Part 5

— Tyttö ei ole teidän palveluksessanne, — vastasi hän, — minä ja paimen olemme teidän armonne käskyn alaisia, mutta tyttö ei ole vallassanne.

Paul Taláry katsoi suurin silmin kummastellen Olejita.

— Mitä tällä tarkoitat?

Lampuri astui aivan lähelle isäntäänsä ja pudisti nyrkkiä. Avarat paidanhihat kävivät laskoksiin, jotta jäntevät käsivarret paljastuivat, noenkarvaisessa otsassa suonet paisuivat, karkea ääni kävi karjuvaksi, myrskyiseksi.

— Tahdon vain sanoa, että jos kauvankin vielä aiotte metsästellä näillä seuduin ja jos panette pyssyynne vain linnunhaulia, niin saattaa tapahtua, että kohtaattekin linnun asemesta karhun.

Näin lausuessaan löi hän nyrkillä rintaansa, ikäänkuin tahtoen lisätä:

— »Minä olen se karhu.»

Tämä mahtava herra, jolle seitsemänkymmenen kirkon kellot soivat, kun hän kuolee, ja jolle hattua nostetaan yhdeksässä komitaatissa niin kauvan, kuin hän elää, lensi tulipunaiseksi kasvoiltaan siinä seisoessansa eikä tiennyt miten olla, kuin elää, mitä vastata, kun Brezinan lampuri iski häneen suuret, verikirjavat silmänsä, ja tuon katseen vaikutuksesta polvetkin alkoivat tutista. Pyssy, jonka hän nosti alas olaltansa, ehkä aikoen oikaista sitä Olejita kohden, vapisi myöskin.

— Unhotatko, ketä puhuttelet, — sopersi nuorukainen.

— Tiedän, ketä puhuttelen; te olette herrani ja isäntäni. Mutta älkää te myöskään unhottako, kenen kanssa te puhutte.

— No, kenenkäs?

Olejin pää kohosi rohkeasti kuten sankarin.

— Tuon tytön isän kanssa.

Talárin herttua hieman kumarsi. Keksei hyvän tuuman.

— Hyvä, puhun siis kanssasi, lampurimestari, kuten isän kanssa tulee ja sopii. Minun täytyy saada tyttäresi mistä hinnasta hyvänsä.

— Mutta minä en häntä mistään hinnasta anna.

— Kuules lampuri. Mitäs sanoisit, jos saisit omaksesi tämän karjatalon lampainensa, kaikkinensa, jos minä sen sinulle lahjoittaisin!

Lampuri ei ollut milloinkaan kummempaa kuullut. Kaikki »tuhat yhden yön» sadut olivat vain joutavuuksia tämän hurmaavan todellisuuden rinnalla. Brezinan punakattoisen karjatalonko ynnä sen yhdeksän kellokasta, sata hienovillaista oinasta ja kaikki muut lampaat saisi hän omaksensa! Vähänpä sitten enää jäisi muille ihmisille tässä mailmassa!

Epäröiden seisoi hän siinä. Vaakaan oli laskettu niin suuri paino, että toinen puoli oli hetkiseksi heilahtanut ylös, vaikka ehkä kuitenkin taas olisi alaskin voinut siitä painua.

Ihastuksella katseli herttua tuota vaa’an epäröimistä.

— Siten sinusta ihan todella tulisi Brezinan herra.

Lampuri katsoa tuijotti suoraan eteensä. Kirkkaita tulevaisuuden kuvia alkoi liikkua hänen sielussaan. Kultasolki vyössä, paita silkistä; hänen lähteissään lauman kanssa kantaa renki perässä lekkeriä, joka on täynnä makeata viinaa; kaikki ihmiset hänelle hattua nostavat ja häntä kadehtivat: kas, tuolla kävelee Brezinan lampuri, jonka rikkaudet ja aarteet ovat niin suuret, että kipaisivat olemaan vaikka Preussin kuninkaan piironginlaatikossa.

Olej vavahti.

Mutta myöskin tulisi se tietyksi, kuka hänelle antoi nuo äärettömät tavarat, ja saadaanpa sekin ilmi, mistä hinnasta hän ne sai. Mitä maksaa kaikki turha ihmisten kunnioitus, kun sitä kaikkialle seuraa suuri synkkä varjo? Suuri synkkä varjo — paha omatunto.

— No, Olej, päätäpäs asia!

— Ei, ei, armollinen herra, jättäkää minut rauhaan. Antakaa minun olla! Olen ollut isänne uskollinen palvelija, älkää saattako häpeätä harmaille hiuksilleni!

— Varo, ettet ratkaise liian hätäisesti asiata; et aina tapaa minua anteliaalla päällä. Tuskin yksi tuhannesta miehestä hylkäisi tällaista tarjousta. Minä rakastan Anikaa, vien hänet kanssani Wieniin, ja hänellä on siellä oleva niin hyvät päivät kuin milläkin kreivittärellä. Hänkin rakastaa minua ja tulee kernaasti mukanani. Mitä tuumimista siinä olisi, vanha Olej? Tänne kourasi!

Ei koskaan... Ei koskaan! ...

— Hullu olet, ihan mieletön olet. Ymmärräthän asiani. Ei sinun muuta tarvitse kuin ummistaa hetkeksi silmäsi sekä olla huutelematta, hälinää nostamatta. Siitä saat karjatalon lampainensa. Ei siihen ole mitään tahraa jäävä. Jos minä esimerkiksi veisin salaa Anikan mukanani, niin se tietysti tapahtuisi tietämättäsi etkä sinä voisi sille mitään tehdä. Ethän sinä voi onnen rattaan puolapuuhun tarttua ja sitä seisauttaa.

Olej kääntyi herraansa selin.

— Miksi rupesitte siinä tapauksessa asiasta puhumaankaan, — mumisi hän kolkosti, — olisitte tehnyt ilman...

— Hyvä! Teen siis ilmankin, — puhui herttua äkkiä kääntyen lähteäksensä. Hyvästi!

Nopein askelin hän poistui itseksensä vihellellen.

Olej horjui seinän nojaan. Voimat luopuivat. Hän tahtoi vielä huutaa jotakin poistuvalle, mutta huulet vain liikkuivat, ääntä ei tullut. Kauheasti pyöreivät hänen silmänsä, herttuan jälkeen ne kummanlaisesti tuijottivat. Pelko ja inho niistä kuvastui.

Horjuen ja seinää pidellen hän kömpi tupaan. Päätä huimasi, tuskallisia ajatuksia oli sinne tukuttaisin tunkeutunut, jotka raskaina kuin jyrkältä vuoren rinteeltä vyöryvä kivi laskeusivat sydämmelle sitä painamaan ja ahdistamaan.

— Voi se on ähky! — äännähti hän kamalasti.

Vuorten kaiku vastasi: voi, ähky.

Olej kyllä tiesi, ettei se ollut totta. Ihminen osaa valehdella itsellensäkin.

Tultuansa tupaan meni hän maata ja uskotteli ähkyä potevansa. Ensimmältä ähkyi hän sairaan metsänpedon lailla, sitte kätki hän kamalannäköisiksi käyneet kasvonsa peitteen alle ja rupesi helpoittaakseen tuskiansa veisaamaan.

Entä jos veisuusta lainaamansa mietteet karkottaisivat tiehensä nuo entiset synkät ajatukset?

Hyvän aikaa hän näin tuskissaan vaikeroi, kunnes kuuli ulkoa Anikan nopsat askelet.

— Jopa tuli, nyt saa nähdä! — huudahti ukko hypäten seisoalle kuin vimmattu. Vuodetta vastapäätä riippui seinällä peili, josta hän näki turvonneet kasvonsa. Hän seisahtui sen eteen, katsoi ällisti hetkisen omaa kuvaansa, — sitte karjasi hän kerran, nosti nyrkkiä ja löi sillä peiliin niin tuimasti, että lasi tuhansina pirstaleina lenteli pitkin huonetta.

Kädestä juoksi veri, silmät mulkoilivat nurin päässä, kun Anika astui tupaan, ja isä makasi tiedotonna tainnoksissa lattialla.

Anika ei voinut ymmärtää, mikä isää vaivasi; alkoi kiireisimmästi valella kasvoja vedellä sekä nosti hänet sänkyyn maata. Koko yön lampuri houraili, oli taistelevinansa kauheitten hirviöiden ja noitien kanssa, jotka tahtoivat pistää häntä sydämmeen ja kaivaa maksan ulos hänen sisuksistansa.

Aamun valjetessa hän tointui, ajoi Matin kanssa lampaat laitumelle, mutta ei herättänyt Anikaa, kuten muuten tapansa oli, suurusta laittamaan, vaan läksivät syömättöminä.

Oli kaunis kevätaamu. Kaikki kappaleet saivat osansa luonnon ihanasta hymyilystä. Kastehelmistä kimalteleva ruoho tarjoutui lampaille syötäväksi, eikä heitä tarvinnutkaan kahdesti käskeä; linnut lauloivat niin iloisesti... sanalla sanoen aamu oli niin ihana, kuin se on runoilijain lauluissa kuvattu, vaikka ne eivät muuten useinkaan paikkaansa pidä. Luonto onkin ainoa, jota ei fantasia voi kaunistaa eikä suurentaa, mutta vain typistää.

Kaikki näytti iloiselta, Olej vain oli alla päin ja Matti surullisna.

Olej ei koko päivään löytänyt rauhaa mistään. Ei viitsinyt maata, lauman johto ja pajukorin tekokin tuntui ikävältä, käveleminen oli vaivaloista, ajatteleminen, niin, ajatteleminen oli tuskallista.

Ja kuitenkin oli hänen mahdoton ajatuksia paeta. Ne syöksivät hänen kimppuunsa ja seurasivat häntä kaikkialle.

Ajatukset ovat niin hävyttömät, etteivät tottele, vaikka käskeekin heitä suorimaan tiehensä.

Kuinka käy Anikan? Hän oli aikonut myydä tyttärensä, hän, Tuomas Olej, Brezinan lampuri. Myydäkö häntä aarteista, rikkauksista? Ei koskaan! Ei koskaan!

Ja tuo ääni, joka oli seitsemäntoista vuotta elellyt metsässä, puhutteli tänään häntä jo kolmasti sanoen nuhtelevasti: Tuomas! Tuomas!

Hirveätä! Yhdeksän kellokkaan kellotkin tietävät puhua, että »karjatalon osti... kunniaansa vaihtoi».

— Kuules poika, ota irti kaulasta nuot kellot!

Matti tekee työtä käskettyä, mutta kovasti hän tuumii, mikä lampurin päähän nyt on pistänyt.

— Kuules Matti, anna kellojen olla; tuli toinen asia mieleeni. Ota takki yllesi! Paljoko aikaa jo lienee kulunut?

— Päivä on yli puolen.

— Saat lähteä Taláriin.

— Ymmärrän, isäntä.

— Menet herttuan hoviin ja sanot, että olet Brezinan lampurimestarin asialla sekä tahdot puhutella itse herttuata.

Matti kuunteli tarkasti, hengitystään pidätellen.

— Sinut lasketaan sisään. Seisot herttuan edessä ja lausut hänelle sanasta sanaan näin: »armollinen herra, Brezinan lampuri ilmoittaa, ettei siitä meidän kesken puhutusta asiasta ikinä synny mitään; heittäkää se mielestänne armollinen herra.» — Ymmärsitkö? Riennä!

Matti olisi mielellänsä tarkemmin udellut, mikä se asia oli, mutta lampuri oli niin äreän ja tuiman näköinen, ettei uskaltanut häntä puhutella ja ruveta kyselemään. Matti aavisti kuitenkin vaistomaisesti, ettei tuo asia olisi oleva herttualle mieliksi — ja hän kiiruhti sitä toimittamaan.

Illan tullen hän saapui matkaltansa Talárista. Läähöttäen, väsyneenä mutta kumminkin vihellellen hän palasi kotia. Mistä hiidestä oli hän niin hyvälle hatulle tullut?

— Mitä sanoi herttua? — kysäsi lampuri ääntänsä hilliten.

— Ei mitään, isäntä. Ei niin mitään.

— Et siis hänen puheillansa käynytkään! — torui hän murheissaan.

— Enkä käynyt, — vastasi poika levollisella omatunnolla.

— Mutta enkö minä käskenyt? — ärjäsi ukko vihaisesti.

— Joko käskitte, taikka olitte käskemättä... tänään puolenpäivän tienoissa oli herttua matkustanut Wieniin. Sinne minä en voinut lähteä hänen perässään, — puhui paimen hieman närkästyneenä, varmasti arvellen hyviä sanomia tuovansa.

Lampuri ei vastannut mitään, silmät vain alkoivat kauheasti päässä mulkoella ja kasvot ihan kelmeiksi kävivät.

Hän käärei viitan yllensä ja alkoi juosta kuin mieletön kotoa kohden...

Hänen aavistuksensa toteutui.

Tuvan edustalla näkyivät tuoreet rattaiden jäljet. Huoneissa ei ollut elävää sielua.

Anikan arkivaatteet makasivat pöydällä: valkoisenkirjava huivi, viheriä sarssihame ja vanha keltainen nuttu. Pyhävaatteet hän oli ottanut yllensä. Arkinutun päällä oli leveällään paperi, missä kirjoituksen alla oli herttuan vaakunasinetti: leijona, miekka hampaissa. Se oli karjatalon sekä siihen kuuluvan karjan lahjoituskirja.

Tämän havaitessaan lampurista tuntui, kuin olisi puukko sydämmeen pistetty. Hän arvasi ihan oikein asian laidan. Paha omatunto on taitava opas. Herttua oli tehnyt ihan niin, kuin hän oli hänelle luvan antanut tehdä: oli enempää kyselemättä toiminut salaman nopeudella.

Ukko otsaansa pyyhki, katse ympärille harhaili, ja hän alkoi huutaa vimmatusti:

— Anika! Anika!

Huudellessaankin hän tiesi, ettei vastausta mistään tule. Missä onkaan jo Anika! Wienin kaupunkia kohden häntä rautatie kiidättää!

Äänensä sorroksiin huudeltuansa vaikeni hän yhtäkkiä. Kalpeista kasvoista katosi surun ja epätoivon ilmaus; hän muuttui synkännäköiseksi, uhkamieliseksi, istui porstuan kynnykselle ja pisti tupakkaa piippuunsa sekä päästeli niin jäykkänä savuja, kuin olisi hän siinä korkeintaan miettinyt, tuleeko huomenna sade vai pouta.

Mutta äkisti nousi hän seisoalle sekä viittasi sormellaan uhkaavasti taivaasen.

— Kuules, Jumala! Vielä tänään sinulle näytän...

Sitte istui hän taas kynnykselle ja poltteli piippuansa aivan kuin hänellä ei muita aikeita olisi ollutkaan.

Vasta silloin hän heräsi mietteistänsä, kun lammaslauma Matin johtamana astui pihaan.

— Olipa hyvä, kun tulit, poikani, — puhui hän paimenelle tavattoman lempeästi. — Tuolla tuvassa on kiireinen kirja, jonka sinä saat heti viedä pehtuorille Taláriin. Käske hänen lähettää se armolliselle herralle, mutta älköön sulkeko kirjettä vielä tänään, vaan vartokoon huomiseksi. Sitte saa hän huomenna kirjoittaa siihen jotain lisää.

— Menen heti noutamaan sitä tuvasta, isäntä.

— Ei sinun tarvitse, kyllä minä sen tuon.

— Mutta antakaa minun mennä edes pyytämään Anikalta vähäisen lämmintä ruokaa, ennenkuin lähden.

— Älä huoli mennä. Tässä on rahaa; saat sitte matkalla syödä ja juoda.

Matti pudisti päätä. Mitä tuolla sisällä lienee tapahtunut, koskei ukko häntä päästä tupaan? Se on varmaan Anikan tähden. Ehkä hän nukkuu? Taikka itkee? Sangen mielellänsä Matti nyt vain hetkiseksi tahtoisi saada neitoa nähdä, minkä muotoinen hän on. Joka päivä on hän hänet nähnyt, aina hänen muotonsa on nuorukaisen silmissä, mutta kumminkin hän joka päivä sen muodon unhottaa. Kummallinen on se rakkaus.

Sama se! Antaa tytön tänään vähäisen surra herttuan lähtöä; huomenna taikka ylihuomenna hänen rakkautensa taas palaa entiselleen. Säkkipilli on jälleen oleva onnenkuvan seljässä...

Hyvillä mielin läksi Matti matkalle, herttuan jättämä paperi muassa. Ristissä käsin katseli Olej häntä niin kauvan, kuin pojan haamu tieltä näkyi; sitte poikkesi hän navettaan.

Hän tarkasti lampaat kaikki järjestänsä, seisahti tavan takaa yhden ja toisen kohdalle mumisten käsittämättömiä, puolia sanoja, ja viimein nämätkin haihtuivat kuuluvaan nyyhkytykseen.

Brezinan lampuri itki kuin lapsi.

Hän veti hattua alas silmille, ettei sen alta mitään olisi näkynyt, ja astui navetan ovesta ulos. Pihaan päästyänsä hän sulki oven lukkoon kiertäen kahdesti avainta, kuten tapansa oli yöksi. Mutta nyt hän tällä kertaa astui suoraan vinttikaivon luo ja heitti syvästi huoaten avaimen kaivoon.

Ja nyt hämärän tullen hän ryhtyi työhön. Pihalla oli läjä kuivia olkia; näitä hän kantoi hajalle melkein ylenluonnollisella nopeudella sekä asetteli talon ympärille paksulta, runsaassa määrin.

Ja kun tämä työ oli tehty, otti hän korean halattinsa ylleen sekä sytytti oljet palamaan kuudesta kohdin. Vielä heitti hän yhden palavan lyhteen vinnille, joka oli kaikellaista kalua täynnä.

Tuuli liehutteli iloisesti tulenliekkejä ja kasvatti ne pika pikaan äärettömän suuriksi.

Mutta maan kuulu Brezinan lampurimestari lähti juoksemaan yli kivien ja kantojen maalia, suuntaa tietämättä; ei taaksensa edes katsonut... Tiesi hän ilmankin, mitä siellä tapahtui. Mihinkä ikänä juoksi, niin oli metsä valoisa, aivankuin kirkkaalla päivällä. Mutta etäämpänä, minne ei tiheän metsän takia valo enään näkynyt, tunsi hän kasvoillensa putoilevan kummallisia hämähäkintapaisia eläviä, jotka kutittivat.... Yhden sai hän kiinni lennosta, otti käteensä ja tutki mikä se oli.... Ei ollut mikään itikka, vaan mustaa kartta, jota tuuli oli tuonut tänne asti Brezinan palavasta karjatalosta....

Ja Brezinan lampuri juoksi yhä edelleen. Herra yksin tiesi, minne hän viimein seisahtui ja joutui? ...

Kun Matti aamun valjetessa saapui kotia, niin hän ei enää löytänytkään Brezinan karjataloa, vaan tyhjän, mustan savuavan sijan.

Maahan vajonneita, hiiltyneitä hirsiä, mustuneita luita....

Olivatko ne ihmisen vaiko eläinten luita?

Paimenen sydäntä alkoi ahdistaa. Kaikki oli hänestä kauhea, hämmästyttävä arvoitus.

Hän huuteli Anikaa ja lampuria nimeltä.

Ei kukaan vastannut.

— Herra Jumala, missä lienevätkään? ...

Palavat kekäleet, jotka siellä täällä kiiluivat tuhan alta, eivät suinkaan hänelle vastausta antaneet.

* * * * *

Siitä asti on Brezinan laaksossa kaikki hiljaa; rehevää ruohoa ei tallaa ihminen eikä eläin. Vuodet vierivät toistensa perään; päärynäpuut kantavat hedelmiä ja pudottavat ne taas maahan, ruoho kasvaa ja uudestaan lakastuu, mutta yksi musta, neliskulmainen paikka ei koskaan viheriöitse. Kuka tietää syyn siihen sanoa! Surumielinen kansanlaulukaan ei tiedä asiasta muuta osviittaa antaa kuin seuraavat säkeet:

Ja musta paikka on tienoolla Brezinan, On karjatalo siell’ ollunna kuulu maan...

SÄKKIPILLIN PUHALTAJA LAPAJ.

Kun slovakilainen perustaa omaa pesää, hakkaa hän metsästä kahdeksan noin puolentoista sylen pituista seivästä, teroittaa nämät kummastakin päästä ja pistää ne pystöön maahan puoliympyrään, parin vaaksan päähän toisistansa. Latvapäihin hän sitoo seipäästä toiseen pähkinäpuun oksista saatuja vitsoja, joten syntyy majan runko. Sitte kattaa hän rakennuksensa seipäillä, risuilla, sekä turpeilla, seinät tehdään hirssin oljista, joiden selkään vielä »valkaistukseksi» pannaan rukiin taikka vehnän olkia, ja niin on polisipalatsi valmis.

Mahtavana ja itsetietoisena tärkeästä asemastaan vallitsee se pellolla; kunnioittavasti ja miltei sykkivin sydämmin astuu sen ohi jokainen sekä oikeilla että väärillä asioilla kulkeva kristitty sielu, sillä sehän on pahojen tekojen ensimmäinen rangaistuspaikka, ja näkeehän sen jo päältäkin, että se on aivan samaa mallia, kuin komitaatinhuone, vaikka tosin onkin tätä pienempi kooltaan.

Mutta silloinpa vasta vainionvartijan majalle kunniata ja mahtavuutta lankee, kun sen edustalla maassa näkyy ympyriäinen iso musta paikka, joka osoittaa että rankaiseva oikeus on kotona, jonka edustaja Lapaj, se maankuulu säkkipillin puhaltaja musikantti, täällä nuotion ääressä paistaa perunoita tuhassa ja välistä »omistajatonta» lihaakin, johon hän ompi perinnyt himon esi-isistänsä lampureista.

Vieläkin valtaavamman vaikutuksen tekee suuri visainen sauva, tuo oikean mahdin perikuva kodan seinustalla; samaten myöskin on kaikkein kauhuna punareunainen halatti, joka riippuu etupuolella kodan suupielessä, sillä siinä tapauksessa epäilemättä tarkkasilmä Lapaj loikoo sisällä ja vartioitsee raoista seutua, toisella silmällä länteen, toisella itään. Silloin ei tohdi jäniskään lähimaihin lähteä.

Mutta mahdotonta ei ole sekään, että tuo kaikki onkin ilkeätä petosta. Sill'aikaa näet kun halatti ja sauva vartioitsevat seutua, voipi näiden omistaja, tuo kuuluisa Lapaj kierrellä muita maita, sillä hänen virka-alansa onkin sangen lavea, ja tarvitaan taitavuutta voidakseen sitä toimittaa niin mainiosti kuin hän, joka tuntee ammattinsa kaikki konstit ja osaa jakaakin itsensä useampaan eri paikkaan yhtä haavaa.

Mutta eipä hänkään leipäänsä leikillä ansaitse, kyllä se on saatu rehellisellä työllä. Otsansa hiessä työtä tekevä päivämies saattaa kyllä kadehtia nähdessään Lapajin maata kellettävän taivasta kohden töllistellen, mutta hän ei tule ajatelleeksi, että vainionvartijalle ei kelpaa muun mailman järjestys, sillä hänelle on vaikein aika yö, jolloin muut ihmiset saavat rauhassa levätä.

Illalla hänen työnsä alkaa. Kun koko luonto uneen uinuu, niin hänen pitää valvoa. Kaikki on hiljaa. Vanha Fátran vuori katsoa tuijottaa jylhänä kiiluvin silmin. Paimenet näetsen siellä yöksi nuotioita sytyttävät. Synkät pilvet laskeutuvat yli seudun, juuri kuin aikoisivat kiertää kaikki varkaat näkymättömyyden verhoon, ja Garamin joki alhaalla laaksossa liristessään sopajaa: »Lapaj ei nyt näe. Sop, sop, sop! Varastakaa nyt!»

Mutta se on suuri erhetys. Tähän aikaan Lapaj näkeekin parahiten.

Oven suulla hän hääräilee. Katsoi viisaimmaksi sammuttaa valkean. Tuli on järjestyksen valvojalle huono toveri, sillä sen valossa hän näkyy jo kaukaa eikä hän itse voi nähdä lähellekään. Tähän aikaan ei hän sentähden kärsi tulta muualla kuin piipussansa. Siellä se on omiansa taistelemaan tuon kirotun nuoskean tupakan kanssa, jonka sekaan hänen on tapa panna kuivatuita perunanlehtiä. Onpa sekin hauska tepponen, oikein viisaan miehen työ tehdä tuollaisista kelvottomista lehdistä »Unkarin kuninkaallista tupakkaa». Ja maistuuhan se niinkin. Savu kuin savu! Ei Lapaj ainakaan sekoitustansa huonoksi soimaa, vaan imee mielihyvällä piippunysäänsä ja katselee niin kauvan kuin silmät tähtäävät savukiehkuroita, kun nämät nousevat avaruuteen ja yhtyvät pilviin. Aamulla niistä tulee kastetta.

Hiljaisuutta häiritsevät välistä virkakumppanien tuulen tänne tuomat äänet kylästä, — koirien haukunta ja kukon kiekuna. Ne vartioivat kylää, hän peltoja. Lapaj on niiden hyvä tuttu ja voisi vaikka vedon lyödä, että hän ymmärtää heidän puheensa. Ainakin tuntee hän jokaisen äänestä, onko esim. haukkuja Matti Skvarkan »Viszkocs» vai Martti Liptákin »Ulaani». Samaten on kukkojen laita. Kahdenkolmatta vuoden kokemuksesta on hän niistä keksinyt sangen tarkan ajantiedon.

Ensimmäinen kukko, joka kiekuu, on koulunopettajan; se alkaa laulun (ja parempi ääni sillä onkin kuin isännällänsä), ehkäpä siitäkin syystä, että se on nälkäisin koko kylässä ja rientää ilmoittamaan puoliyön aikaa ikävissään, luullen kaiketi, että sillä tavoin aamu joutuu pikemmin. Senjälkeen puuttuvat lauluun pehtuorin rouvan kokinkiinalaiset, — täsmälleen kello puoli kaksitoista. Kunnianarvoisen pastorin kukko sentään on täsmällisin, se kiekuu ihan kahdentoista lyömältä. Helppo hänen niin tehdä, kun kirkontorni on ihan nokan edessä; siitä tietää, paljoko kello on. Hengellistä säätyä seuraapi uskovaisten joukko, kuka laulaa vienosti, kuka järeästi, mikä aivan harjaantumattomalla äänellä; Lapaj tuntee heidät kaikki paljaasta laulusta, ihan kuin olisi ollut kunkin läheinen tuttava.

Se on perimätaitoa, kulkee sukupolvesta toiseen. Lapajin iso-isä oli veronmaksaja lampurimestari Hlinan karjatalossa, mikä asema rahvaan kesken on ainakin yhtä arvokas, kuin parempien ihmisten mielestä ispaaninvirka. Tästä isän kunniasta lähtee loistoa lapsille ja lastenkinlapsille. Hänen poikansa aleni tavalliseksi lammaspaimeneksi, mutta ulkona luonnon helmassa hänkin eli kaiken ikänsä ja tottui sen sävyisiin asujamiin. Paljo oli hänen kaittavinansa näetsen lampaita, yhtäläisiä eläimiä, joita ei toisistaan eroita kasvojen väri, erilainen otsa, omituinen käynti ja äänenlaatu, vaan ovat ihan yhdennäköisiä kuten apilaan lehdet. Ei mikään akatemian jäsen osaisi selvittää, mikä heistä mikin on, mutta lammaspaimen heidät kyllä tuntee, hänen silmänsä ovat tottuneet huomaamaan salaisia piirteitä, joista ei tavallinen ihminen voi selkoa saada. Eikä hän ainoastaan tunne kutakin heistä erikseen, vaikka kuinkakin olisivat sikin sokin suuressa laumassa, vaan hän tietää myöskin heidän syntyperänsä, muistaa heidän äitinsä ja iso-äitinsä. Tämä tuntuu uskomattomalta, mutta olen siitä omin silmin tullut monta kertaa vakuutetuksi.

Esi-isistään oli Lapaj perinnyt terävän havaintokykynsä ja vaikka hän olikin alentunut aristokraattisesta lampurisuvusta, niin osasi hän siitä hyötyä vainionvartijanakin. Tärkeä perintö hänelle on, että luonto on hänen emonsa ja lähimmät sukulaisensa eläimet. Luonto ei ole häijy äitipuoli ja nuo sukulaiset ovat paremmat kuin ihmiset. Ainakaan ne eivät teeskentele, heidät oppii tuntemaan ja pääsee selville heidän omaisuuksistansa.

Hevonen pureksii ja tärvelee pahasti kaalinkuvut, kun se pääsee irralleen, koira filosofin tapaan syksyisin puutarhassa kierrellessään välistä tekee pahaa ryytimaille; härkä syöksee suoraa päätä mailasmaahan ja ähkyy ja puskuu, kun ei rehu ollutkaan tarpeeksi makoista; viisaammanluontoinen porsas tonkii maan salaisuuksia ilmoille, josta hän omaksi onnettomuudeksensa keksii suuhunsa jonkun vaivaisen, rupisen perunan.

Täten voipi jo ennakolta tuntea eläinten luonnonlaadun, he kun esiintyvät suorina, viettinsä mukaan; mutta ihminen on paljoa vaarallisempi, sillä hän lähestyy viekkaana ja kavalasti, urkkien, koska Lapaj sattuu olemaan poissa, käyttäen hyväksensä hänen yölepoansa, pimeyttä, syyssumua, ja mitä silloin silmä näkee, sen käsi viepi.

Ihmistä ei voi oikein oppia tuntemaan. Hän tulee ystävällisen näköisenä, toivottaa vilpittömästi hyvää iltaa Lapajille, tarjoo tupakkaa piippuun, antaa siemauksen viinapullostaankin, ja melkein luulisi, että mies on todellakin tullut ystävyyttä tekemään, — niin tuleekin ennen pitkää selville, että paras kaalinkupu on saanut jalat allensa ja että herrasväen suuren suuri kurpitsi, johon pehtuorin rouva oli nuppineulalla nimensäkin pistellyt, oli tehnyt sille seuraa.

Ihmekös sitten, ettei Lapaj oikein pidä ihmisistä? Hyvästä syystä epäilee ja karttaa hän heitä; ei hänellä ole ollut eikä suinkaan hänelle tulekaan mitään läheisempää yhteyttä heidän kanssansa. Miltei käsittämätöntä on, mistä hän on oppinut puhumaan sekä myöskin, kun hän ei ole sitä taitoa unhottanut.