Part 7

Näin puheltaessa ja filosofeerattaessa karavaani kulki edelleen. Kantajat hyppivät — avojaloin — kalliolta kalliolle, kirkuen kuin apinat. Asearkut rämisivät ja pyssynpiiput loistivat. Ohikulkevat alkuasukkaat kumartuivat maahan saakka taika-kepin edessä.... Ylhäällä Milianah’n valleilla naisensa kanssa raittiissa ilmassa kävelevä arapialaisen viraston johtaja, kuullessaan tämän tavattoman hälinän ja nähdessään aseiden välkkyvän oksien välissä, luuli vihollisen tekevän äkkihyökkäyksen, lasketutti nostosillan, soitatti hätätorvea ja julisti viipymättä kaupungin olevan piiritystilassa.

Kaunis alku karavaanille!

Ikävä kyllä, ennen iltaa asiat huononivat. Neekerikantajista yksi sai mahdottoman vatsakivun siitä, että oli ahminut laastaria rohtolaatikosta. Toinen kaatui sikahumalassa tien laidalle, juotuaan kanverttiviinaa. Kolmas, joka kantoi matka-albumia, lumoutui sen kullatuista haoista ja kansipitimistä, ja varmasti luullen saaneensa käsiinsä Mekka’n aarteet, pakeni Zaccariin, minkä kintut kestivät... Täytyi pitää neuvottelua... Karavaani pysähtyi siis neuvottelemaan vanhan viikunapuun täpläiseen varjoon.

"Minun mielestäni", sanoi ruhtinas, joka menestyksettä koetti liuottaa lihaliemi-pemmikaania kolmikertaisella pohjalla varustetussa kastrullissa, "minun mielestäni meidän tästä illasta alkaen tulee hyljätä neekerikantajat... Tässä on juuri vallan lähellä arapialainen toripaikka. Parasta on, että käännämme kulkumme sinne ja ostamme muutaman pikku aasin..."

— Ei suinkaan!... ei suinkaan aaseja!... keskeytti kiireisesti suuri Tartarin, jonka kasvot Tummikin muisto oli tehnyt tulipunaisiksi.

Ja hän lisäsi ulkokullatusti:

— Luuletteko niin pienten elukoiden jaksavan kantaa kaikkia meidän tavaroitamme?

Ruhtinas hymyili.

"Siinäpä erehdytte, kuuluisa ystäväni. Vaikkapa algerialainen aasi näyttääkin niin laihalta ja mitättömältä, niin sillä on vahvat lanteet... Tämä onkin välttämätöntä, että se voisi kestää kaikkea mitä se kestää... Kysykääpä vain arapialaisilta. He näet selittävät seuraavasti ranskalaisten siirtomaiden hallintojärjestelmää... Ylinnä, sanovat he, on _musi_, kuvernööri, joka suurella seipäällä lyö sotilas-yliesikuntaa; sotilas-yliesikunta kostoksi lyö sotamiestä; sotamies lyö siirtolaista, siirtolainen arapialaista, arapialainen lyö neekeriä, neekeri lyö juutalaista ja juutalainen vuorostaan lyö aasia; ja pieni aasi parka, jolla ei ole ketään lyötävänä, ojentaa esiin selkärankansa ja kantaa kaikki. Huomaatte tästä, että se jaksaa kantaa Teidän arkkunne."

— Se on yhdentekevää, virkkoi Tarasconin Tartarin, minun mielestäni eivät aasit tekisi karavaaniamme oikein hauskan näköiseksi... Tahtoisin jotakin itämaalaisempaa... Niinpä, esimerkiksi, jos voisimme saada käsiimme kamelin...

"Vallan kuinka haluatte", sanoi hänen ylhäisyytensä, ja niin lähdettiin kulkemaan arapialaiselle toripaikalle.

Tämä sijaitsi muutaman kilometrin päässä Chéliffin tasangon laidalla... Siellä oli viisi tai kuusisataa ryysyistä arapialaista, vilisten auringonpaisteessa ja kulkien meluten edestakaisin mustien oliivi-ruukkujen, hunajapatojen, maustesäkkien ja suurten sikaariläjien välillä; siellä täällä leimusi suuria tuliröykkiöitä, joilla paistui voita tiukkuvia kokonaisia lampaita; teurastajan myymälöitä oli taivasalla, ja niissä neekerit vallan paljaina, jalat veressä, käsivarret punaisina, leikkelivät pienillä veitsillä seipäisiin ripustettuja vuohenkaritsoja.

Eräässä sopessa, kirjavan, paikatun teltan suojassa kykki maurilainen kirjuri suuri kirja kädessä ja silmälasit nenällä. Vieressä olevasta väkiryhmästä kuuluu raivonhuutoja: siinä on pyörärahapeli, joka on asetettu viljavakkaselle, ja ympärillä kabylejä, jotka puhkasevat toisiltaan vatsan... Kauempana on pientä pirinää, iloa, naurua: juutalaiskauppias muulineen nähdään vajoavan Chéliff’in hietaan... Tämän lisäksi on skorpioneja, koiria, korppeja; ja kärpäsiä!... kärpäsiä kosolta...

Mutta, oi onnettomuutta, kameleita ei näkynyt. Lopuksi kuitenkin löydettiin yksi, jota mozabitit tarjosivat kaupaksi. Se oli oikea erämaan kameli, klassillinen kameli, kalju, surullisen näköinen, pitkulainen pää kuin beduiinilla, ja kyttyrä hervottomana liian pitkällisestä paastoamisesta, roikkuen surumielisenä sivulla.

Tartarinin mielestä se oli niin kaunis, että hän pyysi koko karavaania kömpimään sen selkään... Yhä vain hänen itämaalaisia houreitaan!...

Eläin laskeutui polvilleen; matkalaukut köytettiin sen selkään.

Ruhtinas asettui eläimen kaulaan. Tartarin, näyttääkseen majesteetillisemmalta, hinautti itsensä ylös kyttyrälle, kahden arkun väliin; siinä hän ylpeänä ja hyvin pönkitettynä tervehti paikalle saapunutta toriväkeä ja antoi lähtömerkin... Tuli ja leimaus! jospa vain tarasconilaiset olisivat voineet hänet nähdä!...

Kameli nousi taas pystyyn jaloilleen, ojensi pitkiä nystyräsääriään ja lähti liikkeelle.

Oi kauhistusta! Muutaman harppauksen jälkeen Tartarin tuntee kalpenevansa, ja sankarillinen _chechia_ vähitellen joutuu samoihin asentoihin kuin _Zouave_-laivalla. Tuo kamelilurjus keinua kankutti kuin purjelaiva.

"Ruhtinas, ruhtinas", mutisi Tartarin vallan kalpeana ja pidellen kiinni kyttyrän kuivasta karvatupsusta, "ruhtinas astukaamme alas... tunnen... tunnen... että muuten saatan Ranskan ivan alaiseksi..."

Mutta eipä tästä ollut apua! kameli oli päässyt vauhtiin, eikä mikään enää voinut sitä pysäyttää. Neljätuhatta arapialaista juoksi heidän jälessään, avojaloin, huitoen käsillään, nauraen hassujen tavoin ja pannen auringonpaisteessa kiilumaan kuusisataa tuhatta valkoista hammasta...

Suuren Tarasconilaisen täytyi alistua kohtaloonsa. Hän vaipui surullisena kyttyrälle. _Chechia_ joutui jos jonkinmoisiin asentoihin... ja Ranska pilan alaiseksi.

V.

Ollaan illalla väijyksissä laakeriruusu-lehdossa.

Vaikkapa jalopeuran tappajien uusi nelijalkainen kuljettaja olikin niin ihantava, täytyi heidän kuitenkin _chechian_ tähden kömpiä alas sen selästä. Matkaa jatkettiin sen tähden jalkaisin, kuten edellä, ja karavaani kulki etelää kohti, silloin tällöin levähtäen hetkisen, Tarasconilainen etunenässä, Montenegrolainen takana, ja heidän välissään kameli asearkkuineen.

Retkikuntaa kesti lähes kuukauden ajan.

Kuukauden ajan hirvittävä Tartarin samoeli, etsien löytämättömiä jalopeuroja, telttaryhmästä toiseen äärettömän avaralla Chéliff’in lakeudella, halki tuon kauhean ja petollisen ranskalaisen Algerian, missä vanhan Itämaan tuoksut sekaantuivat absintin ja kasarmin voimakkaisiin lemuihin, missä Abraham ja Zouzou samanaikuisesti sukeltavat esiin mielikuvituksessa; siinä on jotakin haaveellisen taikamaista ja luontaisen burleskia, ikäänkuin Vanhan Testamentin lehti, jonka sisällystä kersantti La Ramée tai ratsukorpraali Pitou kertoisi... Olisipa siinä tarjoutunut omituinen näytelmä silmille, jotka olisivat osanneet katsella... Turmeltunut raakalaiskansa, jota me ranskalaiset sivistämme antaen sille paheemme... Hallinto julma sekä vapaa noiden eriskummallisten ylempien virkamiesten valvonnasta ja vaarinpidosta, jotka ylvästelevät suurine kunnianlegionan nauhoineen ja jotka pelkän myöntö- tai kieltosanan johdosta ruoskittavat väestön jalkapohjia. Oikeusasiat sydämettömien, suuria silmälaseja käyttävien kadien [_kadi_: muhamettilainen tuomari] käsissä, noiden Koraanin ja lain ulkokullattujen edustajien, jotka uneksivat elokuun viidettä päivää ja palmujen siimeksessä toimeenpantua viranylennystä sekä myyvät tuomiopäätöksensä, kuten Esau esikoisuutensa, hernerokasta tai sokeroidusta kusskusspuurosta. Hurjasti eläviä ja juopottelevia kaideja [_kaid_: Pohjois-afrikkalainen virkamies, joka yhtä haavaa hoitaa sotapäällikön, tuomarin, veronkantajan y.m. virkaa. Suoment. muist.], jotka ovat jonkun kenraali Yusufin entisiä saappaanharjaajoita, ja jotka nyt yhdessä mahonnilaisten pesijättärien kanssa päihdyttävät itsensä sampanjalla ja panevat toimeen lihavia aterioita paistettuine lampaineen, sillä aikaa kuin koko heimo heidän telttojensa edustalla nääntyy nälkään ja riitelee koirien kanssa herransa aterian jätteistä.

Lisäksi, yltympäri, kesantopeltoja, kuihtunutta ruohoa, lehdettömiä pensaita, kaktus- ja mastikkilehtoja, kas siinä Ranskan jyväaitta!... Jyvistä tyhjä aitta! ja rikas yksistään shakaaleista ja luteista. Autioita telttakyliä, peljästyneitä heimoja, jotka kulkevat tietämättä minne, paeten nälkää ja levittäen kuolleita pitkin tietä. Siellä täällä ranskalainen kylä, talot raunioina, pellot viljelemättöminä ja tulvillaan raivostuneista heinäsirkoista, jotka syövät kaikki, jopa ikkunaverhotkin; kaikki siirtolaisasukkaat kahviloissa juomassa absinttia ja keskustelemassa olojen ja asetusten parannuksista.

Tätä kaikkea Tartarin olisi saattanut nähdä, jos hän vain olisi viitsinyt; mutta kokonaan leijonaisen intohimonsa valtaamana tämä Tarasconin mies kulki suoraan edelleen katsomatta oikealle tai vasemmalle, silmä järkähtämättä tähystellen noita kuviteltuja hirviöitä, jotka eivät koskaan näyttäytyneet.

Koska suojusteltta itsepäisesti pysyi koossa ja lihaliemi-pemmikaani sulamatta, täytyi karavaanin aamuin ja illoin pysähtyä heimokyliin... Kaikkialla nämät herrat metsästäjät otettiin avosylin vastaan, ruhtinas Gregoryn _kepin_ ansiosta. He majailivat heimopäälliköiden luona, omituisissa palatseissa, suurissa valkeissa ikkunattomissa rakennuksissa, joissa sikin sokin oli narghile-piippuja ja mahogni-kaappeja, Smyrnan mattoja, isoja lamppuja, seeteripuusta tehtyjä arkkuja täynnä turkkilaisia kultarahoja, Louis-Philippen ajan tyylisiä seinäkelloja... Kaikkialla pantiin Tartarinin kunniaksi toimeen loistavia juhlia, n.k. _diffa_- ja fantasia-leikkejä... Hänen kunniakseen kokonaiset heimokunnat panivat "ruudin puhumaan" ja burnuusi-vaippansa välkähtämään auringonpaisteessa. "Ruudin puhuttua", kelpo päällikkö toi esiin laskunsa... Tämä näet kuuluu arapialaiseen vieraanvaraisuuteen.

Mutta jalopeuroja ei yhä vain näkynyt. Ei sen enempää kuin Pariisin "Pont-Neuf"-sillalla!

Mutta Tarasconilainen ei kuitenkaan menettänyt rohkeuttaan. Kulkien yhä kauemmaksi etelään, hän samoeli päivin palmulehdoissa pengaten vaivaispalmupensaikkoja pyssynsä piipuilla ja virkkaen frrt! frrt! joka pensaan kohdalla. Iltaisin, ennen maata panoa, istui hän pari kolme tuntia väijyksissä... Turha vaiva! jalopeura ei näyttäynyt.

Eräänä iltana noin kuuden tienoissa, karavaanin kulkiessa punasinervän mastikkilehdon kautta, missä suuret kuumuuden väsyttämät pyyt hyppielivät ruohikossa, Tarasconin Tartarin luuli kuulevansa — mutta kaukana, himmeänä tuulen hajoittamana — tuota ihmeellistä kiljuntaa, jota hän niin usein oli kuullut siellä Tarasconissa, Mitainen eläinkojun takana.

Aluksi sankari luuli näkevänsä unta... Mutta hetken kuluttua, tosin yhä etäällä, kiljunta kuului uudelleen; ja tällä kertaa, telttakylien koirien haukkuessa joka ilmansuunnalla, — kamelin kyttyrä, pelon pudistamana ja kilahuttaen herkkulaatikoita ja asearkkuja, värähteli.

Ei enää ollut epäilystäkään. Se oli jalopeura... Nopeasti väijyksiin. Ei hetkeäkään menetettävissä.

Siinä oli juuri vallan lähellä vanha valkeakupukattoinen _marabut_ (pyhimyksen hauta); vainajan keltaiset tohvelit oli pantu oven päällä olevaan syvennykseen, koko joukko kummallisia lupaustauluja, vaippojen liepeitä, kultarihmoja, punaisia hiuksia riippui seinillä... Tartarin jätti sen suojaan ruhtinaansa ja kamelinsa ja rupesi etsimään itselleen lymypaikkaa. Ruhtinas Gregory tahtoi seurata Tarasconilaista, mutta tämä ei siihen suostunut; hän tahtoi kaikin mokomin yksin hyökätä jalopeuran kimppuun. Kuitenkin hän pyysi, ettei hänen ylhäisyytensä poistuisi, ja varovaisuuden vuoksi hän uskoi hänelle lompakkonsa, suuren lompakkonsa täynnä arvopapereita ja seteleitä, joiden hän pelkäsi joutuvan jalopeuran kynsien revittäväksi. Tämän tehtyään, sankari rupesi hakemaan lymypaikkaansa.

Sadan askeleen päässä pyhimyksen haudalta melkein kuivuneen puron rannalla oleva pieni laakeriruusu-lehto värähteli hämärän tuulahduksessa. Siihen Tartarin asettui, polvi maata vasten, sääntöjen mukaisesti, ja karabiini-pyssy kädessä sekä suuri metsästyspuukko ylpeästi pistettynä eteensä hiekkaan.

Yö tuli. Luonnon punaruusuväri muuttui punasinerväksi, sitten tummansiniseksi... Alhaalla rantakivien lomitse loisti käsipeliin tavoin pieni kirkas vesilätäkkö. Se oli erämaan eläinten juomapaikka. Vastaisella hiekkatörmällä, näkyi himmeänä valkea polku, jonka niiden suuret käpälät olivat tallanneet mastikkilehtoon. Tämä salaperäinen penger pani värisemään. Sen lisäksi afrikkalainen yö kohisi, oksat humisivat, yöeläinten pehmeät käpälät kahisivat, shakaalit haukkuivat kimakasti, ja yläilmoissa sadan tai parin sadan metrin korkeudella lensi kurkiparvia, jotka rääkkyivät kuin pienet lapset, joilta kaula leikataan poikki; myöntänette että tämä kaikki riitti tuottamaan mielenliikutusta.

Tartarinin mieli olikin kuohuksissa, jopa aika lailla. Miesparan hampaat kolisivat. Ja hänen hiekkaan pistetyn metsästyspuukkonsa tuppea vastaan hänen rihlapyssynsä piippu kilisi kuin pari kastanjetteja... Onhan, näettekös, iltoja, jolloin ei saata olla oikeassa elementissään, ja missä sitten olisi ansio, ellei sankaria koskaan peloittaisi...

Niin todella! Tartarinia peloitti, ja lisäksi koko aika. Siitä huolimatta hän kesti tunnin, kestipä parikin, mutta sankarimaisuudellakin on määränsä... Läheltä kuivuneen puron syvennyksestä Tarasconilainen äkkiä kuulee askeleita, kivien sätkähtelevän. Tällä kertaa pelko nyhtäsee hänet ylös maasta. Hän ampuu kaksi laukausta umpimähkään yöhön ja pötkii minkä jaksaa pyhimyshaudan turviin, jättäen tikarinsa pystyyn hiekkaan ikäänkuin muistoristiksi kauheimmasta pelonsäikähdyksestä, mikä ikinä on vallannut lohikäärmeen kesyttäjän mielen.

"Avuksi, ruhtinas... jalopeura..."

Hiljaisuus.

"Ruhtinas, ruhtinas, missä olette?"

Ruhtinasta ei kuulunut. Pyhimyshaudan valkealle seinälle sävyisä kameli vain kuutamossa loi kyttyränsä kummallisen varjon.... Ruhtinas Gregory oli juuri pötkinyt tiehensä vieden mukaansa lompakon seteleineen... Kuukauden ajan oli hänen ylhäisyytensä odottanut tätä tilaisuutta.

VI.

Vihdoinkin!...

Tämän seikkailurikkaan ja traagillisen illan jälkeisenä aamuna, kun sankarimme heräsi päivän valjetessa ja kun hän oli saanut sen varmuuden, että ruhtinas lompakkoineen todella oli mennyt tiehensä; kun hän huomasi olevansa yksin tässä pienessä valkoisessa hautakammiossa petettynä, rahansa varastettuina, hyljättynä keskellä Algerian erämaata, yksikyttyräisen kamelinsa seurassa ja muutama kolikko taskussa ainoana rahavarastonaan, silloin Tarasconilainen ensi kerran rupesi epäileväkin. Hän epäili Montenegroa, hän epäili ystävyyttä, hän epäili mainetta, hän epäili jalopeurojenkin olemassaoloa; ja tuo suuri mies rupesi katkerasti itkemään.

Silloin hänen istuessaan ajatuksiin vaipuneena hautakammion ovella, pää käsien nojassa, karabiinipyssy jalkojen välissä, ja kameli edessään, vastapäätä oleva mäki-eläin äkkiä poistui, ja hämmästynyt Tartarin näkee kymmenen askeleen päässä edessään suunnattoman suuren jalopeuran astuvan edelleen pää pystyssä ja hirvittävästi kiljuen, niin että hautakammion seinät kiiltokoristeineen ynnä syvennyksessä olevine pyhimyksen tohveleinen tärisevät.

Tarasconilainen yksin ei vavissut.

"Vihdoinkin!" huudahti hän hypähtäen ylös pyssy olalla... Piu!... pau! pfft! pfft! Teko oli tehty... Jalopeura oli saanut päähän kaksi räjähtävää luotia... Tuokion kuluessa vasten hehkuvaa afrikkalaista taivasta kuvastui hirvittävä ilotulitus, jossa näkyi ilmoille kohoavan aivosirpaleita, höyryävää verta ja hajaantuneita punakeltaisia vuodanliuskoja. Sitten kaikki putosi jälleen maahan, ja Tartarin näki kaksi suurta raivostunutta neekeriä, jotka karkasivat hänen kimppuunsa patukat kädessä. Samat kaksi neekeriä, joiden kanssa Tartarin oli ollut tekemisissä Milianah’ssa!

Oi suurta surkeutta! Tarasconilaisen luodit olivat osuneet Muhammedin luostarin sokeaan jalopeura parkaan.

Tällä kertaa, kautta profetan! Tartarin sai kovia kokea. Hurjana raivokkaasta uskonkiihkosta nuo molemmat kerjäävät neekerit varmaankin olisivat lyöneet hänet kuoliaaksi, ellei kristittyjen Jumala olisi lähettänyt hänen avukseen pelastavaa enkeliä. Tänne näet osui saapumaan Orléansvillen kunnan kenttävahti, sapeli kainalossa, astuen pientä polkua pitkin.

Kunnallis-kepin näky asetti äkkiä neekerien vihan. Levollisena ja majesteettisena tämä kruunun virkamies tekaisi pöytäkirjan jutusta, nostatti jalopeura vainajan kamelin selkään, komensi sekä syyttäjiä että syytettyä seuraamaan häntä ja ohjasi askeleensa Orléansvilleen, missä kaikki pantiin asianmukaiseen talteeseen.

Tämä juttu oli pitkällinen ja hirvittävä.

Tutustuttuaan Algerian heimoihin, Tarasconin Tartarin sai nyt tehdä tuttavuutta Algerian toiseen puoleen, joka ei ole ollut vähemmän juonikas ja hirvittävä, nimittäin sen tuomari- ja asianajaja-maailmaan. Hän tutustui kieroon tuomiovaltaan, jonka edustajat juonittelevat kapakkojen nurkissa, noihin lain mustalaisiin, joiden salkut haisevat absintille ja joiden valkeat kaulaliinat ovat rypeneet viinassa. Hän tutustui virkakuntien vahtimestareihin, oikeuden välittäjiin ja asiamiehiin, kaikkiin noihin nälistyneisiin ja laihoihin leimapaperi-heinäsirkkoihin, jotka kaluavat siirtolaista saapasvarsia myöten ja jättävät hänet vasta syötyään hänet lovikkaaksi ja repaleiseksi kuin maissitaimen...

Ennen kaikkea tahdottiin tietää, oliko jalopeura tapettu siviili- vai sotilas-alueella. Edellisessä tapauksessa juttu lankesi kauppa-tuomioistuimen käsiteltäväksi; jälkimäisessä, Tartarin joutui sotaoikeuteen, ja vain kuullessaan sotaoikeutta mainittavan, herkkämielinen Tarasconilainen jo näki hengissä, miten hän ammuttiin kuoliaaksi vallien juurella tai miten hän kitui maanalaisessa holvissa...

Kauheinta oli se, että näiden kahden alueen toisistaan eroittaminen on hyvin epävarma asia Algeriassa... Viimeinkin, kun miesparkaa oli juoksutettu, seisotettu päivänpaahtamilla arapialaisten virastojen pihoilla ja juoniteltu jos jotenkin, julistettiin se päätös, että, vaikka jalopeura toiselta puolen olikin tapettu sotilasalueella, niin Tartarin, toiselta puolen, ampuessaan olikin siviilialueella. Juttu käsiteltiin siis siviilioikeudessa, ja sankarimme suoriutui pulasta maksamalla kahdentuhannen viidensadan franc’in suuruisen vahingonkorvauksen, joihin tuli lisää oikeuskustannukset.

Miten menetellä, jotta tämän maksetuksi saisi? Ne muutamat piasterit, jotka olivat välttäneet ruhtinaan rosvoilun, olivat aikoja sitten menneet menojaan oikeuspapereihin ja absinttikesteihin tuomareille.

Onnettoman jalopeurantappajan oli siis pakko myydä asearkkunsa aseet viimeiseen saakka, kappale kappaleelta. Hän myi tikarit, malaijilaiset väkipuukot, nuijat... Maustekauppias osti herkkulaatikot, eräs apteekkari taas mitä rohtolaatikosta oli jälellä. Suuret saappaatkin saivat mennä samaa kyytiä ja tekivät seuraa suojusteltalle, joka joutui romukauppiaalle; tämä niitä paikkaili ja ylensi ne kotkinkiinalaisiksi muinaiskaluiksi... Kun kaikki oli maksettu, ei Tartarinille jäänyt jälelle muuta kuin leijonan talja ja kameli. Taljan hän huolellisesti kääri myttyyn ja lähetti Tarasconiin, osoittaen sen kelpo Bravidalle. (Saamme piakkoin nähdä, miten tämän kuuluisan voittomerkin kävi.) Mitä kameliin tuli, aikoi hän käyttää sitä palatakseen Algieriin, ei tosin kulkemalla ratsain sen selässä, vaan myymällä sen, saadakseen kyytirahoja; tämä näet on mukavin tapa matkustaa kamelilla.

Pahaksi onneksi kamelia oli vaikea kaupita; ei kukaan näet tarjonnut siitä ropoakaan.

Tartarin tahtoi kuitenkin palata Algieriin, maksoi mitä maksoi. Hän kaipasi jo suuresti Baïan sinistä röijyä, pikku taloaan, suihkulähteitään ja toivoi pääsevänsä lepäämään pienen tyyssijansa valkoisille matoille, odottaessaan rahoja kotimaasta. Tartarin ei epäröinyt enää; alla päin, vaan ei murtuneena, päätti hän jalan ja lyhyin päiväkuluin suorittaa tuon matkan.

Kameli ei tässä yrityksessä häntä hyljännyt. Tämä eriskummallinen eläin oli selittämättömän hellästi kiintynyt isäntäänsä, ja nähdessään hänen lähtevän Orlèansvillesta, rupesi se hartaasti astumaan hänen jälkeensä, mukautuen kokonaan hänen astuntaansa ja alati seuraten häntä uskollisesti kintereillä.

Ensin Tartarin piti tätä liikuttavana; tämä uskollisuus, tämä kaikista koettelemuksista välittämätön kiintymys valtasi hänen sydämensä, koska elukka lisäksi oli epämukavuutta aiheuttamatta ja eli miltei tyhjästä. Mutta muutaman päivän kuluttua Tarasconilaisesta tuo alituisesti kintereillä oleva surumielinen kumppani tuntui ikävältä, se kun sitäpaitsi palautti hänen mieleensä kaikki hänen pettymyksensä ja selkkauksensa; sitten hän kävi katkeraksi ja oli vihoissaan elukan surullisuudelle, kyttyrälle ja suositetun hanhen muodolle. Sanalla sanoen, hän rupesi tuntemaan vastenmielisyyttä sitä kohtaan ja tuumi vain, miten pääsisi siitä erilleen; mutta eläin ei hellittänyt... Tartarin koetti eksyttää sen, mutta kameli löysi hänet aina; hän koetti juosta, kameli juoksi nopeammin... Hän huusi sille: "Mene tiehesi!" viskaten sitä kivillä. Kameli pysähtyi ja katsoi häneen surullisena; sitten se hetken kuluttua taas lähti astumaan eteenpäin ja saavutti aina lopulta Tartarinin. Tartarinin täytyi alistua kohtaloonsa.

Mutta kun Tarasconilainen kahdeksan päiväisen jalkamatkan jälkeen tomuisena ja uupuneena näki etäällä vihannuuden keskeltä pilkoittavan esiin ensimäiset Algierin valkoiset porrasalttaanit, kun hän oli saapunut kaupungin portille, meluavalle Mustapha-kadulle keskelle tsuaaveja, biskrejä ja mahonnilaisia, jotka kaikki häärivät hänen ympärillänsä katsellen, miten hän kameieineen astui ohi, niin silloin äkkiä hänen kärsivällisyytensä loppui: "Ei! ei!" huudahti hän, "tämä ei ikinä käy laatuun... enhän mitenkään saata astua sisään Algieriin moinen eläin seurassani!" Ja käyttäen hyväkseen tiheätä ohikulkevani ajopelien vilinää, hän poikkesi tien syrjään kentälle ja heittäytyi pitkäkseen ojaan...

Hetken kuluttua hän näki ylhäällä maantiellä kamelin harppailevan edelleen pitkin askelin ja levottomana ojentavan kaulaansa.

Silloin sankarin hartijoilta putosi suuri taakka, hän kömpi pois lymypaikastaan ja meni kaupunkiin syrjätietä, joka kulki hänen ostamansa pienen puutarhan aitauksen laitaa myöten.

VII.

Tuhasta tuleen.

Saavuttuaan talonsa edustalle Tartarin hämmästyi suuresti. Iltahämärä levisi, katu oli autiona. Ristikaariovesta, jonka neekerinainen oli unhoituksesta jättänyt sulkematta, kuului naurua, lasienkilinää, aukenevien sampanjatulppien pamauksia ja ylinnä kaikessa tässä melussa naisääni, joka iloisena ja kirkkaana lauloi:

Rakastatko, Marco la Belle Sä tanssia kukkaiskammioissa...

"Hiisi vieköön!" ärjähti Tarasconilainen kalveten, ja syöksyi pihalle.

Onneton Tartarin! Mikä näky sinua odotti... Pienen puutarhamajan holvikaarien alla, keskellä pulloja, leivoksia, hajalla olevia patjoja, piippuja, tamburiineja ja kitaroita, Baïa seisoi, ilman sinistä röijyä ja hametta, ilman muuta yllään kuin pieni hopeakuteinen harsopaita ja leveät vaaleanpunaiset housut. Hän lauloi laulua Marco la Belle keikuttaen takaraivollaan meriupseerin lakkia... Hänen jalkainsa juurella, matolla, uhkuen rakkautta ja marjahilloa, Barbassou, tuo ilkeä kapteeni Barbassou, oli vähällä haljeta naurusta häntä kuunnellessaan.

Kalpean, laihan, pölyisen, kiilusilmäisen ja pystytöyhtöisen Tartarinin tulo keskeytti kerrassaan nämät miellyttävät turkkilais-marseillelaiset kemut. Baïa älähti lyhyesti vinttikoira-naaraksen tavoin ja pakeni sisälle. Mutta Barbassou puolestaan ei joutunut hämilleen, vaan virkkoi, nauraen entistään hurjemmin:

"Kas niin! herra Tartarin, mitä nyt sanotte? Huomaatte kaiketi, että tuo naikkonen osaa ranskaa!"

Tarasconin Tartarin lähestyi häntä julmistuneena:

"Kapteeni!"

— Sanoinhan, että hän tulisi, ystäväiseni! huusi Mauritar marseillen murteella kumartuen yli toisen kerroksen gallerian ja nyökäyttäen päätään soman veitikkamaisesti. Miesparka, masennettuna vaipui alas istumaan eräälle rummulle. Hänen Maurittarensa osasi siis puhua marseillen murrettakin!