Part 14

Sellainen raikas katse kohti uutta maata, jossa meidän on määrä jokin aika viipyä, on omituinen, sekä miellyttävä että aavistutteleva, vielä sikäli, että kokonaisuus lepää edessämme kirjoittamattomana tauluna. Siihen ei ole vielä merkitty yhtäkään osaksemme tulevaa surua eikä iloa, tuo heleä, värikäs, eloisa pinta on meille vielä mykkä, silmä kiintyy esineisiin ainoastaan mikäli ne ovat sinänsä merkittäviä, kiintymyksen ja intohimon asiana ei vielä ole erikoisesti korostaa toista tai toista kohtaa; mutta tulevaisten asiain aavistus saa jo nuoren sydämen levottomaksi, ja tyydyttämätön kaipuu vaatielee salaa sitä, minkä pitää ja mikä saattaa olla tulossa ja mikä joka tapauksessa, olipa se onnea tai tuskaa, huomaamattamme omaksuu sen seudun luonteen, jossa oleskelemme.

Korkeudesta alas laskeuduttuani minä viivyin vielä vähän aikaa katselemassa kunnianarvoisaa rakennusta; mutta tänä ensimmäisenä kertana, enempää kuin lähiaikoinakaan, en kyennyt itselleni täysin selvittämään, miksi tuo ihmeellinen teos minun silmissäni näytti suunnattomalta ja olisi sellaisena minua välttämättä säikähdyttänyt, ellei se samalla olisi säännösteltynä tuntunut minulle käsitettävältä ja yksityiskohtaisesti valmiiksi suoritettuna kerrassaan miellyttävältäkin. Minä en kumminkaan ryhtynyt miettimään tätä ristiriitaa, vaan annoin tuon hämmästyttävän muistomerkin sellaisenaan rauhallisesti edelleenkin itseeni vaikuttaa.

Minä vuokrasin pienen, mutta hyvällä paikalla sijaitsevan ja miellyttävän asunnon Fischmarktin, kauniin, pitkän kadun eteläiseltä puolelta. Kadulla vallitseva alinomainen liike tuli jokaisen askarettoman tuokion avuksi. Sitten minä jätin suosituskirjeeni ja löysin suosijaini joukosta erään kauppiaan, joka perheinensä taipui minun riittävästi tuntemiini hurskaisiin mielensuuntiin, joskaan ei ollut kirkosta eronnut, mitä ulkonaiseen jumalanpalvelukseen tulee. Sen ohessa hän oli ymmärtäväinen mies eikä suinkaan nöyristelevä teoissaan ja toimissaan. Pöytäseura, jota suositeltiin minulle ja jolle minua suositeltiin, oli erittäin miellyttävä ja hupainen. Pari vanhaa neitiä oli jo kauan ollut säännöllisesti ja menestyksellisesti tätä ruokalaa hoitamassa; vieraita lienee ollut kymmenkunta, vanhempia ja nuorempia. Viimeksimainittujen joukosta minä muistan parhaiten erään Meyer-nimisen, lindaulaisen. Vartaloltansa ja kasvoiltansa hän olisi voinut olla kaikkein kaunein mies, ellei hänen koko olemuksessaan olisi samalla ilmennyt jotakin hutiloivaa. Samoin rumensi hänen erinomaisia luonnonlahjojansa uskomaton kevytmielisyys ja hänen oivallista luonnonlaatuansa hillitön huolimattomuus. Hänen avomieliset, iloiset kasvonsa olivat pikemmin pyöreät kuin soikeat, aistivälineitä, silmiä, nenää, suuta ja korvia sopi sanoa runsaiksi, ne ilmaisivat nimenomaista täyteläisyyttä olematta silti ylen suuret. Varsinkin hänen suunsa siroine huulineen oli erittäin viehättävä, ja koko hänen ulkomuotoonsa loi omituisen ilmeen se, että hän oli »aave», t.s. että hänen kulmakarvansa nenän yläpuolella yhtyivät, mikä seikka kauniissa kasvoissa ainakin aiheuttaa mieluisan aistillisuuden ilmeen. Hilpeydellänsä, vilpittömyydellänsä ja hyvänluontoisuudellansa hän saavutti kaikkien ihmisten suosion; hänen muistinsa oli uskomattoman hyvä, hänen ei tarvinnut luentoja kuunnellessaan ollenkaan jännittää tarkkaavaisuuttansa; hän säilytti kaikki kuulemansa ja oli kyllin henkevä kaikkea hieman harrastaakseen, sitäkin helpommin, kun opiskeli lääketiedettä. Kaikki vaikutelmat säilyivät eloisina hänen mielessään, ja hänen vallattomuutensa luentojen toistamisessa ja professorien matkimisessa yltyi usein siihen määrään, että hän, oltuaan aamulla kolmella eri tunnilla, päivällispöydässä antoi professorien esittää vuorotellen kappaleita luennostansa, toisinaan hyvinkin nopeasti miestä vaihtaen. Sellainen kirjava luento meitä usein huvitti, mutta tuntui usein rasittavaltakin.

Muut olivat enimmälti hienoja, tasaisia, vakavia miehiä. Heidän joukossaan oli eräs eläkettä nauttiva Ludwigin-ritari, mutta enemmistön muodostivat ylioppilaat, jotka kaikki olivat tosiaankin hyvänluontoisia, kelpo miehiä. Tavallista viinimäärää ei kumminkaan ollut hyvä ylittää. Puheenjohtajamme, eräs tohtori Salzmann, piti huolta siitä, ettei hevillä niin tapahtunut. Hän oli jo kuudennellakymmenellä, naimaton, ja oli jo vuosikausia käynyt tässä päivällispöydässä pitäen sitä järjestyksessä ja hyvässä maineessa. Melkoisen varakkaana hän piti ulkoasunsa aina hyvässä kunnossa, kuuluipa hän niihinkin, jotka aina käyttävät kautokenkiä ja sukkia ja kulkevat hattu kainalossa. Hatun päähän asettaminen oli hänelle aina erinomainen tapahtuma. Hän kuljetti tavallisesti mukanansa sateenvarjoa hyvin muistaen, että kauneimmat kesäpäivät usein tuovat ukonilmoja ja sadekuuroja maille manterille.

Tälle miehelle minä puhuin aikomuksestani jatkaa Strassburgissa lakitieteellisiä opintoja voidakseni mahdollisimman pian tulla tohtoriksi. Koska hän varsin hyvin tiesi kaikki, niin minä kysyin häneltä, mitä luentoja minun oli kuunneltava ja mitä hän asiasta yleensä arveli. Siihen hän vastasi, ettei Strassburgissa suinkaan ollut laita niinkuin saksalaisissa yliopistoissa, joissa pyritään kouluttamaan lakimiehiä sanan avarassa ja oppineessa merkityksessä. Täällä, sanoi hän, vaikutti suhde Ranskaan sen, että kaikki oikeastaan suunnattiin kohti käytäntöä ja järjestettiin ranskalaiseen, tosioloisuudessa mielellänsä pysyttelevään tapaan. Jokaiselle pyrittiin opettamaan eräitä yleisiä periaatteita, eräitä alkutietoja, sanottiin sanottava mahdollisimman lyhyesti ja rajoituttiin välttämättömimpään. Sitten hän tutustutti minut erääseen henkilöön, joka nautti opintojenohjaajana suurta luottamusta ja pian osasi voittaa minunkin luottamukseni. Minä aloin johdannoksi keskustella hänen kanssaan lakitieteellisistä asioista, ja minun laverteluni hämmästytti häntä melkoisesti; olen näet tähänastisessa esityksessäni jättänyt mainitsematta, että olin Leipzigissä oleskellessani sentään tullut oivaltamaan lakiasioita, joskin hankkimani tiedot kokonaisuudessaan voivat käydä pikemmin vain yleissilmäyksestä kuin nimenomaisesta asiantuntemuksesta. Vaikka emme voisikaan kehua akadeemisen elämämme aikana erikoisesti ahkeroivamme, tarjoutuu meille siinä kuitenkin joka suhteessa verrattoman edullisia kehittymismahdollisuuksia, koska ympärillämme on aina henkilöitä, jotka tiedettä vallitsevat tai etsivät, joten saamme aina, joskin tajuamattamme, jotakin ravintoa tuosta ilmakehästä.

Hetken aikaa kärsivällisesti kuunneltuaan minun jaarittelujani lukujenohjaaja huomautti, että minun oli ennen kaikkea pidettävä silmällä lähintä tarkoitustani, nimittäin tutkintojen suorittamista ja promotiota, jonka jälkeen voin siirtyä käytännölliseen toimintaan. Rajoittuakseni ensimmäiseen seikkaan, sanoi hän, mainitsen vain, ettei asiaa suinkaan venytetä ylen avaraksi. Ei kysytä, miten ja missä jokin laki on syntynyt, mitkä sisäiset tai ulkonaiset seikat sen ovat aiheuttaneet; ei tutkita, kuinka aika ja tottumus ovat sitä muovanneet, enempää kuin sitäkään, onko se kenties väärän tulkinnan tai nurjan oikeudenkäytön nojalla muuttunut kerrassaan vastakkaiseksi. Sellaisiin tutkimuksiin uhraavat oppineet miehet koko elämänsä; me sitävastoin kysymme nykyjään voimassaolevaa, painamme sen lujasti muistiimme, jotta se on aina käytettävissämme, kun haluamme siihen turvautua asiakkaittemme hyödyksi ja suojaksi. Niin me varustamme nuoret miehemme lähintä elämää varten, ja lisän löytymisestä pitävät huolta heidän kykynsä ja käytännöllinen toimintansa. Sitten hän antoi minulle kysymysten ja vastausten muotoon kirjoitetut vihkonsa, joiden sisällystä voin jokseenkin sallia heti itseltäni kuulusteltavan, koska Hoppen pieni lainopillinen katkismus oli vielä täysin muistissani; hieman ahkeroiden minä opin lisäksi, mitä opittava oli ja osoitin itseni vastoin tahtoani mitä helpoimmin kokelaaksi.

Mutta koska siten oma toiminnallisuuteni opintojen piirissä estyi (minussa näet ei ollut mitään taipumusta pelkkään tosiasiallisuuteen, koska tahdoin nähdä kaikki selitettynä ainakin historiallisesti, ellei ymmärryksenomaisesti), niin löysin voimilleni laajemman toimialan, jota käyttelin mitä merkillisimmällä tavalla noudatellen ulkoapäin satunnaisesti minuun istutettua harrastusta.

Useimmat pöytäkumppanini olivat lääketieteen ylioppilaita. Kuten tiedetään, ovat nämä opiskelijoiden joukossa ainoat, jotka oppituntien ulkopuolellakin vilkkaasti keskustelevat tieteestänsä ja ammatistansa. Se johtuu asian luonnosta. Heidän uurastustansa esineet ovat kaikkein aistillisimmat ja samalla kaikkein korkeimmat, yksinkertaisimmat ja monimutkaisimmat. Lääketiede askarruttaa koko ihmistä, koska sen askarruksen esineenä on ihminen kokonaisuudessaan. Kaikki, mitä nuorukainen oppii, viittaa heti tärkeään, tosin vaaralliseen, mutta kuitenkin monella muotoa palkitsevaan käytännölliseen toimintaan. Niinpä hän käykin kiihkein mielin käsiksi siihen, mitä on opittava ja tehtävä, osittain sen vuoksi, että se sinänsä herättää hänessä mielenkiintoa, osittain siitä syystä, että se avaa hänelle ilahduttavat itsenäisyyden ja hyvinvoinnin mahdollisuudet.

Aterialla ollessani minä niinmuodoin kuulin pelkkiä lääketieteellisiä keskusteluja, samoinkuin aikaisemmin hovineuvos Ludwigin luona. Kävely- ja huviretkilläkään ei puhuttu paljoakaan muusta; pöytäkumppalini näet olivat hyvinä tovereina muuttuneet muutenkin seuralaisikseni, ja heihin liittyi alinomaa samanmielisiä ja samaaopiskelevia kaikilta tahoilta. Lääkeopillinen tiedekunta oli yleensäkin sekä opettajien kuuluisuuden että oppilaiden lukumäärän puolesta toisia etevämpi, ja niin vei virta minut mukanansa, sitäkin helpommin, kun minulla oli kaikista näistä asioista vihiä juuri sen verran, että tiedonhaluani voitiin kohta lisätä ja kiihtää. Toisen lukukauden alkaessa minä senvuoksi kävin kuulemassa Spielmannin kemian- ja Lobsteinin anatomianluentoja ja päätin olla oikein ahkera, koska olin merkillisillä esi- tai pikemminkin ylitiedoillani jo hankkinut itselleni jonkinlaista mainetta ja luottamusta seurapiirissämme.

Ei kumminkaan siinä kyllin, että opintoni siten hajaantuivat ja paloittuivat: eräs merkillinen valtiollinen tapahtuma aiheutti yleistä liikettä ja tuotti meille melkoisen sarjan joutopäiviä. Maria Antoinetten, Itävallan arkkiherttuattaren, Ranskan kuningattaren, piti Pariisiin matkatessaan kulkea Strassburgin kautta. Juhlallisuudet, joiden avulla kansalle huomautetaan, että maailmassa on suuria, olivat uutteran valmistelun alaisina, ja minun mieltäni kiinnitti erikoisesti molempien siltojen välissä sijaitsevalle Reinin saarelle pystytetty rakennus, jossa oli määrä ottaa tulija vastaan ja jättää hänet puolisonsa lähettiläiden edelleen kuljetettavaksi. Se ei kohonnut paljon maankamaraa korkeammalle, sen keskellä oli iso sali ja sivuilla kaksi pienempää; sitten seurasi toisia huoneita, jotka ulottuivat vielä hieman taemmaksi; sanalla sanoen: kestäväksi rakennettuna se olisi voinut käydä korkeiden henkilöiden huvimajasta. Erikoisimmin siinä herättivät mielenkiintoani ja saivat minut arvelematta uhraamaan ovenvartijalle uudistuvien käyntieni maksuksi monta hopeakolikkoa ne kudotut verhot, joilla koko rakennuksen sisäpinnat oli peitetty. Siinä minä näin ensi kerran noita Rafaelin alkuluonnosten mukaan kudottuja verhoja, ja tämä näkeminen vaikutti minuun kerrassaan ratkaisevasti, koska tulin tuntemaan suuret määrät oikeata ja täydellistä, joskin vain jäljennettynä. Minä menin ja tulin, tulin ja menin voimatta kyllikseni katsella; kiusasipa minua vielä voimaton pyrkimys, kun näet olisin mielelläni käsittänyt sen, mikä minua erinomaisesti miellytti. Sivusaleja minä pidin erittäin ilahduttavina ja virkistävinä, mutta sitä kamalampi oli minusta iso sali. Sen seinät oli peitetty paljoa suuremmilla, loisteliaammilla, runsaammilla ja suppeiden koristeiden ympäröimillä verhoilla, jotka oli kudottu uudempien ranskalaisten maalausten mukaan.

Tuohon tekotapaan minä kaiketi olisin sentään voinut suostua, koska aistini enempää kuin ajatuksenikaan ei hevin mitään ehdottomasti hylännyt, mutta kuvausten aihe harmitti minua mitä suurimmassa määrässä. Näihin kuviin sisältyi Jasonin, Medean ja Kreusan tarina ja siis mitä onnettomimman avioliiton esimerkki. Valtaistuimen vasemmalla puolella nähtiin mitä julmimman kuoleman kielissä kamppaileva morsian viheliäisten osaaottavien ympäröimänä, oikealla puolella isä kauhistui nähdessään surmatut lapset edessänsä, ja raivotar kiiti sillävälin halki ilmojen lohikäärmevaunuissaan. Jotta julmaan ja inhoittavaan liittyisi vielä mauttomuuskin, nähtiin valtaistuimenselustan kullankirjaellun punaisen sametin takaa oikealta puolelta kiemurtavan esiin taikahärän valkoinen häntä, tultasylkevän hirviön itsensä ja sitä vastaan taisteleva Jasonin peittyessä kokonaan tuon kallisarvoisen verhon taakse.

Nyt heräsivät mielessäni eloon kaikki ne periaatteet, jotka olin Oeserin koulussa omaksunut. Harkitsematta ja taitamattomasti oli jo menetelty, kun oli sijoitettu Kristus ja apostolit häähuoneen sivusaleihin, ja epäilemättä oli kuninkaallinen verhojenvartija pitänyt ohjeenansa vain huoneiden mittasuhteita. Sen minä kuitenkin annoin mielelläni anteeksi, koska siitä oli minulle erittäin suurta etua; isossa salissa tapahtunut erehdys sitävastoin sai minut ihan suunniltani, ja minä kehoitin vilkkaasti ja kiihkeästi kumppaneitani tämän hyvää aistia ja tunnetta loukkaavan rikoksen todistajiksi. — Mitä! huudahdin minä läsnäolijoista huolimatta: onko lupa näin harkitsemattomalla tavalla esittää nuorelle kuningattarelle kenties kaikkein kauheimpain häiden kuva, mitä milloinkaan on vietetty, vieläpä hänen astuessaan ensi kertaa oman maansa rajojen sisäpuolelle! Eikö siis ranskalaisten arkkitehtien, koristetaiteilijain ja verhoilijain joukossa ole yhtäkään henkilöä, joka käsittää, että kuvat esittävät jotakin, että kuvat tehoavat mieleen ja tunteeseen, että ne saavat aikaan vaikutuksia, herättävät aavistuksia! Tuntuuhan kerrassaan siltä, kuin olisi tuolle kauniille ja, kuten kerrotaan, elämänhaluiselle naiselle lähetetty rajalle vastaanottajaksi mitä kammottavin kummitus. — En tiedä, mitä kaikkea vielä sanoin; joka tapauksessa kokivat toverini minua tyynnyttää ja saada lähtemään pois, mahdollisten ikävyyksien välttämiseksi. Sitten he vakuuttivat minulle, ettei ollut kenen hyvänsä asia etsiä kuvista määrättyä merkitystä, sanoivat, ettei ainakaan heidän mieleensä ollut mitään johtunut ja ettei koko Strassburgin ja lähiseutujen väestö, miten lukuisana se saapuisikin, enempää kuin kuningatar itsekään hovikuntinensa voisi milloinkaan joutua sellaisten mielijohteiden valtaan.

Tuon nuoren naishenkilön kauniin ja ylhäisen, yhtä hilpeän kuin arvokkaankin ilmeen minä muistan vielä varsin hyvin. Hän näytti lasivaunuissaan — täysin meidän kaikkien nähtävissämme — tutunomaisesti seuranaistensa kanssa jutellen laskevan leikkiä hänen kulkuettansa vastaan tulvivasta ihmisjoukosta. Illalla me samoilimme kaduilla katselemassa kaikkia juhlavalkein valaistuja rakennuksia, mutta varsinkin tuomiokirkon liekehtivää huippua, jota emme voineet kylliksemme silmäillä.

Kuningatar jatkoi matkaansa, maakansa hajaantui, ja kaupunki oli pian yhtä rauhallinen kuin ennenkin. Ennen kuningattaren saapumista oli varsin järkevästi pidetty huolta siitä, ettei hänen tiellensä ilmaantuisi mitään muodottomia henkilöitä, raajarikkoja ja inhoittavia sairaita. Siitä tehtiin pilaa, ja minä sommittelin pienen ranskankielisen runon vertaillen siinä toisiinsa kahta tulijaa: Kristusta, joka näytti vaeltavan maailmassa erittäinkin sairaiden ja rampojen vuoksi, ja kuningatarta, joka nämä onnettomat luotansa karkoitti. Ystävilleni se kelpasi, mutta eräs ranskalainen, joka oli asuinkumppaninamme, arvosteli kovin armottomasti kieltä ja runomittaa, joskin, kuten näytti, liiankin perusteellisesti. En muista koskaan myöhemmin sepittäneeni ranskankielistä runoa.

Tuskin oli pääkaupungista kaikunut kuningattaren onnellista saapumista koskeva tieto, kun sitä jo seurasi kauhunsanoma: juhlallisen ilotulituksen aikana oli poliisin laiminlyönnin vuoksi eräällä rakennusainesten sulkemalla kadulla tuhoutunut suuri määrä ihmisiä, hevosia ja vaunuja, ja kaupunki oli joutunut hääjuhlallisuuksien aikana surua ja kärsimystä kokemaan. Onnettomuuden suuruutta yritettiin salata sekä nuorelta kuninkaalliselta pariskunnalta että suurelta yleisöltä salaa hautaamalla surmautuneet henkilöt, joten useat perheet saivat varmuuden siitä, että heidänkin omaisensa olivat joutuneet kamalan onnettomuuden uhreiksi, ainoastaan sen nojalla, ettei heitä milloinkaan kuulunut palaaviksi. Minun on tuskin tarpeen mainita, että tämän johdosta kohosivat jälleen eloisina mieleeni nuo juhlasalin kaameat kuvat, sillä jokainen tietää, kuinka voimakkaat eräät sielulliset vaikutelmat ovat, kun ne ikäänkuin ruumiillistuvat aistittavissa.

Tapahtuman piti kuitenkin saada hädän ja ahdistuksen valtaan minunkin tuttaviani, sillä minä rohkenin ryhtyä sen johdosta eräänlaiseen kujeeseen. Meidän nuorten henkilöiden kesken, jotka olimme Leipzigissä seurustelleet toistemme kanssa, oli myöhemminkin säilynyt eräänlainen himo uskotella toisillemme jotakin ja puijata toisiamme. Sellaisen julkean vallattomuuden tilassa minä kirjoitin Frankfurtiin eräälle ystävälleni (samalle henkilölle, joka oli soveltanut minun sokerileipuri Händelille omistamani runoelman »Medonia» koskevaksi ja aiheuttanut sen yleisen leviämisen) Versaille’sissa päivätyn kirjeen, jossa kerroin hänelle onnellisesti sinne saapuneeni, olleeni mukana juhlallisuuksissa ynnä muuta sellaista, samalla kuitenkin vannottaen häntä pitämään asian ehdottomana salaisuutena. Minun on tässä vielä huomautettava, että pieni leipzigiläinen seuramme alkaen tuosta tempusta, joka oli tuottanut meille paljonkin harmia, oli tottunut aika ajoin häntä ahdistelemaan uskotteluilla, sitäkin mieluummin, kun hän oli maailman hullunkurisin ihminen ja kaikkein herttaisin päästessään selvyyteen erehdyksestä, johon hänet oli tahallisesti johdettu. Pian sen jälkeen kuin olin tuon kirjeen lähettänyt, lähdin pienelle matkalle, jolla viivyin suunnilleen pari viikkoa. Sillävälin oli Frankfurtiin saapunut sanoma tuosta onnettomuudesta; ystäväni luuli minun olevan Pariisissa, ja hänen kiintymyksensä herätti hänessä pelkoa, että minäkin olin joutunut tuohon onnettomuuteen. Hän tiedusteli vanhemmiltani ja muilta henkilöiltä, joille tapasin kirjoittaa, eikö ollut saapunut kirjeitä minulta, ja koska matkani esti minua niitä lähettämästä, niin ne puuttuivat kaikkialta. Hän kuljeksi ankaran pelon vallassa ja uskoi asian vihdoin lähimmille ystävillemme, jotka hekin siten joutuivat saman huolen valtoihin. Onneksi ei heidän arvelunsa tullut vanhempieni korviin aikaisemmin kuin kirje, joka ilmoitti minun palanneen Strassburgiin. Nuoret ystäväni olivat tyytyväiset tietäessään minun olevan hengissä, mutta uskoivat yhä varmasti, että olin tuona aikana käynyt Pariisissa. Sydämelliset tiedonannot heidän minun tähteni kokemistaan murheista liikuttivat minua niin kovin, että vannoin iäksi luopuvani sellaisista kepposista, mutta myöhemmin olen valitettavasti useasti tehnyt itseni syypääksi samantapaisiin. Todellinen elämä menettää usein siinä määrin loistoansa, että sitä täytyy uudistaa käyttäen haaveen kiiltoöljyä.

Valtava hovin ja komeuden virta oli vierinyt ohi jättämättä mieleeni muuta kaipausta kuin Rafael-verhoihin kohdistuvan. Niitä minä olisin mielelläni katsellut joka päivä ja joka hetki, katsellut, kunnioittanut, jopa palvonutkin. Kiihkeät ponnistukseni saivat onneksi aikaan, että useat vaikutusvaltaiset henkilöt asiaan kiintyivät ja verhot riisuttiin ja käärittiin kokoon mahdollisimman myöhään. Me antauduimme nyt jälleen viettämään hiljaista, mukavaa yliopisto- ja seuraelämäämme, ja viimeksimainitun piirissä pysyi aktuaari Salzmann, pöytäpresidenttimme, yleisenä kasvattajana. Hänen älynsä, myöntyväisyytensä, arvokkuutensa, jonka hän aina osasi säilyttää kaiken leikinlaskun, jopa toisinaan pienten suvaitsemiensa liiallisuuksienkin uhalla, tekivät hänet koko seurueelle rakkaaksi ja kalliiksi, ja minä voisin mainita ainoastaan harvoja tapauksia, joissa hän osoitti vakavaa paheksumista tai ryhtyi arvovaltansa nojalla ratkaisemaan pieniä jupakoita ja riitaisuuksia. Minä kiinnyin häneen kuitenkin kaikkein eniten, ja hän puolestaan osoitti samoin olevansa halukas minun kanssani keskustelemaan, koska havaitsi minut toisia monipuolisemmin sivistyneeksi ja arvosteluissani vähemmän yksipuoliseksi. Niinpä minä pidin häntä esikuvanani ulkoasuunkin nähden, jotta hän voi hämilleen joutumatta selittää minut julkisesti seuralaisekseen ja toverikseen. Vaikka näet hänellä olikin vain virka, joka ei näytä suoneen paljoakaan vaikutusvaltaa, hän kuitenkin hoiti sitä tavalla, joka oli hänelle mitä suurimmaksi kunniaksi luettava. Hän oli holhouskollegion aktuaari ja johti kylläkin siellä asioita kuten pysyväinen sihteeri akademiassa. Kun hän nyt hoiti tätä tointa monet vuodet mitä täsmällisimmin, niin ei ollut yhtäkään perhettä, ylimmistä alimpiin asti, joka ei olisi ollut hänelle kiitollisuudenvelassa. Valtion hallinnon koko piirissä voineekaan tuskin kukaan niittää enemmän siunausta tai kirousta kuin henkilö, joka pitää orvoista huolta tai tuhlaa tai sallii tuhlata heidän omaisuuttansa.

Strassburgilaiset ovat intohimoisia kävelijöitä ja siihen heillä lienee täysi syy. Suuntasipa askelensa minne tahansa, aina kohtaa joko luonnollisia tai entisinä ja nykyisinä aikoina tahallisesti suunniteltuja huvipaikkoja, joissa kaikissa on kävijöinä, nauttijoina hilpeätä, hupaista väkeä. Suuren kävelijäin määrän tekivät täällä naishenkilöiden vaihtelevat puvut vieläkin ilahduttavammaksi kuin muilla paikkakunnilla. Porvarillisen keskiluokan tytöt käyttivät vielä ylöskiedottuja, isolla neulalla kiinnitettyjä palmikoita sekä eräänlaista niukkaa vaatepartta, jossa millainen laahuste hyvänsä olisi ollut haittana. Ja miellyttävä seikka oli se, ettei tämä vaatetus noudattanut jyrkkää säätyrajaa, koska oli vielä olemassa eräitä varakkaita, ylhäisiä perheitä, jotka eivät tahtoneet sallia tyttäriensä luopua tästä asusta. Muut käyttivät ranskalaista vaatepartta, ja tämä puolue käännytti joka vuosi joitakuita kannattajiksensa. Salzmannilla oli paljon tuttavia ja vapaa pääsy kaikkialle, mikä oli erittäin mieluisaa hänen seuralaisellensa, varsinkin kesällä, koska kaikkialta puutarhoista, läheltä ja kaukaa, löytyi hyvä vastaanotto, hyvä seura ja hyvät virvokkeet ja useasti kutsuttiin viettämään erinäisiä iloisia päiviä. Eräässä sellaisessa tapauksessa minä sain tilaisuuden varsin nopeasti suosittautua eräälle perheelle, jossa vierailin toista kertaa. Meidät oli kutsuttu, ja me saavuimme määrättyyn aikaan. Seura ei ollut suuri, muutamat pelasivat, ja toiset käyskelivät kuten ainakin. Myöhemmin, kun oli lähdettävä aterialle, minä näin talon emännän ja hänen sisarensa keskustelevan vilkkaasti ja, kuten näytti, ilmeisesti neuvottomina. Minä satuin juuri heidät kohtaamaan ja virkoin: Hyvät rouvat, minulla tosin ei ole oikeutta tunkeutua teidän salaisuuksiinne, mutta kenties voin antaa teille hyvän neuvon tai teitä palvellakin. He esittivät nyt minulle kiusallisen tilanteensa: he näet olivat kutsuneet aterialle kaksitoista henkilöä, ja nyt oli eräs sukulainen palannut matkalta ja tulisi siis kolmantenatoista olemaan ikävä _memenio mori_, joskaan ei itsellensä, niin ainakin muutamille vieraille. — Asia on varsin helposti autettavissa, vastasin minä: sallinettehan, että minä poistun ja pidätän itselleni korvausoikeuden. Arvokkaina ja hienokäytöksisinä henkilöinä he eivät tahtoneet millään muotoa ehdotukseeni suostua, vaan lähettivät etsimään naapuristosta neljättätoista. Minä annoin sen tapahtua, mutta kun sitten näin palvelijan tyhjin toimin palaavan puutarhan portista, pujahdin pois ja vietin iltani hupaisesti Wanzenaun vanhojen lehmusten alla. Luonnollinen seuraus oli, että tämä kieltäymys minulle runsaasti korvattiin.