Part 7

Nainen oli vaiti. Hän seisahtui hetkiseksi. Aikoi vastata, mutta äkkiä mahtoi mieleen muuta tulla, koska hän lähti nopeasti juoksemaan kumpua kohden, jonka juurelta virta juoksi. Siellä hän kiljasi kerran sydäntä särkevällä äänellä, jonka vuoret huoaten edemmäs lähettivät:

— Antakaa tekoni anteeksi! ...

Lapaj painoi tulen paremmin piippuunsa ja tuumi: »Se jumalaton siis kumminkin on varkaissa käynyt. Ja niin kaunis kun oli katsannoltaan! Ja kehtaa vielä huudella sieltä varastaneensa. Varropas! Tulepas vielä kerran näkyviini!»

Kun pellonvartijan arvoa näin pahasti oli nyt loukattu, joutui Lapaj ehkä ensimmäisen kerran eläissänsä ajattelemaan, kuinka nainen on luonnostansa viekas ja ilkeä.

Kuinka se pyysikin tulla nähtäväksi! Voi teitä viekkaat naispuolet! Pimeissäkin heitä tässä vielä pitäisi ihailtaman. Kaiketi pitäisi heidän kaulaansa ripustettaman lyhty, jotta heidän kasvonsa yölläkin nähtäisiin!

Tulkoonpa vain vielä kerran silmieni eteen!

Mutta sitä ei milloinkaan enää tapahtunut.

Tuuli tuo nyt mukanaan Lapajin korviin kimakan kiljauksen; sitte kuuluu virrasta äkäinen loiskaus, jonka jälkeen laineet kummasti, kolkosti supattavat, että yhden ihmisen surullinen elämäkerta nyt oli päättynyt.

Lapaj kauhistuksesta ei ensimmältä saattanut jalkaa liikahtaa. Hän arvasi, mitä tapahtui. Nainen hyppäsi virtaan. Vihdoin ukko otti piipun suustansa, tempasi päästä leveän hattunsa sekä asetti sen viereensä märkään maahan laskeutuen polvilleen ja kasvot päin virtaa hiljaa lukien isämeidän varoen, ettei vain muisti pettäisi, jotta tulisi seisaus.

Tuulikin nyt kääntyi ja vei hiljaa huokaellen rukouksen sanat hautaa kohden. Se oli yksinkertainen ruumiinsiunaus, mutta Lapájilta siinä oli kyllä. Ei ainakaan muka pakanain tavalla tarvinnut toiseen mailmaan mennä naisraukan, jota hän äsken varkaaksi epäili. Mitä kuolleet maallisilla tavaroilla tekisivätkään? Hänelle riitti matkaevääksi se rukous, jonka Lapaj hänelle lähetti.

Ukko oli hieman mielihyvissäänkin, kun tytön viattomuus näin pian ilmi tuli.

Tapani huomasi ajattelevansa tytön omituista kuolemaa sekä muistelevansa hänen sanojaan. Lausui menevänsä pitkälle matkalle, (totta kyllä!) kirosi nuorta herraa, (ei ole vaikea arvata syytä siihenkään) mutta minkä tähden hän häneltä pyysi anteeksi ja kelle Tapanin pitäisi kertoa, minkä näköinen vainaja oli, sitä hän ei osannut arvata.

Mutta kauvan hän ei viitsinyt näitäkään aprikoida. Hän ei ollut tottunut arvoituksia selvittelemään. Hyvin on, kuten on. Ihminen, halatti, vahtimaja, piippu, vieläpä säkkipillikin on katoovainen; mailma yksin — se seisoo. Se on seisonut ennen ja seisoo vastakin...

Virta siis vei kauniin naisen. Sille ei nyt enää voi mitään. Turhaan tyttöä saisi takaisin pyytää...

Läpimärkänä saapui Tapani majaansa. Vielä kerran hän tarkasti avaraa aluettansa, ja kun kaikki oli hiljaa ja juhlallisen rauhallista sekä yökin jo kauvas kulunut ja satoi tuhutti yhtenään, niin hiipi hän tyytyväisenä hökkeliinsä »muuttamaan kuivaa päällensä», joka tapahtui siten, että hatusta ja halatista pudistettiin pois liika märkyys ja viimemainittu vaate pantiin nurin käännettynä ylle.

Kun ulkona vallitsi pimeys, niin oli tietysti majassakin pilkkopimeä. Säkkipillin hän umpimähkään heitti nurkkaan ja alkoi yllä sanotulla tavalla pukua muuttaa, mihin toimeen ei tarvittu peiliä eikä valkeutta.

Halatista täytyy meidän mainita myöskin muutama sana; sillä näetsen oli oma sukuhistoriansa. Ratkeama niskassa johti Lapajin muistoon hänen isoisänsä, jonka yllä oli halatti ollut eräässä kuulussa tappelussa, missä viisikymmentä tavallista talonpoikaa oli antanut selkään kuudelle lampurille. Muuan reikä taskun tienoilla oli syntynyt isän eläessä. Se oli hiirensyömä. Tuo rasvanläimä vasemmassa kyljessä, herra tiesi, mistä se oli alkunsa saanut, mutta varmaan oli sekin joku perheen muistomerkki. Ehkä oli se syntynyt Lapaj vainajan puolison hyväilemisistä, jolloin siihen oli paremmaksi vakuudeksi lennätetty jokin rasvakuppi. Kainalossa löytyvä viheriä paikka on syntyjään äidin pyhähameesta, ja taskun päällä sijaitseva, tuskin huomattava ryppyyn ommeltu kohta on oikeastaan suuri salaisuus, vaikkei se sen kummempi ole, kuin että siihen on neulottu Yrjänän aaton yönä löydetty kaksihäntäinen sisilisko, joka varjelee halatin omistajaa kaikesta pahasta ja kaikilta menninkäisiltä tässä murehitten mailmassa.

Tätä mainiota vaatetta nyt Lapaj pudisti niin rajusti, jotta vesi pärskyi siitä joka taholle, joka tavallisissa oloissa ei mitään pahaa ollutkaan, koska ei sitä kukaan pahaksensa pannut.

Mutta tällä kertaa Lapaj suureksi kummastuksekseen ja harmikseen ei saanut rauhassa työtänsä päättää, sillä siitä kuului nuhdetta majan äärimmäisestä nurkasta — lapsen itkun muodossa.

Pelästyneenä Lapaj päästi kädestään halatin ja suusta piipun. Ensimainittu ei luonnollisesti tuosta ollut millänsäkään, mutta piippu osoitti todeksi Tapanin äskeiset ajatukset kaikkein kappalten katoavaisuudesta.

Mutta mitä oli tuo pieni onnettomuus, verrattuna hänen pelästykseensä ja hämmästykseensä?

Ensin aikoi hän pötkiä tiehensä juuri kuin mielipuoli, mutta nostaessaan maasta halattinsa ja sattuessaan kädellä koskettamaan sitä paikkaa, mihin kuivettunut sisilisko oli ommeltu, malttoi hän mielensä ja sai jälleen rohkeutta. Vyöltään kaivoi hän esiin kynttilänpätkän, johon hän töin tuskin sai valkean sytytetyksi, niin hänen kätensä vapisivat, jottei tikun palava pää ja kynttilän sydän ollenkaan tahtoneet sopia toisiansa kohtaamaan.

Kun vihdoin viimeinkin pimeys väistyi valkeuden tieltä, käänsi Lapaj arasti katseensa nurkkaan päin, mistä äskeisen itkun perästä nyt kuului pientä, katkonaista supatusta.

Kapaloon kääritty lapsi siellä perällä makasi heinätukun päällä.

Pikkuruisen olennon pyöreät kasvot näyttivät sangen eläväisiltä, pieni suukkonen supussa mutueli ja vapaiksi jätetyt kädet liikkuivat sinne tänne punaraitaisella vaipalla, johon lapsi oli kääritty. Suurin silmin se uteliaasti katsoi Lapájia, kyynelet tai kenties halatista pärskyneet vesipisarat kirkkaina kiilsivät punaisilla poskusilla, kuten kastehelmet kukassa.

Moista Lapaj ei ikinä ollut nähnyt.

— Hm! — murahti hän päätä ravistaen. — Tuhat senkin tulimmaista! — lisäsi hän sitten ääneensä ja ravisti vieläkin tuimemmin päätä.

Ehkä hän olisi siinä kauvankin seisonut lasta katsoa tuijottaen, ellei uusi vieras olisi ruvennut itkemään.

— Antaa pahaisen itkeä, kyllä on hänellä siihen syytäkin. Tuolla äitisi uiskentelee aalloissa, etkä itsekään kultakätkyessä makaa.

Näin miettien laskeutui Tapani välinpitämättömänä majan etupuolelle pitkälleen vähäisen levähtämään. Mutta ennen hän väsyi kuulemasta kuin lapsi itkemästä, jonkatähden hänen täytyi ottaa lapsi käsivarrelleen tuuditellakseen sitä sekä hyräilläkseen jotakin, jotta se nukkuisi. Naurellen suhisi tuuli nurkissa, ilkkui: hahaha! Vanha Lapaj lapsia tuudittaa.

Mutta pikku pahikko ei ollenkaan herennyt itkemästä, vaan parkui yhä vain kovemmin. Lapajin oli jo kärsimys loppua, niin mieleensä muistui, että säkkipillin ääni ehkä saisi sen suun tukkoon. Hän alkoikin sille soittaa, nuottia toinen toistaan kauniimpia, niin hartaasti ja innokkaasti, ikäänkuin olisi yhdeksän kylän väki ollut kuulemassa.

Pikkuruinen tosiaankin vaikeni hetkeksi aikaa ja tavoitteli sormillaan Lapajin karkeita poskia, josta tämä huomasi, että lapsen kädet olivat kovin kylmät. Sentähden otti hän ne suureen kouraansa ja lämmitteli niitä henkäyksillään.

— Senkin vietävä! En soisi hänen palelevan luonani kuoliaaksi.

Vähitellen alkoi päivä kajastaa. Lapsi ei enää huolinut säkkipillinkään soitosta, itki vain taukoomatta, mistään tyyntymättä.

— Hitto vieköön; en minä jaksa hoitaa tuota tyttö pahaista. No, no, no... älä itke muruiseni!

Juro Lapaj oppi imartelemaankin.

— Älä nyt, älä nyt! Hys, hys! Katsos kuinka päivä nousee! Katsos, kuinka sekin on hyvä, ei sekään itke. Älä itke sinäkään! Kilikili, kili! Lapaj setä sinusta pitää, jollet itke.

Mutta lapsi ei ymmärtänyt hyvittelevää puhetta, jonkatähden Lapajille tapahtui se kumma, että hän ihan todenteolla rupesi miettimään, mikä lasta mahtoi vaivata, ja sen hän — kunniaksi se hänelle on luettava — arvasikin. — Jumalanluoman oli nälkä.

Tulipa Tapani niinkin kekseliääksi yhtäkkiä, jotta havaitessaan paimenpojan ajavan vuohia laitumelle, mieleen johtui kun johtuikin oikea tuuma ja hän laski lapsen kädestään, lähti juoksemaan pojan perään, jonka hän pian saavutti, ja palautti hänet vuohinensa vahtimajan luokse.

— Kuules Matti, — virkkoi hän pojalle, — jätät tänne paimennettavasi minun haltuuni ja juokset takaisin kylään sekä sanot kyläntuomarille, että Lapaj käski sanoa paljon terveisiä, maassa ei ole mitään hätää, ei ole mitään varastettu pois, mutta kyllä sen sijaan tuotu vahtimajaan pieni kapalolapsi. Kun se elää eikä sitä voi tappaa, niin pyydä häntä lähettämään tänne joku vaimo hoitajaksi, joka ottaa lapsen elättääksensä. Riennä! Tule takaisin niin pian kuin suinkin!

Paimenpoika oli heti valmis lähtemään ollen mielestänsä hyvinkin miesmäistä saada käydä kylän asioilla. Tapani lypsi vuohesta maitoa ja antoi lapsen sitä juoda, mikä tehtävä tosin kävi hieman töperösti ja vaikeasti, mutta kuitenkin se hänestä tuntui nyt kovasti hauskalta. Kun hän sitte kantoi kyllänsä saaneen lapsen ulos lämpimään auringonpaisteesen ja se alkoi hymyillä, niin tuntui Tapanista, kuin ei se olisi ollutkaan päivä joka lämmitti vaan jokin voima itse hänestä sisältä.

— Lystikäs kalu tämä!

Ja kun lystikäs pieni kalu ojensi kätensä, aivan kuin lintu siipensä lentoon lähteissään, Lapajin kaulaa kohden, niin hän ei voinut olla sitä ylös nostamatta (joko uskotte taikka olette uskomatta), vaan suuteli sen punaposkuista, jotta se tuli vieläkin punaisemmaksi, karhea parrantynkä kun sitä pisteli. Eikä lapsi nyt enää itkemäänkään ruvennut.

— Kas niin, oravaiseni! Nyt Lapaj sinusta pitää, kun et itke. Hei vaan! Pidätkö sinä myöskin Lapaj sedästä?

Lapsi katsoo häntä suurilla silmillään, juurikuin ymmärtäisi kysymyksen, sekä hymyilee vastaukseksi. Kevään suloisuutta, auringon kultasäteiden kirkkautta, satakielen liverryksen ihanaisuutta sisälsi hänen mielestänsä tuo hymyily.

Tapani itsekin ihan lapseksi muuttui tänä päivänä tuon lapsen mieliksi. Vei hänet virran rannalle kuulemaan sen suhinaa, kantoi hänet korkeimmille kukkuloille, poimi hänelle kukkasia, etsi metsästä linnunpesiä häntä huvittaakseen. Ja hauskaa oli heillä kummallakin. Ilta joutui ihan huomaamatta, vaikka hän ensin luuli puolipäivän ajan käsissä olevan.

Illan suussa saapuivat ne, joita Lapaj odotti. Poika tuli noutamaan vuohiansa ja korkeamman käskystä lasta muuan eukko. Ei pidä luulla heidän vitkastelleen ja tulleen liian myöhään sillä kylien maat Ylä-Unkarissa ovat usein penikulmia laajat ja herrashoviin ynnä siihen kuuluvaan kylään oli täältä korven takaa niin pitkä matka, että isäntä lähteissään viljelyksiänsä katselemaan juhlallisesti sanoi jäähyväiset perheellensä, juurikuin olisi pitkällekin matkalle lähtenyt.

Vääräselkä eukko, kylän lapsenmuori, alkoi tullessaan jo kaukaa huudella:

— Hoi, Lapaj! Kuules, Lapaj poikani! Tänne se lapsi, kyllä minä pian hänen sukunsa tunnen. Jumala antakoon hyvää päivää! Missä on sirkkanen! Pitääkö minun viedä se niskoiltasi, poikani; toivon, että elät ihmisiksi ja kiitollisuudesta pistät helmaani pari kaalinpäätä; otin sitä varten säkinkin mukaani.

— Lapsi nukkuu, — vastasi Lapaj, osoittaen kädellään läheistä taikinamarjapensasta päin; sitä ei saa herättää.

— Mitä? Vai ei saa herättää? tiuskueli mummo, jotta ainoa hampaan tynkä suussa Tapanille pahasti irvisteli. — Pitääkö minun tässä vartoa, kunnes hän herää? Miksi sitä sitte luulotkaan, poikani? Prinssikö se on vai prinsessa?

— Tyttö se on, Agnes täti, tyttölapsi. Pois tieltä! Sitä ei saa herättää. Äsken juuri raukka nukkui.

— Mikä sinua oikein riivaa, Lapaj poikani? Olethan ihan hulluksi tullut! Onkohan kummempaa kuultu! Oivallinen lapsenpiika sinusta tulisikin! Ei muka saa lasta herättää, vaan pitää odottaa, kunnes se itse silmänsä avaa. No Tapani! Mitä hulluuksia tämä on? Vanha Agnes ei ole niin tyhmä, jotta rupeisi tässä turhia aikailemaan. Pitkä on matka kotia; tulee pian puoliyö, ennenkuin joudun Hlinaan. Taikka en ehdi siksikään.

— Ei ainakaan tänään tule mailman loppu, — virkkoi Lapaj, perustuen siihen vuosisatoja vanhaan yleiseen arveluun, että silloin muka tulee mailman loppu, kun kaikki Hlinan kylästä muille maille hajaantuneet slovakit kokoontuvat kotikyläänsä takaisin. Tämän luulon mukaan taasen mailma melkein on ijankaikkinen.

— Älä pilkkaa vanhoja ihmisiä, Lapaj, taikka saat sitä vielä katua. Väität ehkä, että olet kuudenkymmenen vanha! Entä sitte, könsikkä! Minä sinut ristiin kannoin. Älä siis minua rupee pilkkanasi pitämään, äläkä viivyttelemään, vaan anna tänne se lapsi, taikka minä revin silmät päästäsi, jos sinä saatat minut vimmoihin.

Pianpa akka olisikin ruvennut tuumasta toimeen, ellei lapsi olisi tehnyt riidasta pikaista loppua; se näet heräsi.

Lapaj nosti sen nyt pensaan siimeksestä ja ojensi sen akalle. Hänen kasvonsa ihan suruisiksi kävivät, rinnassa riehui kummallisia tunteita, sielua painoi alakuloisuuden raskas usva.

Pikkuruinen alkoi levottomasti ruumistansa väännellä. Pelästyneenä se katsoa tuijotti eukon kurttuisiin kasvoihin ja alkoi heti itkeä. Lapaj oli huomaavinansa, että lapsi ojensi kätensä häntä kohden. Pyysi kai hänen syliinsä päästä.

Hän ei saattanut olla onnetonta lasta ottamatta käsivarrelleen. Se lakkasi nyt heti itkemästä ja lepäsi niin turvallisna tuon jäykän miehen sylissä. Ehkä se tunsi kuinka syvään kätketty lämmin tuolta povesta säteili ulos. Kätensä ihan Tapanin kaulaan ojensi, jotta melkein hyväilemiseltä tuntui, ja kun akka tahtoi väkisin riistää lapsen sylistä, niin se parahti kovasti itkemään.

Lapajin mieli heltyi. Hän ei saattanut mitään puhua, viittaili vain kädellään Agnekselle, että tämä olisi lapseen koskematta. Otsassa suonet paisuivat, sydän kovasti sykki ja silmiin ilmestyi kyynel, — niin, kyynel.

Pitäessään siinä käsivarsillansa kallista taakkaa katse jäykästi oli kiintynyt mustaan multakokkareesen, juurikuin olisi hän tahtonut saada neuvoa siltä, joka kylvetyn siemenenkin peittää ja saapi sen kasvamaan.

Ja kokkare mahtoi myöskin vastauksen antaa, ainakin tällä kertaa siltä näytti.

Lapaj astui vakavasti Agneksen luo, laski kätensä hänen olkapäälleen sekä virkkoi liikutuksesta matalalla äänellä mutta ratkaisevasti:

— Olen tuuminut toisin, muori. Saatte mennä kotianne!

— Mitäs sillä tarkoitat, Lapaj poikani?

— Sitä, etten annakaan pois lasta. Jumala on sen minulle antanut; omanani se myöskin pysyköön!

Näin sanoen käänsi hän selkänsä äimistyneelle eukolle sekä lähti hiljoilleen astelemaan majaansa kohden.

Ratkaiseva sana oli lausuttu. Hänestä tuli isä. Otsalle asettui isällisten huolten vakava varjo. Suloiset nämät huolet, mutta myöskin raskaat! Suloiset rikkaille, raskaat köyhille.

Niin kauvan kelpasi, kun oli päivä eikä lapsen ollut nälkä eikä vilu; mutta sitten?... Turhaan Lapaj tarjoeli lapselle niitä ruokia, joita hän itse nautti, sekä peitti häntä halatillansa; lapselle ei mikään kelvannut eikä sen ollut kyllin lämmin. Piti hankkia mistä hinnasta hyvänsä lypsävä vuohi sekä muutamia tyynyjä ja peite vuoteeksi, vaikka ne maan alta kaivaa täytyisi.

Mutta se on helpompi sanoa kuin tehdä. Vuohi ja sänkyvaatteita! Hyvä Jumala! Sehän olisi jo suuri omaisuus. Lapsella olisi aina lämmintä maitoa ja lämmin vuode.

Aina puoliyöhön mietti hän tätä unetonna makuusijallaan venyen. Vuoroin nämät ajatukset tuntuivat miellyttäviltä, vuoroin tuskallisilta aina sen mukaan, miten hänen pieni holhottinsa oli, joko levollinen taikka rauhaton. Jälkeen puoliyön se melkein yhtenään vaikeroi, mikä Lapajin päästä kiristi vihdoin viimein lujan päätöksen.

Hän nosti lapsen käsivarrelleen sekä säkkipillin selkäänsä ja jättäen ensi kerran eläissänsä seudun vartijatta lähti astumaan niin kiivaasti ja pitkin askelin kylää kohdin kuin slovakilaisten satujen mukaan jättiläiset, jotka astelivat yhdeltä vuoren kukkulalta toiselle.

Aamun sarastaessa hän jo kopisti juutalaisen Eliaksen ikkunaan. Tämä pelästyen heräsi unestaan.

— Kuka siellä on ulkona? Kaikki hyvät ihmiset vielä ovat levolla. Mitä tahdotte?

— Avaapas ovi, minä se vain olen, Lapaj.

— Kyllä avaan — kuului sisältä; kyllä sinulle avaan. Kas vaan, millä asioilla sinä kuljet näin varhain aamulla? Ja kas lasta? Kasvaako korvessa tuollaisiakin?

— Niinpä näkyy! Mutta älä nyt tähän kyselemään jää, vaan sytytä tuli takkaan ja anna tänne maitoa. Käytä sukkelaan sääriäsi!

Pian paloi räiskyi iloinen valkea takassa ja tyytyväisnä lapsi joi särpäsi maitoa.

— Kuules Elias! — virkkoi Lapaj synkkänä muodoltaan ja sormellansa tuimasti sysäten pöydällä makaavaa säkkipilliä, — _myyn sen_.

— Mitä myytte?

Lapaj ei mitenkään olisi nyt saattanut julki lausua tuota yhtä sanaa; vielä toiste hän vain vapisevalla kädellä viittasi säkkipilliin:

— Tuon tuossa! — hän vastasi synkällä, liikutetulla äänellä.

— Mitä? Joko myisitte säkkipillin? Nyt kun ei kelpaa koirallekaan? Olisi pitänyt silloin rautaa takoa, kun se kuuma oli, — kun oli ostaja; nyt se on myöhäistä. Viisikymmentä kreutzeriä ei ole suuri raha, mutta sekin olisi teidän kalustanne veteen heitetty hinta.

Näistä sanoista näkyi Tapanin kasvoihin ilmestyvän kauhea alakuloisuus. Hän loi surullisen silmäyksen pienokaiseensa, pää painui alas ja syvä huokaus rinnasta nousi.

— Mutta, — sopersi hän katkonaisesti, vetäen hattua syvemmälle päähän, — luulin, ajattelin, että sinä Elias sen ostat. Myisin sen sangen halvasta.

— No! Mitäpä siitä tahtoisitte?

— Yhden patjan ja peiton, pari päänalusta, ja — hän lisäsi sangen arasti, ikäänkuin itsekin peläten liikoja pyytävänsä, — ja yhden elävän imettävän vuohen.

Eliaksen viekkaat kasvot kävivät sangen ihmisystävällisen näköisiksi, mikä ei kuitenkaan oikein hänelle tahtonut sopia.

— Tiedättekö mitä? Sanonpa jotain. Koska pidän teistä ja kunnioitan teitä ja koska juutalaisen järki ei näin varhain aamulla vielä ole ihan selville herännyt sekä koska eilen kovasti riitelin akkani kanssa ja kiusallakin tahdon hänelle saattaa vähäisen mieliharmia, niin antakaa tänne kouranne ja kauppa on tehty.

Vaihtotavarat olivat pian paikalla. Tapanin silmiin kyynelet tulivat, kun hänen piti säkkipillistänsä luopua. Ovelta hän vielä palasi takaisin sekä soitti viimeisen kerran lempinuottinsa.

Se ei koskaan ollut niin kauniisti kaikunut kuin tällä kertaa. Pikku »Hittosen» nahka muuttui todellakin lumotuksi keijukaisneidoksi. Vähällä oli, ettei ukko Elias ruvennut tanssimaan, ja lapsen kasvoissa leikki hilpeä hymy.

Niin kaunis, kirkas ja puhdas oli tuo hymyily, että Lapaj sen nähdessään taas unhotti sävelen, säkkipillinsä, kaikki. Otti lapsen käsivarrelle, tyynyt ja patjat kainaloon sekä läksi hyvillä mielin astumaan korpeansa kohdin.

Oli kaunis syysaamu. Lapsi soperteli ja äännähteli iloissaan kaiken matkaa; vuohi, joka kävi edellä, määkähteli vastaukseksi, ja Lapaj kuunteli kumpaistakin niin hartaasti, kuin olisi hän heidän keskustelunsa ymmärtänyt.

KUMMALLINEN KUITTI

Muutama vuosi sitten komitaatin arkistoa tarkastettiin? sekä uudelleen järjestettiin. Arkistonhoitaja Juhana Bogi herra tomuisia asiakirjoja sekä homeisia pergamenttia pidellessään, heitellen poltettaviksi tuomitsemansa isoon läjään ja hellästi säilytettävät takaisin asetellen, eräänä päivänä keksei kummallisen asiapaperin.

Se oli nelikulmainen, karkea, kellastunut lappu, jossa sanasta sanaan seisoivat seuraavat rivit:

Kuitti.

Kunnioitettavalta linnanvoudilta Frans Demes herralta olen vastaan ottanut eheänä yhden tummanverisen neidon, jonka sitoudun tuomaan takaisin yhtä eheänä huomenna se on 18 päivänä sisällä olevaa Elokuuta.

Annettu vuonna jälkeen Kristuksen syntymän j.n.e.

_Tapani Dézsy_, komitaatin kirjuri.

Kunnianarvoisa arkistonhoitaja ensimmäiseksi työkseen ällistellen kotvasen katseli tuota merkillistä dokumenttiä; sitte siivosi hän nenälasinsa ja luki sen vieläkin kerran.

Toden totta seisoi siinä viime vuosisadalta virallinen kuitti yhdestä tytöstä.

Onkohan komitaatti hullutellut, vai miten? Ei ole moisia kuultu mailman alusta asti! Täytyy heti paikalla mennä näyttämään paperia kamreerille. Nyt sitä saadaan nähdä, mitä miehellä on kapotissa, ainakin oli valitsijoilla kelpoisilla, silloin kun hänet tähän virkaan kutsuivat.

Kamreeri luki kirjoituksen ja lausui, että se todellakin oli sangen omituinen, erinomattain ja kaikissa tapauksissa oli itse asia mahtanut olla sangen merkillinen, mutta miten se oikeastaan oli ollut, siitä ei enää voinut saada selkoa. Ehkei sitä itse ispaanikaan arvaisi.

Eikä arvannutkaan, ei kukaan. Viikko- ja kuukausia koko komitaatinhallitus tuota aprikoitsi, mutta vihdoin tuli se siihen päätökseen, että onhan meillä ihan moisia varten tiedeakatemia, ymmärtämään asioita, joita se ei kumminkaan ymmärrä. Pitää heti toimittaa tuo paperi tiedeakatemiaan; kyllä siellä siitä selko otetaan, ehkäpä vielä siitä kirjankin sepittävät.

En tiedä, lähetettiinkö se, — mutta varma vaan on, että komitaatinhallitus (Herrainen aika, osaapa se sentään viisaskin olla!) luotti akatemiaan, ja vaikkei tämä tosin ongelmaa selittänytkään, niin tapahtui tämän ilmoille antaminen sentään sen huoneuksessa, — jos nimittäin suvaitaan tarinatani loppuun kuunnella.

... Asian laita oli näet niin, että jalosukuisella ritarilla herra Gabriel Bezerédjillä, Esztergomin kaupungin pormestarilla oli sangen kaunis tytär.

Tämän viimeisen väitteeni todistajiksi en tosin voi ottaa elossa olevia henkilöitä enkä myöskään saata viitata tanssireferaattehin, sillä onhan asia jo niin vanha, että isoäitinikin vielä silloin kenties kävi lyhyt hame yllä. Mutta että neito mahtoi olla sangen kaunis katsannoltaan, voin päättää siitä, kun häneen oli Losonczin kaupungin tuomarin poika, Tapani Dézsy kovasti rakastunut.

Miten ja missä hän oli tyttöön ensin mieltynyt, sen seikan jäljille emme enää voi päästä, sillä vaikka onkin totta, että jalosta Esztergomin kaupungista jaloon Losonczin kaupunkiin on sangen pitkä matka, niin on myös sekin totta, että rakkaus jo siihen aikaan kulki rautatietä.

Jos oikein muistan, käytiin siihen aikaan vähäisen sotiakin mailmassa, muutamien kuningattaren sulosilmistä vuotaneiden kyynelten tähden. Pätevä syy sekin. On sitä vähemmästäkin sotia syntynyt, kuningasten kopeista puheistakin.

Mutta ei tuo asiaan kuulu muuta kuin sen verran, että Bezerédjin Ilonaa pyysi vaimokseen tämän isältä eräs armeijan peitsiväen kapteeni, sodan jälkeen, kuten tulee ja sopii. Herra Gabriel antoikin kernaasti hänelle tyttärensä, sillä olihan kapteeni ylhäistä sukua, ja sitä paitsi vaati hyvä tapa silloin »suuren kuningattaren» hallitessa, että saksalainen mies nai unkarilaisen tyttären.

Sanoman tästä kuultuansa saapui Esztergomiin Tapani Dézsy muassaan puhemies, ja kuinkapa hän olisi voinutkaan olla tulematta; mutta turhaan itkeä vetisteli kaunis Ilona, turhaan käytti jalosukuinen Pietari Bajnok herra — puhemies näetsen — kaiken kaunopuheliaisuutensa neitosen puolesta, juurta jaksain selittäen, että — tuota — onhan nuorella Tapanilla sangen hyvät luonnonlahjat, ja ollen komitaatin varanotarius on hänellä hyvä virkakin; rukkaset siitä sentään lopuksi tulivat, ja tottahan se onkin, ettei nelivaljakolla ajava perhe voi antaa tytärtänsä kaksivaljakkoa viljelevään perheesen. Kauheata on, kun kaikenmoiset ihmiset tohtivat ruveta Bezerédjin tytärtä kosielemaan!

Rukkasten saajat kosiomiehet lähtivät koreasti matkoihinsa eivätkä virkkaneet kotonaan, minkälaisilla asioilla olivat kulkeneet, jotta koko juttu joutui unhotuksiin. Kun oli mahdotonta, niin oli mahdotonta. Eivät asianomaisetkaan siitä enää mitään hiiskuneet.

Silloin ei kielenkantaminen vielä ollut niin vilkasta kuin nykyään. Mutta lempi oli jo siihenkin aikaan vilkas, ei heittänyt uhrejansa, herätti ne sangen usein henkiinkin — yhdellä ainoalla henkäyksellä.