Part 4

Asiat olivat ylläkerrotussa tilassa. Ruhtinas ja Liisa rakastivat toisiaan ja Oshoginin pariskunta odotti, mitä tuleman piti; Bismjonkov oli siinä mukana — hänestä ei voinut sanoa mitään muuta; minä ponnistelin kuin kala jäällä, ja tein havaintojani, minkä jaksoin. Muistan, että otin tehtäväkseni sen, etten ainakaan sallisi Liisan hukkua viettelijän pauloihin ja sen johdosta aloin erityisesti pitää silmällä sisäkköjä ja kohtalokkaita »takaportaita», vaikka toiselta puolen välistä yökaudet haaveksin siitä, kuinka liikuttavan jalomielisesti kerran vielä tulen ojentamaan käteni petetylle uhrille, sanoen: »se heittiö petti sinut, mutta minä olen uskollinen ystäväsi... unhottakaamme, mikä on ollut, ja olkaamme onnelliset!» — kun yht'äkkiä kaupungissa levisi iloinen tieto: kihlakunnan aatelisesimies aikoo panna toimeen suuret tanssijaiset vieraan kunniaksi maatilallaan Gornostajevkassa. Kutsun saivat O...n kaupungin kaikki viranomaiset alkaen kaupungin päälliköstä aina apteekkariin asti, joka viimemainittu oli pukamanaamainen saksalainen ja jolla oli varma vakaumuksensa, että hän osasi puhua aivan täydellisesti venättä. Nyt alkoivat luonnollisesti armottomat valmistukset. Hajuvesiä meni kaupaksi pulloja kymmenittäin, nuoret neitoset tilasivat vyötäisistä mitä piukimpia hameita, mammat koristelivat päitään kamalilla laitoksilla ja papat, jotka saivat päivän helteen kantaa, makasivat niinkuin sanotaan, ilman takakäpäliä... Vihdoin tuli toivottu päivä. Minä olin kutsuttujen joukossa. Kaupungista Gornostojevkaan oli yhdeksän virstan matka. Kiril Matvejitsh tarjosi minulle paikan vaunussaan, vaan minä kieltäydyin... Siten rangaistut lapsetkin, oikein kostaakseen vanhemmilleen, pöydässä kieltäytyvät mieliruokaansa syömästä. Lisäksi tunsin, että läsnä oloni olisi Liisaa vaivannut. Bismjonkov tuli siis minun sijalleni. Ruhtinas ajoi omalla vaunullaan, minä — viheliäisillä rattailla, jotka kalliista hinnasta vuokrasin tätä juhlatilaisuutta varten. En rupea kuvaamaan näitä tanssijaisia. Kaikki niissä oli kuin tapaa olla: parvella soittokunta korvia särkevine torvineen, päästä pyörälle joutuneita tilanhaltijoita iäkkäine perheenjäsenineen, sinertävää jäätelöä, vetelää mehujuomaa, palvelijoita läntälleen astuttuine kenkineen, käsissä kudotut sormikkaat, maalaiskeikareita hermostuneine väärine naamoineen j.n.e. Ja koko tämä pikku maailma pyöri aurinkonsa — ruhtinaan — ympäri. Hävinneenä muitten joukkoon, saamatta edes kahdeksanviidettä vuotisten näppylänaamaisten, sininauhoilla koristettujen neitien huomiota puoleeni kääntymään, katselin minä vain lakkaamatta ruhtinasta ja Liisaa. Liisa oli hyvin sievästi puettu ja sinä iltana hyvin kaunis. He tanssivat vain kaksi kertaa keskenään (totta on, että ruhtinas tanssi masurkan Liisan kanssa!), mutta ainakin _minusta_ näytti, että heidän välillään oli olemassa jokin salainen, keskeytymätön yhdysside. Katsomatta Liisaan, puhumatta hänen kanssaan, ruhtinas kuitenkin ikäänkuin kääntyi hänen puoleensa ja vain hänen yksistään; ruhtinas oli kaunis ja loistava ja herttainen muitten kanssa — mutta vain häntä varten. Liisa nähtävästi tunsi olevansa tanssijaisten kuningatar — ja rakastettu. Hänen kasvonsa loistaen kuvastivat samalla kertaa lapsellista iloa, viatonta ylpeyttä ja myöskin toista, paljon syvempää tunnetta. Hänestä uhkui onni. Sen kaiken minä huomasin. Ei ollut ensimäinen kerta, kun minä heitä tarkkasin... Ensin se minua kovin loukkasi, sitte ikäänkuin liikutti mieleni ja lopuksi raivostutti. Tunsin itseni yht'äkkiä tavattoman häjyksi ja muistan, että äärettömästi ihastuin tuon uuden tunteen johdosta, jopa heräsi minussa jonkinlainen kunnioituskin itseäni kohtaan. »Näytetään heille, ettei sitä toki vielä hukassa olla», sanoin minä itselleni. Kun masurkan ensimäiset alkajaissäveleet kajahtivat, katsahdin minä levollisesti ympärilleni, astuin välinpitämättömästi ja nopeasti erään pitkänaamaisen neidin eteen, jolla oli punainen, kiiltävä nenä, suu oudosti ammollaan, aivan kuin se olisi jäänyt napeista auki, ja kaula suoninen sekä muistuttava kontrabaasiviulun kaulaa, — astuin hänen eteensä, karahutin kuivasti kantapäitäni yhteen ja pyysin hänet tanssiin. Hän oli puettu ruusunpunaiseen, aivan kuin vasta äskettäin, vaan ei kokonaan vielä värinsä muuttaneeseen pukuun; päässä hänellä värisi paksun vaskilangan päässä jonkinlainen haalistunut, surullisen näköinen kärpänen, ja ylipäänsä tämä neitonen oli, jos niin saa sanoa, läpi läpeensä omituisen happamen ikävän ja vanhentuneen onnistumattomuuden säilyke. Iltaman alusta saakka ei hän ollut hievahtanut paikaltaan: kenenkään päähänkään ei pälkähtänyt pyytää häntä tanssimaan. Muuan kuusitoista vuotias, valkotukkainen nuorukainen aikoi kyllä, toisen naisen puutteessa, kääntyä tämän neidin puoleen ja astui jo askeleenkin häntä kohti, mutta mietti kotvan, katsahti häneen ja katosi nopeasti yleisön joukkoon. Voitte kuvitella, millä iloisella hämmästyksellä hän suostui minun pyyntööni! Minä vein hänet juhlasaatossa poikki salin, hain kaksi tuolia ja istuuduin hänen kanssaan masurkka tanssijain piiriin melkein vastapäätä ruhtinasta, jolle tietysti oli annettu ensi sija. Ruhtinas, niinkuin sanottu, tanssi Liisan kanssa. Ei minua eikä naistani kukaan pyynnöillään häirinnyt; meillä oli puheluun niinmuodoin aikaa riittävästi. Totta puhuen ei minun naisellani ollut erityistä kykyä liittää sanoja yhtenäiseksi lauseeksi: hän käytti suutaan enimmäkseen vain saadakseen aikaan erään omituisen ja minulle siihen saakka aivan oudon alaspäin hymyilemisen, jonka ohessa hän loi silmänsä ylöspäin aivankuin joku näkymätön voima olisi hänen kasvojaan venyttänyt; mutta minä en hänen kaunopuheliaisuuttaan kaivannutkaan. Onneksi tunsin olevani häijy ja naiseni ei minussa herättänyt vähääkään pelkoa. Minä ryhdyin arvostelemaan kaikkea ja kaikkia maailmassa, varsinkin kääntäen kärkeni pääkaupungin keikareihin ja pietarilaisiin tuulihattuihin, ja lopulta äidyin niin pahasti, että naiseni lakkasi kokonaan hymyilemästä ja sen sijaan, että olisi luonut katseensa ylös, alkoi hän yht'äkkiä — varmaankin hämmästyksestä — katsoa kieroon, jopa niin kummallisesti, kuin hän vasta ensi kerran olisi huomannut, että hänellä oli kasvoillaan nenä; sen ohessa naapurini, yksi yllämainituista keikareista, tavan takaa iski katseensa minuun, jopa kääntyi puoleeni samallaisella ilmeellä, kuin näyttämöllä näyttelijä, joka herää aivan vieraalla seudulla ja tahtoo sanoa: »vai olet sinä samallainen?» Muuten näin, niinkuin sanotaan, satakielenä laulaessani, tarkkasin yhä edelleen ruhtinasta ja Liisaa. Heitä pyydettiin lakkaamatta mukaan ja minä kärsin vähemmin, kun he yhdessä tanssivat; enpä silloinkaan kun he istuivat vierekkäin, puhellen keskenään, hymyillen suopeata hymyään, niin pahasti kiusaantunut; mutta kun Liisa uljaana liiteli salia pitkin jonkun kopean hyppähännän kanssa ja ruhtinas, pitäen polvillaan hänen sinistä harsovyötään, ikäänkuin ihaellen voittoaan miettiväisenä silmillään häntä seurasi, — silloin, oi, silloin tunsin minä sietämättömiä tuskia ja harmissani tein semmoisia vihaisia huomautuksia, että naiseni silmäterät molemmilta puolin kävivät nenään, kiinni. Sillä välin masurkka läheni loppuaan... Aljettiin tanssia sitä vuoroa, joka on nimeltään _la confidente_. Sitä temppua tehdessä joku nainen istuutuu keskelle piiriä, valitsee toisen naisen uskotukseen ja kuiskaa sille korvaan sen herran nimen, jonka kanssa tahtoo tanssia; sen naisen herra tuo hänen eteensä yksitellen jonkun herran ja se uskottu nainen antaa kieltävän vastauksen, kunnes vihdoin tulee se edeltäpäin määrätty onnellinen. Liisa istuutui silloin keskelle piiriä ja valitsi uskotukseen talon tyttären, joka oli niitä sellaisia tyttöjä, joista on tapana sanoa, että »Herran haltuun». Ruhtinas kävi etsimään valittua. Turhaan tarjottuaan kymmenkunta nuorta miestä (talontytär antoi kaikille rukkaset mitä suopein hymy huulilla), kääntyi hän lopulta minun luokseni. Jotakin tavatonta tapahtui silloin minulle: minä ikäänkuin rävähdin koko ruumiillani ja tahdoin ensin kieltäytyä, vaan nousin sitte ja menin. Ruhtinas vei minut Liisan eteen... Tämä ei katsonutkaan minuun; talontytär pyöritti kieltävästi päätään, ruhtinas kääntyi minun puoleeni ja, varmaankin nolon naamani vaikutuksesta, kumarsi minulle syvään. Tuo pilkallinen kumarrus, tuo kielto, jonka minulle ilmoitti riemuitseva kilpailijani, hänen huolimaton hymynsä, Liisan kylmä välinpitämättömyys, — kaikki tuo sai minut kuohuksiin... Minä astuin likemmäksi ruhtinasta ja raivoissani kuiskasin: »Te nähtävästi suvaitsette tehdä pilkkaa minusta?»

Ruhtinas katsahti minuun halveksien ja ihmetellen, tarttui uudelleen käteeni ikäänkuin saattaakseen minut paikalleni ja vastasi kylmästi minulle: »minäkö?» — Niin, te, te! — jatkoin minä kuiskaten, häntä kuitenkin tottelevasti seuraten paikalleni; — te, mutta minä en aio sallia kenenkään pietarilaisen nousukkaan...

Ruhtinas hymähti levollisesti, melkein alentuvasti, puristi kättäni ja kuiskasi: »Minä ymmärrän teitä; mutta tämä ei ole sopiva paikka: puhumme toiste», kääntyi minusta, meni Bismjonkovin luo ja vei hänet Liisan eteen. Tuo kalpeahko pikku virkamies oli hänen valittunsa. Liisa nousi häntä vastaan.

Istuutuessani naiseni viereen, jolla oli tuo surullisen näköinen kärpänen hiuksissaan, tunsin olevani melkein sankari. Sydämeni sykki rajusti, rintani kohosi jalosti kankean paidanriimuksen alla, minä hengitin syvään ja nopeasti — ja yht'äkkiä katsahdin niin ylevästi vieressäni istuvaan keikariin, että tämä ehdottomasti liikahutti minuun päin kääntynyttä jalkaansa. Näin masennettuani tuon miehen, loin silmäyksen kaikkiin tanssijoihin... Minusta tuntui, että pari kolme herraa neuvottomana katseli minua, mutta ylipäänsä puhettamme ruhtinaan kanssa ei kukaan ollut huomannut... Kilpailijani istui jo paikallaan aivan levollisena ja entinen hymy kasvoillaan. Bismjonkov saattoi Liisan hänen paikalleen. Liisa kumarsi hänelle ystävällisesti ja kääntyi oitis ruhtinaan puoleen, niinkuin minusta näytti, hieman huolestuneena; mutta ruhtinas hymyili hänelle vain vastaukseksi, teki siron liikkeen kädellään ja sanoi hänelle varmaankin jotakin miellyttävää, koskapa hän punastui mielihyvästä, loi katseensa maahan ja sitte taas ystävällisellä moitteella käänsi silmänsä häneen.

Sankarillinen mieliala, joka nyt yht'äkkiä syntyi minussa, kesti masurkan loppuun asti, mutta minä en enää suottaillut enkä »arvostellut», vaan toisinaan vain katsahdin synkkänä ja ankarana naiseeni, joka nähtävästi alkoi peljätä minua ja sitte kokonaan änkytti ja vilkutti silmiään, kun minä saatoin hänet hänen äitinsä, hyvin lihavan ja punamyssyisen naisen, luotettavaan turvaan. Jätettyäni pelästyneen tytön hänen käsiinsä, minä poistuin ikkunan luo, pannen käsivarteni ristiin, ja aloin odottaa, mitä tuleman piti. Odotin jotensakin kauan. Ruhtinas oli yhä isännän ympäröimä, sananmukaisesti, niinkuin Englanti on valtameren ympäröimä, puhumattakaan muista kihlakunnan aatelisesimiehen perheen jäsenistä ja hänen vieraistaan; sitä paitsi hän luonnollisesti ei voinut, herättämättä yleistä huomiota, astua niin vähäpätöisen henkilön luo, kuin minä olin, ja puhutella minua. Tämä minun vähäpätöisyyteni muistaakseni silloin oikein huvitti minua. »Ehei!» ajattelin minä katsellessani, kuinka ystävällisesti hän kääntyi milloin minkin arvohenkilön puoleen, joka tavoitteli kunniata tulla huomatuksi, vaikkapa vain silmänräpäykseksikin, niinkuin runoilijat sanovat; — »ehei, kultaseni, et pääse sittenkään tulemasta minun puheilleni — minähän sinua loukkasin.»Vihdoin sitte ruhtinas hieman kömpelösti poistuen ihailijainsa piiristä, kulki minun ohitseni, katsahti jonnekin ikkunan ja hiusteni välimaille, oli kääntyä toisaanne, vaan pysähtyi äkkiä ikäänkuin olisi jotakin muistanut.

— Niin vainkin! — sanoi hän kääntyen hymy huulilla minuun päin: — minullahan on teille hiukan asiaa.

Kaksi tilanhaltijaa, jotka hellittämättä seurasivat ruhtinaan liikkeitä, varmaankin otaksui, että »asia» oli virka-asia ja peräytyi kunnioittavasti. Ruhtinas otti minut käsivarteensa ja vei minut syrjään. Sydän alkoi jyskyttää rinnassani.

— Te taisitte, — alkoi hän, venyttäen _te_-sanaa ja katsoen minua leukaan, halveksiva ilme kasvoillaan, joka kummallista kyllä, mainiosti sopi hänen vereviin ja punakkoihin kasvoihinsa: — te sanoitte minulle hävyttömyyden?

— Minä sanoin, mitä ajattelin, — vastasin minä ääntäni korottaen.

— Tss... hiljemmin, — huomautti hän: — säädylliset ihmiset eivät huuda. Te ehkä haluatte kaksintaistelua kanssani?

— Se on teidän asianne, — vastasin minä suoristautuen.

— Tulen olemaan pakotettu vaatimaan teitä siihen, — puhui hän välinpitämättömästi — ellette peruuta sanojanne...

— Minä en aio peruuttaa mitään, — vastasin minä kopeasti.

— Todellako? — huomautti hän hieman pilkallisesti hymähtäen. — Siinä tapauksessa, — jatkoi hän, vaiettuaan kotvasen: — tulee minulla olemaan kunnia lähettää huomenna luoksenne sekundanttini.

— Tehkää niin hyvin, — lausuin minä mitä välinpitämättömimmällä äänellä.

Ruhtinas kumarsi hiukkasen.

— En voi kieltää teitä pitämästä minua tyhjänpäiväisenä miehenä, — lisäsi hän, korskeasti pilkistäen silmillään: — mutta ruhtinaat N. eivät saata olla nousukkaita. Näkemiin, herra... herra Shtukaturin. [Tässä nimen sekoituksessa on sanaleikki, jota on mahdoton saada suomennetuksi. Tshulkaturin-niinessä vivahtaa alkuosa sukkaan, shtukatura taas merkitsee kalkkirappausta. Suom.]

Hän kääntyi nopeasti selin minuun ja astui jälleen isännän luo, joka jo oli alkanut hätääntyä.

Herra Shtukaturin!... Minun nimeni on Tshulkaturin... En osannut vastata mitään tähän hänen viimeiseen loukkaukseensa ja raivostuen katsoin vain hänen jälkeensä. — »Huomiseksi», kuiskasin minä, hampaitani kiristäen, ja hain oitis käsiini erään tuttavan upseerin, ulaanin, ratsumestari Koloberdjajevin, joka oli kauhea hurjastelija, mutta kunnon poika, kerroin hänelle muutamalla sanalla riitani ruhtinaan kanssa ja pyysin hänet sekundantikseni. Hän tietysti heti suostui ja minä lähdin kotia.

Koko yönä en saanut unta — mielenliikutuksesta, ei pelosta. Minä en ole pelkuri. Jopa hyvinkin vähän ajattelin mahdollisuutta pian kuolla, mikä, niinkuin saksalaiset vakuuttavat, on suurin onni maailmassa. Minä ajattelin vain Liisaa, hävinneitä toiveitani ja sitä, mitä minun nyt oli tehtävä. »Pitikö minun koettaa tappaa ruhtinas?» kysyin minä itseltäni ja tietysti tahdon tappaa hänet, ei kostonhimosta, vaan toivoen Liisan parasta. »Mutta hän ei sitä iskua kestä», jatkoin minä. »Parempi on siis, että ruhtinas tappaa minut!» Tunnustan, että minun myöskin oli mieluista ajatella, että minä, tällainen vähäpätöinen maalaisvirkamies, olin saanut tuollaisen mahtavan herran pakotetuksi kaksintaisteluun kanssani.

Aamu yllätti minut näissä mietteissä ja sen jälkeen saapui Koloberdjajev.

— No, — kysyi hän, astuen kolinalla makuuhuoneeseeni: — missäs ruhtinaan sekundantti on?

— Hyvänen aika, — vastasin minä vihoissani: — vastahan kello on seitsemän; ruhtinas kentiesi vielä nukkuu.

— Siinä tapauksessa, — vastasi väsymätön ratsumestari: — käskekää tuoda minulle teetä. Eilisestä illasta minulla on päänsärky... En ole riisuutunutkaan. Muuten, — lisäsi hän haukotellen: ylimalkaan harvoin riisuudun.

Hänelle tuotiin tee. Hän joi kuusi lasia rommin kanssa, poltti neljä piipullista tupakkaa, kertoi minulle edellisenä päivänä ostaneensa polkuhinnasta hevosen, jota ei mikään ajomies ollut ottanut ajaakseen, vaan jonka hän itse aikoi opettaa ajettavaksi sitomalla sen etujalat kiinni, — jonka jälkeen hän, riisuutumatta, nukkui sohvalle, piippu hampaissa. Minä nousin ja järjestin paperini.

Erään, Liisan kirjoittaman kutsumuskirjeen, joka oli ainoa, minkä olin häneltä saanut, aioin panna povelleni, mutta muutin mieleni, ja heitin sen laatikkoon. Koloberdjajev kuorsasi hiljakseen, pää riipuksissa nahkaisella päänalasella... Muistan, että katselin kauan hänen pörröisiä, uljaita, huolettomia ja hyvänluontoisia kasvojansa. Kello kymmenen palvelijani ilmoitti Bismjonkovin saapuneen. Ruhtinas oli valinnut hänet sekundantikseen.

Me herätimme yhdessä sikeään uneen vaipuneen ratsumestarin. Hän nousi, katsoi meihin ilmeettömillä silmillään ja käheällä äänellä pyysi viinaa; sitte hän tointui ja, tervehdittyään Bismjonkovia, poistui tämän kanssa sivuhuoneeseen neuvottelemaan. Tätä sekundanttien neuvottelua ei kestänyt kauan. Neljännestunnin kuluttua he molemmat tulivat luokseni makuuhuoneeseen ja Koloberdjajev ilmoitti minulle, että kaksintaistelumme tapahtuu jo tänään kello kolme pistooleilla. Minä kumarsin ääneti päätäni hyväksymisen merkiksi. Bismjonkov sanoi sitte oitis hyvästi ja poistui. Hän oli hieman kalpea ja sisällisesti kuohuksissa, kuten henkilö, joka ei ole tottunut tämänlaatuisiin tekoihin, mutta muuten hyvin kohtelias ja kylmä. Minua ikäänkuin hävetti hänen edessään enkä uskaltanut katsoa häntä silmiin. Koloberdjajev alkoi taas kertoa hevosestaan ja tämä puhelu soveltui minulle hyvin. Pelkäsin, että hän mainitsee jotakin Liisasta. Mutta kunnon ratsumestarini ei ollut kielittelijä, jota paitsi hän halveksi kaikkia naisia, nimittäen heitä, Jumala tiesi mistä syystä, salaatiksi. Kello kaksi me söimme ja kello kolme olimme jo määräpaikalla — siinä samassa koivulehdossa, jossa ennen olin ollut kävelemässä Liisan kanssa, parin askeleen päässä jyrkänteestä.

Me saavuimme sinne ensiksi ja saimme odottaa ruhtinasta ja Bismjonkovia kauan. Ruhtinas oli, liioittelematta, tuores kuin ruusu: hänen ruskeat silmänsä katselivat erittäin herttaisesti lakin lipun alta. Hän poltti pientä olki-imukkeella varustettua sikaria ja, huomattuaan Koloberdjajevin ojensi hänelle ystävällisesti kätensä. Jopa minullekin hän kumarsi sirosti. Minä puolestani tunsin olevani kalpea ja käteni suureksi harmikseni hiukkasen vapisivat... Kaulaa kuivatti... Sitä ennen en ollut koskaan vielä ollut kaksintaistelussa. »Jumala», ajattelin minä, »kunpa vain ei tuo pilkallinen herra pitäisi mielenliikutustani pelkuruutena.» Sydämessäni kirosin hermojani, mutta katsahdettuani ruhtinasta suoraan kasvoihin ja nähtyäni hänen huulillaan tuskin huomattavan pilkan ilmeen, vihastuin jälleen yhtäkkiä ja tyynnyin oitis. Sillä välin olivat sekundanttimme järjestäneet taistelurajan, mitanneet välimatkan ja laittaneet pistoolit panokseen. Oli ihana ilma — samallainen kuin sinä unohtumattoman kävelyretkemme päivänä. Tumma taivaan sini siinsi auringon kultaamain viheriäin lehtien lomitse, joiden lipinä tuntui ikäänkuin kiihdyttävän mieltäni. Ruhtinas poltti edelleen sikariaan, nojaten olkapäätään puun runkoon...

— Hyvät herrat, pyydän, paikoillenne, — lausui vihdoin Koloberdjajev, ojentaen meille pistoolit.

Ruhtinas poistui muutaman askeleen päähän, pysähtyi ja, kääntäen päätään taaksepäin, kysyi minulta olan yli: »Pysyttekö edelleen sanoissanne?» Tahdoin vastata hänelle, mutta ääneni petti ja tyydyin vain ylenkatseelliseen käden eleeseen. Ruhtinas hymähti taas ja asettui paikalleen. Me aloimme lähetä. Minä kohotin pistoolin, aioin tähdätä vihamieheni rintaan, — siinä silmänräpäyksessä hän todellakin oli vihamieheni, — mutta ylensin yht'äkkiä pistoolin suuta aivan kuin joku takaa olisi survaissut minua kyynärpäähän ja laukasin. Ruhtinas horjahti, nosti vasemman kätensä vasemmalle ohimolle — verijuova valui hänen poskeaan pitkin valkoisen säämiskähansikkaan alla. Bismjonkov juoksi hänen luokseen.

— Ei se ole mitään, — sanoi hän, ottaen päästään läpiammutun lakkinsa: — kun päähän sattui enkä kaatunut, niin on se vain naarmu.

Hän otti levollisesti taskustaan batistinenäliinan ja painoi sitä verisille hiuksilleen. Minä katsoin häneen aivan kuin puulla päähän lyötynä enkä hievahtanut paikaltani.

— Pyydän, asettukaa taistelurajalle! — huomautti minulle Koloberdjajev ankarasti.

Minä tottelin.

— Jatkuuko taistelu? — kysyi hän Bismjonkoviin kääntyen.

Bismjonkov ei vastannut hänelle; mutta ruhtinas vastasi hymyillen, ottamatta nenäliinaa haavalta ja haluamatta edes saada hyvitystä kiusaamalla minua astumaan rajalle: »Kaksintaistelu on päättynyt» ja ampui ilmaan. Minä olin vähällä purskahtaa itkuun harmista ja raivosta. Jalomielisyydellään tuo mies suorastaan tallasi minut lokaan, tappoi minut. Minä ai'oin panna vastaan, ai'oin vaatia, että hän ampuisi minuun, mutta hän astui luokseni ja ojensi minulle kätensä.

— Kaikki siis on unhotettu välillämme, eikö niin? — lausui hän ystävällisellä äänellä.

Minä katsahdin hänen kalvenneisiin kasvoihinsa, tuohon veriseen nenäliinaan ja, joutuen aivan hämille, puristin häpeissäni ja masennettuna hänen kättään:

— Hyvät herrat! — lisäsi hän, kääntyen sekundanttien puoleen: — minä toivon, että kaikki pysyy salassa?

— Tietysti! — huudahti Koloberdjajev: — mutta sallikaahan, ruhtinas...

Ja hän laittoi siteen hänen päähänsä.

Mennessään ruhtinas vielä kumarsi minulle, mutta Bismjonkov ei vilkaissutkaan minuun.

Henkisesti täydellisesti masennuksissa palasin minä Kolberdjajevin kanssa kotia.

— Mikä teidän nyt on? — kysyi ratsumestari minulta. — Rauhoittukaa: haava ei ole vaarallinen. Huomenna hän jo voi tanssia, jos tahdotte. Vai onko paha mielenne, ettette tappanut häntä? Siinä tapauksessa se on turha: hän on kunnon poika.

— Miksikäs hän säästi minua?! — mutisin minä vihdoin.

— Vai sillä lailla! — vastasi ratsumestari levollisesti... Jo teitä on, kuvittelijat!

En tiedä, miksi hän minua niin nimitti.

Minun on suorastaan mahdotonta kuvata kärsimyksiäni tämän kaksintaistelun jälkeisenä iltana. Itserakkauteni kärsi tavattomasti. Eikä omatuntoni minua vaivannut, vaan tietoisuus typeryydestäni masensi mieleni kokonaan. »Itse annoin itselleni viimeisen ratkaisevan iskun!» toistin minä, harpaten pitkin askelin huoneessani. — »Ruhtinaan olen haavoittanut, mutta hän on antanut minulle anteeksi, ja Liisa on nyt hänen. Nyt ei mikään enää voi häntä pelastaa, pidättää kuilun partaalla.» Minä tiesin varsin hyvin, ettei kaksintaistelumme voinut pysyä salassa, vaikka ruhtinas sitä oli pyytänytkin; ainakaan Liisalta se ei jäisi salaisuudeksi. »Ruhtinas ei ole niin typerä», kuiskasin minä raivossani, — »ettei hän sitä käyttäisi hyväkseen...» Ja kuitenkin minä erehdyin: kaksintaistelu ja sen todellinen syy tuli koko kaupungin tietoon — seuraavana päivänä, luonnollisesti; mutta ruhtinas ei siitä kielitellyt, päinvastoin; kun hän, pää siteessä ja edeltäpäin keksitty tekosyy kielellään, tuli Liisan eteen, niin tämä jo tiesi kaikki... En osaa sanoa, Bismjonkovko sen ilmaisi vai oliko se muita teitä Liisan tietoon tullut. Muutenhan on mahdotontakin pikku kaupungissa pitää mitään salassa. Voitte kuvitella mielessänne, miten Liisa otti ruhtinaan vastaan, kuinka koko Oshoginin perhe otti hänet vastaan! Mitä minuun tulee, niin jouduin yht'äkkiä yleisen paheksumisen ja inhon esineeksi, hylkiöksi, hulluksi mustasukkaiseksi ja ihmissyöjäksi. Muutenkin harvat tuttavani kaikkosivat minusta niinkuin ruttotautisesta. Kaupungin viranomaiset kääntyivät heti ruhtinaan puoleen esittäen, että minua esimerkin vuoksi ankarasti rangaistaisiin; ainoastaan itse ruhtinaan hartaat ja hellittämättömät rukoukset saivat syrjäytetyksi henkeäni uhkaavan vaaran. Tuon miehen oli suotu joka tavalla nujertaa minut kokonaan. Jalomielisyydellään löi hän minut kuin kuoliaaksi. Sanomattakin on selvä, että Oshoginin talo oitis oli minulta suljettu. Kirii Matvejitsh lähetti minulle aivan yksinkertaisen lyijykynänikin, jonka olin heille unhottanut. Oikeastaan juuri hänen ei olisi pitänyt olla vihoissaan minulle. Minun, niinkuin kaupungissa sanottiin, »hullu» mustasukkaisuuteni selvitti, niin sanoakseni, ruhtinaan suhteet Liisaan. Häntä alkoivat itse Oshoginit ja muut asukkaat pitää miltei sulhasena. Oikeastaan tämän ei olisi pitänyt ruhtinaalle olla erittäin mieleen; Liisa häntä miellytti kovin, vaan tarkoitustensa perille ei hän silloin vielä ollut päässyt... Älykkään miehen täydellisellä nokkeluudella oli hän mukautunut uuteen asemaansa, oli oitis, niinkuin sanotaan, eläytynyt sen henkeen.