Part 6

"No, ehkäpä se ei olekaan sama henkilö.... Olettakaamme, että olen sekoittanut tähän toisen.... Mutta, nähkääs, herra Tartarin, joka tapauksessa on parasta, että olette varoillanne algierilaisten maurittarien ja montenegrolaisten ruhtinasten suhteen!..."

Tartarin kohosi jalustimillaan ja näytti pahasti irvistelevän.

— Ruhtinas on ystäväni, herra kapteeni.

"Hyvä; hyvä! älkäämme toki suuttuko.... Ettekö tule juomaan absinttia? Ette huoli. Ettekö tahdo lähettää jotakin sanaa kotimaahan?... Vai ei sitäkään.... No hyvä! onnea matkalle siis... Kuulkaahan kuitenkin, veliseni, minulla olisi hyvää ranskalaista tupakkia, jos tahtoisitte ottaa muutaman piipullisen... Ottakaahan toki, no ottakaahan toki! Se on tekevä Teille hyvää.... Nuo kirotut itämaalaiset tupakkilajit himmentävät ajatuksenne."

Tämän jälkeen kapteeni kiinnitti jälleen huomionsa absinttiin, ja Tartarin ajatuksiin vaipuneena, jatkoi hiljaisessa ravissa matkaansa pienelle asunnolleen.... Vaikka hänen suuri sielunsa kieltäytyi uskomasta mitään äsken kuulemastaan, olivat Barbassoun salaviittaukset saattaneet hänet surulliseksi; lisäksi luonnonomaiset kiroukset ja kotiseudun murre olivat hänessä herättäneet hiljaista omantunnonvaivaa.

Kotonaan hän ei tavannut ketään. Baia oli kylpemässä... Neekerinainen tuntui hänestä rumalta ja talo surulliselta... Sanattoman surumielisyyden raatelemana hän istuutui suihkulähteen reunalle ja pisti piippuunsa Barbassoun antamaa tupakkia. Tämä tupakki oli kääritty palaseen "Sémaphore"-lehteä. Kun hän kääri auki tätä sanomalehden liuskaa, hänen synnyinkaupunkinsa nimi pisti silmään.

_Meille kirjoitetaan Tarasconista_:

"Kaupunki on kauhean pelon alaisena. Jalopeurain metsästäjä, Tartarin, joka on matkustanut Afrikkaan ampumaan noita suuria kissaeläimiä, ei ole moneen kuukauteen antanut tietoja itsestään... Miten on tuon sankarimaisen kansalaisemme käynyt?... Tuskin rohkenee sitä arvaillakaan, kun tuntee, kuten me, tuon hehkuvan sielun, tuon uljuuden, tuon seikkailuhalun... Liekö hän, kuten moni muu, hautautunut hiekkaan, vai liekö hän joutunut jonkun Atlas-vuorten hirviön hampaan saaliiksi, hirviön, jonka vuodan hän oli kaupungin kunnallishallitukselle luvannut?... Hirvittävä epävarmuus! Tosin muutamat neekerikauppiaat, jotka tulivat Beaucairen markkinoille, väittävät kohdanneensa keskellä erämaata europpalaisen, joka ulkomuodoltaan oli hänen kaltaisensa, ja joka kulki Tombuktua kohti... Jumala varjelkoon meidän Tartariniamme!"

Luettuaan tämän Tarasconilainen punastui, vaaleni ja värisi. Koko Tarascon ilmestyi hänen eteensä: klubi, lakkien metsästäjät, Costecalden vihreä nojatuoli, ja liidellen kaiken tämän yläpuolella hajasiipisen kotkan tavoin, kelpo päällikkö Bravidan hirvittävät viikset.

Silloin Tarasconin Tartarin, ajatellessaan, että oli siinä raukkamaisesti loikomassa matollaan, sillä välin kuin luultiin hänen tuhoilevan petoja, häpesi itseään ja rupesi itkemään.

Äkkiä sankari keikahti pystyyn:

"Jalopeuran ajoon! jalopeuran ajooni"

Ja syöksyttyään pieneen tomuiseen koppiin, missä uinailivat hänen suojustelttansa, rohtolaatikkonsa, sisäänpannut herkut ja asearkut, hän laahasi ne keskelle pihaa.

Tartarin-Sancho oli henkensä heittänyt; Tartarin-Quijote yksin jäi eloon.

Kiireesti hän tarkasti kapineensa, asesti itsensä, pani itsensä täysiin tamineisiin, veti jalkaansa suuret saappaat, kirjoitti pari sanaa ruhtinaalle, uskoen hänen hoitoonsa Baïan ja pistäen kuoreen muutamia kyyneleiden kostuttamia sinisiä seteleitä, ja seuraavassa tuokiossa peloton Tarasconilainen istui Blidah’n tiellä vierivissä kyytivaunuissa, jätettyään kotiaan neekerinaisen hämmästyneenä katselemaan narghilepiippua, turbaania, turkkilaisia babushi jalkineita, ja kaikkia Sidi Tart'rin jälkeenjättämiä vaatekappaleita, jotka sikin sokin riippuivat pienten valkeiden apilakuvioiden koristamassa galeriassa.

KOLMAS OSA

JALOPEUROJEN PARISSA

I.

Vieraaseen maahan siirretyt kyytivaunut.

Nämät kyytivaunut olivat vanhanaikuiset, sisästä verhotut muinaisen muodin mukaan sinisellä värinsä menettäneellä veralla; siihen oli kiinnitetty suunnattoman suuria karkeita villatupsuja, jotka muutaman tunnin matkan kuluttua kaahnaavat rakkoja matkustajan selkään... Tarasconin Tartarin oli saanut paikakseen nurkan vaunujen takaosassa; hän asettui siihen niin mukavasti kuin suinkin ja odottaessaan sitä hetkeä, jolloin saisi vetää sieramiinsa Afrikan suurten petojen myskille tuoksahtavia hikihöyryjä, täytyi sankarin tyytyä tuohon hyvään vanhaan kyytivaunu-tuoksuun, joka on eriskummallinen sekoitus tuhansista lemuista nimittäin miesten, hevosten, naisten, nahan, ruokatavaroiden ja mädänneitten olkien hajusta.

Tässä kyytivaunujen takaosassa oli vähän kaikenlaista. Munkki, juutalaisia kauppiaita, kaksi kevyttapaista naista, jotka matkustivat rykmenttiinsä — husaarien kolmanteen —, Orléansville’stâ kotoisin oleva valokuvaaja... Mutta, vaikka seura olikin näin vaihteleva ja viehättävä, ei Tarasconilaisen tehnyt mieli puhella, vaan hän istui siinä kokonaan ajatuksiinsa vaipuneena, käsivarsi pujoitettuna seinän tukisilmukkaan ja karabiinipyssyt polvien välissä... Hänen äkillinen lähtönsä, Baïan tummat silmät, kauhea metsästysretki, jolle hän aikoi, kaikki tämä saattoi hänen aivonsa häiriötilaan; ja paitsi tätä, huolimatta hänen patriarkkaalisesta ulkomuodostaan, nämät keskelle Afrikkaa siirretyt europpalaiset kyytivaunut himmeästi palauttivat hänen mieleensä hänen nuoruutensa aikuisen Tarasconin, retket kaupungin ympäristöön, pienet päivälliset Rhônen rannoilla ja koko joukon muistoja.

Vähitellen yö saapui. Konduktööri sytytti lyhtynsä... Ruostuneet vaunuramut hypähtelivät ryskien vanhoilla pontimillaan; hevoset ravasivat ja kulkuset tiukkuivat. Silloin tällöin vaunujen katolta kuului kauhea rautakalujen räminä... Sen aikaansaivat asekimput.

Tarasconin Tartarin, miltei unenpöpperöön vaipuneena, katseli hetken matkustajia, joita epätasaisen tien aiheuttamat sätkäykset lystikkäästi ravistivat; he näet tanssivat hänen edessään kuin hurjat aaveet. Sitten hänen ajatuksensa himmenivät, eikä hän enää eroittanut muuta kuin pyöränakselin vaikeroimisen ja vaununkylkien valitukset...

Äkkiä ääni, vanha hengettären ääni, käheä ja sortunut, mainitsi Tartarinia nimeltä. "Herra Tartarin! herra Tartarin!"

— Kuka minua kutsuu?

— Me, herra Tartarin; ettekö tunne meitä?... Olemmehan nuo vanhat kyytirattaat, jotka kaksikymmentä vuotta sitten — toimitimme virkaamme Tarasconin ja Nîmes’n välillä... Kuinka monasti olemme kuljettaneet teitä ja ystäviänne, mennessänne lakkeja ampumaan Joncquières’n tai Bellegarde’n tienoille!... Emme Teitä heti tunteneet, turkkilaisen lakkinne ja lihavuutenne takia; mutta heti kun rupesitte kuorsaamaan, niin vies sun peijakas, tunsimme Teidät heti!

— Hyvä, hyvä, virkkoi Tarasconilainen hieman kiukustuneena.

Sitten hän leppyen lisäsi:

— No, mutta miksi, vanhusparka, olette tänne joutunut?

— Oi! hyvä herra Tartarin, emmehän tänne vapaaehtoisesti tullut, sen Herra tiesi... Niin pian kuin Beaucairen rautatie valmistui, ei meitä pidetty enää mihinkään kelpaavana, vaan lähetettiin tänne Afrikkaan... Emmekä me ole ainoat! melkein kaikki Ranskan kyytivaunut on samoin siirretty maasta pois kuin mekin. Meitä pidettiin liian vanhoillisina, ja senpävuoksi nyt täällä kaikki vietämme galeeriorjan elämää... Ranskassa meitä kutsutaan Algerian rautateiksi.

Tällöin vanhat kyytivaunut huokasivat syvään; sitten ne jatkoivat:

"Voi sentään, herra Tartarin, kuinka suuresti kaipaamme kaunista Tarasconiamme! Siellä vietettiin tuota kultaista nuoruuden aikaa! Olisittepa vain silloin nähnyt meidän lähtevän liikkeelle aamuisin pestyinä puti puhtaiksi ja loistaviksi, pyörät äsken maalattuina, lyhdyt säteilevinä kuin kaksi aurinkoa ja kattopeite aina öljyllä hierottuna. Siinä kannatti olla ja kuunnella ajurin läimäyttävän piiskallaan ja laulavan laulua: _Hei illalla, on Taraski vaan!_ sekä nähdä konduktöörin, pilettitorvi vyöllä, kirjailtu lakki korvalla, viskaavan yhdellä jätkäyksellä pienen, alati vihaisen, koiransa vaunujen kuomille, sekä itse hypähtävän ylös ajopeleihin huutaen: 'Anna mennä vain!' Silloin nelivaljakkomme rupesi eteenpäin tömistämään, kulkusten soidessa, koirien haukkuessa, toitotuksien kajahtaessa; silloin ikkunat aukenivat, ja koko Tarascon katseli ylpeänä kuinka sen kyytivaunut vyöryivät eteenpäin pitkin suurta Kuninkaantietä.

"Sepä vasta oli oiva tie, herra Tartarin, leveä, hyvin hoidettu, kilometripatsaineen, pienine, säännöllisesti sijoiteltuine kivikasoineen sekä kummallekin puolelle ryhmittyneine sievine oliivi- ja viinitarhoineen... Tämän lisäksi kievaripaikkoja vähän päästä ja levähdyksiä joka viides minuutti... Entä matkustajani sitten, mitä kunnon väkeä! Pormestareita tai kirkkoherroja, jotka matkustivat Nîmes’een tervehtimään prefektiään tai piispaansa, kunnon silkkikauppiaita, jotka vallan rehellisesti tulivat Mazet’sta, lomaansa viettäviä koululaisia, aamulla partansa huolellisesti ajaneita talonpoikia, koruompeleiset paidat yllä, ja ylhäällä vaunujen kattokerroksessa, kaikki Te, herrat lakkien metsästäjät, jotka aina olitte niin hyvällä tuulella ja jotka lauloitte niin hyvin kukin 'oman laulunsa', palatessanne kotia iltaisin tähtien tuikkiessa!...

"Nyt ovat olot kokonaan muuttuneet... Herra tietää, millaista väkeä nyt kuormanamme kuljetamme! vääräuskolaisjoukkoa, joka on tullut tiesi mistä ja joka täyttää meidät syöpäläisillä; neekereitä, beduiinejä, sotavanhuksia, seikkailijoita kaikista eri maista, ryysyisiä siirtolaisia, jotka läkähyttävät meidät piipunsavullaan, ja kaikki nämät ihmiset puhuvat kieltä, josta ei edes isä Jumala mitään ymmärtäisi... Näette tämän lisäksi miten meitä kohdellaan! Ei koskaan harjata, eikä pestä. Kitsaasti ja vastenmielisesti meille myönnetään pyörävoidettakin... Muinaisten suurten, hyvien ja sävyisten hevostemme asemesta on nyt eteemme pantu pienet arapialaiset hevoskaakit, joilla on piru nahassa, jotka tappelevat, purevat toisiaan, hypähtelevät juostessaan kuin vuohet ja taittavat aisamme kavionlyöneillään... Ai!... ai!... nyt se alkaa taas... Ja tiet sitten! Tässä vielä käy laatuun, koska olemme lähellä hallitusta; mutta etempänä se loppuu, siellä ei ole tiestä puhettakaan. Kuljetaan vain, miten voidaan, halki tasankojen ja yli mäkien, kautta vaivaispalmu- ja maslikkilehtojen... Ei mitään varmaa levähdyspaikkaa. Konduktöörin mielivallan mukaan pysähdytään milloin toisen vuokratalon kohdalle, milloin taas toisen.

"Välistä tuo vehnus panee meidät tekemään kahden peninkulman pituisen koukun, kun tahtoo mennä jonkun tuttavansa luo juomaan absinttia tai maalaisviiniä... Sitten käsketään ajuria ahkerasti viljelemään piiskaa, sillä hukkaan mennyt aika on jälleen voitettava. Aurinko paahtaa, tomu polttaa! Piiskaa päälle vain: Tartutaan kiinni tiellä, ollaan kaatumaisillaan! Piiskaa vain! Kuljetaan kahlaten rantoja, saadaan nuhaa, kastutaan ja ollaan vähällä hukkua... Piiskaa, piiskaa, piiskaa!... Kuvitelkaapa sitten iltaa, kun vettä valuen — se muka tekee hyvää meidän ikäisellemme, kun luuvalo särkee jâsenissâ!... Sitten saa nukkua taivasalla karavaanimajan pihalla, joka on avoinna kaikille tuulille. Yöllä shakaalit ja hyenat tulevat nuuskimaan kirstujamme, ja rosvoilemaan lähteneet sotamiehet, jotka pelkäävät kastetta, pujahtavat lämpimiin kammioihimme... Sellaista elämää me nyt vietämme, hyvä herra Tartarin parka, ja niin on jatkuva siihen päivään saakka, jolloin auringon polttamina, kosteiden öiden lahottamina olemme kaatuneet — kun emme enää voi muuta tehdä — johonkin huonoon tien mutkaan, missä arapialaiset keittävät _kusskuss’iaan_ [Kusskuss on puurontapaista, arapialaisten mieliruokaa. Suoment. huom.] vanhan runkomme sirpaleilla..."

— Blidah! Blidah! huusi konduktööri avaten vaunujen oven.

II.

Luku, jossa tutustutaan pieneen herrasmieheen.

Himmeästi Tarasconin Tartarin näki sumuisista vaununikkunoista sievän torin alaprefektin asuntopaikalla; se oli säännöllinen, holvikäytävien ympäröimä ja istutettuna oranzhipuilla. Keskellä tätä toria pienet sotamiehet äksierasivat kirkkaassa aamuruskon levittämässä ruusunpunavalossa. Kahvilat siirsivät syrjään ikkunaluukut. Torin kulmassa oli vihanneskojuja... Tämä oli varsin hupaista, mutta se ei vielä haiskahtanut jalopeuralle.

"Etelään!... yhä kauemmaksi etelään!" mutisi kunnon Tartarin, ruveten jälleen nojaamaan soppeensa.

Samassa vaunujen ovi aukeni. Raitis ilmantuulahdus syöksähti sisälle, tuoden mukanaan oranzhikukille tuoksahtavilla siivillään pienen vanhan herrasmiehen, jolla oli pähkinänruskea pitkä lakki yllä; hän oli kuihtunut, ryppyinen, tarkan näköinen, kasvot nyrkin kokoiset, silkkinen musta kaulahuivi kämmenen levyinen, nahkasalkku kainalossa, sateenvarjo kädessä; sanalla sanoen: täydellinen kylännotario.

Huomattuaan Tarasconilaisen sota-aseet, tuo pikku herrasmies, joka oli istuutunut vastapäätä häntä, näytti hyvin hämmästyneeltä ja rupesi katselemaan Tartarinia rasittavan tarkasti.

Hevoset riisuttiin ja pantiin taaskin valjaisiin, kyytivaunut lähtivät liikkeelle... Pikku herra yhä vain katseli Tartarinia... Viimein Tarasconilainen suuttui.

"Aseeni kenties ihmetyttävät Teitä?" virkkoi hän katsoen vuorostaan pikku herraa suoraan silmiin.

"Ei suinkaan! vaan ne minua häiritsevät", virkkoi toinen hyvin tyyneenä; ja itse teossa Tarasconin Tartarin suojustelttoineen, revolvereineen, molempine koteloissa olevine pyssyineen, metsästyspuukkoineen, — puhumattakaan hänen luontaisesta lihavuudestaan, anasti paljon tilaa...

Pienen herran vastaus häntä harmitti:

— Kuvitteletteko kenties minun menevän jalopeurajahtiin Teidän sateenvarjonne aseenani? huomautti tuo suuri mies ylpeänä.

Pikku herra katseli sateenvarjoaan, hymyili hiljalleen; sitten hän jatkoi yhtä järkähtämättömän tyyneenä:

"Te, hyvä herra, olette siis...?"

— Tarasconin Tartarin, jalopeurojen tappaja!

Lausuessaan näitä sanoja, peloton Tarasconilainen ravisti "chechian" tupsua kuin harjaa ainakin.

Kyytivaunuissa syntyi yleinen hämmästys.

Munkki teki ristimerkin, tytöt päästivät hiljaisia kauhunhuutoja, ja Orléansvillen valokuvaaja lähestyi jalopeurojen kaatajaa, uneksien jo erinomaista kunniaa saada valokuvata hänet.

Mutta pikku herrasmies ei vain joutunut hämilleen.

"Joko olette tappanut montakin jalopeuraa, herra Tartarin?" kysyi hän hyvin levollisesti.

Tarasconilainen vastasi hänelle aika tavalla:

— Montako olen tappanut, herraseni!... Tahtoisinpa vain, että Teillä olisi yhtä monta hiuskarvaa päässä!

Ja koko seura nauramaan ja katselemaan kolmea keltaista hiuskarvapahaista, jotka sojottivat esiin pikku herran kallosta.

Orléansvillen valokuvaaja puuttui vuorostaan puheeseen:

"Kylläpä se on hirvittävä toimi tuo Teidän ammattinne, herra Tartarin!... Taitaapa välistä ottaa kovalle.... Niinpä esim. tuo herra Bombonnel parka..."

— Niin! tuo pantterien tappaja, virkkoi Tartarin ylenkatseellisesti.

"Tunnetteko hänet?" kysäsi pikku herra.

— Kyllä kai, peeveli soikoon, minä hänet tunnen... Olemmehan senkin seitsemän kertaa yhdessä metsästäneet.

Pikku herra hymyili: "ajatteko siis myöskin panttereja, herra Tartarin?"

— Joskus, ajan ratoksi... tiuskasi raivostunut Tarasconilainen.

Hän lisäsi kohottaen päätään sankarimaisesti ja täten saattaen molempien tyttöjen sydämet leimuamaan.

— Se ei ole jalopeurajahdin veroista!

"No niin", rohkeni Orléansvillen valokuvaaja huomauttaa, "pantteri, totta vie, ei ole muuta kuin suuri kissa..."

— Vallan niin! sanoi Tartarin, joka hyvin mielellään hiukan himmensi herra Bombonnel’in mainetta, etenkin näitten naisten edessä.

Nyt kyytivaunut pysähtyivät, konduktööri aukaisi oven ja kääntyi pikku vanhuksen puoleen:

"Olette perillä, hyvä herra", virkkoi hän hänelle hyvin kunnioittavasti.

Pikku herra nousi, astui alas vaunuista ja tokaisi ennenkuin sulki oven:

"Sallitteko minun antaa Teille neuvon, herra Tartarin?"

— Minkä sitten, herraseni?

"Olettepa, saakeli vie, kunnon miehen näköinen, ja senpä vuoksi sanon Teille suoraan, miten asianlaita on... Palatkaa pian takaisin Tarasconiin, herra Tartarin... Hukkaatte täällä aikaanne... Täällä siirtomaissa on tosin vielä joku pantteri; mutta, oi onnen oikkua, se on liian pieni otus Teille... Mitä jalopeuroihin tulee, ne ovat jo loppuneet. Algeriassa niitä ei enää ole... ystäväni Chassaing äsken tappoi viimeisen."

Tämän sanottuaan pikku herrasmies tervehti, sulki oven ja meni tiehensä nauraen, salkku kainalossa ja sateenvarjo kädessä.

"Konduktööri", kysyi Tartarin irvistäen kiukkuisena naamaansa, "kuka tuo ukko nahjus oli?"

— Kuinka, ettekö häntä tunne? Sehän oli herra Bombonnel.

III.

Jalopeuraluostari.

Milianah’ssa Tarasconin Tartarin nousi pois kyytivaunuista ja antoi niiden jatkaa matkaansa etelää kohti.

Mies, joka kaksi päivää oli pahoin saanut kokea kuoppaisen tien tuottamia tärähdyksiä ja kaksi yötä oli tirkistelyt kyytivaunujen ovesta, eikö havaitsisi kentillä tai tien laidalla jonkun jalopeuran hirvittävää varjoa, mies joka näin paljon unettomuutta oli kokenut, ansaitsi kieltämättä muutaman tunnin lepoa. Sitäpaitsi, sanoaksemme koko totuuden, rehellisen Tartarinin, tuon epäonnistuneen kohtauksensa jälkeen herra Bombonnel’in kanssa, oli ollut paha ollakseen, huolimatta aseistaan, hirvittävistä irvistyksistään, punaisesta lakistaan, Orléansvillen valokuvaajan ja kolmannen husaarirykmentin neitosten edessä.

Hän kulki siis pitkin Milianah’n leveitä katuja, joiden kahden puolen oli kauniita puita ja joilla loiski suihkukaivoja; mutta etsiessään sopivaa hotellia, ei miesparka saattanut pidättäytyä ajattelemasta Bombonnelin sanoja... Entä jos hän sentään oli puhunut totta? Entä jos ei enää ollutkaan jalopeuroja Algeriassa?... Mitä hyödyttivät siinä tapauksessa kaikki nämät harppailemiset, kaikki vaivannäöt?...

Äkkiä, kadun mutkassa sankarimme tuli suoraan vastapäätä... ketä? Arvatkaapa... Muhkeata jalopeuraa, joka odotti kahvilan oven edustalla, ja joka istui kuninkaallisena, harja kiiltäen auringonpaisteessa.

"Mitä joutavia minulle sanottiinkaan, ettei niitä muka enää ole?" huudahti Tarasconilainen hypähtäen taaksepäin... Kuullessaan tämän huudahduksen, jalopeura kumarsi alas päänsä, otti suuhun eteensä kadulle pannun puukupin ja ojensi sitä nöyrästi Tartariniin päin, joka oli liikkumaton hämmästyksestä... Ohikulkeva arapialainen viskasi suuren kuparikolikon kuppiin; jalopeura heilutti häntäänsä... Silloin Tartarin käsitti kaikki. Hän näki, mitä mielenliikutus aluksi oli estänyt häntä näkemästä, nimittäin koko joukon väkeä ryhmittyneenä kesytetyn sokean jalopeuran ympäri ja kaksi kurikoilla asestettua suurta neekeriä, jotka kuljettivat sitä jaloittelemassa kaupungilla, kuten savoijilainen pikku tyttöään.

Tarasconilaisen veri kuohahti siinä silmänräpäyksessä: "Te konnat", äijäsi hän jyrisevällä äänellä, "täten halventaa näitä jaloja eläimiä!" Ja hyökäten jalopeuran luo, tempasi hän pois tuon saastaisen puukupin sen kuninkaallisista leuanpielistä... Molemmat neekerit, jotka luulivat olevansa tekemisissä varkaan kanssa, hyökkäsivät Tarasconilaisen kimppuun kohotetuin nuijin... Siitäpä syntyi mellakka.... Neekerit löivät, vaimot itkeä pillittivät, lapset nauroivat. Vanha juutalainen suutari huusi puotinsa sopesta; "Vieke se piru pölisi huosta!" Jalopeurakin, keskellä sokeutensa yötä, yritti kiljua, ja onneton Tartarin vieri, epätoivoisen taistelun jälkeen, maahan keskelle suuria kuparikolikoita ja uloslakastuja rikkoja.

Tänä hetkenä eräs mies halkaisi väkijoukon, karkoitti neekerit ainoalla sanalla, vaimot ja lapset käden liikkeellä, nosti Tartarinin ylös, harjasi ja ravisteli häntä ja pani hänet istumaan kadun kulmapylväälle.

"Kuinka, ruhtinas, tekö täällä olette?... kysäsi kelpo Tartarin hieroen kylkeään.

"Kyllä kai! urhea ystäväni, minäpä olen kun olenkin... Heti saatuani kirjeenne, uskoin Baïan hänen veljensä huostaan, vuokrasin kyytirattaat, matkustin viisikymmentä peninkulmaa täyttä laukkaa, ja saavuinpa juuri oikeaan aikaan temmatakseni Teidät noiden roistojen petomaisista käsistä... Mitä, Herran nimessä, olette tehnyt, kun olitte sekaantunut tuohon ikävään jupakkaan?"

— No, nähkääs, ruhtinas! Enhän muuta saattanut tehdä, nähdessäni tuon onnettoman jalopeuran, puukuppi hampaissa, nöyryytettynä, voitettuna, pilkattuna ja koko tuon muhamettilaisen roskajoukon ivan esineenä...

"Erehdytte, jalo ystäväni. Tämä jalopeura on heillä päinvastoin kunnioituksen ja ihailun esineenä. Se on pyhä eläin, joka kuuluu Mahommed-ben-Audan kolmesataa vuotta sitten perustamaan suureen jalopeura-luostariin; sen muodostaa niin sanoakseni hirvittävä ja hurja munkkikunta, joka kiljuu ja tuoksahtaa pedon lemulle. Erityiset munkit näet kasvattavat ja kesyttävät sadottain jalopeuroja, jotka he sitten almua keräävien veljien kaitsemina lähettävät ympäri Pohjois-Afrikkaa... Niitä lahjoja joita veljet saavat vastaanottaa, käytetään tuon luostarin sekä erään moskean ylläpitoon. Se, että nuo kaksi neekeriä äsken olivat niin kiukkuiset, johtuu siitä heidän vakaumuksestaan, että, jos heiltä kerjäämistään kuparikolikoista vain yksikin varastetaan, heidän johdettavansa jalopeura oitis syö heidät suuhunsa."

Kuullessaan tätä epätodennäköistä, mutta kuitenkin totuudenmukaista kertomusta, Tarasconin Tartarin mutisi äänekkäästi mielihyvästä.

"Pääasia tässä kaikessa", virkkoi hän ikäänkuin johtopäätöksenä, "on mielestäni se, että, sanoi herra Bombonnel mitä hyvänsä, Algeriassa vielä on jalopeuroja!..."

— No onpa niitä, tiemmä! virkahti ruhtinas innostuneena... Jo huomenna lähdemme otuksen ajoon Chéliff’in tasangolle, ja silloin saatte nähdä!...

— Mitä! ruhtinas... Aiotteko lähteä metsästysretkelle?

— No totta kai! luuletteko, että antaisin Teidän yksin mennä keskelle Afrikkaa noiden julmien heimojen pariin, joiden kieltä ja tapoja ette tunne.... En, en ikinä! kuulu Tartarin, en enää luovu Teistä ... Kaikkialla, minne Te menette, siellä olen minäkin oleva.

— Oi! ruhtinas, ruhtinas...

Ja säteillen iloa Tartarin painoi povelleen urhoisaa Gregorya, ajatellen ylpeänä että hänelläkin, kuten Jules Gérard’illa, Bombonnel’illa ja muilla kuuluisilla jalopeurojen tappajilla, tulisi olemaan muukalainen ruhtinas kumppaninaan metsästysretkillään.

IV.

Karavaani matkalla.

Seuraavana päivänä, niin varhain kuin suinkin, peloton Tartarin ja tuo ainakin yhtä peloton ruhtinas Gregory, puolitusinaa neekerikantajoita seurassaan, lähtivät Milianah’sta ja kulkivat Chéliff’in tasangolle päin pitkin viehättävää tietä, jota varjosti zhasmiineja, tuijakasveja, Johanneksen leipäpuita, villejä oliivi-puita; tien molemmin puolin oli aitauksen tavoin alkuasukkaiden pikku puutarhoja, ja taajaan, tien kupeilla, pulppuili pieniä ryöppypuroja, laulaa liristen, kalliolta kalliolle... Se oli Libanonin vuorimaiseman kaltainen seutu.

Ruhtinas Gregory oli hankkinut itselleen yhtä suuren asetaakan kuin Tartarin sekä sitäpaitsi komean ja omituisen kepi-lakin [_kepi_: ranskalaisen sotaväen ja koululaisten käyttämä kevyt lakki. Suoment. muist.], joka oli ympäriinsä kultanauhoilla päärmätty, ja johon hopearihmoilla oli ommeltu tammenlehti-kuvioita. Tämä päähine teki hänen ylhäisyytensä jotenkin meksikolaisen kenraalin tai Tonavan läheisten asemapäällikköjen näköiseksi.

Tämä merkillinen _kepi_ saattoi Tarasconilaisen suureen pulaan; ja kun hän arasti pyysi selitystä sen suhteen, vastasi ruhtinas arvokkaasti:

"Se on vallan välttämätön päähine Afrikassa matkustavalle." Ja hieroen lakkinsa lippaa kirkkaammaksi hihansa vuorilla, kertoi ruhtinas naiiviselle seuralaiselleen mikä tärkeä osa tällä _kepi’llà_ on ranskalaisten ja arapialaisten keskinäisissä väleissä, mikä yksinomainen oikeus tällä sotilaslakilla on jälkimäisissä herättää kauhistusta, niin että siviilihallinnon on täytynyt hankkia kaikille virkamiehilleen _kepi't_, tientarkastajista alkaen veronkantajiin saakka. Sanalla sanoen sillä, joka tahtoo hallita Algeriaa — ruhtinas yhä puhuu tätä — ei tarvitse olla hyvä pää, eipä päätä ollenkaan. Pelkkä _kepi_ riittää, kultanauhainen kepi, loistamassa tangon päässä kuin Gesslerin lakki.