Part 8

"Sanoinhan, että Teidän piti varoa algierittareita!" virkkoi kapteeni Barbassou filosofisesti. "Samoin myös montenegrolaista ruhtinastanne."

Tartarin nosti päätään.

— Tiedättekö missä ruhtinas on?

"Eipä hän ole varsin kaukana. Hän on viideksi vuodeksi saanut vapaan asunnon Mustaphan vankilassa. Tuo veijari joutui kiinni juuri kun pisti kätensä toisen kukkaroon... Muuten ei häntä ensi kertaa pistetä talteeseen. Hänen ylhäisyytensä on jo istunut vankikopissa kolme vuotta jossakin muualla... odottakaapas! luulenpa että se oli juuri Tarasconissa."

— Tarasconissa!... huudahti Tartarin saaden äkkiä päähänsä selkeän välkähdyksen... Senpävuoksi hän tunsi vain yhden puolen kaupunkia...

"No tietysti... mikäli Tarasconia näkyy vankilasta... Oi, hyvä herra Tartarin, tässä kirotussa maassa täytyy pitää silmät hyvin auki, muuten saa kokea sangen suuria ikävyyksiä... Niinpä esimerkiksi tuo muetsinin juttu..."

— Mikä juttu? mikä muetsin?

"Peijakas vieköön! vastapäisen moskean muetsin, joka hakkaili Baïaa... Akbar kertoi jutun tässä joku päivä sitten, ja koko Algier nauraa sille vielä... Onpa todella hullunkurista, kuinka tuo muetsin laulaessaan torninsa huipulla rukouksiaan, Teidän nenänne edessä laverteli rakkauden selityksiä pikku kanasellenne, sopien kohtauksista hänen kanssaan ja samalla avuksi huutaen Allahia."

— Ovatko siis kaikki tässä maassa konnia?... ulvoi onneton Tarasconilainen.

Barbassou teki filosofimaisen liikkeen.

"No niin on, ystäväni, näissä uusissa maissa... Mutta vähätpä siitä! jos huolitte neuvojani, niin palaatte pian Tarasconiin."

— Palata Tarasconiin... se on helppo sanoa... Mutta rahat... Ettekö siis tiedä, kuinka minua peijattiin ja nyljettiin siellä erämaassa?

"Älkää sitä murehtiko!" virkkoi kapteeni nauraen... "_Zouave_-laiva lähtee huomenna, ja jos tahdotte vien teidät takaisin isänmaahan... suostutteko siihen, hyvä ystävä?... No, koska sopii, niin kaikki on hyvin. Teillä on vain yksi seikka sitä ennen tehtävänä. On vielä jälellä muutama samppanjapullo ja puoli simaleipää... istukaa tuohon sovinnollisesti!.,.."

Hieman vitkasteltuaan, kuten arvonsa vaati, Tarasconilainen suostui tarjoumukseen. Hän istuutui, ja sitten ryypättiin; Baïa tuli alas, kuullessaan lasien kilinän, lauloi loppuun laulun Marco la Belle, ja juhlaa jatkui myöhäiseen yöhön.

Kello kolmen ajoissa Tartarin, pää kevyenä ja jalat raskaina, palasi saattamasta ystäväänsä kapteenia, jolloin hän kulkiessaan moskean ohi muisti muetsinin ja hänen ilveensä, ja tämä pani hänet nauramaan. Seuraavassa tuokiossa sukkela kostonaate välkähti hänen aivoissaan. Moskean ovi oli auki. Hän astui sisälle, kulki pitkien korridorien läpi, joiden permanto oli matoilla peitetty, kiipesi yhä ylemmäksi portaita ja saapui viimein pieneen turkkilaiseen rukoushuoneeseen, jonka katossa keinui rautaristikkoinen lyhty, luoden valkoisille seinille haaveellisia varjoja.

Muetsin istui siinä divaanilla, iso turbaani päässä, valkeat turkikset yllä, Mostaganemin piippu suussa ja edessään suuri lasi täynnä kylmää absinttia, jota hän hartaasti hörpiskeli odottaessaan hetkeä, jolloin hänen tuli kehoittaa uskovaisia rukoilemaan... Nähdessään Tartarinin hän pudotti piippunsa säikähtyneenä.

"Suu kiinni, pappi", ärjäsi Tarasconilainen, jolla tuumansa toteuttaminen oli mielessä... "Tänne nopeasti turbaanisi ja kaapusi!..."

Turkkilainen pappi, pahasti vavisten, antoi turbaaninsa, kaapunsa ja mitä vain. Tartarin pynttäsi itsensä niihin ja meni arvokkaana minaretin kuistille.

Meri loisti kaukana. Valkeat katot kiilsivät kuutamossa. Meren tuulahdus toi mukanaan jonkun myöhästyneen kitaransäveleen.... Tarasconilainen muetsin antautui hetken hartautensa valtoihin, sitten hän kohottaen kätensä, rupesi veisaamaan ylen kimakalla äänellä:

"_La Allah il Allah_... Muhamed on vanha lörpöttelijä... Itämaat, Koraani, pashat, jalopeurat, maurittaret, eivät ole mistään kotoisin!... Ei enää ole 'turkkilaisia'... On vaan riettaita veijareita... Eläköön Tarascon!..."

Ja kuuluisan Tartarinin huutaessa arapian ja provensaalin sekaisella siansaksalla neljään ilmansuuntaan merelle, kaupungille, tasangolle ja vuorelle päin hilpeätä tarasconilaista kiroustaan, toisten muetsinien kirkas ja vakava ääni vastasi jatkuen minaretista minaretiin, ja yläkaupungin viimeiset uskovaiset löivät hurskaasti rintoihinsa.

VIII.

Tarascon! Tarascon!

Puolipäivä. _Zouave_-laivan höyrypannua kuumennetaan; pian lähdetään matkaan. Ylhäällä Valentinen kahvilan balkongilla herrat upseerit tähtäilevät kaukoputkiaan ja tulevat, eversti ensinnä, ja sitten muut arvon mukaan, tähystelemään tuota pientä onnellista laivaa, joka lähtee Ranskaan. Tämä on sotilas-yliesikunnan huveja... Alhaalla ankkuripaikka kimaltelee. Vanhojen rantahietaan uponneiden turkkilaisten kanuunoiden perät hohtavat päivänpaisteessa. Matkustajat jouduttavat askeleitaan. Biskrit ja mahonnilaiset kasaavat matkatavaroita veneisiin.

Tarasconin Tartarinilla ei ole matkatavaroita. Tuossa hän nyt astuu rantaan Meri-katua pitkin pienen torin halki, jolla kasvaa banaaneja ja vesimeloneja, ja hänen seurassaan on hänen ystävänsä Barbassou. Onneton Tarasconilainen on jättänyt maurilaisille rannoille asearkkunsa ja illusioninsa, ja nyt hän, kädet taskuissa, valmistautuu meritse kulkemaan Tarasconia kohti... Tuskin on hän hypähtänyt kapteenin laivaveneeseen, kun hengästynyt eläin tulla nelistää torin taustalta häntä kohti. Se on kameli, uskollinen kameli, joka vuorokauden on etsinyt isäntäänsä ympäri Algieria.

Tartarinin nähdessä sen, hänen kasvojen väri vaihtuu ja hän on olevinaan tuntematta eläintä; mutta kameli ei hellitä. Se häärii pitkin rannasta. Se huutaa ystävälleen ja katselee häntä hellästi: "Ota minut mukaasi", näyttää sen surullinen silmä sanovan, "ota minut mukaasi veneeseen ja vie minut kauas tästä kierokuvaisesta Arapiasta, näiltä naurettavilta Itämailta, joka on täynnä höyryvetureita ja kyytivaunuja, missä minä poloinen — syrjähän sysätty kameli parka — en tiedä mitä tehdä. Sinä olet viimeinen turkkilainen, minä olen viimeinen kameli... Älkäämme enää erotko toisistamme, Tartarin..."

— Onko tämä kameli Teidän omanne? kysäsee kapteeni.

"Ei suinkaan!" vastaa Tartarin, joka kauhusta värisee ajatellessaan, että hänen pitäisi astua Tarasconiin tällaisen naurettavan saattovartijan seurassa; ja julkeasti kieltäen onnettomuuksiensa kumppanin, hän potkasee algierilaista maata, lykäten veneen ulos rannasta... kameli tunnustelee vettä sieramillaan, ojentaa kaulaansa, panee luunsa ryskimään, syöksyy veteen veneen jälkeen ja ui sen rinnalla _Zouave_ laivaa kohti, kupera selkä kelluen kurpitsipullon tavoin vedessä ja pitkä kaula pystyssä kuin kolmisoutolaivan keula.

Vene ja kameli saapuivat yhdessä höyrylaivan kyljelle.

"Totta puhuen, niin tuo kameli minua säälittää!" sanoi kapteeni Barbassou vallan liikutettuna, "minun tekee mieli ottaa se laivaan.... Tultuamme Marseilleen lahjoitan sen eläintieteelliseen puutarhaan."

Merivettä valuva raskas kameli hinattiin nostokoneiden ja köysien avulla kannelle, ja _Zouave_-laiva lähti matkaan.

Niinä kahtena päivänä, jotka kuluivat merimatkaan, Tartarin pysyi yksin kojussaan, ei sentähden, että meri olisi ollut raivoisa tai että _chechia_ olisi saanut liiaksi kärsiä, vaan senvuoksi että tuo riivattu kameli, heti herransa ilmestyttyä kannelle, hilpeyttä herättävällä tavalla hääri hänen ympärillään... Eipä ennen ole nähty kamelin siihen määrään osoittavan mieltymystään kuolevaista kohtaan!...

Hetki hetkellä Tartarin kojunsa pyöreästä ikkunasta, johon hän välistä pisti nenänsä, näki algierilaisen sinitaivaan vaalenevan; sitten hän viimein, hopeanhohtoisena aamunkoiton hetkenä, onnellisena kuuli kaikkien Marseillen kellojen soivan. Oltiin perillä... _Zouave_-laiva laski ankkurin.

Ystävämme, jolla ei ollut matkatavaroita, astui sanaakaan virkkamatta maihin, kulki kiireisesti Marseillen halki, yhä peljäten, että kameli häntä seuraisi, eikä hän hengittänyt vapaasti, ennenkuin hän oli päässyt turviin kolmannen luokan rautatievaunuun ja vieri hyvää vauhtia Tarasconia kohti... Mutta tämä turvallisuuden tunne oli liian aikainen! Tuskin ollaan päästy parin peninkulman päähän Marseillestä, kun kaikkien matkustajien päät tuppautuvat ikkunoiden ääreen. Huudetaan, ihmetellään. Tartarin vuorostaan katsoo ulos, ja... mitä hän näkee!... Kamelin, nähkääs, luopumattoman kamelin, joka laukkaa pitkin kiskoja huimaavaa vauhtia junan jälessä ja pysyen sen kintereillä. Epätoivoisana Tartarin kyyristyi takaisin nurkkaansa ja sulki silmänsä.

Tämän onnettoman retkikunnan loputtua oli hän toivonut huomaamattomana pääsevänsä pujahtamaan kotia. Mutta tuon kookkaan nelijalkaisen elukan tähden se oli mahdotonta. Oi, taivaan Herra, millä lailla hänen pitikään palata kotia! ilman äyriä taskussa, ilman jalopeuroja, tyhjin käsin... Mutta kameli seurassaan!...

"Tarascon!... Tarascon!..."

Täytyi poistua junasta...

Oi sinuas kauhistusta! tuskin oli sankarin _chechia_ tullut näkyviin vaunun ovesta, kun voimakas huuto: "Eläköön Tartarin!" pani asemarakennuksen lasikaton täräjämään. — "Eläköön Tartarin! eläköön jalopeurojen tappaja!" Ja fanfaarit ja lauluseurojen sävelet kajahtivat ilmoille... Tartarin oli menehtymäisillään; hän luuli että tämä kaikki oli ivaavaa uskottelemista. Mutta hän olikin erehtynyt. Koko Tarascon oli asemalla, lakit ilmassa ja suosiotaan ilmaisten. Siinä on kelpo päällikkö Bravida, asekauppias Costecalde,' presidentti, apteekkari, ja koko lakkien metsästäjäin jalo joukko, joka häärii johtajansa ympärillä ja kantaa hänet riemukulussa portaita alas...

Omituinen kangastuksen vaikutus! Bravidalle lähetetty sokean jalopeuran talja oli kaiken tämän melun aiheuttanut. Tämä vaatimaton vuota, joka oli pantu näytteille klubiin, oli pannut Tarasconilaisten päät pyörälle. Sémaphore-lehti oli puhunut. Oli keksitty kokonainen näytelmä. Tartarin ei enää ollut tappanut vain yhden ainoan jalopeuran, hän oli tappanut kymmenen jalopeuraa, kaksikymmentä jalopeuraa, lukemattomia jalopeuroja! Tartarin olikin Marseilleen saapuessaan tietämättänsä kuuluisa, ja innokas sähkösanoma oli pari tuntia ennen häntä sieltä saapunut hänen synnyinkaupunkiinsa.

Mutta ylimmilleen nousi kansan riemu, kun nähtiin oudon eläimen, pölyn ja hien peittämänä ilmestyvän sankarin taakse ja harppailevan alas asematalon portaita. Tarascon luuli hetkisen, että sen muinainen "Taraski" oli palannut.

Tartarin rauhoitti maamiehiään:

"Se on kamelini", sanoi hän.

Ja jo hän, tarasconilaisen auringon vaikutuksesta, joka vaistomaisesti panee valehtelemaan, lisäsi, taputtaen kamelin kyttyrää:

"Se on jalo eläin!... Se on nähnyt minun tappavan kaikki jalopeurani."

Senjälkeen hän tutunomaisesti tarttui päällikön käsivarteen, punoittaen onnesta, ja kamelinsa seuraamana, lakkien metsästäjäin ympäröimänä, kansan suosionhuutoja kohottaessa, hän hiljakseen suuntasi kulkunsa jättiläispuu-talolle. Ja astuessaan hän rupesi kertoilemaan suuria metsästysretkiään.

"Ajatelkaapa", sanoi hän, "kun eräänä iltana keskellä Saharaa..."