Part 6

Ja mikäs hätä?! Eikös ole samantekevä, mitä minä kerron. Kuoleman lähestyessä katoavat viimeiset maalliset turhuudet. Tunnen hiljeneväni, käyn yksinkertaisemmaksi, selvemmäksi. Myöhäänpä sain järkeä päähäni!... Kummallista! Hiljetessäni samalla kertaa minun kuitenkin on tukala ollakseni, kovin tukala. Puoleksi kumartuneena yli äänettömän, ammottavan pohjattomuuden minä vapisen, käännyn pois ja himoisalla huomaavaisuudella katselen ympärilleni. Jokainen esine on minulle kahta vertaa kalliimpi. En voi kylliksi katsella kurjaa, ilotonta huonettani hyvästellessäni jokaista täplääkin sen seinillä! Katselkaa, silmäni, kylliksenne viimeisen kerran! Elämä kaikkoaa; se juoksee tasaisesti ja hiljakseen luotani pois niinkuin ranta meren kulkijan silmistä loittonee. Hoitajattareni vanhat keltaiset kasvot, siteenä tumma huivi, pöydällä kiehuva teekeittiö, geraniumkukkanen ikkunalla ja sinä minun Tresor-koirani, kynä, jolla nämä rivit kirjoitan, oma kätenikin, teidät minä näen nyt; tuossa te olette, tuossa... Todellako... ehkäpä tänään... en koskaan enää teitä näe? Vaikeata on elävän olennon erota elämästä! Miksi painaudut luokseni, koira raukka? Miksi nojaat rintaasi vuoteeseen ja töpöhäntääsi käännät jalkojesi väliin luomatta minusta hyviä, surumielisiä silmiäsi? Vai onko sinun sääli minua? Vai aavistatko jo, että isäntäsi on piankin poissa? Oi, jospa samalla lailla voisin ajatuksissani käydä läpi kaikki esineet huoneessani! Tiedän, että nämä muistelmat ovat ikäviä ja vähäpätöisiä, vaan muita minulla ei ole. Tyhjyys, kauhea tyhjyys! niinkuin Liisa sanoi.

Oi, Jumala, Jumala! Minä siis kuolen... Sydän, kykenevä ja altis rakastamaan, kohta lakkaa sykkimästä... Ja ihanko se vaikenee ainiaaksi, saamatta kertaakaan onnea osakseen, paisumatta kertaakaan suloisesta ilon tunteesta? Valitettavasti se on mahdotonta, mahdotonta, minä tiedän sen... Jospa ainakin nyt ennen kuolemaa, — kuolemahan kuitenkin on pyhä asia, joka ylentää jokaisen ihmisen, — joku hellä, myötätuntoinen, ystävällinen ääni laulaisi minulle jäähyväislaulun minun omasta onnettomuudestani, niin kentiesi silloin pitäisin sitä oikeutettuna. Mutta kuolla on typerää, typerää...

Taidan ruveta hourimaan.

Hyvästi, elämä, hyvästi, puutarhani ja te, minun lehmukseni! Kun tulee kesä, niin katsokaa, ettette unhota pukeutua kukkaan ylähältä alas asti... ja olkoon ihmisten hyvä loikoa teidän tuoksuavassa siimeksessänne, tuoreella nurmikolla, kuunnellessa teidän lehtienne lipinää, tuulen niitä hiljaa liikutellessa. Hyvästi, hyvästi! Hyvästi kaikki ja ikipäiviksi!

Hyvästi, Liisa! Kirjoitin nämä kaksi sanaa — ja olin vähällä ruveta nauramaan. Tämä huudahdus tuntuu minusta liian kirjalliselta. Minä aivankuin kirjoitan jotakin tunteellista kertomusta ja päätän hullua kirjettä...

Huomenna on 1 päivä huhtikuuta. Jokohan minä kuolen huomenna? Se olisi jo vähän niinkuin sopimatonta. Vaikka sopiihan se minulle...

Kylläpäs se tohtori tänään lörpötteli!...

1 p. huhtikuuta.

Lopussa on... Elämä on lopussa. Varmasti kuolen tänään. Pihalla on lämmin... milt'ei helle... vai, joko rintani kieltäytyy toimimasta? Pikkarainen ilvenäytelmäni on lopussa. Esirippu lankeaa.

Minä katoan, lakkaan olemasta tarpeeton... Voi, kuinka tuo aurinko on kirkas! Nuo mahtavat säteet uhkuvat iankaikkisuutta...

Hyvästi, Terentjevna!... Tänä aamuna, istuessani ikkunan luona, hän heltyi itkemään... kentiesi minun tähteni, vaan kentiesi senkin tähden, että hänen itsensäkin kohta täytyy kuolla. Otin häneltä lupauksen, ettei hän Tresoria »tapattaisi.»

Minun on vaikea kirjoittaa... viskaan kynän pois... Aika jo onkin! Kuolema lähestyy kasvavalla kolinalla niinkuin vaunut kivikadulla: se on tässä, se liitelee ympärilläni kuin se kevyt tuulenhenki, josta profetalla nousivat hiukset pystyyn...

Minä kuolen... Eläkää, elossa olevat!

Ja tulkoon haudallani aina Elo ehtymätön versoinaan Ja luonto, jot'ei huolet paina, Ikuista luokoon loistoaan!

_Julkaisijan huomautus_. — Tämän viimeisen rivin alla on kasvojen sivukuva, joilla on iso tupsu päässä ja viikset sekä silmä _en face_ sädemuotoisine ripsineen. Vieraalla kädellä on siihen lisäksi töherretty muutama rivi. — — —

Sain kuulla että herra Tshulkaturin todellakin kuoli huhtikuun 1 ja 2 päivän välisenä yönä 18... perintötilallaan Ovetshi-Vodissa.