Part 4

Vai käyskeleekö vaimo vainajan haamu metsässä puhutellen häntä sieltä niin suloisella äänellä? Vai onko tuo ääni joskus suoraan painunut hänen sydämmeensä niin syvään, jotta se vieläkin sieltä kuuluu?

Lampuri hypähtää pystöön ja pitelee päätänsä. Pitkä tukka joutuu epäjärjestykseen ja suortuvat olkaa pyyhkivät. Olej ei nyt siitä piittaa, vaan kuuntelee tarkasti sekä tähystää tutkivaisesti ympärillään olevaa seutua.

Mitenkä ihmiselle, joka on neljäkymmentä vuotta seurustellut metsän, vuorten ja pilvien kanssa, johtuukin niin paljon ajatuksia mieleen!

Vai oliko hän vain nähnyt unta, että Boriska oli kuollut... Olihan se hänen äänensä! Ihan selvästi hänen äänensä. Mestari pudisti nyrkkiä.

Kuka tohtii matkia tuota ääntä?

Synkin katsein silmäili hän seutua.

Ei mitään näkynyt eikä kuulunut.

Lampaat ääneti syövät ruohoa, kellokas katselee häntä vakaasti ja välinpitämättömästi, paimenpoika makaa makeasti nurmella, lehdet puissa eivät liikahtaneet, linnutkin sillä hetkellä olivat vaiti.

Kukahan oli Olejita puhutellut?

Kuka sen tietää?

Ehkä vainen itse hiljaisuus, jossa yksin mehiläisten hiljainen surina kuului.

Jospa joku sentään osaisi selittää, mistä mehiläiset suristessaan keskustelevat Brezinan laaksossa!

Tietänevätköhän ne, että vainajat liikkuvat maan päällä vielä kauvan kuoltuansakin, vaikka jo ovat tomuksi lahonneet?

Lampuri laskeutui taas maata kyynäspään varaan ja ajatteli, niin kummallisia ajatteli. Joka metsän puiden, vuorien, purojen, taivaan pilvien kanssa on tottunut ajatuksia vaihtamaan, häneltä ei niitä koskaan puutu.

Luonnon suuri arvoitus vaikuttaa hänenkin sieluunsa sekä herättää hänen mielessänsä kaikenlaisia mietteitä.

Älkää luulko, ettei Olej ajattele!

Hän ajattelee paljokin, mutta ei voi pitää ajatuksiansa koossa, vaan ne juoksevat kuin sulannut tina.

Kaikki on hänen mielessänsä sekaisin yhdessä mylläkässä, josta hän ei mitään selvää saa; hänen sielussaan vallitsee pimeys, jossa muutamia valonkipinöitä liikkuu. Se on muinaisajan runollisuutta.

Kaikkia Olej miettii, mutta ei koskaan muille ilmoita ajatuksiansa. Mietiskelee vain huvin vuoksi. Eikä se huonoa huvitusta olekaan. Surullista se vaan joskus olla saattaa.

Harva se päivä, ettei hän vieläkin muista vaimoansa sekä kuolevaisuutta, joka kerran on hänenkin elämästänsä lopun tekevä. Jäykäksi, elottomaksi ruumiiksi on hänkin kerran tuleva, joka veisataan silloin kauniisti ulos, viedään kirkkomaahan, eikä hän ikinä enää saa nähdä Brezinaa, sen punaista taloa eikä yhdeksää kellokasta eikä sataa hienovillaista oinasta, joiden vertaa ei muualla mailmassa löydy. Ja aurinko on silloin paistava yhtä kirkkaasti kuin nytkin, ja metsä on yhtä salaperäisesti kuiskaeleva kuin tänäpänäkin, ruoho on kasvava kevään tullen, puron vesi sulava ja taas talvella jäätyvä, uusi lammassuku hilpeästi hyppielee tutuilla laidunmailla, — mutta hän ei enää milloinkaan ole täällä.

Kun sitten hänen näitä surullisia asioita miettiessään korviin kuuluivat laaksosta Anikan iloiset laulut, niin tuntui oikein suloiselta tietää, että ihmiselämä jatkuu vielä haudan tuollakin puolen.

— Vahinko vain, ettei hänestä tullut poikaa, — huoahti hän ja viskasi äkäisenä keppinsä laumaan, joka pelästyneenä hajosi eri joukkioihin.

Antaa heidänkin tuntea, että mestari on suuttunut! Siten hän ilmaisee ajatuksiansa heille.

Sillä aikaa kaikuu ilmoille yhä uusia lauluja, slovakin kansan suruisia säveleitä...

Garibaldi sankar meidän kylään saapuu, Klapka tekee seuraa, Gracza, Záhony kanssa, Tuomarinkin Yrjö sukii ratsuansa.

Miten olikaan politiikka joutunut Brezinan laaksoon, missä vain linnut kulkevat? Kuka oli tänne tuonut äsken riehuneen sodan muistoja ja toiveita? Ilma oli tuonut. Oli salaa kuljettanut tänne runouden muodossa. Siten se oli tervetullut vieras. Tänään Anika juuri tuota lauleli. Metsän linnut sitä kuuntelevat. Huomenna sitä jo varpusetkin matkii.

Olejin mieleen muistuvat entiset ajat, suuren sodan hälinä, jolloin Gracza ja Záhony tekivät hyökkäyksiä Brezinasta päin. Ne olivat kaksi urhokasta honvéd-soturia... [honvéd-(isänmaanpuolustaja)-armeja on Unkarin kansallisarmejan nimitys. Suom.] tuota, ovat niin vieläkin... sillä vaikka slovakilaiset ovat saaneetkin tietää, että nuo miehet salaa murhattiin pakomatkalla, niin he vieläkin heitä odottavat kotia palaaviksi...

Olej ei ottanut osaa sotaan, hän ei päässyt; mutta sen hän arvasi, että mainio leikki se mahtoi olla, sillä onhan sekin jo jotain, kun kaksi aimo miestä rupee voimiansa mittaelemaan, saati sitte kaksi kokonaista valtakuntaa! ...

... Kun ei vain hänen hallussaan silloin olisi ollut tuo karja, jonka kellot niin suloisesti ja lohduttavaisesti soivat! ...

Tuntikausia hän tuota aprikoitsee — kunnes hiljoillensa päivä laskee mailleen ja ilta joutuu. Karjan levon aika lähestyy. Se kerääntyy suureen parveen, siten antaen tietää, että nyt on tarpeeksi syöty ja tahdotaan vain märehtiä.

Paimenpoika ei koko päivään ollut tohtinut mestaria puhutella. Vasta nyt hän uskalsi kysyä:

— Kuuletteko, isäntä, Talárissa soitetaan iltakelloja?

— Kuulen. Älä juttele niin paljon joutavia, vaan hae sauvani, ja sitte mennään. Heitin sen tuonne laumaan.

Vielä kerran hän silmäilee lampaitansa, josko nyt ovat kaikki ravitut, vai puuttuuko joltakin vielä jotain.

Ei puutu mitään. Levollisena kääri hän turkit hartioillensa ja sitte astumaan verkalleen alas laaksoon.

Yhdeksän kellokkaan kellojen kilinä sulautuu yhteen kauniiksi soitoksi; paimenpoikakin päästelee säveliä säkkipillistänsä. Jo kaukaa voipi Anika kuulla, että tullaan kotia, sekä laittaa maukkaan illallisen, jotta se paraikaa valmiina kiehuu, kun he saapuvat.

Taloa lähestyessään nostaa paimen säkkipillin selkäänsä sekä katsoo kotia kohden, josko pihalla liikkuisi tuo pulska neito, jonka haamu aina on hänen silmissänsä — vaikka hän ne sulkisikin.

Anika odottaa heitä jo ulkona Matin suureksi mielihyväksi. Mutta minkätähden hän siinä pihalla seisonee, ajanko kuluksi vaiko lauman tuloa nähdäksensä? Herra tiesi!

Kaunis hän oli katsannoltansa siinä seisoessaan hiukkasen kumarassa ja kaukaisuuteen haaveksivasti katsellessaan. Toinen käsi oli alas laskeutunut, jotta hänen suosikkinsa vanha lammas, joka piennä karitsana makasi hänen vieressään, ulottuisi sitä nuolemaan. Oliko sen tapa nuolla kiitollisuudesta, rakkaudesta, vaiko vain tottumuksesta? Muistaneeko se vielä, miten he ennen muinoin makasivat yhdessä, vai muistaako se vain, että hänen kätensä voin pesemisestä ja suolaamisesta on niin hyvänmakuinen. Kukapa sitä lampaan viisautta niin tarkoin tuntee!

— Hyvää iltaa, Anika, — puhuttelee Matti sävyisästi neitoa. — Miten on aikasi kulunut?

— Tänään paremmin kuin eilen, — vastasi tämä hymysuin. — Entäs miten te olette päivänne viettäneet?

— Eipä siitä sanottavaa — virkkoi lampuri heittäen turkit yltään, — kysymys on vain, joko illallinen on valmis.

— Liha on jo paistumassa isä.

Lampurin kasvot tästä kirkastuivat. Paistettu liha oli hänestä juhlaruokaa.

— Menepäs sinä Matti vähän korjaamaan tulta. Tuollaisissa asioissa olen näet vähäisen taikauskoinen; luulen, ettei liha tule oikein hyvänmakuiseksi, ellei lampurin käsi sille mitään tee.

— Enhän minä, hyvä isäntä, ymmärrä semmoisista niin mitään enkä osaa ruokaa laittaa.

— Älähän nyt viisastele, kun sanon... osasithan sinä tuonnoin ainakin Anikan kanssa Antinpäivän aattoiltana lyijyä sulattaa, jolloin sinun haamusikin ilmestyi tyttäreni onnenkuvaan.

— Eipä aivan niinkään... mutisi Matti punastuen... se oli vain semmoinen haamu, jolla oli säkkipilli selässä...

— Eipä se säkkipilli ollutkaan — tokaisi Anika, — vaan...

— Vaan mitä? — kysäsi Matti.

— Se oli pyssy, jos sen niin tietää tahdotte.

Matista tuntui, kuin olisi puukko sydämmeen pistetty.

Miksihän Anika nyt sitä sanoo pyssyksi, jota hän tähän asti on säkkipillinä pitänyt? — Paha aavistus alkoi sydäntä painaa...

Koneellisesti kävi hän sulkemaan navetan ovea, kun lampaat olivat sisään menneet.

Olejin ajatukset palasivat taasen liharuokaan, jos ne nimittäin olivat edes muualle joutuneetkaan.

— Vai on sinulla paistettua lihaa? Sepä oivallista, Anika! Ihan luulisi vieraita talossa olevan.

— Niinpä kun onkin. Heti tulee vieraita.

— Ketä?

— Sepä vasta oli omituinen mies, — vastasi Anika.

— Tuttavianiko?

— Ei, ei. Herrasmies, jonkinlainen metsästäjä... En ole ikinä ennen nähnyt häntä.

— Ei se mikään metsästäjä ollut, tyttöseni, vaan kaiketi noita komitaatin vetelehtijöitä virkamiehiä. Kun ei niiltä koskaan saa olla rauhassa.

— Ei se ollut komitaatin miehiä, liika nuori hän oli semmoiseksi. Niin hienot kasvot kuin hienoin palttina, ei niitä ollut päivä paahtanut.

— Oliko hänellä pyssyä? — kysyi lampuri.

— Oli, ja hyväkin.

Ja Matti veti hatun ihan silmillensä ja nojautui suuren poppelipuun runkoa vastaan, sillä hänen mieleensä tuli niin katkeria ajatuksia, kuin olisivat ne olleet hornan syvyydestä kotoisin. Voi, vähällä oli, ettei hän pyörtynyt.

— Mahtoi olla rohkea veitikka, — jupisi Tuomas Olej, — kun tohtii tulla metsästämään tänne herttuan maille. Jollei häntä olisi vieraaksemme kutsuttu, niin minäpä mieheltä ottaisin pyssyn pois.

— Äsken hän juuri oli täällä — jatkoi Anika kertomustaan. — Ajatelkaas, kuinka ensin häntä pelästyin. Hän pyysi maitoa juodaksensa. Toin sitä hänelle ja hän antoi minulle maksuksi tämän kultarahan.

— Kuinka menitkään rahaa ottamaan? — nuhteli Olej.

— Sanoin kyllä, ettemme rahasta maitoa anna, sitä on Jumalan kiitos yllin kyllin, mutta siihen hän sen vaan unhotti pöydän kulmalle.

— Annetaan takaisin, puhui Olej. Herran tähden! Mitä mailma sanoisikaan Brezinan lampurista, jollei hän vieraalle antaisi edes maitoa muuten kuin käteistä rahaa vastaan.

Näin sanoen otti hän rahan käteensä ja huudahti äimistyen:

— Niin totta kuin on nimeni Tuomas Olej on tämä oikea kruunun kultaraha. Tiedättekö, mitä, — lisäsi hän sitte kuiskaten, — tuo mies on joko Gracza taikka Záhony. Heillä olen tuollaisen rahan nähnyt... Tuhat tulimmaista, Matti, tämä on meille suuri juhlapäivä. Ällös olko siinä allapäin, poika, vaan pannaan penkkiin vieläkin yksi karitsa. Ja sitte joutuun noutamaan viiniä! Sen sanon, että se on joko Gracza taikka Záhony. On tullut tervehtimään Brezinan lampuria.

Hymyillen pudisti Anika päätänsä, mutta Olej oli ihan haltioissaan.

— Ja oikeaan paikkaan hän osasikin; täällä säähän olla ihan kuin kotonansa. Varjelen häntä niin tyystin, kuin istuisi hän oman äitinsä helmassa. Tuomas Olejin kynsistä ei häntä viedä, vaikka tuhannen santarmia hakemaan tulisi. Vai on hänellä pyssykin? Sanonpa vieläkin, ettei häntä viedä, vaikka tulisi viisituhatta. Mutta hiljaa, lapset, seinilläkin saattaa olla korvat.

Vieläkin pudisti Anika epäilevästi päätä.

— Mutta antakaas, isä, kun sanon, että se oli nuori mies, laverteli kaikkia merkillisiä asioita...

— Mitä sinä semmoisista ymmärrät!

— Sanoi minua ruususeksi, sydämmensä epäjumalaksi.

— Juuri sellainen veitikka se Záhony aina oli ennenkin, kun vaimoväkeä näki.

— Mutta Záhony varmaan on jo ijällisempi mies.

— Eipä haita. Záhony on semmoinen »silmänkääntäjä», että hän mielensä mukaan voi muotonsakin muuttaa. Tänään vanha ukko rahjus, pitkä, harmaja parta poskissa, ja pää tutisevana, huomenna taasen pulska nuori mies. Juuri siitä hänet tunnenkin.

— Mutta hän sanoi, ettei hän tuntenut teitä.

— Mitä sitte, vaikka olisi sanonutkin. Kyllä mailmaan sanoja mahtuu, mutta hullu niitä kaikkia uskomaan menee.

Kuitenkin oli Anikan sangen vaikea uskoa, että tue pulska nuori mies olisi ollut Záhony.

— Vielä hän sanoi minua keijukkaaksi ja tahtoi minua vallan väkisin suudella.

Ehdottomasti nosti Matti nyrkkiänsä.

— Vai niin? — jupisi hän jurosti.

— Istui viereeni porstuan kynnykselle ja rukoili niin koreasti, että antaisin vain yhden kerran, yhden ainokaisen kerran hänen kiertää kätensä uumalleni, taikka sanoi hän tulevansa hulluksi, ellen niin antaisi.

— No annoitko? — ähisi Matti.

— Kun hän niin todenteolla sanoi hulluksi tulevansa.

— Aivan kuin Záhony! — tokaisi vanhus hyvillä mielin.

— Mutta kun hän sitte tahtoi minua suudella, niin läimäytin häntä rikkaruohon perkaamisesta likaiseksi tulleella kädelläni poskelle, jotta tiedän varmaan, että hienoon ihoon tahra tuli.

— Ohhoh! — naureli lampuri. — Eikö suuttunut?

— Käänsi toisenkin posken minuun päin, jotta sillekin löisin. Sanoi vain olevansa hyvillä mielin eikä luvannut milloinkaan tahraa pois pestä. Sanoi herttaiset jäähyväiset pyytäen minua laittamaan hyvän illallisen, sillä hän lupasi metsän käytyänsä kotimatkalla poiketa sisään. Mutta kas vaan, tuoltapa hän jo tuleekin!

Olej ja Matti katsahtivat osoitettuun suuntaan. Sorea metsästäjä astui kummun kylkeä alas, harmaa, viheriäreunainen takki yllä, pitkävartiset saappaat jalassa, hienot herrasmiehen metsästyskapineet selässä.

— Hyvää iltaa lampuri, — lausui vieras, hattuunsa edes koskematta, astuessansa pihaan. — Onko illallinen valmis, lintuseni?

— Jumal’ antakoon hyvää iltaa, — vastasi Olej alakuloisena, osaksi syystä, ettei vieras ollutkaan Záhony, osaksi harmitti häntä myöskin, että hänen arvonimeänsä niin typistettiin. Jollei tuollainen hyvien tapojen loukkaaminen olisi tapahtunut juuri hänen luonansa, niin olisi siitä voinut syntyä kummia seurauksia, sillä ensiksikin on hän lampurimestari, koska tämä ammatti on hänelle uskottu, ja toiseksi vaatii hyvä tapa, että nostetaan hattua, kun tullaan kunniallisen miehen puheille. Mutta ei sovi vieraasen ihmiseen moisista suuttua.

— Illallinen on valmis, olemme vain teitä odottaneet, virkkoi Anika ja juoksi tupaan.

Lampurimestari astui lähemmäksi ja ojensi hänelle suuren karkean kämmenensä, sanoen:

— Käydään sisään.

Tupa oli siisti ja puhdas. Kolme koreaksi maalattua arkkua nurkissa, pari penkkiä, yksi tuoli, sekä puhtaalla liinalla katettu pöytä muodostivat sisustuksen. Seinillä riippui lammaspaimenten taivaallisen lohduttajan, Vendelinin pyhimyksen kuva hyvässä sovussa maallisten lohduttajien, olutkannujen ja viinalekkerin seurassa. Mutta huoneen paras kaunistus oli höyryävä ruokavati pöydällä, mistä hyvänhajuinen liharuoka heille hymyili.

— Olkaa hyvä ja astukaa aterialle, olkaa ihan kuin kotonanne, — kehoitti lampuri vierasta, ottaen suurimman puulusikan kouraansa. — Onhan tässä kolmellekin syömistä.

— Mutta meitä on neljä.

— Tyttöä ei oteta lukuun, hyvä nuori herra, hän saa sen, mitä jääpi.

Metsästäjä alkoi aterioida hyvällä ruokahalulla, tavan takaa ylistellen:

— Tällaista en vielä ikinä ole syönyt.

— Sen kyllä uskon. Niin hyvää liharuokaa ei keitetä Talárin herttuallakaan kuin Brezinan lampurilla.

Vieras hymyili.

— Kunhan saisin tällaista syödä joka päivä!

Lampurin sopei tähän vastata:

— Hyvä, syödään sitä huomennakin.

— Kiitos kutsumastasi, kyllä tulen.

Lampuri puraisi huuleensa. Tämä oli liikaa. Tuollainen nallikka rupeaa sinuttelemaan häntä, jota komitaatin notariuskin teititteli jo siihen aikaan, kun vieras vasta mahtoi olla piimäsuu lapsi.

Ai, jospa se vain ei olisi ollut vieras!

— Lähdöstä ei puhettakaan; te ette saa tänään lähteä. Täällä olette hyvässä suojassa. Kamariin Anika saa laittaa vuoteen teille. Minnekäs sitä nyt lähtisi, kun jokin on melkein nokipimeä!

— Käskin kuskini tulla noutamaan tänne karjataloon.

— Onko herra ehkä lähiseuduilta kotoisin? — jos saan luvan kysyä.

— Aivan läheltä.

— Tuskinpa kuski tänne löytää.

— Löytää kyllä. Käskin tulla Olejin taloon. Eiköhän nimesi ole Olej?

— Tuomas Olej on nimeni, mutta kokonaisuudessaan se on, — lisäsi mielenmalttinsa menettäneenä isäntä ylpeästi, — Tuomas Olej, Brezinan lampurimestari, ja mielin sanoa, sen herra.

Vieras nauroi.

— Jos sinä olisit Brezinan herra, ukko, niin mitäs sitte minulle jäisi?

Loukkaantuneena katsoi lampuri naurelijaan silmät seljällään sekä kysyi vielä ankarammin:

— Mikäs onkaan kunniallinen nimenne ja arvonne? Sen mukaan me ihmiset olemme tottuneet toisiamme kunnioittamaan.

— Minä olen Talárin herttua Paul.

Lusikka putosi Olejin kädestä, pelästyksissään hypähti hän seisomaan sekä kelmeni. Nuori herttuako se oli, joka siinä istui vastapäätä, hän jonka suhteen kuningaskin on vain talonpojan hiuskarvan verran korkeampi herra? Kukapa sitä olisi uskonut!

— Oi, armollinen herra... oi armollinen herttua — sopersi hän arasti, — kuka sitä olisi voinut arvata!

— Ei hätää mitään, ukko, — virkkoi herttua hilpeästi, — vaikkei Brezina olekaan sinun omasi, niin on sinulla kalliimpi aarre, nimittäin kaunis Anika.

Matin, joka istui siinä pöydässä nuoren herttuan vieressä, veri suonissa hyytyi; hän ei olisi voinut paikaltaan liikahtaa eikä sanaa suustansa saada, vaikka pää olisi viety.

— Tyttölapsi ei ole tuloihin luettava, armollinen herra, vaan paremmin menoihin.

Tällä hetkellä astui Anika tupaan tuoden viiniä pöytään. Hilpeästi hän kaatoi pullosta nuorukaisen lasiin, lausuen:

— Viljelkää viiniä varovasti, taikka tulee pää pyörälle.

— Sinähän sen jo olet pyörälle pannut.

— Niin, — kun kaiketi jo ennestään pyörällä oli, — vastasi neito, luoden vieraasen niin omituisen silmäyksen, jotta hienojen huoneiden herran sydän alkoi ihan lämpimästi sykkiä.

— Voi sinuas, onneton, — ärjäsi isä. — Kuinka tohditkaan? Ohhoh! ...

— Kaikkia vielä... vastasi Anika oitis. — Eihän mies sokurista ole, eikä hän liioin liene vara-ispaani. Tunnen hänet jo ennestään, iltapäivällä kun tavattiin. Jos hän syyttä suuttuu, niin kyllä myös lahjatta leppyy.

Herttua ei vielä milloinkaan ollut tuntenut niin suurta suloisuutta sydämmessään kuin se, minkä nuo vereviltä punahuulilta lähteneet ylenkatseelliset sanat hänessä herättivät. Tuon neidon puhetta olisi hän kuunnellut vaikka vuosikausia.

-— Vaiti tyttö! — Tiedätkö, senkin tuhmanrohkea, ketä puhuttelet. Hän on meidän herra, armollinen nuori herttua.

Anika purskahti nauruun. Hänen raikas ja heleä naurunsa tuntui keijukkaiden kulkusien kilinältä.

— Vai niin! Niinkö helposti meitä narrata aiotaan! Vielä mitä. Nuori herttua ei Brezinassa käy, ehkei edes Talárissakaan. Asuu vaan Wienissä kultahovissa, sata metsämiestä hänelle ruuaksi riistaa ampuu; ei hän itse Brezinaan tule jäniksiä väijymään. Ja mitäpäs hän tulisi syömään Olejin liharuokaa, hän joka nauttii kermaa ja rosmarinin siemenistä tehtyä leipää! — Ja onkohan herttua tavallisten ihmisten kaltainenkaan! Enkö minä tuota tietäisi! ...

— Antakaa anteeksi ymmärtämättömälle lapselleni, armollinen herra.

Ja armollinen herra antoi anteeksi siihen määrään, että alkoi nauraa kilpaa Anikan kanssa. Mutta nyt tuli Anika siihen luuloon, että vieras nauroikin hänelle, ja kävi yhtäkkiä nyrpeän näköiseksi (mikä sangen häntä somisti), ynseänä ovelle kääntyissään mutisi hän itsekseen:

— Kiitoksia paljon, pyydän päästä, hänen ei tarvitse minua pilkkana pitää.

Mutta päästyänsä ulos hän kuitenkin pelästyi, kun mieleen johtui ajatus, että se kuitenkin saattoi olla itse herttua. Entä jos hän oli todellakin tullut tänne Wienistä. Maissimaiden vartija, Tapani Lapaj oli Anikalle kertonut, että ennen heidän isäntänsä oli vanha herttua, mutta nyt hänen kuoltuansa oli pojalle langennut tuo äärettömän suuri maahovi. Sehän ei ole ollenkaan mahdotonta! Herrainen aika, mikä vahinko, kun hän on herttuaksi syntynyt; pulska hän olisi talonpoikaiseksikin.

Ihan suruissaan Anika kiipesi tikapuita myöten navetan vinnille ja katseli sieltä hämärän vaippaan verhoutuvaa seutua.

Sydän kovasti sykähteli. Se on kuitenkin herttua. Talárin hovin katolla, joka tänne asti näkyy, liehuu lippu tangon nenässä. Lapaj kertoi, että ympäristölle siten herttuan läsnäolo tietää annetaan.

... Armollinen Jumala! Hän löi armollista herraa kasvoille. Hän vastusti, haukkui häntä, nauroi hänelle vasten silmiä. Voi, hyvä Jumala, pian siitä jo pääkin menee!

Anikan sydäntä ahdisti hänen verkalleen tikapuita alas laskeutuessaan sekä miettiessään, minne piiloutuisi häpeemään. Ja suoraan sanoen hän myöskin herttuata pelkäsi, — niin jo seisahtuivat koreat vaunut tuvan eteen, ja juuri kun Anika aikoi laskea jalkansa alimmaiselle puolalle, niin astui herttuakin pihalle. Voi kuin se vain ei häntä huomaisi!

Mutta huomasipa kuin huomasikin, ja oliko se totta vaiko unennäköä, kun korkea vieras itse hyppäsi tikapuiden juureen sekä nosti hänet veitikkamaisesti kuten höyhenen vain maahan. Anika ei näe eikä kuule, sillä kaiken tunnon on vienyt salaperäinen lumous, tuskallinen ja samalla myöskin suloinen puoliksi horrostila.

— Joko nyt uskot, että minä olen herttua?

Näin ilkamoiden pulska nuorukainen hypähti vaunuihin, kädellään Olejille jäähyväisiä viittoen. Mutta Anikan korvaan hän kuiskasi vienosti hyväilevällä äänellä:

— Sinun ei tarvitse koskaan minua pitää herttuana, Anika. Vaan minun silmissäni sinä olet prinsessa aina ... aina...

Vaunut vierivät matkaansa, mutta jäähyväissanat jäivät. Kummalliset sanat! Tulesta kaiketi punotut, koska vieläkin liekehtivät ja sydäntä polttavat sekä saavat sen sykkimään, jotta haljeta tahtoo! Ja niin kummasti soipi sydän taukoomatta, ja aamusta iltaan samaa ääntä kaikaa kaikki, kaikki... Yöllä huutaa pimeys, aamulla puiden lehdet kuiskaavat, vaiteliaat vuoretkin ääntelevät, maasta nouseva höyry huokaa ruoholle ja patakin tulella kiehuessansa samaa sanoo: »minusta sinä olet prinsessa aina... aina...»

Ja Anika niin mielellänsä kuuntelee, mitä kaikki puhuvat.

Koko päivän on hän hajamielin ja vaiti. Laulut ovat Brezinasta loppuneet. Anikan ääntä ei kuule Olej eikä Matti. Todellisempi runollisuus täällä vallitsee! ...

Neito miettii miksi mailmassa herttuoita onkaan, koska hänkin on niin kaunis katsannoltaan, ettei toukomettinenkään voi hänelle vertoja vetää.

Paimenpoika taasen miettii, miksi se säkkipilli niin äkisti pyssyksi muuttui Antinpäivän aattona valetussa onnenkuvassa...

Kaikki merkit antoivat katkeran vastauksen katkeraan kysymykseen.

Illalla kun lampuri palaa kotia, saa hän kuulla, että herttua taas on täällä käynyt.

Ja sitte seuraavana ja kolmantenakin päivänä oli nuori herra siellä metsästämässä ja poikkesi joka kerta taloon saamaan Anikalta lasillisen maitoa. Sangenpa hän mahtaa rakastaa metsän riistaa ja maitoa.

Kolmantena päivänä Olejin otsa ryppyihin kävi tämän kuullessaan ja hän lausui paimenelle:

— Huomenna saat yksin kaita laumaa. Tuo herra metsästelee täällä liian usein. Tahdon puhutella häntä.

Anika säpsähti eikä virkkanut koko iltaan niin luotua sanaa.

Seuraavana päivänä jäi Olej kotia. Tätä ei ollut kahteenkymmeneen vuoteen toista kertaa tapahtunut. Lampaat kaiketi kummastelevat, minne heidän kaitsijansa on joutunut. Ei suinkaan heistä tänään ole suolakaan makuista ja huonommalta tuntuu kai ruohokin! Ainakin arveli niin Olej, joka ihan alkoi laumaansa ikävöidä. Heti päivällisen jälkeen lähetti hän Anikan asialle Tapani Lapajin luo, miltä matkalta hän pääsee kotia vasta myöhään illalla. Olej pisti »kivimuuri»-piippuunsa sitä onnetonta kasvia, jonka tähden kuninkaatkin ja kansat tukkanuottaisille joutuvat ja jonka oikea lampuri antaa vähäisen vetää ulkoilmassa kosteutta sisäänsä, jotta se olisi sitä väkevämpää. Olej otti tulta piippuun, laskihen pitkälleen pehmoiselle nurmelle pihalla ja alkoi katsella taloa, sen somaa punaista kattoa, valkeiksi sivuttuja seiniä, ulos pistäytyviä katonkannattimien päitä... Kauvan hän katseli näitä kaikkia, eikä sittekään saanut kylläänsä... Herran poika, sepä oli mahtanut olla aimo salvumies, joka tuon oli rakentanut.

Siinä katsoa tuijotellessaan huomaa hän miehen varjon liikkuvan seinällä ja näkee taakse katsahtaissaan Paul herttuan tulevan. Juuri häntä Olej oli vartonut.

Hän astuu suoraan porstuan oven taa ja kun ei salpa aukene, vaikka hän sitä yrittää auki saada, niin hän käy ikkunan alle ja koputtaa ruutuun.

— Avaapas ovi, Anika! Nukutko ehkä nukkeroiseni, keijukaiseni, karitsaiseni...

Mutta turhaan sai herttua koputtaa, karitsainen ei päästänyt sisään, vaan sen sijaan kuului Olejin karkea ääni.

— Ovi on kiinni, armollinen herra. Minä olen täällä, jos herttua suvaitsee ehkä jotakin käskeä.

— Hm! Vai sinäkö oletkin, vanha Olej? No, missä on Anika?

Olej tarttui ensin koreaan vyöhönsä, sitte pyyhki hän otsaa leveällä ahavoittuneella kädellään.