Part 5

Entä minä!... Omasta puolestani ja tulevaisuuteeni nähden hylkäsin silloin kaikki. Kun kärsimykset saavuttavat semmoisen asteen, että koko sisäinen olemus alkaa saumoistaan särkyä, ei niiden enää pitäisi olla naurettavia, vaan — ei! Nauru seuraa kyyneleiden mukana loppuun, nääntymistilaan asti, siihen saakka, ettei enää voi vuodattaa kyyneleitä, jopa se kaikuu vielä silloinkin, kun kieli kangistuu ja itse vaikeroiminen menehtyy... Sen tähden, ensiksikin, koska en omissa silmissäni aio olla naurettava ja, toiseksi, koska olen kauheasti väsyksissä, jätän jatkon ja, jos Jumala suo, kertomukseni lopun seuraavaan päivään.

29 p. maaliskuuta. Pakastaa; eilen oli suoja.

Eilen en jaksanut jatkaa tätä päiväkirjaani, loioin vain enimmäksi osaksi vuoteellani ja tarinoin Terentjevnan kanssa. Siinä vielä nainen! Kuusikymmentä vuotta sitte kuoli hänen, ensimäinen sulhasensa ruttoon, kaikki hänen lapsensa ovat myöskin jo kuolleet, itse hän on anteeksiantamattoman vanha, juo teetä niin paljon kuin haluttaa, ei puutu ruokaa eikä vaatteita, vaan mistä luulette hänen koko eilisen päivän puhuneen? Kadehti, näet, sitä, että olin antanut eräälle vaivaiselle koinsyömän vanhan vaatekappaleen. Hän muka kun on minun emännöitsijäni, niin miks'en sitä hänelle antanut! Synti muka on, hän kun sillä lailla minua vaalii! Tuo armoton akka ihan jo kiusaa kuoliaaksi minut soimauksillaan...Vaan palatkaamme kertomukseeni.

Minä näin ollen kärsin kuin koira, jonka takaraajojen yli pyörä on kulkenut. Vasta silloin, vasta sen jälkeen, kun olin karkoitettu Oshoginin talosta, täydellisesti käsitin, kuinka paljon tyydytystä ihmisellä voi olla oman onnettomuutensa näkemisestä. Voi, ihmiset! Mitä viheliäisiä olettekaan!... Vaan jääköön järkeily!... Vietin päiväni ypöyksinäni ja ainoastaan syrjäteitä, mitä alhaisin keinoin, sain tietää, mitä Oshoginin talossa tehtiin, mitä teki ruhtinas: palvelijani, näet, tutustui hänen renkinsä vaimon tädin serkkuun. Tämä tuttavuus tuotti minulle jonkun verran helpotusta ja palvelijani saattoi, viittausteni ja lahjusteni avulla, arvata mistä hänen oli puhuttava herransa kanssa, vetäessään iltasin saappaat hänen jaloistaan. Toisinaan satuin tulemaan kadulla jotakin Oshoginin perheenjäsentä, Bismjonkovia tahi ruhtinasta vastaan... Ruhtinaalle ja Bismjonkoville nostin lakkia, vaan en puhellut heidän kanssaan.

Liisan näin kaikkiaan kolme kertaa: kerran hänen äitinsä kanssa eräässä muotiliikkeessä, toisen kerran avonaisissa vaunuissa hänen isänsä, äitinsä ja ruhtinaan seurassa, kolmannen kerran kirkossa. Tietysti en uskaltanut astua hänen luokseen ja katselin häntä vain etäältä. Muotiliikkeessä hän oli hyvin levoton, mutta iloinen... Hän tilasi jotakin itselleen ja innokkaasti valikoi nauhoja. Hänen äitinsä katseli häntä, kädet ristissä vatsansa päällä, nenä pystyssä ja huulillaan se typerä ja harras hymy, joka on sallittu vain lapseensa rakastuneelle äidille. Vaunuissa ruhtinaan seurassa taas Liisa... En unhota koskaan sitä kohtausta! Herra ja rouva Oshogin istuivat taka-istuimella, ruhtinas Liisan kanssa etupuolella. Liisa oli tavallista kalpeampi; hänen poskillaan hiukan vain punotti kaksi täplää. Hän oli puoleksi kääntynyt ruhtinaaseen päin; nojautuen suorassa olevaan oikeaan käteensä (vasemmassa oli hänellä päivän suoja) ja pää raukeasti kallellaan katsoi hän häntä suoraan kasvoihin ilmehikkäillä silmillään. Sillä hetkellä oli hän hänen kokonaan, luotti häneen täydellisesti. En ehtinyt hyvin tarkata ruhtinaan kasvoja, — koska vaunut kiitivät nopeasti ohi, — mutta minusta näytti, että hänkin oli syvän tunteen vallassa.

Kolmannen kerran näin Liisan kirkossa. Oli kulunut vain kymmenen päivää siitä, kun näin hänet vaunuissa ruhtinaan kanssa, ja kolme viikkoa kaksintaistelusta. Asia, jonka vuoksi ruhtinas oli tullut O...n kaupunkiin, oli suoritettu, mutta hän yhä vielä viivytteli lähtöään, ilmoittaen Pietariin sairastuneensa. Kaupungissa päivä päivältä odotettiin hänen ilmoittavan Kiril Matjveitshille julkisesti naima-aikomuksensa. Minä itsekin vain odotin tätä viimeistä iskua poistuakseni ainiaaksi. O...n kaupungista olin jo saanut kyllikseni. En voinut istua kotona ja aamusta iltaan maleksin kaupungin lähistöllä. Eräänä harmaana, rotusyisenä päivänä, kun palasin kävelyltäni, jonka sade keskeytti, poikkesin kirkkoon. Iltakirkko oli juuri alkanut, väkeä oli vähän; katsoin ympärilleni ja yht'äkkiä, erään ikkunan luota, äkkäsin tutut kasvojen piirteet. Ensiksi en niitä ottanut oikein tunteakseni: nuo kalpeat kasvot, tuo sammunut katse, nuo sisäänvajonneet posket — oliko siinä todellakin sama Liisa, jonka olin nähnyt kaksi viikkoa sitte? Viittaan kääriytyneenä, hatutta päin, sivulta leveästä ikkunasta lankeavan kylmän päivän juovan valossa katseli hän liikkumattomana alttaria kohti ja tuntui kuin hän olisi koonnut voimiaan rukoillakseen, vapautuakseen jostakin alakuloisesta mielentilasta. Punaposkinen, lihava kasakka keltaisine patruunineen rinnallaan seisoi hänen vieressään, kädet selän takana ja uneliaan neuvottomana silmäillen neitiään. Minä hätkähdin ja ai'oin mennä hänen luokseen, mutta pysähdyin. Kiusallinen tunne ahdisti rintaani. Iltakirkon loppuun asti Liisa ei liikahtanut paikaltaan. Väki poistui, suntio siivosi kirkon, mutta hän vain ei hievahtanut paikaltaan. Kasakka meni hänen luokseen, sanoi hänelle jotakin ja kosketti hänen vaatteisiinsa; silloin hän katsahti taakseen, pyyhkäisi kädellään kasvojaan ja meni ulos. Minä saatoin häntä etäältä heidän talonsa kohdalle ja palasin kotiani.

»Hän on mennyttä!» huudahdin minä astuessani huoneeseeni.

Ihmisenä en tiedä minkälaiset minun tunteeni silloin olivat; muistaakseni heittäydyin kädet ristissä sohvalleni ja tuijotin maahan; en tiedä, mutta tässä surussani olin kuitenkin jostakin syystä tyytyväinen... Sitä en suinkaan myöntäisi, ellen kirjoittaisi vain itseäni varten... Minua aivan kuin raatelivat tuskalliset, hirveät aavistukset... ja, kuka sen tietää, ehkä olisin joutunut hyvinkin ymmälle, jos ne olisivat käyneet toteen. »Semmoinen se on ihmissydän!» huudahtaisi nyt ilmehikkäällä äänellä joku keski-ikäinen venäläinen opettaja, nostaen ylös lihavan etusormensa; mutta mitäs meitä liikuttaa jonkun lihavasormisen venäläisen opettajan mielipide?

Oli miten tahansa, mutta aavistukseni osottautuivat oikeiksi. Yhtäkkiä levisi kaupungissa tieto, että ruhtinas oli matkustanut pois, muka Pietarista tulleen käskyn johdosta, ja että hän lähti ilmoittamatta mitään naima-aikomuksestaan Kiril Matvejitshille ja hänen puolisolleen, ja että Liisan näin ollen nyt oli elämänsä loppuun saakka surtava hänen uskottomuuttaan. Ruhtinaan lähtö tapahtui aivan odottamatta, sillä vielä edellisenä iltana hänen ajomiehensä, niinkuin minun palvelijani vakuutti, ei vähääkään ollut epäillyt herransa hanketta. Tämä uutinen löi minut hikeen; heti paikalla pukeuduin ja ai'oin juosta Oshoginin luo, mutta asiaa mietittyäni pidin otollisempana odottaa seuraavaan päivään. Muuten siitä ei minulle ollut mitään vahinkoa, että jäin kotiin. Samana iltana tuli luokseni muuan tilapäisesti O...n kaupunkiin joutunut kreikkalainen Pandopipopulo, joka oli kauhea kielittelijä ja enemmän kuin kukaan muu oli paheksunut kaksintaisteluani ruhtinaan kanssa. Hän ei antanut palvelijalle aikaa edes ilmoittaa tulostaan, vaan syöksyi huoneeseeni, puristi kovasti kättäni, tuhat kertaa pyysi anteeksi minulta, nimitti minua jalomielisyyden ja rohkeuden esikuvaksi, kuvasi ruhtinasta kaikkein mustimmilla väreillä, ei säästänyt herra ja rouva Oshoginiakaan, joita, hänen mielestään, kohtalo oli ihan parahiksi heille rangaissut; sivumennen kosketti hän Liisaankin ja juoksi tiehensä, suudeltuaan olkapäätäni. Muun muassa sain kuulla häneltä, että ruhtinas _en vrai grand seigneur_, iltasella emien lähtöään, oli Kiril Matvejetshin hienoon viittaukseen kylmästi vastannut, ettei aio ketään pettää ja ettei aio mennä naimisiin, jonka jälkeen oli noussut, hyvästellyt ja lähtenyt tiehensä...

Seuraavana päivänä menin Oshoginin luo. Likinäköinen lakeija hyppäsi, minun tullessani, salaman nopeudella penkiltään; minä käskin ilmoittamaan tulostani; lakeija juoksi sisään ja palasi oitis: tehkää niin hyvin, sanoi, käskettiin pyytämään sisään. Minä astuin Kiril Matvejitshin työhuoneeseen... Huomiseksi.

30 p. maaliskuuta. Pakkanen.

Minä siis astuin Kirii Matvejitshin työhuoneeseen. Maksaisin paljon sille, joka voisi näyttää minulle, minkälaiset omat kasvoni olivat sillä hetkellä, kun tuo arvoisa virkamies, nopeasti kääriytyen kotikauhtanaansa, astui luokseni kädet ojossa. Minusta varmaankin tuulahtamalla tuulahti hiljaista riemua, alentuvaista myötätuntoa ja ääretöntä jalomielisyyttä... Tunsin olevani jonkinlainen Scipio africanus. Oshogin oli silminnähtävästi hämillään ja suruissaan, karttoi minun katsettani ja poljeskeli paikallaan. Minä myöskin huomasin, että hän puhui omituisen luonnottomasti ja ylimalkaan lausui ajatuksensa sangen epämääräisesti. Epämääräisesti, vaikka innokkaasti pyysi hän minulta anteeksi, epämääräisesti mainitsi vieraan poislähdöstä, lisäten siihen joitakin yleisiä ja epämääräisiä huomautuksia maallisen onnen petollisuudesta ja horjuvaisuudesta ja yhtäkkiä, huomattuaan silmissään kyyneleen, pisti kiireesti nuuskaa nenäänsä, luultavasti, viedäkseen minut harhaan siihen syyhyn nähden, joka oli nostanut vedet hänen silmiinsä... Hän käytti venäläistä viheliäistä nuuskaa, joka, kuten tunnettu, saa vanhojenkin nuuskamiehien silmiin kyyneleet, joiden läpi ihmissilmä muutaman minuutin ajan näyttää tylsältä ja järjettömältä. Minä käyttäydyin tietysti ukon kanssa hyvin varovasti, tiedustelin hänen puolisonsa ja tyttärensä terveyttä ja käänsin oitis ja sukkelasti puheen mieltäkiinnittävään vuoroviljelyskysymykseen. Olin puettu kuin tavallisesti, mutta hiljaisen soveliaisuuden ja nöyrän alentuvaisuuden tunne, joka täytti mieleni, antoi minulle juhlallisen ja virkeän mielialan aivan kuin päälläni olisi ollut valkoinen liivi ja kaulassa valkoinen huivi. Yksi asia vain minua vaivasi: ajatus siitä, kuinka kohtaisin Liisan... Vihdoin Oshogin itse esitti minulle, että veisi minut vaimonsa, luo. Tämä hyvä, mutta typerä nainen joutui minut nähdessään, ensin kauheasti hämille, mutta hänen aivonsa eivät kyenneet kauan pysymään samassa vaikutelmassa ja siksi hän pian tyyntyi. Vihdoin näin Liisankin... Hän astui huoneeseen..

Minä odotin näkeväni hänet häpeissään, katuvana syntisenä ja edeltäpäin jo annoin kasvoilleni mitä ystävällisimmän, rohkaisevan ilmeen... Miksikä valehtelisin? Minä todellakin rakastin häntä ja himoitsin onnea saada antaa hänelle anteeksi, ojentaa hänelle käteni; mutta suureksi ihmeekseni hän, vastaukseksi syvään kumarrukseeni, kylmästi naurahti, lausui välinpitämättömästi: »tekö, vai, täällä olette?» ja kääntyi oitis pois minusta. Tosin hänen naurunsa tuntui väkinäiseltä ja joka tapauksessa soveltui huonosti hänen hirveästi laihtuneille kasvoilleen, mutta kuitenkaan en odottanut sellaista vastaanottoa... Ihmeissäni katselin häntä: kuinka olikaan hän muuttunut! Entisen lapsen ja tämän naisen välillä ei ollut mitään yhteistä. Hän oli ikäänkuin kasvanut, suoristunut, kaikki hänen kasvojensa piirteet, varsinkin huulet, olivat tulleet ikäänkuin jyrkemmiksi, katse oli käynyt syvemmäksi, varmemmaksi ja tummemmaksi. Istuin Oshoginin talossa päivälliseen asti; Liisa aika ajoin nousi paikaltaan, meni pois huoneesta ja palasi jälleen, vastasi levollisesti kysymyksiin ja tahallaan ei kääntänyt huomiota minuun. Hän tahtoi, minä näin sen, antaa minun tuntea, etten ansainnut hänen vihaansakaan, vaikka vähällä olin tappaa hänen rakastettunsa. Vihdoin kadotin kärsivällisyyteni: myrkyllinen vihjaus pääsi minun huuliltani... Hän säpsähti, katsahti pikaisesti minuun, nousi ja mennen ikkunan luo, lausui hieman väräjävällä äänellä: »voitte puhua mitä tahansa, mutta tietäkää, että minä sitä miestä rakastan ja tulen aina rakastamaan enkä vähääkään pidä häntä minuun nähden syyllisenä, päinvastoin»... Hänen äänensä helähti, hän keskeytti puheensa... tahtoi hillitä itsensä, vaan ei voinut, kyyneleet valahtivat hänen silmistään ja hän poistui huoneesta... Hänen vanhempansa hämmentyivät... minä ojensin heille käteni jäähyväisiksi, huo'ahdin, loin katseeni kohti korkeutta ja menin.

Olen liian heikko, aikaa minulla on enää jäljellä kovin vähän, en pysty enää yhtä tarkkaan kuvaamaan niitä monia uusia tuskallisia mietteitä, lujia päätöksiä ja muita n.k. sisällisen taistelun hedelmiä, jotka syntyivät minussa Oshoginien kanssa uudistamani tuttavuuden jälkeen. En epäillyt, että Liisa yhä vielä rakasti ja kauan tulisi rakastamaan ruhtinasta, mutta asianhaarain nöyryyttämänä ja itse nöyrtyneenä ihmisenä en enää haaveksinutkaan Liisan rakkaudesta: toivoin vain hänen ystävyyttään, halusin voittaa hänen luottamuksensa, hänen kunnioituksensa, joka, kokeneitten ihmisten sanojen mukaan, pidetään onnen luotettavimpana pohjana avioliitossa... Valitettavasti en ottanut huomioon erästä hyvin tärkeätä seikkaa, sitä, näet, että Liisa tuosta kaksintaistelupäivästä lähtien vihasi minua. Sen perille pääsin liian myöhään. Olin alkanut käydä niinkuin ennenkin Oshoginin talossa. Kiril Matvejitsh piti minua entistä parempana. Saatanpa otaksua, että hän silloin mielihyvällä olisi antanut tyttärensä minulle, vaikka en mikään kadehdittava sulhasmies ollutkaan: yleinen mielipide oli häntä ja Liisaa vastaan, minua taas ylisti pilviin saakka. Liisan käytös minua kohtaan ei vain muuttunut; hän vaikeni enimmäkseen, totteli, kun pyydettiin ruo'alle, ei osoittanut mitään ulkonaisia surun merkkejä, mutta siitä huolimatta suli kuin kynttilä. Kiril Matvejitshille täytyy antaa se tunnustus, että hän kohteli tytärtään kovin hellävaroen; hänen vaimonsa vain pöyhistelihe katsellessaan lapsiraukkaansa. Yhtä ihmistä ainoastaan Liisa ei vieronut, vaikk'ei hänen kanssaan paljoa puhellutkaan: se oli Bismjonkov. Herra ja rouva Oshogin sen sijaan kohtelivat häntä tylysti, jopa raa'astikin; mutta sittenkin kävi hän edelleen heillä aivan kuin ei olisi ollut huomaavinaan heidän epäsuosiotaan; he eivät voineet antaa hänelle anteeksi sitä, että hän oli ruvennut sekundantiksi. Minun kanssani Bismjonkov käyttäytyi hyvin kylmästi ja — kummallista kyllä — minä ikäänkuin pelkäsin häntä. Tätä kesti parin viikon ajan. Vihdoinkin, erään unettoman yön jälkeen, päätin keskustella Liisan kanssa, paljastaa hänelle sydämeni, sanoa hänelle, että, huolimatta siitä, mitä oli tapahtunut, ja kaikista puheista ja juoruista, pidän itseni kovin onnellisena, jos hän suostuu tulemaan vaimokseni, antaa minulle jälleen luottamuksensa. Todellakaan en vain leikilläni kuvitellut, että osoitan hänelle, kuten kirjoissa sanotaan, tavatonta jalomielisyyden esimerkkiä ja että hän pelkästä hämmästyksestä suostuu tarjoumukseeni. Joka tapauksessa halusin selvittää välimme ja siten vihdoinkin päästä vapaaksi epävarmuudestani.

Oshoginin talon toisella puolella oli jotensakin iso puutarha, joka päättyi umpeen kasvaneeseen, ilman hoitoa jääneeseen lehmusmetsikköön. Tämän metsikön keskellä oli vanha, kiinalaiseen tyyliin rakennettu huvimaja; lauta-aita erotti puutarhan sinne vievästä yksinäisestä umpikujasta. Tässä puutarhassa Liisa istuskeli välistä tuntikaudet. Kiril Matvejitsh sen tiesi ja oli kieltänyt häntä häiritsemästä ja tarkastelemasta; vaimentukoon, muka, hänessä huoli. Kun ei häntä näkynyt talossa, ei tarvinnut muuta kuin soittaa ruoka-ajaksi portailta kelloa, niin hän oitis saapui aina sama itsepintainen äänettömyys huulilla ja silmissä, ja joku rutistettu lehti kädessä. Niinpä sitte kerran huomattuani, ettei hän ollut kotona, olin lähtevinäni pois, otin hyvästin Kiril Matvejitshilta, panin hatun päähäni ja astuin eteisestä pihalle, josta sitte menin kadulle, mutta oitis, tavattoman nopeasti, pujahdin takaisin portista ja keittiön ohitse puutarhaan. Onneksi ei kukaan minua huomannut. Kauan miettimättä riensin nopein askelin metsikköön. Edessäni käytävällä seisoi Liisa. Sydämeni alkoi kovasti sykkiä. Minä pysähdyin, huoahdin syvään ja yritin jo astua hänen luokseen, kun hän yhtäkkiä, kääntymättä, nosti ylös kätensä ja alkoi kuunnella... Puitten takaa kujan puolelta kuului selvästi kaksi kolkutusta aivan kuin joku olisi koputtanut aitaan. Liisa löi kämmenensä yhteen, portti narahti pikkasen ja puitten peitosta tuli esille Bismjonkov. Minä piilouduin nopeasti erään puun taakse. Liisa kääntyi ääneti hänen puoleensa... Toinen otti ääneti hänet käsivarteensa ja molemmat lähtivät hiljakseen astumaan tietä myöten. Ihmeissäni katselin heidän jälkeensä. He pysähtyivät, silmäilivät ympärilleen, katosivat kotvaksi näkyvistäni pensaikkoon, ilmestyivät jälleen ja astuivat vihdoin huvimajaan. Tämä huvimaja oli pikkarainen pyöreä rakennus, jossa oli yksi ovi ja yksi ikkuna; keskellä seisoi yhdellä jalalla sammaltunut pöytä ja sivuilla, vähän matkan päässä kosteista ja tummentuneista seinistä, oli kaksi ränsistynyttä lautasohvaa. Siellä, kovin kuumina päivinä ja silloinkin vain kerran vuodessa, oli entisinä aikoina juotu teetä. Ovi ei sulkeutunut lainkaan, ikkunasta oli kehys ammoin jo irtaantunut ja riippui siinä yhdestä nurkasta viheliäisen näköisenä aivan kuin siipirikon linnun siipi. Minä hiivin huvimajan luo ja kurkistin varovasti ikkunan ra'osta. Liisa istui toisella penkillä, pää kumarassa; hänen oikea kätensä lepäsi hänen sylissään, vasenta piteli Bismjonkov molemmissa käsissään, katsellen myötätuntoisesti Liisaa silmiin.

— Kuinka te tänään jaksatte? — kysyi Bismjonkov Liisalta puoliääneen.

— Aina samoin, — vastasi tämä: — ei huonommin eikä paremmin. — Niin on tyhjää elämä, kauhean tyhjää! — lisäsi hän alakuloisesti luoden ylös silmänsä.

Bismjonkov ei vastannut mitään.

— Kuinka luulette, — jatkoi Liisa: — kirjoittaako hän minulle vielä kerran? —

— En luule, Jelisaveta Kirillovna!

Liisa oli vaiti.

— Ja mitäpä hän oikeastaan kirjoittaisikaan? Hän sanoi minulle kaikki jo ensimäisessä kirjeessään. En voinut tulla hänen vaimokseen, mutta minä olin onnellinen... vähän aikaa... olin onnellinen.

Bismjonkov loi katseensa maahan.

— Voi, — jatkoi Liisa vilkkaasti: — jospa tietäisitte, kuinka tuo Tshulkaturin minua inhottaa... Minusta yhä näyttää, kuin näkisin sen miehen käsillä... hänen vertaan. (Selkääni karmi ra'osta kurkistaessani.) Muuten, — lisäsi hän miettiväisenä, — kuka sen tietää, ehkä ilman tuota kaksintaistelua... Voi, kun minä näin hänet haavoitettuna, niin minä heti tunsin, että olin hänen omansa kokonaan.

— Tshulkaturin rakastaa teitä, — huomautti Bismjonkov.

— Mitä minä siitä? Niinkuin minä kenenkään rakkautta kaipaisin?!... Hän keskeytti puheensa ja jatkoi sitte verkalleen: — paitsi teidän. Niin, ystäväni, teidän rakkauttanne minä tarvitsen: ilman teitä olisin hukassa. Te olette auttanut minua kestämään kauheita hetkiä...

Hän vaikeni... Bismjonkov alkoi isän hellyydellä silitellä hänen kättään.

— Minkä sille voi, minkä sille voi, Jelisaveta Kirillovna! — toisti hän moneen kertaan.

— Nytkin, — lausui Liisa kumealla äänellä: — kuolisin ilman teitä. Te yksin ylläpidätte voimiani; sitä paitsi muistutatte minulle hänestä... Tehän kaikki tiesitte. Muistatteko, kuinka kaunis hän oli sinä päivänä... Mutta antakaa anteeksi minulle: teidän varmaan on vaikea...

— Puhukaa, puhukaa! Mitä joutavia! — keskeytti hänet Bismjonkov.

Liisa puristi hänen kättään.

— Olette kovin hyvä, Bismjonkov, — jatkoi Liisa: — olette hyvä kuin enkeli. Minkä sille voi! Tunnen, että hautaani saakka tulen häntä rakastamaan. Olen hänelle antanut anteeksi, olen kiitollinen hänelle. Suokoon Jumala hänelle onnea! Suokoon Jumala hänelle vaimon hänen mielensä mukaan!

Ja hänen silmänsä täyttyivät kyyneleistä.

— Jospa hän vain ei unhottaisi minua, jospa hän toisinaan edes muistaisi Liisaansa, lähtekäämme, — lisäsi hän lyhyen äänettömyyden jälkeen.

Bismjonkov nosti hänen kätensä huulilleen.

— Minä tiedän, — puhui Liisa vielä innokkaasti — kaikki syyttävät minua, heittävät minua kivillä. Mutta heittäkööt! En kuitenkaan vaihtaisi onnettomuuttani heidän onneensa... en, en! Hän ei kauan minua rakastanut, mutta rakasti kuitenkin! Ei hän koskaan minua pettänyt; ei hän puhunut minulle, että tulisin hänen vaimokseen, enkä itsekään sitä koskaan ajatellut. Isä raukka vain toivoi. Enkä minä nytkään ole ihan onneton: minulla on jäljellä muisto ja olkoot seuraukset kuinka hirveät tahansa... Täällä on niin kuuma ... Täällä näin hänet viimeisen kerran... Mennään ulos ilmaan!

He nousivat. Ehdin tuskin hypähtää syrjään ja piilottautua ison lehmuksen taakse. He tulivat ulos huvimajasta ja, mikäli askeleista saatoin päättää, poistuivat metsikköön. En tiedä, kuinka kauan siinä seisoin hievahtamatta paikaltani, mielettömään neuvottomuuteen vajonneena, kun yhtäkkiä jälleen kuului askeleita! Minä hätkähdin ja kurkistin varovasti piilopaikastani. Bismjonkov ja Liisa palasivat samaa tietä takaisin. Molemmat olivat kovin kuohuksissaan, varsinkin Bismjonkov. Näytti kuin hän olisi itkenyt. Liisa pysähtyi, katsahti häneen ja lausui selvästi seuraavat sanat: »Minä suostun, Bismjonkov. En suostuisi, jos vain tahtoisitte pelastaa minut, saattaa minut kirotusta asemastani; mutta te rakastatte minua, te tiedätte kaikki — ja rakastatte minua: en koskaan löydä luotettavampaa, uskollisempaa ystävää. Minä suostun rupeamaan vaimoksenne.»

Bismjonkov suuteli hänen kättään: hän hymähti hänelle surumielisesti ja lähti kotiaan. Bismjonkov riensi tiheikköön päin ja minä palasin kotiin. Koska Bismjonkov luultavasti oli sanonut Liisalle juuri saman, mitä minä olin aikonut hänelle sanoa ja koska Liisa vastasi hänelle juuri sen, mitä minä olin toivonut saavani kuulla häneltä, niin ei minulla ollut enää mitään tehtävää. Kahden viikon kuluttua meni hän naimisiin. Herra ja rouva Oshogin olivat tyytyväisiä, minkä sulhasen Liisa saikin.

No, sanokaahan, enkö nyt sitte olekin tarpeeton ihminen? Enkö koko tässä jutussa näytellyt tarpeettoman ihmisen osaa? Ruhtinaan osasta ei maksa puhuakaan; Bismjonkovin osa on myöskin käsitettävissä... Mutta minä? Mitäs varten niinä siihen jouduin... Mikä typerä viidespyörä rattaissa! Voi, kuinka tuntuukin katkeralta minusta!... Mutta vielä päivä, toinen, ja sitte ei ole enää katkeraa eikä makeaa.

31 p. maaliskuuta.

Huonosti! Kirjoitan nämä rivit vuoteessani. Eilisiltana ilma kokonaan muuttui. Tänään on lämmin, melkein kesäinen päivä. Kaikki sulaa, hajoaa, vuotaa. Ilmassa tuntuu tuoreen mullan haju, raskas, voimakas, tukehuttava haju. Kaikkialla kohoaa höyry. Aurinko oikein polttaa ja paahtaa. Huonosti on minun. Tunnen jo mätäneväni.

Aikomukseni oli kirjoittaa päiväkirjaa ja mitäs tein sen sijaan? Kerroin yhden tapauksen elämästäni. Äidyin lavertelemaan, nukkuneet muistot heräsivät ja viehättivät minut. Olen kirjottanut kiirehtimättä, tarkkaan, aivan kuin minulla vielä olisi ollut vuosia elettävänä, vaan nyt ei ole aikaa edes jatkaakaan. Kuolema, kuolema tulee. Kuulen jo sen lähenevät hirveät askeleet... Aika jo onkin... aika!