Part 3

Tämän tieteellisen selityksen lausuttuansa katseli hän tyytyväisesti ympärilleen ja käski läsnäolevia yksitellen astumaan sisään eteiseen, mistä sitte käytiin hänen työkamariinsa.

Heti saattoi huomata tämän olevan tiedemiehen työhuoneen. Mennä vuonna oli sitä viimeksi lakaistu; lattialla, tuoleilla ja kellokaapin päällä oli tukuttaisin paksuja, homeisia foliantteja sekä kaikellaisia tulikauhoja, kattiloita, tislausastioita ja koneita; seinillä riippui parrattomien tiedemiesten ja kuuluisien kullantekijöiden muotokuvia. Mutta suoraan sanoen ei näiden miesten tiede ollut edes tupakkapiipun arvoinen, vaan jos Csemez herra olisi tahtonut ihailla oikean »kullantekijän» naamaa, niin olisi hänen ollut paras ripustaa seinälle Luukas Zeelig nimisen juutalaisen koronkiskurin kuva, joka herroille opettajille lainaeli rahoja »alhaista» korkoa vastaan.

Ennenkuin olutta tuotiin sisään, vallitsi huoneessa alakuloinen mieliala, minkä kuitenkin olut taas pian karkotti. Csemez herra kehoitteli vieraita istumaan huomauttaen, ettei saa mihinkään esineesen koskea. Sitte alkoi hän muutaman kerran kurkun kirkastamiseksi yskäistyään ilmoittaa päätöstänsä seuraavasti:

— Minulle on suuri kunnia tapahtunut... Sen sanon suoraan. Ja Kristinalle on myöskin suuri kunnia tapahtunut, senkin sanon suoraan... Sanon kautta kunniasanani. Mutta asian laita on se, että minulla on omat tuumani. En anna tytärtäni kellekään, minä tarvitsen hänet itse. Te sanotte hänen olevan kauniin, kukoistavan ja hyvänluontoisen ja tahdotte häntä sentähden, mutta juuri sentähden minä en häntä anna. Minäkin tarvitsen hyvää ja kaunista. Kukoistakoon minulle! Sillä olettakaamme vastakohta; jos hän ei olisi kaunis eikä kukoistava, niin te ette hänestä huolisi, mutta minulle hänen kuitenkin täytyisi kelvata. Siitä selvästi näkyy, että vahinko olisi minun, ja on siis oikeudenmukaista, että minun on hyötykin. Csemez ukko on itsepäinen mies eikä tule sitä ihmistä, joka voipi muuttaa sitä, minkä kerran päähänsä pannut on. Minä annan tyttäreni vain sille miehelle, joka...

Hän veti syvän henkäyksen, ummisti silmänsä ja kohotti päätänsä.

— Vain sille miehelle, joka...

Hän seisahti vieläkin puheensa hetkiseksi ja ojensi molemmat nyrkkinsä kuulijoita kohden.

— Joka tuo minulle niin paljon kultaa, kuin Kristina painaa.

Kaikki ovat vaiti, vain Bohuska hymyilee.

— Niin paljon puhdasta kultaa, ymmärrättekös! — Ei rahtuakaan vähemmän. Vannon, ettei rahtuakaan vähemmän...

Luppán ritari huudahti kiivaasti.

— Haaveita! Paljaita haaveita, Stevo.

Suuttuneen näköisenä katsahti Csemez herra puhujaan ja vastasi arvokkaasti, verkkaisella äänellä:

— Minä puhun isänä, hyvät herrat, enkä ystävänä! Vakaana, ymmärtäväisenä isänä, jota tulee kunnioittaa. Aate on oivallinen. Mitä olen sanonut, sen olen sanonut. Ei siitä asiasta enää puhettakaan! Annapas tänne se kannu, Kristina.

Tämän kuultuansa otti Luppán herra hattunsa käteen ja lausui oven suussa lähtöä tehden:

— Herran haltuun, Stevo. Tuota en olisi ikinä uskonut! Tuo menettely on suoraa köyhyyden pilkkaamista. Olkoonpa vain, Stevo! Sanon vieläkin, että olkoonpa vain! Niin sanon vieläkin, että...

Näin sanoen paiskasi hän oven mennessänsä kiinni ja läksi astumaan poispäin murahdellen sekä sateenvarjolla tuimasti tavan takaa ilmaa piesten.

Ajatuksiin vaipuneena istui Niilo hetken aikaa sisarensa vieressä, joka, Csemez herran sanat kuultuaan, mitkä nuorukaiselta kaiken toivon veivät, rohkaisevasti puristi veljensä kättä; mutta tarpeeton ehkä olikin tuo rohkaiseminen; kenties olikin se hetkellinen synkkyys, joka otsalla näkyi, vain kehkeävän rohkean ajatuksen varjostus.

Hän nousi tyynesti ja astui Csemez herran eteen.

— Olen kuullut päätöksenne, — lausui hän, — ja pidän kiinni sanoistanne; minä tuon teille sen määrän kultaa.

— Oh hoh! — äännähti Csemez herra hämmästyen. — Vai sinäkö lupaat tuoda?

— En tänään enkä huomenna, Herra tietää, koska, mutta joko tuon sen — taikka kuolen.

Kristinan silmät omituiseen liekkiin leimahtivat, josta näytti lähtevän kirkkaita säteitä nuorukaisen puoleen, joka taasen noiden säteiden hurmaavasta vaikutuksesta loi innostuneen katseensa maahan.

— Oi, Niilo, — kuiskasi neito onnellisna, — sepä oli kauniisti, suloisesti lausuttu. Niin sitä rakastaa pitää. Tunnen jo nyt itsekin rakastavani teitä, niin suuresti rakastavani.

Csutkás herra ällistellen katseli toisia läsnäolevia, pää alakuloisesti maahan painuneena. Välistä nousi raskas huokaus hänen rinnastansa; vihdoin ummisti hän silmänsä, paksut silmälaudat vetäytyivät yhteen, kädet siirtyivät selän taa, ja pari kertaa nikotettuansa mutisi hän hiljaa:

— Ei haita... eipä haita! He ovat kiin... kiintyneet minuun.

NELJÄS LUKU.

Selitetään »tempus» sanan ihmeellinen merkitys.

Schemnitzin metsä- ja vuoriopiston oppilaat ovat omituisia poikia. Sangen mielellänsä he rupeavat sormikoukkuun mailman, muotien, yhteiskunnan, opettajien ja ajan aatteiden kanssa, jotka kaikki ylläluetellut asiat he panevat yhteen luokkaan niistä sen enempää piittaamatta.

Opiston nuoriso muodostaa erityisen pikku valtion saksalaisten ylioppilasseurojen mallin mukaan, joka useissa kohdin on nykyajan seuraelämän irvikuva, mutta kuitenkin monessa kohdin kuvaavasti omituinen. Yhteyden aate muodostuu täällä todelliseksi veljeyssiteeksi, vaikka siinä ilmestyy joskus kummallisia kasvannaisiakin. Jos joku oppilas on pantu lukon taa jostakin rikoksesta, niin ovat toiset valmiit uhraamaan henkensä hänen pelastamisekseen. Miehissä silloin piiritetään tuomarien asuntoa, kunnes näiden täytyy väistyä myrskyisenä esiintyvän yleisen tahdon tieltä vahingoksi oikeudelle, sillä eihän oikeudella ole kurkkua huudellaksensa eikä nyrkkejä uhataksensa, eikä liioin maatilaa, taloa taikka muuta kiinteätä omaisuutta eikä siis myöskään vaikutusvaltaa Schemnitzissä. Jollei ravintoloitsija taikka kahvilan isäntä anna oppilaalle velaksi, niin on se oitis »casus belli» (sodan syy) eikä sillä onnettomalla miehellä voi kauvan olla pysyväistä asuntoa kultaisen kaupungin vanhojen muurien sisällä. Liikkeensä saapi hän lopettaa ja heittää puotinsa avaimet vaikkapa kaivon pohjaan, sillä kun oppilaat kerran sanovat »abzug», niin on se ikuisiksi ajoiksi unholaan haudattu. Tämän omituisen seuran päänä on se, joka jaksaa yhdellä istunnalla juoda enimmän olutta, ja kantaa »olutkuninkaan» nimeä. Olutkuningas on mahtava mies, miltei yksinvaltijas, jonka toimia jossakin määrässä rajoittaa vain kahdesta hänen jälkeensä mahtavimmasta oluenjuojasta syntynyt neuvoskunta. Veroa maksavat alamaiset ovat »keltanokat» eli ensivuotiset, jotka jaetaan vanhemmille palvelijoiksi ja joiden täytyy ehdottomasti totella itsekukin »veteraaniansa». Korvaukseksi saa äskentullut nauttia vanhemman oppilaan suojelusta sekä sitä armoa että tämä antaa palvelijansa suosiollisesti kestitä itseään tämän omilla rahoilla. Noille veteraaneille taasen on luvallista kaikki tässä mailmassa; hän saapi mellastaa ja mässätä mielensä mukaan, maallinen laki ei häntä rankaise, ihmisvoima ei häntä estä, jumalallisesta laista hän ei piittaa. Kaikista mailman mahdeista kunnioittaa hän vain yhtä ainoata sanaa.

Tämä ainoa sana on »tempus».

Jos joku Schemnitzin vuoriopiston oppilas kirjoittaisi sadan florinin setelin selkään »tempus» sanan sekä heittäisi sen sitte kadulle, niin ei kenkään moneen päivään rohkenisi sitä korjata, sillä tuo sana tietää: »älä kajoo siihen!» — ja voi sitä kuolevaista sielua, joka tohtii tuota sääntöä rikkoa. Kun veteraani sanoo keltanokalle: »tempus keltanokalleni», niin tulee hänestä siitä hetkestä alkaen todellinen pyhimys ja loukkaamaton henkilö. Tai kun päällystakin vuoriin on musteella kirjoitettu sana »tempus», niin ei varaskaan sitä uskalla viedä, taikka jos hän sen kaappaiseekin, niin jo seuraavana päivänä hän sen vavisten salavihkaa takaisin tuopi. Kapine, jossa ei löydy tempus sanaa, on »res nullius» (omistajan kalu). Jos se varastetaankin, niin ei ole omistajalla oikeutta sitä takaisin etsiä.

Tästä asiasta olisi paljon puhumista, mutta emme olisi tämänkään vertaa siitä maininneet, se kun on enimmäkseen ikävänpuolista laatua eikä varsinaisesti kertomukseemme kuulu, jollei olisi pitänyt huomauttaa, että sama »tempus» sana oli myöskin siihen kihlasormukseen piirretty, jonka seuraavana päivänä Niilo Mirkovszki painoi Kristinan sormeen.

Hän saapui iltapäivällä ja tapasi Kristinan yksinänsä. Hän oli tavallistaan vaaleampi, eilisten kohtausten tähden yötisen valvomisen merkit vielä kasvoissa näkyivät, toisin sanoin: hän oli sitä miellyttävämpi.

— Tulin sanomaan jäähyväiset, Kristina.

Neito laski kädestänsä vesikannun, mistä paraikaa kukkiansa kasteli, ja loi äimistyen suuret, tummat silmänsä Niiloon.

— Minne menette? — kysyi hän verkkaan.

— Kaliforniaan, San Franciscoon, taikka minne tahansa... Semmoiseen maahan, missä kultaa kaivetaan...

— Mitä joutavia!

— Sen päätin eilen tehdä. Siitä ei enää kysymystäkään; minä lähden, Kristina, sillä rakastan teitä sanomattomasti. Nyt on vain kysymys, paljoko...

— Paljoko painan, vai kuinka? — virkkoi Kristina hymyillen, mutta tämä hymy oli väkinäistä ja elotonta.

— Niin, se minun pitää ennen kaikkia saada tietää, Kristina, — vastasi Niilo vakaasti.

— Painan kahdeksankymmentä ja yksi naulaa... Menneellä viikolla nostatin itseni teurastajan vaa’alla.

— Paljon on, sangen paljon! — huokasi Niilo. — Sitte läheni hän hiljaa neitoa, tarttui hänen kätöseensä sekä lisäsi: yhdentekevä... Pari naulaa sinne taikka tänne!

Nyt otti hän esiin liivintaskusta hopeisen sormuksen, johon hän viime yönä itse oli piirtänyt sanan »tempus», sekä pani sen morsiamensa sormeen.

— Tässä on sormus sinulle, Kristina! Kultaa en voi sinulle antaa, sillä tästedes en saa kultaa tuhlata, mutta kelpaahan tuokin tähän tarkoitukseen. Tästä hetkestä aikain olet morsiameni. Eikös niin?

Neito kainosti nyökkäsi myöntävästi päätä.

— Mutta odotatko minua? Ehken pääse palaamaan moneen vuoteen, ehket saa minusta pienintäkään tietoa, ehken voi sinulle kirjettäkään lähettää. Odotatko kumminkin? Sitte... sitte, kun sydämmeni lakkaa sykkimästä, heitä pois tuo sormus.

Mutta Kristina ei sitä heittänyt, vaan nosti sen huulillensa ja suuteli sitä.

Kirkastunein kasvoin seisoi Niilo neidon edessä, onnellisuudesta miltei horjuen.

— Kiitos... kuiskasi hän. — Kiitos. Nyt olen rohkea, nyt pääsen päämaaliini. Muisto tästä hetkestä on seuraava minua kaikkialle sekä auttava minua. Vai olisiko todellinen rakkaus herennyt jo ihmeitä tekemästä? Tiedän, ettei ole. Herran haltuun, rakas... rakas Kristina!

— Ei, älä, Niilo... Älä mene niin äkisti. Pysähdy! Minä puhun asian isälleni, hänen pitää luopua tuosta kummallisesta tuumasta. Sinä et saa mennä, se on mahdotonta...

Niilo pudisti päätä.

— Tunnen isäsi, Kristina; turhaa on kääntyä hänen puoleensa, hän on mitä itsepäisin mies. Vielä kerran: Herran haltuun! Säilytä rakkautesi minulle... tuo sormus sinut minulle varjelkoon...

Ehdottomasti tarttui neito Niilon käsivarteen ja piti siitä kiinni kauvan aikaa, kunnes huomasi, että se kenties oli sopimatonta, sekä sopersi punastuen:

— Tee siis mitä parhaaksi katsot; minä rakastan sinua aina ja odotan sinua elinaikani... Jumala on todistajani...

Niilon silmiin kyynelet nousivat, hän käänsi kasvonsa poispäin ja kumartui rohkeasti ja vikkelästi Kristinan puoleen, suuteli punahuulille sekä syöksyi sen tehtyään ovelle, juurikuin olisi mielipuoleksi tullut.

Säikähdyksestä liikkumatonna seisten katsoa tuijotti Kristina hänen jälkeensä; sitte painoi hän kätensä sydämmelleen ja tunsi hengityksensä seisahtuvan, voimiensa nopeasti heikkenevän...

— Hän meni... mietti hän, ja sydäntä kovasti ahdisti... hän meni, meni! — äännähti hän sitte kuuluvasti.

Ja itkeä nyyhkyttäen hän vaipui nojatuoliin.

— Herra Jumala, vasta nyt huomaan, kuinka häntä rakastan. Onhan hän ihan romaanisankarien kaltainen...

PÄÄTÖS.

Siitä päivästä lähtien ei Niilo Mirkovszkia nähty Schemnitzissä. Hän oli kadonnut kuulumattomiin, jättänyt vanhempansa, siskonsa. Kokonaiseen vuoteen ei hänestä saatu mitään tietoja. Minne meni, kunne katosi, mihin mailman ääreen intohimonsa hänet veikään? Eläneekö, vai onko kuollut?

Vihdoin saapui eräänä päivänä San Franciscon postileimalla merkitty kirje Kristinalle. Sen sisällys oli sanasta sanaan näin:

»Rakas Kristina!

Elän. Kultaa on koossa seitsemäntoista naulaa. Neljäseitsemättä puuttuu vielä. Tietämys, että vihdoin sinut omakseni saan, ylläpitää voimani ja tekee minut onnelliseksi. Lähetä vastaus San Franciscoon »Kullankaivajien hotelliin». Sieltä sen sitte perin.

Niilo.»

Kristina lähetti heti vastauksen:

»Rakas Niilo!

Odotan yhä vielä! Isä on taipumaton. Mutta kuitenkin olen koettanut asiata edesauttaa. Sinun lähdettyäsi, olen syönyt vain sen verran, etten nälkään kuole. Herrainen aika, kuinka suloista on sinun tähtesi nähdä nälkää! Tänään olen antanut punnita itseni ja tiedätkös, olen vuoden kuluessa laihtunut neljäkolmatta naulaa. Jos näin jatkuu edelleenkin, niin ei liene mahdotonta sinun vuodessa koota tarvittavaa määrää kultaa. Jospa toivomme piankin toteen kävisi! Kristina.»

Kului noin kymmenen vuotta, eikä Kristina saanut kirjeesensä vastausta. Sillä aikaa Csemez ukko jo kuolikin ja Kristinasta on tullut aikaihminen, jota jo hieman hävettää, kun täytyy ruveta Kyöpelin vuorta kiipeemään. Mutta tietäähän jokainen, miksei hän ole miehelään mennyt! Kaukana, vieraalla maalla, valtameren takana hänen sulhasensa kaivaa kultaa, joka lapionpistolta yksin huoaten. Niinpä siitä on kansanlaulukin syntynyt:

Kultaa kaivamassa ompi nuorukainen! — Joka muruiselta neidon poskuselta ruusu kuihtuu vainen.

Yhden ainoan kerran muuan maankiertäjä toi hänestä jotain tietoja valtameren takaa. Tämä kertoi noin kolme vuotta sitten tavanneensa Niilo Mirkovszkin Brasiliassa, ja oli hänellä jo silloin viisikymmentä naulaa kultaa.

Herrainen aikaa, jospa vain voisi lähettää hänelle tiedon, ettei nyt enään kultia tarvita, kun hän vaan tulee itse takaisin, oikein kiiruhtamalla rientäen.

Csutkás herra ja Luppán ritari ovat jokapäiväisiä vieraita Kristinan luona. He ovat niin taloon tottuneet, että he isännän kuoltuakin tänne tulevat juttelemaan ja nuuskaamaan. Naimista ja rakkautta ei kumpikaan enään ajattele, ja turhaa se olisikin, sillä olihan Kristinan sormessa vieläkin sama sormus, mihin Niilo oli »tempus» sanan piirtänyt!

Sitä neitoa, josta on »tempus» sanottu, ei näet kenkään enää tohdi ruveta kosimaan.

Kristina odottaa, välistä riutuvalla toivolla, välistä taasen kasvavalla.

Epävarmuus tuo myötänsä jonkinlaista tuskallista mutta samalla myöskin suloista kaihoa.

Kun portinsaranat kitkahtavat taikka jotain muuta outoa ääntä kuuluu, niin hänen mieleensä muistuu, että se ehkä onkin Niilo, joka nyt avasi portin; tai kun koira ulkona haukkuu, niin tietää se Niilon tuloa; kun sakset putoovat maahan ja jäävät kärki lattiassa seisomaan, niin on rakas henkilö taloon odotettavissa; tänään kai Niilo tulee. Kun neito ja Csutkás herra sattumalta lausuvat yhtaikaa saman sanan, niin se tietää, että pian rakastava pari toisensa kohtaa. »Taivaan Herra, entä jos hän todellakin vielä saapuu...»

Csutkás herra veti nuuskaa nenäänsä oman sääntönsä mukaan ja lausui:

— Ei ole mahdotonta! Mutta kuitenkin, kaikitenkin, jollen olisi niin vanha... niin läksisin, Kristina... läksisin ja toisin hänet korvista vetäen takaisin. Kuules Luppán, semmoinen mies minä olisin. Kuules, menisin kun menisinkin! Mahdollista on, että vielä sen teenkin, Luppán. Sen teenkin.

Heikoista silmistänsä ukko näin puhuessaan kyynelet kuivaa.

— Vaan ei, ei! En pääse, Kristina. En voi jättää heitä... poikia... oppilaitani, sillä he ovat minuun kiintyneet... niin, niin, ovat minuun kiintyneet.

SE MUSTA PAIKKA.

Ei löydy näillä seuduilla niin kuulua lampuria kuin on Brezinan lampuri...

Talon seinät ovat sileiksi kalkitut, katto punainen, portti vahvasti raudoitettu. Kauniit tulppaanit kukoistavat ympäristössä. Korkeat, satavuotiaat puut suovat siimestä sekä suojelevat taloa myrskyiltä ja vieraitten katseilta, jotta sitä ei saa kaikki kierot ihmiset nähdäkään. Vain korkea savutorvi pistäytyy näkyviin siellä yksitoikkoisesti tupruellessansa talon harjalla, missä »lampurimestari» asuu saman katon alla kuin lampaansakin.

Kiemurteleva savu saa kyllä kertoa, että Brezinan vuokraaja lampuri Tuomas Olej paraikaa keittää sisällä padassa »omaa lihaansa», joka ei suinkaan hänelle pahaa tee. Vanhasta Matran vuoresta aina Kopángitsan laaksoon on hän yksin herrana. — Vieno paimenpillin soitto on hänestä laulun levittänyt seitsemään komitaattiin:

Olejin lampaat käyvät silkkilaitumia, kunkin kaulavyössä kultakulkusia.

Kun tuhatlukuinen lauma astuu pitkin kastehelmistä kiiltävää nurmea, yhdeksän isoa johtaja-jäärää edellä, pikku karitsat hyppiellen, uuhet miettiväisinä, sata hienovillaista oinasta arvokkaasti astuskellen, kun näin on koossa koko lauma ja »Merkuj» koira iloisesti juoksee ympäri pitääkseen sitä koossa, niin Tuomas Olejin sydän ihastuksesta mahtavasti paisuu, aivan kuin minkäkin hallitsijan, joka sotajoukkojansa tarkastaa.

Paimenpoika, korea halatti yllä, seuraa lauman toista sivua, kun »mestari» itse astelee vasemmalla puolella, hellästi suosikkejansa silmäillen, jotka hän tuntee jok’ainoan eriksensä, Muistaapa heidän kaikkein elämäkertansakin.

... Tuo nutipää tuolla kerran eksyi pensaikkoon ja tarttui niin pahasti oksiin kiinni, ettei enää pois päässyt. Merkuj sen sieltä löysi ja pelasti pinteestä sekä ratusti sen puolikuolleena laumaan. Se on viisas koira, vahinko vain, ettei siitä ole tullut — ihmistä.

Tuo kierukkasarvinen oinas tuolla mustan jäärän rinnalla toissa vuonna taittoi vasemman takajalkansa. Joutui näet navetan oven rakoon. Olej sitoi sen kolmen puutikun väliin ja lääkitsi sitä siksi, että jalka tuli ihan terveeksi ja yhtä hyväksi kuin toisetkin.

Tuo hampaaton vanha emälammas, joka paraikaa niin ripeästi raappii etujalallansa pensaiden oksia pois tieltä, niiden alta oikein hyvänmakuista hienoa ruohoa haukataksensa, oli ensin hyvin hento raiska. Tuli mailinaan eräänä tuimana pakkas-yönä ja ennen aikaansa. Kun mestari keskiyön tienoissa kävi navetassa, oli karitsa puolikuolleena vilusta. Emä oli myöskin sairas eikä voinut sitä hengityksellänsäkään lämmittää; teki jo silloin lähtöä... Olej kantoi karitsa rukan sylissänsä tupaan, mutta kun sielläkin tuntui kylmältä, niin laski hän sen koetteeksi pikku Anikan viereen lämpöiseen vuoteesen. Siten nukkuivat molemmat, lapsi ja karitsa, toisistansa mitään tietämättä. Aamulla kun heräsivät, hymyili lapsi virvonneelle elukalle, tämä taasen alkoi heiluttaa häntäänsä. Kumpikin oli iloissaan. Eikä lapsella eikä hilpeällä karitsaisella enää ollut kummallakaan emoa elossa.

Anikankin äiti kuoli silloin, kun pikku Anika syntyi. Jumala katsoi hyväksi niin tehdä Tuomas Olej lampurille, kun antaessaan hänelle lapsen vei vaimon, sillä harvoinpa hyvä Jumalakaan mitään ilmaiseksi antaa. Kovalta tuo vaihto tosin ensin tuntui, mutta hän tyytyi vihdoin kohtaloonsa, sillä olihan Brezinan mestari hurskas mies.

Se oli Herran tahto. Hänen kolmesta herrastaan oli suurin Jumala, jonka kanssa ei sovi riitaa rakentaa, sillä hänen kaikkivaltias kätensä hallitsee koko mailmaa ja hän lyö, ketä hän tahtoo; ja joskin hänen kurituksensa jäljet karvastelevat, niin on kärsivällisyys niiden lääke.

Toisena herranansa kunnioittaa Olej Talárin armollista herttuata, jolle hän veronsa maksaa ja jonka oma on Brezina taloinensa kaikkinensa sekä vielä koko seutu niin kauvas, kuin silmä kantaa. Talárin herttua on mahtava mies, jolle seitsemänkymmenen kirkon kellot soivat, kun hän kuolee, ja jolle seitsemässä komitaatissa lakkia nostetaan niinkauvan, kuin hän elää. Tuomas palvelee häntä uskollisesti, sillä eihän järkevä mies mene karsimaan oksia siitä puusta, jonka juurelle hän on vetäytynyt. Mitä taas toisiin ihmisiin tulee, niin ei heillä ole mitään tekemistä Brezinan lampurin kanssa. Hän on itsenäinen mies. Ei hän ketään loukkaa, älköön siis kenkään hänen kimppuunsa liioin tulko. Se vähäpätöinen seikka, että välistä muutama lammas vieraasta karjasta joutuu hänen pataansa, ei ole hänelle rikokseksi luettava, sillä se on lampurissa synnynnäinen ominaisuus, kuten jokainen ymmärtäväinen ihminen tietää, paitsi kunnianarvoinen komitaatin hallitus, joka ei ollenkaan tahdo tunnustaa lampurien avuja.

Sentähden onkin useat kerrat syntynyt pientä kinaa tuon kolmannen herran kanssa, joka tahtoo itsellensä anastaa kaikkein korkeimman vallan. Mutta ei sekään niin vaarallista ole. Muutamat lahjakaritsat tuomarille, niin pianpa oikeuden äänen saa tuon lampaan määkynä vaikenemaan.

Olej ei ole hellätunteisia ihmisiä. Mistä hän sitä hellätunteisuutta olisikaan oppinut? Ei hän ole suuria ihmisten kanssa seurustellut, vain lammasten kanssa elänyt kaiken ikänsä. Nämät kärsivälliset eläimet taasen eivät tuota heikkoutta sairasta.

Mutta kuitenkin kyti sellainen kipinä mestarinkin sielussa; ehkäpä on Jumala sen luonut tylyimpiinkin ja luontoperäisimpiin sydämmiin, jotta heissä löytyisi jokin vietti, joka heitä joskus hänen puoleensa vetää.

Tosin hän ei rakastanut Anikaa juuri enemmän kuin lempikaritsaansakaan, mutta kun Jumala kerran oli lapsipahaisen hänen niskoillensa heittänyt, niin ei hän voinut sitä kedolle jättää sutten syötäväksi, vaan hankki pienoiselle imettäjän ja koetti siitä ihmistä kasvattaa. Nyt hän on jo iso tyttö, joka keittää talon ruuan ja neuloo isän sekä paimenpojan paidatkin... Osaa jo tehdä yhtä paljo kuin äiti vainajansakin.

Surihan Tuomas sitä äitiä, kun se kuoli. Hän oli hyvä emäntä, Jumala hänen sielullensa rauhan suokoon! Hän oli ansainnut kunniallisen hautaamisen, kolmella kellonsoitolla sekä virrenveisuulla. Ihmiset, nuo jotka tuolla kylässä elävät ja keskenänsä alinomaa riitelevät, sekä saattoväki soimasivat häntä, ettei tuo »metsän eläin» muka edes vaimoansa Boriskaa surrut, kun ei kyynelpisaraa hänen silmissänsä nähty.

Olej ei tuntenut kylän tapoja. Hän ei itkenyt, kun hän ei tahtonut. Ei hän tiennyt, että hyvä tapa niin vaatii, Brezinan hiljaiset puut eivät olleet opettaneet häntä valehtelemaan.

Boriska kuoli, hän on mennyt eikä palaja enään. Sydäntä ahdisti, kun tuota ajatteli. Ääneti, paljain päin hän oli häntä saattamassa viimeiseen leposijaan; hautauksen päätyttyä maksoi hän papin ja lukkarin saatavat, painoi syvälle päähän leveälierisen hattunsa sekä läksi kotia punakattoiseen karjataloon.

Mitä mietti hän kotimatkalla?

Se oli vanha tuttu, satoihin kertoihin astuttu jalkapolku, mutta kuitenkin se tuntui hänestä niin oudolta. Melkein jo luuli harhaan käyneensä. Ja minne olikaan koko Brezinan seutu kadonnut. Kaikki tosin on entisellään, etäämpänä vuoret, laaksossa vihanta nurmi, jonka poikki puronen juoksee, vinttikaivo pihalla ja iso vesiamme navetan edustalla. Kaikki on paikallaan, kaikki, kaikki on entisellään, eikä kuitenkaan ole asiat kuten ennen, vaan kaikki juurikuin poissa tolaltansa... Jotakin puuttui, tyhjä, eloton on koko seutu.

Ihmeenihana Brezina on vaihtunut — paljoa kurjempaan!

Tiesikö hän siihen syyn sanoa?

Ja vieläkin, kun kuudentoista vuoden kuluttua vieno tuuli laaksosta tuo hänen korviinsa Anikan hyräilyjä, hänen siinä kummun kupeella venyessänsä arkiturkkiensa päällä, kisailevan laumansa kanssa, niin välistä hän on kuulevinansa ilmasta salaperäisen kuiskauksen:

»Tuomas!...»

Se tulee metsästä ja katoaa taas metsän puiden sekaan. Oksat suhisevat, ruoho hetken lainehtii, ja sitte on taas kaikki hiljaa Brezinassa.

Lampurin sydän kovasti pampahtaa, nostaa heti uneesen uinahtanutta päätänsä. Kuulleeko hän vieläkin kerran tuon vanhan tutun äänen kuiskaavan: »Tuomas»? Kuusitoista vuotta sitten oli kaiku sen äänen saanut noilta suloisilta punahuulilta, jotka madot ovat jo maan mustan povessa jauhanneet tomunkarvaiseksi mullaksi.

Mutta kuudentoista vuoden kuluessa on Brezinan kaiku lähettänyt yhä edemmäksi tuon äänen, metsä metsältä, puro purolta, kunnes se nyt pitkän kierroksen tehtyänsä palasi takaisin Olejin korviin, sydämmen sisimpään...

Vai eikö se niin olisi?