle hyvin sopi. Salzmannkin kohteli häntä säästäen; sanon säästäen, koska Salzmannin täytyi luonteensa, olemuksensa, ikänsä ja olotilansa nojalla kuulua järkeviin tai paremmin sanoen ymmärtäväisiin kristittyihin ja pitää heidän puoltansa ja koska heidän uskontonsa oikeastaan perustui luonteen nuhteettomuuteen ja miehekkääseen itsenäisyyteen, joten he eivät mielellään puuttuneet sellaisiin tuntoihin, jotka olisivat helposti voineet johtaa heidät hämärille, haaveellisille aloille, jopa kenties pilkkopimeäänkin. Tämäkin ryhmä oli kunnioitettava ja lukuisa; kaikki kunnialliset, kelpo ihmiset ymmärsivät toisiansa ja noudattivat samoja vakaumuksia sekä samaa elämänsuuntaa.

Lerse, hänkin pöytäkumppanimme, kuului myös tähän ryhmään: täysin oikeamielinen ja rajoitettua onnenosaansa kohtuullisesti ja tarkasti käyttelevä nuori mies. Minä en ole milloinkaan nähnyt ylioppilaan järjestävän elämäänsä ja kulutustansa niin niukaksi. Hän esiintyi kaikkein siisteimpänä ja kuitenkin aina samoissa vaatteissa; hän näet käsitteli vaatevarastoansa mitä varovaisimmin, piti ympäristönsä puhtaana ja asetti jokapäiväisessä elämässä aina samanlaisia vaatimuksia. Ei sattunut koskaan, että hän olisi johonkin nojannut tai laskenut kyynäspäitänsä pöydälle; hän ei milloinkaan unohtanut merkitä lautasliinaansa, ja palvelijalle oli aina onnettomuudeksi, elleivät tuolit sattuneet olemaan täysin puhtaat. Kaikesta tästä huolimatta hänen ulkonainen olemuksensa ei ollut vähimmässäkään määrässä jäykkä. Hän puhui avomielisesti, varmasti ja kuivan vilkkaasti, ja kevyt ironinen leikinlasku soveltui hänelle varsin hyvin. Hän oli hyvärakenteinen, solakka ja verrattain kookas, hänen kasvonsa olivat rokonarpiset ja vähäpätöiset, hänen pienet siniset silmänsä kirkkaat ja läpitunkevat. Sen lisäksi, että hänellä oli aihetta monella muotoa opettaa meitä hyville tavoille, me pidimme häntä vielä miekkailumestarinammekin; hän näet käytteli säilää erittäin taitavasti. ja häntä näytti huvittavan harjoittaa meidän kanssamme tuota ammattia aina turhantarkkuuteen asti. Me hyödyimmekin hänestä toisinaan ja saimme olla hänelle kiitolliset monesta seurallisesta hetkestä, jonka hänen neuvostansa vietimme hyvää ruumiinliikuntoa harjoittaen.

Kaikkien näiden ominaisuuksiensa nojalla Lerse soveltui erinomaisesti toimimaan ero- ja kilpailutuomarina kaikissa pienissä ja suurissa kahakoissa, joita piirissämme sattui, joskin vain harvoin, ja joita Salzmann ei kyennyt isällisellä tavallansa tyynnyttämään. Ilman ulkonaisia muotoja, jotka aiheuttavat yliopistoissa paljon onnettomuutta, me muodostimme olosuhteiden ja hyvän tahdon luoman seuran, jota moni muu tosin saattoi tilapäisesti hipoa voimatta kumminkaan siihen tunkeutua. Sisäisten ikävyyksien arvostelemisessa Lerse aina osoitti mitä suurinta puolueettomuutta, ja ellei kiistaa enää voitu sovittaa sanoin ja selityksin, niin hän osasi mitä kunniallisimmalla tavalla ohjata asian niin, että edellytettävä hyvitys muodostui vaarattomaksi. Siihen tehtävään ei tosiaankaan kukaan voinut olla häntä soveliaampi; hänellä olikin tapana usein sanoa, että koska taivas ei ollut häntä määrännyt sodan enempää kuin lemmenkään sankariksi, niin hän tahtoi romaanikuviona ja miekkamiehenä tyytyä näyttelemään todistajan osaa. Kun hänessä ei milloinkaan tapahtunut vähintäkään ikävää muutosta ja kun hänet voitiin katsoa oikeaksi hyvän ja pysyväisen mielenlaadun esikuvaksi, niin hänen kuvansa painui rakastettavana syvälle mieleeni, ja kun kirjoitin Götz von Berlichingin, tunsin olevan aihetta pystyttää muistomerkki ystävyydellemme ja antaa kelpo miehelle, joka osaa arvokkaalla tavalla alistua toisen johdettavaksi, Frans Lersen nimi.

Hänen siten alinomaa osatessaan kuivan leikilliseen tapaansa meille muistuttaa, mitä olemme velkaa itsellemme ja toisille ja kuinka on asiat järjestettävä, jotta voi mahdollisimman kauan elää sovussa ja rauhassa ihmisten kanssa olemalla aina hieman varuillansa, minä puolestani sain sisäisesti ja ulkonaisesti taistella ihan toisenlaisten olosuhteiden ja vastustajien voittamiseksi, koska näet kamppailin itseäni, olevaisia oloja, jopa elementtejäkin vastaan. Terveydentilani oli sikäli hyvä, että se riittävästi tuki minua kaikissa haluamissani ja velvollisuuksiini kuuluvissa tehtävissä; jäljelle oli jäänyt ainoastaan eräänlainen liikaherkkyys, joka toisinaan järkytti tasapainoani. Voimakkaat äänet olivat minulle vastenmieliset, sairaalloiset oliot herättivät minussa inhoa ja kammoa. Mutta erikoisesti minua vaivasi pyörrytys, jonka valtaan jouduin aina silmäillessäni alas korkeudesta. Kaikkia näitä puutoksia minä yritin korjata, vieläpä hieman kiivaastikin, koska en tahtonut hukata aikaa. Iltasoiton aikana minä astelin monien rumpujen vierellä, joiden valtavat pärrytykset ja lyönnit olivat saada sydämen povessani pakahtumaan. Minä nousin ihan yksin tuomiokirkontornin huippuun ja istuin niinsanotussa kaulassa, nastan eli kruunun — miten sitä nimitettäneenkään — alla, kenties puolisen tuntia, kunnes uskalsin jälleen astua ulkoilmaan, missä tuskin neliökyynärän kokoisella tasanteella seisoen, voimatta juuri pidellä mistään kiinni, näkee edessänsä loppumattomiin leviävän maan, lähimmän ympäristön ja kirkon koristeiden peittäessä kaikki, minkä päällä ja yläpuolella seisoo. Tuntuu kerrassaan siltä, kuin kohoisi ilmapallossa korkeuksiin. Näitä pelon ja tuskan tiloja minä uudistin, kunnes vaikutelma kävi minulle ihan yhdentekeväksi, ja myöhemmin, vuoristoretkilläni ja geologisissa tutkimuksissa, suurilla rakennuksilla, missä juoksin kilpaa rakennusmiesten kanssa vapainalepääviä niskahirsiä ja katonreunaa pitkin, vieläpä Roomassakin, missä on suoritettava juuri sellaisia uhkayrityksiä, jos tahtoo lähemmin perehtyä huomattaviin taideteoksiin, minulla oli noista alkuharjoituksista suurta hyötyä. Anatomia oli sekin minulle kaksin verroin arvokas sen vuoksi, että se opetti minua sietämään inhoittavimpiakin näkyjä samalla tyydyttäen tiedonhaluani. Niinpä kävinkin kuulemassa vanhemman tohtori Ehrmannin kliinillisiä sekä hänen poikansa pitämiä lapsenpäästöopillisia luentoja aikoen samalla kertaa oppia tuntemaan kaikki olotilat ja vapautua kaikesta inhoittavien olioiden aiheuttamasta arkailusta. Minä pääsin tosiaankin niin pitkälle, ettei mikään sellainen seikka voinut milloinkaan saada minua menettämään malttiani. Mutta minä en kokenut terästää itseäni ainoastaan näitä aistimusvaikutelmia vaan myöskin mielikuvituksen ahdistuksia kestämään. Niinpä osasinkin muuttaa itselleni yhtä yhdentekeviksi pimeiden kirkkomaiden aavistuttelevat ja kammottavat vaikutelmat, ja siinäkin suhteessa edistyin niin pitkälle, että päivä ja yö ja jokainen olopaikka oli minulle samantekevä, vieläpä siinä määrin, että kun minussa myöhempinä aikoina heräsi halu päästä kerran jälleen kokemaan sellaisessa ympäristössä nuoruuden miellyttäviä pelon väristyksiä, voin tuskin missään määrin niitä pakottaa syntymään, vaikka käyttelin apunani mitä eriskummallisimpia ja kaameimpia mielikuvia.

Tätä pyrkimystäni päästä vapautumaan ylen vakavan ja valtaavan painostuksesta, joka edelleenkin minussa vallitsi ilmeten minulle milloin voimana, milloin heikkoutena, auttoi nimenomaisesti se vapaa, seurallinen, liikunnollinen elämäntapa, joka yhä enemmän veti minua puoleensa, johon totuin ja jota vihdoin opin täysin vapaasti nauttimaan. Maailmassa eläjän ei ole vaikea havaita, että ihminen tuntee itsensä vapaimmaksi ja täydellisimmin puutoksistansa irtautuneeksi ajatellessaan toisten vikapaikkoja ja miellyttävästi niitä soimaillessaan. Meissä herää jo melkoisen miellyttävä tunto, kun moittein ja pahoin puhein asetumme kaltaisiamme korkeammalle, ja niinpä harrastaakin hyvä seura, kuuluipa siihen harvoja tai lukuisia henkilöitä, mieluimmin juuri sellaista. Mutta verraton on mieluisa omahyväisyytemme, kun ylennämme itsemme korkeampien ja johtavien henkilöiden, ruhtinaiden ja valtiomiesten tuomitsijoiksi, pidämme julkisia laitoksia kömpelöinä ja tarkoitustansa vastaamattomina, otamme huomioon ainoastaan mahdolliset ja todelliset esteet tunnustamatta aikomuksen suurisuuntaisuutta enempää kuin sitä myötävaikutustakaan, jota on kaikissa yrityksissä odotettava ajalta ja olosuhteilta.

Ken muistaa Ranskan valtakunnan silloisen tilan ja tuntee sen tarkoin ja yksityiskohtaisesti myöhempien esitysten nojalla, voi helposti kuvailla mielessään, kuinka silloisessa puolittain ranskalaisessa Elsassissa puhuttiin kuninkaasta ja ministereistä, hovista ja suosikeista. Minun oppimishalulleni ne olivat uusia ja nenäkkyydelleni ja nuorekkaalle itsekylläisyydelleni erittäin tervetulleita seikkoja; minä otin kaikki tarkoin huomioon, merkitsin uutterasti muistiin ja näen nyt siitä vähästä, mikä on jäänyt jäljelle, että sellaiset tiedot, olkoonpa, että ne on hetkenänsä sepitetty vain tarinain ja epäluotettavien yleisten huhujen nojalla, kuitenkin saavat myöhemmin eräänlaista arvoa, koska niitä käyttäen voi vertailla vihdoin ilmitulleita salaisia asioita jo silloin havaittuihin ja julkisiin, aikalaisten oikein tai väärin arvostelemaa jälkimaailman vakaumuksiin.

Silmiinpistävänä ja meidän kadunkulkijain joka päivä nähtävänä oli kaupungin kaunistamista koskeva suunnitelma, jonka suorittaminen alkoi mitä omituisimmalla tavalla muuttua piirroksista todellisuudeksi. Intendentti Gayot oli ottanut muovatakseen uudestaan Strassburgin mutkikkaat ja epätasaiset kadut ja perustaakseen tarkasti säännöllisen, melkoisen, kauniin kaupungin. Eräs pariisilainen rakentaja, Blondel, piirusti sitten ehdotelman, jonka mukaan sataneljäkymmentä talonomistajaa voitti alaa, kahdeksankymmentä menetti ja muut jäivät entiseen oloonsa. Tämän hyväksytyn, mutta kerrallaan suoritettavaksi mahdottoman suunnitelman piti nyt ajan mittaan kehittyä täydelliseksi kaupungin sillävälin sangen omituisesti häilyessä muodon ja muodottomuuden välillä. Jos näet oli esim. suoritettava sisäänpäin kaartuva kadun sivu, niin ensimmäinen rakentamishaluinen eteni määrättyyn rajaan saakka, samoin saattoi tehdä hänen lähin naapurinsa, mutta yhtä hyvin vasta kolmas, neljäs, joten taka-alalle jääneiden talojen edustalle muodostui mitä mauttomimpia esipiha-aukeamia. Väkivaltaisesti ei tahdottu menetellä, mutta pakkoa käyttämättä ei olisi päästy ollenkaan eteenpäin; senvuoksi ei kukaan saanut kerran tuomitussa talossaan korjata tai järjestää mitään, mikä koski katua. Kaikki nämä omituiset satunnaiset mauttomuudet tarjosivat meille vaelteleville tyhjäntoimittajille mitä tervetulleinta aihetta viljellä ivaamme, esittää Behrischin tapaan suunnitelman toteuttamisen jouduttamista koskevia ehdotelmia epäillen aina koko asian mahdollisuutta, vaikka monen uutena kohoavan kauniin rakennuksen olisi pitänyt saada meidät toisiin ajatuksiin. En tiedä sanoa, missä määrin pitkä aika on edistänyt mainittua aietta.

Eräs toinen asia, josta Strassburgin protestantit mielellään keskustelivat, oli jesuiittain karkoittaminen; Nämä hengelliset isät olivat kaupungin ranskalaisten haltuun jouduttua hekin saapuneet ja anoneet asuinpaikkaa. Pian he kumminkin levittäytyivät ja rakensivat upean kollegion, joka sijaitsee niin lähellä tuomiokirkkoa, että kolmasosaan julkipuolta peittyy kirkon taka-osan taakse. Siitä piti tulla täydellinen neliö, ja keskelle oli suunniteltu puutarha; kolmelta taholtansa se oli ehtinyt valmistua. Se on kivirakennus, vankka, kuten kaikki näiden isien rakennukset. Protestanttien ahdistaminen, ellei suorastaan hätyyttäminenkin, kuului seuran ohjelmaan, koska omaksuttuna velvollisuutena oli vanhan uskonnon saattaminen koko laajuudessaan entisellensä. Heidän kukistumisensa herätti senvuoksi mitä suurinta tyytyväisyyttä vastapuolueessa, ja vienoin mielihyvin nähtiin heidän myyvän viininsä, toimittavan pois kirjansa ja rakennuksen joutuvan erään toisen, kenties vähemmän toimeliaan veljeskunnan haltuun. Ihmiset ovat ylen onnelliset vapautuessaan vastustajasta tai pelkästä kaitsijastakin, ja lauman mieleen ei johdu, että se vartijakoiran puutteessa on vaarassa joutua suden suuhun.

Koska jokaisella kaupungilla täytyy olla murhenäytelmänsä, jota lapset ja lastenlapset kauhistuvat, niin Strassburgissa muisteltiin usein onnetonta preetoria Klingliniä, joka maallisen onnen korkeimmalle asteelle kohottuansa, melkein rajoittamatta kaupunkia ja maata hallittuansa ja nautittuansa kaikkea, mitä varallisuus, sääty ja vaikutusvalta suinkin voivat suoda, oli vihdoin menettänyt hovin suosion, haastettu vastaamaan kaikesta siitä, minkä oli aikaisemmin sallittu tapahtua, vieläpä heitetty vankeuteenkin, missä hän, kahdeksannellakymmenellä, oli kuollut epäiltävän kuoleman.

Tätä ja muita tarinoita osasi Ludwiginritari, pöytäkumppanimme, kiihkeästi ja eloisasti kertoa, ja minä liityin senvuoksi kävelyretkillä oltaessa mielelläni hänen seuraansa toisten sitävastoin sellaisia kehoituksia väistellessä ja jättäessä minut yksin hänen seuraansa. Koska minä uusia tuttavuuksia solmiossani ensimmälti en paljoakaan ajatellut enemmän henkilöitä kuin heidän minuun aiheuttamaansa vaikutustakaan, niin tulin vasta vähitellen huomaamaan, että hänen kertomuksensa ja arvostelmansa minua pikemmin huolestuttivat ja hämmensivät kuin opettivat ja kirkastivat. Minä en tietänyt, mitä piti hänestä ajatella, vaikka arvoitus olisikin ollut helposti ratkaistavissa. Hän kuului niiden monien joukkoon, joille elämä ei suo mitään tuloksia ja jotka senvuoksi ahertavat ahertamistaan sen yksityiskohdissa. Onnettomuudeksi ilmeni hänessä samalla nimenomainen halu, jopa himokin mietiskelemiseen, vaikka hän ei kyennytkään kunnolliseen ajatteluun, ja sellaisiin henkilöihin piintyy helposti jokin käsitys, jota sopii pitää mielisairautena. Hänkin palasi yhä uudelleen sellaiseen päähäniskeytymään käyden siten ajan pitkään ylen rasittavaksi. Hänellä näet oli tapana katkerasti valittaa muistinsa rappeutumista, varsinkin lähimpiin tapahtumiin nähden, ja väittää, omituista päätelmäsarjaa noudattaen, että kaikki hyveet johtuivat hyvästä muistista, kaikki paheet sitävastoin muistamattomuudesta. Hän osasi erittäin terävästi puolustaa tätä oppiansa, ja oikeastaanhan käykin väittäminen mitä tahansa, jos rohkenee käytellä sanoja ihan epämääräisesti, milloin avarammassa, milloin suppeammassa, lähemmässä tai etäisemmässä samankaltaisessa merkityksessä.

Ensimmäisinä kertoina tosin oli huvittavaa kuunnella häntä, olipa hänen sanatulvansa kerrassaan ihmeteltäväkin. Luuli olevansa kuulemassa puhetaidollista sofistia, joka osaa leikin ja harjoituksen vuoksi luoda toden häivää kaikkein eriskummallisimpiinkin asioihin. Tämä ensimmäinen vaikutelma valitettavasti aivan pian tylsyi, sillä mies johtui jokaisen keskustelun lopulla samaan aiheeseen, menettelinpä miten tahansa. Hän ei ollut pysähdytettävissä vanhempiin tapahtumiin, vaikka ne olivatkin hänelle mielenkiintoiset ja vaikka hän ne tunsi pienimpiä yksityiskohtia myöten. Vähäisinkin seikka tempasi hänet usein maailmanhistoriallisesta kertomuksesta työntäen hänet vihamielisen mieliajatuksensa luo.

Eräs ehtoopäiväinen kävelyretkemme oli siinä suhteessa erittäin onneton; kertomus siitä korvatkoon tässä samanlaisia tapauksia, jotka voisivat lukijaa väsyttää, jopa kenties suorastaan huolestumaakin.