Part 5

Atlas-vuorten jalopeurat, nukkukaa! Nukkukaa rauhassa luolienne sopukoissa, erämaan aloe- ja kaktuskasvien suojassa... Muutaman päivän kuluessa ainakaan ei Tarasconin Tartarin teitä vielä tule tappamaan. Tällä hetkellä kaikki hänen sotavarustuksensa, — asearkut, rohtolaatikot, lepäävät rauhallisesti kasattuina "Europan hotellin" numero 36:n nurkassa.

Nukkukaa pelotta, suuret punakeltaiset jalopeurat! Tarasconilainen etsii Mauritartaan. Omnibusjutun jälkeen tuo poloinen luulee alati tuntevansa jalallaan, leveällä metsästäjäjalallaan, pienen punaisen hiiren häärinää ja mereltä tuleva tuulahdus tuoksahtaa hellästi — teki hän mitä tahansa — sokerileivoksille ja anikselle.

Hänen täytyy, maksoi mitä maksoi, saada henttunsa!

Mutta tämäpä ei ole ollenkaan helppoa! Löytää kaupungista, jossa on satatuhatta sielua, henkilö, josta ei tunne muuta kuin hengityksen, kengät ja silmien värin; ainoastaan rakkaudesta hassustunut tarasconilainen saattaa olla valmis moisiin yrityksiin.

Pahinta tässä kohdin on, että kaikki maurittaret suurten valkoisten kasvohuntujensa alla ovat toisensa näköiset; tämän lisäksi eivät nämät naiset juuri liiku ulkona, ja jos heitä tahtoo nähdä, täytyy kiivetä yläkaupunkiin, arapialaiseen kaupunkiin, "turkkilaisten" kaupunkiin.

Tämä yläkaupunki on oikea rosvopesä. Synkät hyvin kaidat pikkukadut kiemurrellen pystysuorasti kahden salaperäisen talojen muodostaman huonerivin välissä, joiden katot yhtyvät, matkaansaaden tunnelin. Ovet matalat, ikkunat vallan pienet, hiljaiset ja ristikkoiset. Ja sitten oikealla ja vasemmalla joukko hyvin synkkiä komeroita, joissa hurjat merirosvojen kaltaiset "turkkilaiset" — valkeat silmät välkkyen ja hampaat kiiluen — polttavat pitkiä piippujaan ja puhuvat keskenään puoliääneen, ikäänkuin sopiakseen jostakin konnankoukusta...

Ken väittäisi, että Tartarin ilman mielenliikutusta kulki tämän hirvittävän kaupunginosan läpi, valehtelisi. Hän oli päinvastoin hyvin liikutettu, ja niillä pimeillä pikkukaduilla, joilla hänen suuri mahansa anasti koko kadun leveyden, tuo kunnon mies astui edelleen noudattaen mitä suurinta varovaisuutta, silmä vaanien ja sormi revolverin hanalla. Vallan kuin Tarasconissa, kun hän meni klubiin. Joka hetki hän odotti saavansa selkäänsä koko parven eunukkeja ja janitshaareja, mutta toivo nähdä se nainen, johon oli mieltynyt, antoi hänelle jättiläisen rohkeuden ja voiman.

Koko viikkoon ei peloton Tartarin lähtenyt yläkaupungista. Milloin hänet nähtiin tuntikausia seisovan maurilaisten uimahuoneiden edustalla, odottaen hetkeä, jolloin nämät naiset tulevat ulos joukottain, väristen ja tuoksuen merikylvylle; milloin taas hän näyttäytyi kykkien moskeain ovella, hikoillen ja puhkuen riisuessaan suuria saappaitaan ennenkuin astui pyhäkköön...

Välistä kun Tarasconilainen iltasin palasi masentuneena siitä, ettei ollut mitään löytänyt moskeoista eikä uimahuoneilta, kuuli hän ohikulkiessaan maurilaisista taloista yksitoikkoisia lauluja, kitaran himmeitä ääniä, baskilaisten rumpujen pärinää sekä pientä naisen naurua, jotka panivat hänen sydämensä sykkimään.

"Hän on ehkä tuolla sisällä!" virkkoi hän itsekseen.

Silloin hän, jos katu oli tyhjä, lähestyi jotakin näistä taloista, nosti ylös matalan portin raskaan vasaran ja kolkutti sillä pelokkaasti... Heti nauru ja laulu lakkasi. Muurin takaa kuului nyt vain hiljaista epäselvää Ruiskutusta, kuten häkistä, jossa linnut ovat nukkuneet.

"Pitäkäämme hyvin puoliamme!" arveli sankari... "Tässä on vielä helisemässä!"

Useimmiten hän kuitenkin vain sai päähänsä ruukullisen kylmää vettä tai myöskin appelsiinin kuoria ja berberiläisiä viikunoita... Ei koskaan sen vaarallisempaa sattunut...

Atlas-vuorten jalopeurat, nukkukaa!

IX.

Montenegrolainen ruhtinas Gregory.

Tartarin oli jo kaksi pitkää viikkoa etsinyt algierilaista naistaan, ja sangen todenmukaisesti hän etsisi häntä vielä nytkin, ellei hänen avukseen olisi tullut rakastavien kaitselmus montenegrolaisen aatelismiehen haahmossa. Juttu oli seuraava:

Talvella joka lauvantai-yönä Algierin suuri teaatteri toimeenpanee naamiohuvit, vallan kuin Pariisin ooppera. Ne ovat tuollaisia ijänikuisia ja mauttomia syrjäseudun naamiohuveja. Salissa on vähän väkeä; muuten siellä on vähän sentapaista kuin Bullier’n tai Casinon tanssisaleissa, hurjia naikkosia, jotka kulkevat soturien kintereillä, lakastuneita kaunottareja, rappiolle joutuneita puutavaran lastaajoita, ja viisi tai kuusi pientä mahonnilaista pesijätärtä, jotka astuvat seuraelämään, mutta jotka hyveensä päiviltä ovat säilyttäneet sipulin ja safranin sekaisten kastikkeiden hajun... Mutta tästä ei vielä saa oikeata yleiskatsausta. Se on saavutettavissa lämpiössä, joka tilaisuutta varten on muutettu pelisaliksi... Kuumeentapaisesti kiihoittunut ja kirjava joukko tungeikse siellä vihreäpeitteisten pöytien ympärillä: siinä lomalla olevia turcos-sotureita [turcos on Algierian alkuasukas, joka palvelee tarkk’ampujana Ranskan afrikalaisessa sotaväessä. Suoment. huom.], jotka tekevät panoksensa lainaamistaan kuparikolikoista, maurilaisia kauppiaita yläkaupungista, neekereitä, maltalaisia sisämaan siirtolaisia, jotka ovat matkustaneet neljäkymmentä peninkulmaa vain voidakseen onnen kaupalla lyödä "ässän" pöytään ja siten panna alttiiksi rattaiden ja härkäparin hinnan... kaikki vavisten, kalpeina, kiristäen hampaita, silmissä tuo omituinen, levoton, vino pelaajan katse, joka on käynyt kieroksi yhden ainoan kortin alituisesta tähystelemisestä.

Vähän kauempana on kokonaisia heimokuntia algierilaisia juutalaisia, jotka pelaavat keskenään. Miehet ovat itämaalaisissa puvuissa, joita räikeästi koristaa siniset sukat ja samettipäähineet. Pöhöttyneet ja kalpeat naiset istuvat jäykkinä kapeine kultaisine rintakoristeineen... Ryhmittyneenä pöydän ympäri koko tämä seura rähisee, väittelee, laskee sormien avulla ja pelaa varsin vähän. Aika ajoin, pitkien salaisten neuvottelujen jälkeen, joku vanha pitkäpartainen patriarkka lähtee joukosta ja panee alttiiksi perheaarteena säilytetyn ison hopearahan... Silloin koko tämän pelin kestäessä tähystelevät pöytää säkenöivät heprealaiset silmät, hirveät mustan timantin tapaiset silmät, jotka panevat kultarahat vavahtelemaan pöytäliinalla ja lopuksi vetävät niitä luokseen hiljaan ikäänkuin rihmoihin kiinnitettyinä...

Sitten syntyy riitaa, tappelua; satelee eri maiden kirouksia; hurjia huutoja kaikilla eri kielillä; veitset vedetään tupeistaan, vahdit saapuvat paikalle, pelaajilta puuttuu rahaa!...

Keskelle tätä hurjaa mellakkaa oli suuri Tartarin eräänä iltana eksynyt etsiessään sydämelleen unhoitusta ja rauhaa.

Sankari kulki yksin väkijoukossa ajatellen Mauritartaan, kun äkkiä erään pelipöydän luota halki kullan kilinän närkästynyt kirkuna kohosi ilmoille:

"Sanon Teille, että minulta puuttuu kaksikymmentä francia, hyvä herra!..."

— Hyvä herra!...

— Entä sitten?... hyvä herra!...

— Tietäkää kenen kanssa puhutte, hyvä herra!

— Enpä muuta haluakaan, hyvä herra!

— Olen montenegrolainen ruhtinas Gregory, hyvä herra!...

Kuullessaan tämän nimen, Tartarin vallan liikutetuin mielin raivasi itselleen tien väkijoukon läpi ja asettui lähemmäksi riitapukareita, iloisena ja ylpeänä siitä, että oli jälleen tavannut ruhtinaansa, tuon niin kohteliaan montenegrolaisen ruhtinaan, johon hän oli ohimennen tutustunut höyrylaivalla.

Vahinko vain, ettei tuo korkea arvonimi, joka niin suuresti oli häikäissyt ystävämme Tarasconilaisen, tehnyt mitään vaikutusta jääkäriupseeriin, jonka kanssa ruhtinaalla oli äskeinen jupakka.

"Sepä minua suuresti hyödyttää..." virkkoi soturi rienaten; sitten hän lisäsi kääntyen yleisön puoleen: "Montenegron Gregory... kuka mokomaa tuntee?... Ei kukaan!"

Närkästyneenä Tartarin astui askeleen eteenpäin.

"Anteeksi... minä tunnen ruhtinaan!" virkkoi hän hyvin varmalla äänellä ja kaikuvimmalla tarasconilaisella murteellaan.

Jääkäriupseeri katsoi häntä hetken lujasti silmiin ja sanoi nostaen hartijoitaan:

"No! hyvä... Jakakaa sitten keskenänne ne kaksikymmentä francia, jotka puuttuvat, älkäämme niistä enempää puhuko."

Tämän sanottuaan hän käänsi selkänsä ja katosi joukkoon.

Tulinen Tartarin tahtoi syöksyä hänen jälkeensä, mutta ruhtinas esti hänet siitä virkkaen:

"Jättäkää hänet... jääköön se minun asiakseni."

Ja tarttuen Tarasconilaisen käsivarteen hän vei hänet nopeasti ulos koko huoneustosta.

Heidän tultuansa torille, montenegrolainen ruhtinas Gregory paljasti päänsä, ojensi kätensä sankarillemme ja aloitti, muistellen himmeästi hänen nimeänsä:

"Herra Barbarin..."

— Tartarin! kuiskasi toinen vaatimattomasti.

- Tartarin tai Barbarin, yhdentekevää kumpi vain... Me kaksi olemme tästälähin uskolliset kuolemaan saakka!

Ja jalosukuinen Montenegrolainen pudisti hänen kättään hurjan pontevasti... Sen arvaa, että Tarasconilainen tästä oli ylpeä.

"Ruhtinas!... Ruhtinas!..." toisteli hän huumautuneena.

Neljännestuntia myöhemmin nämät kaksi herrasmiestä istuivat kaikessa mukavuudessa "Plataani-ravintolassa", miellyttävässä öisessä olopaikassa, jonka porrasalttaanit ulottuivat merelle saakka. Siellä, voimakkaan venäläisen salaadin ääressä, jota huuhdeltiin alas oivallisella Crescia-viinillä, uudistettiin tuttavuus.

Eipä saata kuvitella miellyttävämpää henkilöä kuin tämä montenegrolainen ruhtinas. Hän oli hoikka, hieno, tukka tiheäkutriseksi kiherretty, leuka ajettu sileäksi kuin hiottu kivi, rinta täynnä omituisia tähtiä; silmässä viekas ilme, käytöstapa imarteleva ja murre italiaan vivahtava, jotka seikat jotenkin saattoivat hänet viiksettömän Mazarinin kaltaiseksi. Hän oli muuten hyvin perehtynyt latinankieliseen kirjallisuuteen, siteeraten yhtä mittaa Tacitusta, Horatiusta ja kommentarioita.

Hän oli vanhaa sukua, ja kymmenen vuoden ikäisenä olivat hänen veljensä — niin hän kertoi — hänen vapaamielisten aatteidensa vuoksi, ajaneet hänet pois kotoa, ja siitäperin oli hän kiertänyt maailmaa, opikseen ja huvikseen, ylimyksellisenä filosofina... Mikä eriskummallinen sattuma! Ruhtinas oli oleskellut kolme vuotta Tarasconissa, ja kun Tartarin oli ihmeissään, ettei hän koskaan ollut kohdannut häntä klubissa eikä esplanaadilla, virkkoi hänen ylhäisyytensä vältellen: "Liikuin vähän ulkona..." Eikä Tarasconilainen hienotunteisuudesta rohjennut asiasta sen enempää kysellä. Kaikilla tuommoisilla suurilla henkilöillä on salaperäiset puolensa!...

Sanalla sanoen, tuo herra Gregory oli oivallinen ruhtinas. Ryypiskellen punaista Crescia-viiniä hän kuunteli kärsivällisesti, kuinka Tartarin jutteli Maurittarestaan, jopa ruhtinas lupasi löytävänsäkin hänet pian, sillä hän tunsi kaikki nämät naiset.

Siinä juotiin paljon ja ilman kivennäisvesiä. Juotiin Algierin naisten, Montenegron vapauden maljat.

Ulkona alttaanin juurella meri hyökyi ja aallot pimeässä loiskivat rannalle läiskähdellen kuin märkä vaate, jota ravistetaan. Ilma oli kuuma ja taivas täynnä tähtiä.

Plataanissa satakieli lauloi...

Tartarin sai maksaa laskun.

X.

Sano minulle isäsi nimi, niin minä safton sinulle tämän kukan nimen.

Puhukaamme montenegrolaisesta ruhtinaasta, jotta kertomuksemme siivet nopsasti lentoon lehahtaisivat.

"Plataani-ravintolassa" vietetyn illan seuraavana päivänä ruhtinas Gregory aamun sarastaessa ilmestyi Tarasconilaisen huoneeseen.

"Pukeutukaa mitä pikimmin... Maurittarenne on löydetty... Hänen nimensä on Baia... Kahdenkymmenen-vuotias, soma kuin ruusunnuppu, ja jo leski..."

— Leski!... mikä onni! virkkoi hilpeänä kelpo Tartarin, joka pelkäsi itämaalaisia aviomiehiä.

— Leski tosin, mutta suuresti veljensä valvonnan alaisena.

— Ai peijakas!...

— Tuo veli on hurja maurilainen, joka myy piippuja Orléans'in basaarissa...

Seurasi hiljaisuus.

"Hyvä!" virkkoi ruhtinas, "Teidän kaltaisenne mies ei niin vähästä säikähdy; ja ehkäpä saamme tuon veijarin puolellemme, kun ostamme häneltä muutaman piipun... No, pukeutukaapa nopeasti, Te onnellinen!"

Kalpeana, liikutuksen valtaamana ja sydän täynnä lemmentunteita Tarasconilainen keikahti pois vuoteestaan ja kysyi, napittaessaan avaroita alushousujaan:

"Mitä minun tulee tehdä?"

— Vallan yksinkertaisesti kirjoittaa tuolle naiselle ja pyytää häneltä kahdenkeskistä kohtausta!

— Osaako hän siis ranskaa?... virkkoi Tartarin naiivisesti ja pettyneen näköisenä, sillä hän uneksi puhtaasti itämaalaista seikkailua.

"Eipä hän osaa niin ranskalaista sanaa!", vastasi ruhtinas järkähtämättömänä, "mutta sanelkaa te minulle kirjeenne, minä sen sitä myöten käännän."

— Oi, ruhtinas, kuinka hyvä olette!

Ja suuri Tartarin rupesi astuskelemaan huoneessa pitkin askelin, hiljaisena ja kooten ajatuksiaan.

Eihän Algierin maurittarelle saata kirjoittaa niin, kuin jollekin Beaucairen tyttöletukalle. Onneksi sankarillamme oli varastossa lukuisat lukemisensa, joiden nojalla hän, sekoittaen yhteen Gustave Aimard’in esittämää uhkuvaa intialaista kaunopuheliaisuutta, Lamartinen "Itämaan matkan" purkauksiin sekä Salomon korkeanveisun jättämiin himmeisiin muistoihin, saattoi kyhätä niin itämaalaisen kirjeen, kuin ikinä voi kuvitella. Se alkoi seuraavasti:

"Kuni kamelikurki hiekka-aavikoilla..."

Ja päättyi näin:

"Sano minulle isäsi nimi, niin minä sanon sinulle tämän kukan nimen..."

Tähän kirjalliseen lähetykseen olisi Tartarin kernaasti liittänyt merkkikuvallisen kukkavihon, niinkuin Itämailla on tapana. Mutta ruhtinas Gregory arveli sopivammaksi ostaa muutaman piipun naisen veljeltä, joka seikka varmaankin lieventäisi tämän pienen herrasmiehen rajua luonnetta ja tuottaisi paljon huvia naiselle itselle, joka oli intohimoinen polttaja.

"Menkäämme pian ostamaan piippuja!" virkkoi Tartarin täynnä intoa.

— Ei!... ei!... Antakaa minun mennä sinne yksin. Minä saan ne halvemmalla...

"Kuinka! tekö tahtoisitte tätä vaivaa... Oi ruhtinas... ruhtinas..." Ja tuo kunnon mies vallan huumauksissaan, ojensi kukkaronsa palvelukseen alttiille Montenegrolaiselle, teroittaen hänen mieleensä, ettei hän mitään laiminlöisi, jotta naikkonen vain tulisi suopeaksi.

Pahaksi onneksi tämä asia — vaikka olikin niin hyvään alkuun pantu — ei edistynyt niin nopeasti, kuin toivottavaa olisi ollut. Hyvin liikutettuna Tartarinin kaunopuheliaisuudesta ja muuten kolmeneljännekseksi lumottuna — niin arveli ruhtinas — ei Mauritar halunnut mitään kiihkeämmin kuin tilaisuutta vastaanottaakseen Tartarinin. Mutta veljellä oli arvelunsa, ja näiden haihduttamiseksi täytyi ostaa tusinoittain, kasottain, lastittain piippuja...

"Mitähän, piru vieköön, Baia tehneekään kaikilla näillä piipuilla?" ajatteli Tartarin parka välistä itsekseen; — mutta siitä huolimatta hän maksoi kuitenkin tinkimättä.

Vihdoin viimeinkin, ostettuaan vuoren korkuisen piippupaljouden ja ammennettuaan ilmoille runsaita itämaalaisen runouden tulvia, hän saavutti toivotun kohtauksen.

Tuskin minun tarvitsee mainita, kuinka sykkivin sydämin Tarasconilainen siihen valmistautui, miten hellällä huolellisuudella hän tasoitti, kiilloitti ja hajuvesillä valeli jäykkää lakkimetsästäjä-partaansa, eikä hän unhoittanut — täytyyhän olla varoillaan kaikkien mahdollisuuksien suhteen — pistää taskuihinsa pari teräväpäistä hamaraa ja pari kolme revolveria.

Ruhtinas, ollen aina palvelukseen altis, tuli mukaan ollakseen tulkkina tässä ensi kohtauksessa. Tuo nainen asui yläkaupungissa. Hänen ovensa edustalla noin kolmen- neljäntoista vuotias poika poltti paperossia. Se oli kuuluisa Ali, naikkosen veli. Nähdessään kahden vieraan tulevan, iski hän pari kertaa vasaralla ovelle ja vetäytyi hienotunteisesti pois.

Ovi aukeni. Neekerinainen tuli näkyviin ja johdatti, sanaakaan virkkamatta, vieraat herrat kaidan sisäpihan halki pieneen viileään huoneeseen, jossa nuori nainen odotti, loikoen matalalla vuoteella... Ensi katseella hän Tarasconilaisen mielestä näytti vähän pienemmältä ja tanakammalta kuin omnibuksessa kohtaamansa mauritar... Niin, todella, olikohan tämä sama? Mutta tämä epäilys kulki vain salamanvälkkeen tavoin kautta Tartarinin aivojen.

Tuo nainen oli niin sievä paljaine jalkoineen, palleroisine sormuksien koristamine sormineen, ruusunpunaisena, siistinä; hänen kultakuteisen pikkuröijynsä ja kukkakuteisen hameensa alla saattoi aavistaa piilevän miellyttävän, hyvinvoivan, erittäin kiihoittavan ja yltäänsä pyöreähkön naishenkilön... Ambrasta tehty narghile-piipun varsi sauhusi hänen huulillaan ja ympäröi hänet kokonaan vaalealla pilvikehällä.

Astuessaan sisälle Tarasconilainen painoi toisen kätensä sydämelle ja kumarsi niin maurilaisesti kuin suinkin, sillä välin kun hänen silmänsä pyörivät intohimoisesti... Baia katseli häntä hetken äänettömänä; sitten hän luopui ambra varrestaan, heittäytyi taaksepäin, peitti päänsä käsillään, eikä enää näkynyt muuta, kuin hänen valkea kaulansa, jota hänen hurja naurunsa vavahutteli kuin helmillä täytettyä säkkiä.

XI.

Sidi Tart’ri ben Tart’ri.

Jos iltahämärän pakinan aikana astutte johonkin yläkaupungin kahvilaan, saatatte vielä tänäkin päivänä kuulla maurien silmää iskien ja naurahdellen keskenään juttelevan eräästä "Sidi Tart’ri ben Tart’ri" nimisestä hyvänsävyisestä ja rikkaasta europpalaisesta, joka — jo muutama vuosi sitten — eli yläkaupungissa yhdessä pienen, tavoiltaan vapaan naisen kanssa, jonka nimi oli Baia.

Tuo Sidi Tart’ri, joka on jättänyt niin hupaisia muistoja ympäri Casbah’ia, ei ole kukaan muu, kuten saattaa arvata, kuin ystävämme Tartarin...

Niin on maailman meno. On näet pyhien ja sankarien elämässä tällaisia sokeuden, häiriön ja heikkouden hetkiä. Kuuluisa Tarasconilainen ei liioin muodostanut tästä poikkeusta, ja senpä vuoksi hän — kokonaista kaksi kuukautta — unhoittaen jalopeurat ja maineensa, vajosi itämaalaisen rakkauden huumaukseen ja vaipui uneliaisuuteen, nauttiessaan valkean Algierin suloja, samoin kuin Hannibal Capuassa.

Tämä kunnon mies oli keskellä arapialaista kaupunginosaa vuokrannut itselleen sievän pienen kodikkaan asunnon, jossa oli sisäpiha, banaanipuita, viileitä galerioja ja suihkulähteitä. Siellä hän, syrjässä kaikesta melusta, eleli Maurittarensa seurassa, ollen itse mauri kiireestä kantapäähän, imien koko päivän narghile-piippuaan ja syöden myskinsekaista marjahilloa.

Loikoen vastapäätä häntä divaanilla, Baia lauloi nenäänsä, kitaran säestämänä yksitoikkoisia lauluja, tai myöskin hän, huvittaakseen herraansa, tanssi mahatanssia, pitäen kädessään pientä peiliä, josta hän katseli valkeita hampaitaan sekä kasvojensa eri ilmeitä.

Koska Baia ei osannut ainoatakaan ranskalaista, eikä Tartarin yhtään arapialaista sanaa, raukesi puhelu joskus, ja puheliaalla Tartarinilla oli kova koettelemus saadessaan paastota ylenmääräisistä puhetulvistaan, jotka hän, miespoloinen, oli irtipäästänyt Bézuquet’n apteekissa tai asekauppias Costecalden luona.

Mutta tälläkin paastolla oli viehätyksensä, ja hän oli ikäänkuin hekumallisen _spleenin_ valtaamana ollessaan koko päivän puhumatta, kuunnellessaan narghilen pirinää, kitaran näppäystä ja suihkulähteen hiljaista loiskinaa pihan mosaiikkia vastaan.

Narghile, kylvyt ja rakkaus täyttivät koko hänen elämänsä. He liikkuivat vähän ulkona. Välistä Sidi Tart'ri, naisensa istuen takana, kelpo muulin selässä lähti syömään granaatti-omenoita pieneen puutarhaan, jonka hän oli ostanut kaupungin läheisyydessä... Mutta eipä hän koskaan, ei kertaakaan mennyt alas europpalaiseen kaupunkiin. Juopuneine suavi-sotureineen, upseerilinnoineen ja ijänikuisesti pylväskäytävissä rämisevine sapeleineen tämä Algierin osa tuntui hänestä kärsimättömältä ja rumalta kuin länsimainen sotilasvahdisto.

Tarasconilainen oli kauttaaltaan onnellinen. Etenkin Tartarin-Sancho, joka kärkkäästi pisteli poskeensa turkkilaisia sokerileivoksia, ilmaisi olevansa erinomaisen tyytyväinen uuteen elintapaansa... Tartarin-Quijotella oli silloin tällöin vähän omantunnon vaivaa, kun hän ajatteli Tarasconia ja lupaamiansa eläintaljoja... Mutta tämä haihtui pian, eikä muu ollut tarpeen kuin Baian katse tai teelusikallinen tuollaista pirullista, tuoksuvaa ja kiihoittavaa, Circen noitajuomain kaltaista marjahilloa, jotta nämät surulliset ajatukset kauas pakenivat.

Iltaisin ruhtinas Gregory tuli puhumaan hieman Montenegron vapaudesta... Osoittaen väsymätöntä kohteliaisuutta, tämä ystävällinen herra täytti talossa tulkin tehtävät, jopa tarvittaessa toimitti talon ylihoitajankin virkaa, ja kaikki vain ilmaiseksi huvikseen... Lukuunottamatta ruhtinasta ei Tartarin ottanut vastaan muita kuin "turkkilaisia". Kaikkien näiden merirosvojen, joiden hirveät päät ensin mustien koppiensa sopukoissa olivat Tartarinissa herättäneet niin suurta kauhua, hän huomasikin, heihin lähemmin tutustuttuaan, olevan vaarattomia, hyvänsävyisiä kauppiaita, korko-ompelijoita, höystekauppiaita, piipunvarsien tekijöitä, kaikki köyhää, nöyrää, pokkuroivaa ja hienotunteista väkeä ja hyvin taitavaa korttipelissä. Neljä, viisi kertaa viikossa nämät mieshenkilöt tulivat viettämään iltaansa Sidi Tart'rin talossa, voittivat häneltä rahaa korttipelissä, söivät hänen marjahilloansa ja vetäytyivät tarkkatuntoisesti pois kello kymmeneltä, kiittäen profeettaa.

Heidän mentyänsä Sidi Tart’ri ynnä hänen uskollinen puolisonsa päättivät illanviettonsa valkealla, suurella porrasalttaanillaan, joka sijaitsi talon katolla, ja joka hallitsi koko kaupunkia. Yltympäri tuhansittain toisia alttaaneja, samaten valkoisia sekä levollisina kuutamossa, ulottui porrasmaisesti aina merelle saakka. Kitaranlirityksiä, tuulahduksen kantamia, tunki korvaan.

... Äkkiä suuri selkeä sävel, tähtitöyhdön tavoin, välähti vienona ilmoille ja läheisen moskean minaretin huipulla tuli näkyviin kaunis muetsin, jonka valkea haamu kuvastui vasten yön tummaa sinitaivasta, ja joka laulaen ylisti Allahin kunniaa ihmeteltävällä äänellä; se täytti koko yläilmat.

Silloin Baia heti päästi kädestään kitaran, ja hänen suuret silmänsä kääntyivät muetsinia kohti ja näyttivät ikäänkuin mielihyvällä ahmivan rukousta. Niin kauan kuin rukousta kesti, hän seisoi vavisten, haltijoissaan kuin joku Itämaiden pyhä Therese... Tartarin, vallan liikutettuna, katseli, miten hän rukoili ja ajatteli itsekseen, että se oli voimakas ja kaunis uskonto tuo, joka saattoi herättää tuollaista uskonnollisen tunteen huumausta.

Tarascon peitä kasvosi! Tartarinistasi oli vähällä tulla uskonluopio.

XII.

Meille kirjoitetaan Tarasconista.

Kauniina iltapäivänä, jolloin taivas kaarehti sinisenä ja viileähkö tuuli puhalteli, Sidi Tart’ri palasi muulinsa selässä ypö yksin pienestä puutarhastaan. Hänen säärensä roikkuivat hajalla espanjalaisilla matoilla päällystettyjen satulapatjojen yli, joiden laukkuja pullistivat tuoksusitruunat ja vesimelonit. Hän keinueli suurten jalustinten kalskatessa, seuraten koko ruumiillaan elukan huojuvaa käyntiä; ja näin tuo suuri mies kulki halki viehättävän maiseman, kädet palmikoituina vatsalla, miltei uuvuksissa hyvinvoinnista ja kuumuudesta.

Äkkiä, hänen ajaessaan sisälle kaupunkiin, hirvittävä huudahdus hänet herätti.

"No, tuli ja leimaus! Tartarinhan se, totta totisesti onkin."

Kuullessaan näin nimeänsä mainittavan, kuullessaan tuota hilpeätä eteläranskalaista murretta, Tarasconilainen kohotti päätään ja huomasi parin askeleen päässä herra Barbassoun, _Zouave_-laivan kapteenin, tummanruskeat kasvot. Tämä näet joi absinttiaan ja poltti piippuaan pienen kahvilan edustalla.

"Kas, päivää, Barbassou", hymähti Tartarin pysäyttäen muulinsa.

Sanaakaan virkkamatta Barbassou tarkasti häntä hetkisen ihmetellen; sitten hän purskahti nauruun, niin hurjaan nauruun, että Sidi Tart’ri siitä vallan tyrmistyi istuessaan tuossa vesimeloniensa päällä.

"Mitä, turbaani, peijakas vieköön, veliseni Tartarin!... Onpa siis totta, mitä kerrotaan, että olette ruvennut turkkilaiseksi... Entä pikku Baia, vieläkö hän yhä laulelee laulua 'Marco la Belle'?"

— "Marco la Belle!" tiuskasi Tartarin närkästyneenä... tietäkää, herra kapteeni, että se henkilö, josta puhutte, on kunniallinen maurilainen tyttö, ja ettei hän osaa sanaakaan ranskaa.

"Baïako, eikö sanaakaan ranskaa?... Kenen seurassa Te siis olette ollut?..."

Ja tuo kunnon kapteeni rupesi uudestaan entistä kovemmin nauramaan.

Mutta huomatessaan, miten Sidi Tart’ri paran kasvot kävivät pitkulaisiksi, hän muutti menettelytapansa.