Part 6

Ja mistäpä hän sitte puhelisi, joskin häntä joku kuuntelisi? Ei hän tunne iloja eikä suruja, ei hänen siis ole tarvis ajatellakaan eikä liioin ajatuksiansa ilmaista. Ja koko slovakilainen rotu on muutenkin hidasluontoisempi ja jäykempi kuin unkarilaiset. Eikä se ole ihmekään. He ovat kylmemmän maan lapsia, myöhemmin heillä aurinko nousee ja laskee varhemmin sekä paistaa keskipäivälläkin valjummin, ikäänkuin vastahakoisesti.

Luonto heidät tuntee ja on siellä heidän luonteensa mukainen. Pähkinät siellä ovat kovan kuoren sisässä; maa kiviperäistä, jottei se milloinkaan pääse oikein herttaisesti hymyilemään eikä voi pukeutua todelliseen, hilpeään juhlapukuun; kirkkaasta taivaan kannesta on heidän osallensa joutunut vain pieniä palasia; muita osia peittävät jylhät, lumiset vuoret.

Tuuli majailee useimmasti tuolla Fátran vuoren rotkoissa, ja kun se pääsee irralleen, niin saavat slovakilaiset ensin tuntea sen kylmää henkeä. Kevät heille saapuu kesällä, kesä taasen ei tule koskaan, vaan sen sijaan joutuu talvi niin varhain, ettei sitä missään muualla vielä tarvitse vastaan ottaa. Heille kelpaa kaikki, he ovat aina tyytyväisiä. Se on hiljaista, kärsivällistä kansaa.

Tuota luonnon ivantekoa tapaa kaikkialla. Vehnäntähkä kasvaa täällä tuskin puoleksi siitä kuin onnen suosimalla alamaalla ja jyvät jäävät niin pieniksi ja koviksi, ikäänkuin ne eivät itsekään olisi aikoneet kasvaa muiksi kuin ruumeniksi. Kaali siellä kasvaa korkeaksi sen sijaan, kuin sen pitäisi kupua tehdä; päärynät ja omenat villiintyvät ja muuttavat makunsa, muistuttaen Siperiaa sille, joka niihin puraisee.

Rakkauskin, joka kaikissa kansoissa, vuorilla ja laaksoissa raitisna elää, joka muualla mailmassa on kuuma kuin tuli, suloinen kuin ruusujen tuoksu, on tässä kansassa valju, väritön ja kummallinen.

»Kultani vieressä istuin kerran, Sydämmet sykkiä alkoi, kasvot ne heloittivat, Pian ensi suukkonen oisi nyt maiskahtanut, Mutta kun piippuni juuri sammui, Täytyi mun poistua saamahan täytettä uutta.»

Tämä ei suinkaan ole hilpeä pilaruno vaan surullinen, hidassäveleinen laulu. Nuorukainen mieli mustana itkee katkerata kohtaloa, joka teki niin äkkinäisen lopun suloisesta hetkestä sammuttamalla tulen piipusta, jota paitsi ei saata puhua minkäänlaisesta onnellisuudesta tässä mailmassa.

Sangen kauniisti, oikein sydämmeen sattuvasti Tapani Lapaj osaakin säkkipillillään soittaa tuota nuottia! Mutta ei hän sitä itsekään ihanaksi tunne. Hän ei ikinä ole ketään rakastanut. Neidon katse ei ole häneen tässä elossa vielä mitään vaikutusta tehnyt. Hän ei muista, että sydämmensä (jos hänellä sitä edes on) olisi koskaan liikahtanut taikka tuimemmin sykkinyt, vaikka sellaisia tilaisuuksia hänellä olisi ollut kyliinkin, hän kun säkkipilliään käy soittamassa melkein jokaisissa joltisissakin häissä. Monen kauniin tytön jalat ovat keikkuneet hänen soittonsa mukaan.

Mistä oli hän oppinut noita säveleitä soittamaan niin suruisesti, sydäntä särkevästi, niin silkkihienosti, vinhan viehkeästi, jotta kuulijain sydän on ensin pakahtua tuskasta, mutta ei kuitenkaan pakahdu vaan heltyy, sulaa kuin vaksi sisällisestä lämpimästä tunteesta... ja sulaa vain yhä sulamistansa; ei ole enää vaksi, vain vuotava hunaja, makea säkkipillin soitannasta, mutta voipi kohta taas käydä katkeraksi, kun Lapaj surullista soittaa, ihan kuin mesikin, kun siihen myrkynpalanen pudotetaan.

Kuka oli ollut luonnonlapsen opettaja, hänen joka niin vähän ihmisten parissa seurustelee? Oliko ehkä oma sydän opettanut? Ei. Se oli piittaamaton ja jäykkä. Vuoret, kukkulat, laaksot katsoa tuijottavat häntä äänettöminä, kuten hänkin heitä; ne eivät liioin ole opettajina olleet. Kuulijakunta, kaalinkuvut ja hirssilaiho eivät myöskään aploodeillaan ole häntä kehoittaneet. Mistä oli hän sitte saanut tuon soittotaidon? Paimenpoika, joka hänen lapsuudessaan oli hänelle opettanut tämän alkuperäisen soittokoneen viljelemisen ensimmäiset alkeet, oli kehnonpäiväinen hutilus, eikä lähimaillakaan ollut toista, joka olisi tuota konstia osannut; muuan Hikszum niminen musikantti asui Nógrádissa vuoren juurella, eräs toinen taasen, jota Pietariksi nimitettiin, jossain Nyitrassa.

Eikä Tapani koskaan liiku pois kotitienoiltansa mieheksi tultuaan. Ennen nuorna tosin häneenkin tarttui, kun piti elämänuraa valita, kansansa yhteinen vika, nimittäin vähimmän ruumiinvoimia kysyvän ammatin etsiminen, jonkatähden hänkin rupesi juurikoreja ja muita punomateoksia tekemään. Tällä uralla joutui Tapani kauvas mailmaan, mutta jo puolen vuoden perästä suuttui hän tuohon virkaan ja rupesi kotia päästyään siihen toimeen, jossa hän nyt on ja joka silloin sattui avoinna olemaan.

Itse hän ei koskaan puhu ulkomaanmatkastansa, vaan tästä tietää kertoa kunnianarvoisa pastori, joka ollen oikea luterilainen, vieraassa maassa, kuuluisan Preussin kansan keskellä kokosi nuo loppumattomat sanat ja viisaudet, joita hän nyt sunnuntaisin vähitellen tipahuttelee sanankuulijoillensa. Hän useinkin kertoo, miten hän kerran oltuansa kaksi vuotta poissa rakkaasta kotimaastansa ja paraikaa sitä muistellen astuskelee Berlinin katuja, — niin keksii hän likaisen, sangen tutun näköisen henkilön, joka oli kotoisin hänen kotikylästänsä. Silloinpa hän ihastui; olihan se hänen entinen leikkitoverinsa Lapaj, korikimppu kädessä, leveä vaskisolkinen vyö kupeilla.

— Sinäkös se oletkin, Tapani? Ihan sama mies! — huudahti hän silloin ihastuneena miehelle, jonka töppösissä ehkä vielä oli kotimaan tomukin säilynyt.

Vaan Lapaj ei ollut millänsäkään hänen tervehdyksestänsä.

— No niin, — olenhan minä Tapani; entä sitten; — ja näin sanoen astui hän jäykästi edelleen, tuntematta edes hiukkaakaan hämmästystä taikka iloa kohtauksesta.

— Lapaj! Lapaj! Pysähdy! Etköhän minua tunne?

Nyt pastorin kertomuksen mukaan miehemme vihdoin oli pyörähtänyt sekä äreästi vastannut:

— Nono! Mitä minusta tahdotte? Olettehan te pastorin poika, se »tutentti». Olisikos teillä työtä antaa?

Ja tämän kohtauksen pastori joutuu useastikin kertomaan, sillä tapahtuuhan sangen vähän muuta mainittavaa miehelle, jonka »vuoret ovat nielleet». (Hän käyttää tätä sananpartta osoittamaan kovaa kohtaloaan, joka on hänen laajat tietonsa haudannut tänne syrjäiseen ja köyhään slovakilaisseurakuntaan.) Sentähden täytyy hänen turvautua vanhoihin muistoihin; ja ynnä tuon mainitsemamme muiston kanssa olivat muuan nuoruuden ijässä tehty tepponen, kuten väitetään, suurenmoinen tappelu, sekä kolmanneksi nykyiseen vaimoonsa kummallisesti alkanut tutustuminen hänen elämänsä käännekohtia. Ja kun isällinen kaitselmus oli hänet siunannut paremman kohtalon ansainneella puheliaisuudella siitä lähtein, kuin hän koulussa läksyjä lukemasta pääsi, niin ei sovi kummastella, että hänen kohtauksensa Lapajin kanssa seuroissa tuli yhtä usein ilmoille kuin muutamat ruokalajit eräiden ravintoloiden ruokalistoilla. Sitä enemmän se oli anteeksi annettava, koska hän viljeli sitä sielunhoidollisessa tarkoituksessa seurakuntansa rakentamiseksi, tahtoen siten osoittaa, ettei slovakin kansassa löydy hellempiä tunteita eikä isänmaanrakkautta, ja että Lapaj oli epäsikiö, tunnoton puupölkky, joka näytti olevan syntynyt tähän mailmaan vain kuluttaaksensa muutamia leveälierisiä hattuja yhdeksännellätoista vuosisadalla.

Mutta kumminkin hän Lapajista pitää. Kun luonto talven tullen sulkee ovensa, jotta Lapájikin sen helmasta pois joutuu, niin saa hän asua kaukana pappilan korvessa sijaitsevassa myllyssä, pastori antaa hänen siellä majailla, kun hän kevääsen asti myllyä vartioitsee. Metsästä saa hän kyllin työn ainetta korien ja mehiläispesien tekoon, lapioiden ja tadikkojen veistoon.

Ikävä asunto tämä ja työ hidasta! Harvoin täällä liikkuu ihmisiä, sitä useammin susia. Paaston aikana kevätpuoleen saattaa joku lähiseutulainen tänne tulla puhumaan häntä soittajaksi pian pidettäviin häihin.

Ei silloinkaan paljon sanoja tuhlata. Lapaj ottaa aina taiteestansa määrätyn maksun, josta ei hän mitään anna pois tinkiä. Massi täyteen tupakkaa, illan tullen tuopillinen paloviinaa, puoliyön tienoissa puoli tuoppia hunajaviinaa, aamupuhteella pullo luumuviinaa, ruokaa vatsa täyteen sekä puhdasta rahaa kahdeksankymmentä kreutzeriä. Se ei ollut vähän, mutta ei paljonkaan, eritoten kun on vähäisen enemmän mailmaa nähnyt. Tuolla on esimerkiksi Hikszum, Kékkön soittoniekka! Muuan Balassa niminen paroni hänet Italiasta tulleella maalarilla kuvautti säkkipillineen, virsuineen päivineen; kuva ripustettiin palatsin salin seinälle, palatinusten ja ispaanien joukkoon. Erästä toista Pietari nimistä säkkipillin puhaltajaa Nyitran kreivi elättää, jotta miehellä on parhaat päivät, viinissä ihan kylpee, rasva ruokana, sulatettu voi juomana (jollaiseksi slovakilaisen mielikuvitus ajattelee vasta oikeauskoisten elämää tulevaisessa autuudessa).

Ja Lapaj on kuulumpi soittaja kuin noista kumpainenkaan! Hän ei tosin itse sitä tiedä, mutta kaikki ihmiset toiset tietävät, miten nuo yllämainitut musikantit, kertomuksen mukaan, eräänä yönä tulivat kuuden komitaatin takaa etsimään Lapájita tämän majasesta ja lupasivat kahdeksankymmentä kreutzeriä joka nuotista, jonka hän osasi soittaa, jos hän näet oli todellakin semmoinen poika, jommoiseksi huhu kertoi.

Silloin Tapani alkoi soittaa vienosti, sydämmeen sattuvasti vuoriseudun suruisinta säveltä; kuukin taivaalla kuuntelemaan seisahti, soittoa ihastellen, ja vanhan virran laineet lakkasivat lipisemästä, jotteivät häiritsisi.

Talvisäässä talo verrattava hautaan, karja kadonneena, lyöty lampur rautaan.

Hikszum ei laulun päätä odottamaan jäänyt; häpeissänsä hän pötki käpälämäkeen ja on vieläkin sillä tiellä, jollei ole seisahtunut. Pietari taasen pirahti itkemään kuin lapsi, ja päästyänsä kylään, minne oli säkkipillinsä jättänyt, hän ensimmäiseksi työkseen puukolla ratkoi rikki koko uhkean soittokoneensa, joka ei hänestä enään ollut minkään arvoinen, sittekun sai kuulla Lapajin soiton.

Ja kovasti sydämmystyneenä hän kaikkialta urkki ja tiedusteli, mistä Lapaj oli tuon opin saanut. Asukoon tuo mestari joka hänen oli opettanut, vaikkapa mailman äärissä, niin uhkasi Pietari mennä häntä etsimään saadaksensa enemmän taitoa säkkipillin puhaltamiseen, jotta voisi Lapajille vertoja vetää.

Mutta ei kenkään hänelle osannut tietoja antaa, turhaa oli kaikki uteleminen ja aprikoiminen. Yleisö tuli viimein siihen luuloon, että itse säkkipillissä se tenhovoima oli. Se säkkipilli oli tehty mustan oinaan nahasta. Jotkut sen tunsivat pienestä karitsaisesta asti. Lucian yönä, juuri puoliyön aikana, hiipi sysimusta eksynyt karitsa määkyen Lapaj vainajan laumaan, ja tämä lahjoitti sen pojallensa Tapanille siinä luulossa, että sille kumminkin vielä omistaja ilmestyy. Tapani sangen mielistyi tuohon pörhövillaiseen elukkaan, leikitteli sen kanssa tuntikausia, syötti sille kädestä tuoretta ruohoa, jotta se tuli ihan kesyksi, eikä sillä tainnut muuta vikaa olla, kuin se, ettei osannut puhua. Tapani antoi sille nimenkin, mikä on lampaalle tavaton kunnianosoitus. Sanoi sitä »Hittoseksensa».

Kun sitte suurien koleravuosien jälkeen kulkutauti alkoi liikkua eläimissä, niin Hittonenkin sortui ruttoon, mutta sen verran sillä kuitenkin oli kiitollisuuden tunnetta, että jätti nahkansa muistoksi Tapanille, joka sai siitä tehdä, mitä tahtoi.

Tapani teki nahasta säkkipillin. Oikein muhkean ja taiteellisen tekikin; sen piippu oli silattu puhtaalla hopealla, huilut alapuolella ainakin vaskella, jollei juuri kullalla koristetut. Sellaista kalua ei ollut edes pyhällä kuningas Davidilla! Kun Tapani siihen puhaltaa, niin heti ilmestyy Hittosen henki, sillä meidän kesken puhuen tuo musta karitsa vainaja oli sentähden Lucian yönä tullut Matti Lapajin laumaan, kun hän olikin kirottu, karitsaksi muuttunut keijukaiskuningatar; ja koska Tapani oli häntä hyvin hoitanut, niin hän nyt hengittää hänen kosketuksestansa kuoltuansakin niin ihania säveliä, jotta itse vanhan Fátra vuoren lumi helmikuussa sulamaan rupee. Ei kukaan ole niin hullu, jotta uskoisi Tapanin noita säveliä luovan, vaan muodon vuoksi on hän pilliin puhaltavinansa, korkeintaan hän nuotin alulle panee, sitte vain sormet käyvät ja ruumis liikkuu, ikäänkuin hän itse soittaisi.

Tästä yleisestä puheesta Pietari kovasti kiihkoon tuli. Kaikin mokomin piti hänen saada haltuunsa Lapajin säkkipilli. Mutta se ei ollut myytävissä, vaikka Pietari — suuttuneena kun hänen juutalaisen Eliaksen kautta tekemänsä tarjoukset joka kerta hyljättiin — kopeasti lupasi sata hopeataalaria kapineesta.

Mutta ei hän sitä sittekään saanut. Lapaj vain naureli. Mitä hän rahoilla teki? Hän kun ei myisi virsun paulaa kuningaskunnasta, kun kerran siihen on tottunut, saati sitten säkkipilliänsä, ainoata kalleuttansa. Turhaan hänelle selitteli Elias, että viidelläkymmenellä taalarilla (sillä niin paljon vain se nylkyri Lapajille lupasi) voi ostaa kolme säkkipilliä, paljoa kauniimpaa, ja vielä jääkin niin paljon rahaa, että hän on oleva suurempi herra kuin itse Rothschild, jos sen summan panee korkoa kasvamaan.

Mutta Tapani Lapajin harmahtaneessa päässä ei ikinä ollut liikkunut ajatusta eikä halua panna rahaa korkoa kasvamaan eikä Rothschildin vertaiseksi tulla. Toista olisi kenties ollut, jos Elias olisi ymmärtänyt sanoa, että tästedes oli hiilihanko, jota hän viljeli perunoita tuhassa paistaessaan, oleva hopealla silattu, paitansa puhtaasta silkistä, jalokivillä koristettu solki vyössänsä, ja että Brezinan lampurimestarikin tänne käydessänsä hänelle jo yhdeksän askelen päästä hattua nostaa; siinä tapauksessa hän ehkä olisi paremmin käsittänyt, mikä hyöty ja mahtavuus oli lähtevä säkkipillin myymisestä.

Sanalla sanoen kaupasta ei tullut mitään, suureksi harmiksi Eliakselle, joka puolestansa antoi sen huonon toivon Pietarille, että muka on tuiki mahdotonta saada haltuunsa tuota säkkipilliä, sillä rahasta sitä ei myydä, varastaa ei sitä saata päivällä, kun Lapaj sitä aina kantaa selässään ja öisin viljelee sitä päänaluksena. Ei mikään ihmisvoima sitä häneltä ota, ei nyt eikä tulevaisuudessa, sillä koskei hän nyt rahoista huoli, niin ei hän vastedeskään niistä piittaa, hän kun — ikävä kyllä! — ei edes ole viinaan meneväinen, jommoisten ihmisten kanssa aina tulee paremmin toimeen, kun kurkku näetsen on yhtenä neuvonantajana.

Mutta — niin lausui Elias, — tuo lurjus on jo vanha ukko, jonakin kauniina päivänä hän tämän maallisen majansa heittää, ja silloin hän, Elias, muka saapi haltuunsa tuon kuulun säkkipillin, joka kaiketi joutuu sille, joka hänet hautaa. Jos siis Pietari puheensa pitää, niin antakoon käsirahoja sekä ilmoittakoon osoitteensa, jotta hänelle voisi asian päättymisestä tiedon antaa.

Pietari suostui kauppaan sekä sanoi osoitteensa seuraavasti: Brezinan tuolla puolen on metsässä vanha rappeutunut vesimylly, siitä vasemmalle avautuu Rocska niminen vuorensola, sen poikki kulkee kolme polkua, sitä vähimmän niistä viljeltyä on kuljettava aina Motika nimiselle vuorelle asti; kun sanantuoja sinne saapuu, tulee hänen nousta korkeimmalle kukkulalle ja katsoa, missä kirkkain paimennuotio loimoaa, sieltä hän varmaan Pietarin tapaa, taikka jollei häntä itseä sattuisi paikalla olemaan, niin siellä ainakin sanottaisiin, missä päin hän oleskelee. Sata taalaria on hänellä aina varalla säkkipillin hinnaksi.

Uroomme Lapaj ei tästä kaupasta tiennyt mitään, sillä Elias oli siksi viisas ja varovainen, ettei hän sitä kylän kielilakkarien kuulutettavaksi antanut. Ei Lapaj sitäkään tiennyt, että ne miehet, jotka häntä kävivät kuulemassa, olivat Hikszum ja Pietari. Mailman menosta huolimatta jatkoi hän edelleen vanhaa elantotapaansa. Päiväkausiin hän ei yhdenkään ihmisen kanssa sanaa vaihtanut, mutta kuitenkaan hänen ei koskaan tullut ikävä. Olihan hän luonnon hyvä ystävä! Heillä oli kyliinkin hauskaa keskenänsä. Kun hän soitti säkkipillillään, niin se juhlallinen hiljaisuus, joka vallitsi vuorilla ja laaksoissa, alkoi sykähdellä ikäänkuin heräävä sydän; ruohot kuiskaelivat keskenänsä häilyen toistensa puoleen oikealle ja vasemmalle; heinä ja kukat hengittivät suloista tuoksuansa, johon salaa sekaantui itse maan höyryäminen, ikäänkuin se olisi ollut salainen lemmen huokaus. Sitä ei saattanut kuulla, vaan tuntea.

Toiste taasen Lapaj vaikeni luontoa kuunnellaksensa. Metsän kohina, puron lirinä, lehvien kuiske, mehiläisten surina, työväen laulelot tuolta etäältä sekä vieno paimentorven ääni vieläkin etäämpää sulivat yhteen suloiseen sopusointuun, jonka vertaista ihanuudessa ja hurmaavaisuudessa ei sydän saata tuntea, korva kuulla eikä kylmä kuollut soittokone tulkita.

Sitä taituria, joka Lapajin oli niin mainioksi soittajaksi opettanut, ei Pietarin olisi tarvinnut kaukaa etsiä. Se oli kaikkialla läsnä. Pitää vain taitaa sen kanssa puhua sekä osata sitä kuunnella.

Eiköhän luonto ja isänmaa meille kaikkea opeta? Maalla on myöskin sydän. Joka laskeutuu pitkälleen ja laskee korvansa yhteisen maa-emon ruumista vasten, hän kuulee sisästä omitusta tykytystä. Se on sen sydämmen tykyttämistä.

Maa ajattelee myöskin. Kukat sen ajatuksia ovat. Vai miten on se seikka selitettävä, että kaukaisissa korpimaissakin, minne ei ihminen milloinkaan ole joutunut eikä lintu siementä vienyt, yhtenä päivänä tuhansia erinäköisiä kukantaimia nousee ilmoille? Se on maan runoutta. Ne taimet ovat hänen uusia aatteitansa!

Ja jos hän ajattelee, jos hänellä on sydän, niin hänellä myöskin on tunto, suruja ja iloja. Kovan kuivuuden vallitessa hänen rintansa halkeilee ja sairaan äidin nisiä imevän lapsen lailla kasvit surkastuvat, kellastuvat, kun taasen aamukasteen maata kostuttaessa kaikki iloisesti hymyilee.

Ja kasvit, kukat, puut, ruohot ne myöskin tuntevat, ajattelevat ja heitä kaikkia yhdistää rakkauden suuri aate. Kasvullisuus rakastaa maaemoa, tämä taasen pilviä ja päivänpaistetta. — Sentähden sanookin unkarilainen aivan oikein, kun hänen istutuksensa kuolevat, etteivät »ne pitäneet maasta». Ja sen hyväntahtoisuutta ja suopeata sydäntä tarkoittaa sekin sananparsi, kun kuolleita maan poveen laskettaissa näille toivotetaan: »kepeät mullat hänen haudallensa»... Kepeät ne kaiketi ovatkin!

Kaikkia rakkaus yhdessä pitää. Vai olisiko Lapaj yksin tunnoton, lemmetön? Kuka sen tietää? Vaikka lumi peittää autiota Fátraa, jottei sen sisustasta pääse elähyttävä lämmin antamaan kasvua ruoholle ja kukille, niin kukatiesi syvällä sen pohjalla kuitenkin saattaa tuli palaa, joka tupruten ulos purkauisi, jos vuoreen reikä syntyisi.

Hento orvokki, joka ihan rakkaudesta osatonna siellä kasvaa, juurikuin harmaja hiuskarva, vuoren kaljulla pinnalla, tietää vain puhua kolkosta ja kylmästä mailmasta, mutta ei tiedä hänkään, mitä saattaa sisimpänä löytyä.

On synkkä syysyö. Tuima tuuli pieksee kylmiä vesipisaria Lapajin kasvoille, mutta kuitenkaan hän ei riennä majansa suojaan, vaan tarkastaa huolellisesti seutua, missä viljelykset tähän aikaan ovatkin enimmän vaaranalaisina, sillä tällaista sudensäätä joltinenkin varas hyväksensä käyttää ilkitöidensä verhoamiseksi. Nokipimeys mustaksi maalaa koko mailman. Salaa voipi nyt lyödä ketä tahansa päin kasvoja. Maiden vartija saisi silmänsä pistää vaikkapa halatin taskuun; mutta korvat ottavatkin nyt haltuunsa virantoimituksen.

Hän kuuntelee hyvin tarkasti. Ei kuulu hivaustakaan. Silloin tällöin vain joku kaalinkupu päästelee lehtiänsä auki sen siunatun sateen runsauden tähden, joka taivaasta alas vuotaa. Mutta kuitenkin oli hän etäältä kuulevinänsä ääntä, joka oli ihmisaskelten kaltaista, jommoista syntyy, kun joku kävelee lokaisella tiellä.

Hän kiiruhti ääntä kohden. Tottumuksesta hän sangen hyvin suunnan arvasi; jokea kohden joku siellä kylästä päin pyrkii. Tapani katsoi sopivaksi seisahtua muutaman pähkinäpensaan taa, jottei hänen omat askelensa karkottaisi pakoon vaaraa kohden käyvää varasta. Eihän se saattanut ollakaan muu kuin varas, sillä eihän tällaiseen säähän julkea mennä kuin koira ja vainionvartija.

Hento naishaamu juosta suhahtaa pensaan ohi. Pimeissäkin silmät kiiluvat kiiltomadon lailla, vartaloa peittää kastunut valkoinen vaippa, molemmat päät tuulessa liehuvat. Välistä haamu epäröiden seisahtuu, välistä taas lähtee juoksemaan. Tuuli selän takana nauraa hahottaa.

Tuuli nauraa hahottaa ja Lapaj pistää sormensa tilapäiseksi pilliksi suuhun sekä päästää niin kimakan vihellyksen, jotta vanha Fátrakin saattaa älmistyksissään luulla höyryveturin täällä kiitävän.

— Hoi! Seis! Kuka siellä? Mitäs veit?

Naishaamu katsahtaa taaksensa, näyttää siltä kuin hän olisi maahan vaipumaisillansa, valkoisen verhon lieve ulottuu maahan asti, mutta hän ojentuu taasen suoraksi ja vastaa raukealla, väräjävällä äänellä:

— En minä mitään ole vienyt. Itse vain kuljen.

Ja sitte lisäsi hän kiiruusti:

— Jollette usko, niin katsokaa pukuani. En ole mitään varastanut, älkää estäkö minua menemästä.

Lapaj astui aivan lähelle ja katsoi olentoa tutkivaisesti leveälierisen hattunsa alta, mutta ei havainnut mitään epäiltävää, mikä olisi voinut antaa syytä viralliseen menettelyyn, joka tässä tapauksessa olisi ollut laillinen tarkastus.

— Älkää estäkö menemästä, — toisti nainen haikeasti, avaellen ja pudistellen vaippaansa, — kauvas on matka, pitkä on matka.

Vähätpä Tapani siitä piittaa, kuinka pitkä hänen matkansa on. Hänen puolestansa nainen saapi mennä vaikka Amerikkaan, jos vain tie piisaa. Sanaa sanomatta kääntyy hän poispäin ja alkaa tallustella tiehensä.

Mutta horjuvin askelin nainen nyt astuu hänen eteensä ja tarttuu kiivaasti halatin avaraan hihaan kiinni.

— Seisahtukaa hetkiseksi, vain muutamaa sanaa varten, rakas setä Lapaj. Tunnetteko minua? Tiedättekö, kuka olen?

Lapaj ravistaa päätänsä vastaukseksi, ettei hän tunne. Mistäpäs hän ihmisen tuntisi, koskei ole mitään varastanut?

— Katsokaa minua tarkasti, — sopersi nainen, koko ruumis värisi, hampaat suussa miltei kalisivat, ja ne olivat valkoiset kuin alabasteri. — Katsokaa hiuksiani, silmiäni, kalpeita kasvojani ja sanokaa hänelle, miesparalle, minkälainen minä olin...

Ukko Tapani ei milloinkaan ollut moisessa asemassa ollut. Pimeänä yönä kaunis neito häneen nojautuu, puoleksi hänen turviinsa vaipuen ja pyytää:

— Oi, katsokaa minua!

Tässä asiassa ei voi päätöstä tehdä panematta uutta tupakkaa piippuun.

Lapaj sentähden sanaa sanomatta otti hatun päästänsä ja asetti sen piipun suojaksi, ettei sade pääsisi tärvelemään, pisti tupakkaa piipuun ja alkoi verkalleen iskeä tulta. Pii päästikin runsaasti säkeniä, jotka hetkiseksi valaisivat naisen kasvot, ja ehdottomasti tuli silloin Tapani häneen katsahtaneeksi, jotta hän ihan huomaamattansa palavan taulanpalankin pisti vyöhönsä. Siitä ei sen pahempia seurauksia kumminkaan syntynyt, sillä taulalla oli sen verran älyä, että sammui hiljoillensa, kun huomasi hulluun paikkaan joutuneensa.

Eipä ihme, jos Lapaj vähäisen joutui hämillensä. Näin kaunista vaimonpuolta hän ei vielä ikinä ollut nähnyt. Sysimustat hiukset valuivat hajallaan valkoiselle vaipalle, kalpeista kasvoista kuvastui sisällinen suru ja tuska, tummissa silmissä epätoivo, väräjävillä huulilla sanomaton huokaus. Yllänsä oli viheriä hame, valkoinen punareunainen huivi päässä, slovakin kansan ikivanha, muuttumatonna pysynyt puku, joka märkänä kääreytyi siron ruumiin ympäri.

Mutta Lapaj ei moisista seikoista suuria piitannut.

— Entä sitte? — kysyä murahti ukko ruveten taasen tulta iskemään. — Mitäpä katselemista sinussa olisi? Mene Jumalan nimeen, mutta älä koske mihinkään matkallasi! Älä tullaa nuoren herran aprikoita, sillä ne ovat luetut!

— Nuorenko herran? — naurahti tyttö katkerasti, suonenvedontapaisti. — Jumala häntä rangaiskoon sekä tässä että tulevaisessa elämässä!

— Älä kiusaa Jumalaa, tyttö! vastasi Lapaj. — Sen vain saatan sinulle sanoa, että hänkin on herrojen kanssa yksissä. Hän on samallainen vartija kuin minäkin, mutta hänen pitää kaita suurempia aloja. Ja aimo tavalla hän sen tekeekin. Anna sinä hänen olla rauhassa! Mene matkoihisi!

— Menen kyllä, menen. Herran haltuun!

Hoiperrellen astui hän muutaman askelen poispäin. -— Mutta sanokaa hänelle, minkä näköinen olin.

Ehdottomasti täytyi Lapajin murahtaa karkealla äänellään:

— Kelle hitolle minun pitäisi sanoa?