Part 4

Ollen hieman hämillään antoi Tartarin pilettinsä ja rupesi, seuraten neekeriä, laskuköyttä myöten kiipeämään alas suureen veneeseen, joka keinueli laivan kupeella. Kaikki hänen tavaransa olivat jo siinä, matkalaukut, asearkut ja herkkulaatikot; koska koko tämä vene oli hänelle varattu, ei tarvinnut odottaa muita matkustajia. Neekeri kiipesi ylös matkalaukuille ja kyyristyi sinne istumaan apinan tavoin, pidellen käsillä polviaan. Toinen neekeri tarttui airoihin... Kumpikin katseli Tartarinia nauraen ja näyttäen valkeita hampaitaan.

Seisten veneen peräkeulassa, kasvoissa tuo hirvittävä ilme, joka saattoi hänen kotimaalaisensa kauhistumaan, hieroi suuri Tarasconilainen kuumeentapaisesti tikarinsa vartta; sillä huolimatta siitä, mitä Barbassou oli hänelle sanonut, oli hän vain puoleksi rauhoittunut näiden pikimustien kantajien salaisten tarkoitusten suhteen; sillä olivathan he niin vähän Tarasconin kelpo kantajien näköisiä.

Viiden minuutin kuluttua vene saapui maihin, ja Tartarin laski jalkansa tälle pienelle pohjoisafrikkalaiselle rantaalle, jolla kolme sataa vuotta aikaisemmin espanjalainen kalerivanki, nimeltä Miguel Cervantes, — algerilaisen orjaruoskan alaisena — valmisteli ylevää romaania, joka sai nimekseen _Don Quijote!_

III.

Cervanteksen ylistykseksi. — Maalleastuminen. Missä ovat "turkkilaiset?" — Ei jälkiäkään "turkkilaisista". Pettymys.

Oi Miguel Cervantes Saavedra, jos se on totta, mitä väitetään, että niillä paikoin, joissa suuret miehet ovat asuneet, osa heidän olentoaan harhailee, ja liitelee ilmassa aikojen loppuun saakka, niin sinun näille afrikkalaisille rannikoille jättämäsi jäljet varmaankin vavahtelivat riemusta, kun täällä astui maalle Tarasconin Tartarin, tuo ihmeellinen eteläranskalainen tyyppi, jonka haamuun teoksesi kaksi sankaria, Don Quijote ja Sancho Pança, olivat sulautuneet yhdeksi lihaksi ja vereksi.

Ilma oli kuuma tuona päivänä. Auringon paahtamalla rantaalla käveli viisi tai kuusi tullitarkastajaa sekä muutamat algierilaiset, jotka odottivat Ranskan uutisia; joukko maurilaisia kykki rannalla polttaen pitkiä piippujaan, ja maltalaiset merimiehet toivat maihin suuria verkkoja, joissa silmukkojen välissä loisti tuhansia sardineja kuin pieniä hopearahoja.

Mutta tuskin oli Tartarin laskenut jalkansa rannalle, kun elämä siellä vilkastui ja muutti luonnettaan. Joukko villejä, jotka olivat äskeisiä merirosvoja vielä saastaisemmat, kohosi pystyyn rantatöyrään takaa ja hyökkäsi maalleastujan kimppuun. Suuret arapialaiset, vallan alasti suurten villapeitteiden alla, pienet maurilaiset repaleissa, neekerit, tunisilaiset, mahonilaiset, mosabiitit, hotellien palvelijat valkoisine esiliinoineen, kaikki huusivat, ulvoivat, kävivät kiinni hänen vaatteisiinsa, riitelivät hänen matkatavaroistaan, ottaen mikä hänen herkkulaatikkonsa, mikä hänen rohtolippaansa ja huutaen hänelle käsittämättömällä oudolla murteella kummallisten hotellien nimiä...

Pää sekaisin kaikesta tästä melusta, Tartarin parka kulki edestakaisin, sadatteli, kiroili, riuhtoi käsillään, juoksenteli tavaroidensa jälkeen ja, koska ei tietänyt, miten saisi nämät raakalaiset ymmärtämään puhettaan, puhutteli heitä ranskaksi, provensaalin kielellä, jopa latinaksikin, käyttäen Pourceaugnac’in [Pourceaugnac on päähenkilö eräässä Molièren komediassa. Suoment. huom.] latinaa, _rosa, la rose, bonus, bona, bonum_, ladellen esiin kaikki, mitä ikinä vain tiesi... Turha vaiva. Ei häntä kuunneltu... Onneksi pieni keltakauluksiseen takkiin puettu mies, aika keppipatukka kädessä, ilmestyi Homeroksen jumalan tavoin tähän jupakkaan ja hajoitti kepiniskulla koko roistoväen. Se oli algierilainen poliisi. Hyvin kohteliaasti hän neuvoi Tartarinia poikkeamaan "Europan hotelliin", ja uskoi hänet tämän hotellin palvelijoiden huostaan, jotka, ottaen mukaansa hänen tavaransa useissa työntökärryissä, rupesivat saattamaan häntä perille.

Astuttuaan ensi askeleitaan Algierissa, jäi Tarasconin Tartarin hämmästyksestä ammoittamaan suu auki. Hän oli kuvitellut tulevansa itämaalaiseen kaupunkiin, satumaiseen Constantinopelin ja Zanzibarin välimuotoiseen kaupunkiin... Mutta nyt hän joutuikin vallan kuin keskelle Tarasconia... Kahviloita, ravintoloita, leveitä katuja, nelikerroksisia taloja, macadamoittu pikku tori, jolla sotilassoittokunta soitteli Offenbachin polkkia, jolla näki herrojen istuvan tuoleilla nautiten olutta ynnä leivoksia, jolla lisäksi näki naisia, muutamia kevyttapaisia tyttöjä ja sitäpaitsi sotureja, vieläkin sotureja ja yhä vain sotureja... mutta ei ainoatakaan _turkkilaista_!... Hän itse oli ainoa... Tämänpä vuoksi hän tunsi hieman häpeävänsä astuessaan torin halki. Kaikki häntä katselivat. Sotilassoittajat pysäyttivät soittonsa, ja Offenbachin polkka jäi kesken.

Molemmat pyssyt olalla, revolveri kupeella, julmana ja majesteettisenä kuin Robison Crusoe, kulki Tartarin juhlallisesti kaikkien eri ryhmien halki; mutta kun hän saapui hotelliin, uupuivat hänen voimansa. Lähtö Tarasconista, Marseillen satama, montenegrolainen ruhtinas, merirosvot, kaikki tämä meni sekaisin ja pyöri hänen päässään... Täytyi kantaa hänet ylös hänen huoneeseensa, riisua häneltä aseet ja vaatteet... Jopa oli kysymys lääkärin noutamisesta; mutta tuskin oli sankarimme kallistanut päänsä patjalle, kun hän rupesi kuorsaamaan niin äänekkäästi ja niin vilpittömästi, että hotellin isäntä katsoi tieteen tarjoaman avun turhaksi, ja kaikki vetäytyivät hiiskumatta pois.

IV.

Ensimäinen metsästysyritys.

Kello löi kolme hallitustalolla, kun Tartarin heräsi. Hän oli nukkunut koko edellisen illan, koko aamupäivän jopa osan iltapäivääkin; mutta täytyypä tunnustaa, että _chechia_ kolmena viime päivänä oli kovia kokenut!...

Sankarin ensimäinen ajatus, hänen avatessaan silmänsä, oli seuraava: "Olen jalopeurojen maassa!" Puhuaksemme peittelemättä, tuo ajatus, että jalopeurat olivat vallan lähellä, parin askeleen päässä, ja melkein käsin kouristettavissa, ja että hänen täytyi kohta ryhtyä toimeen, uh, uh!... kuolettava, kylmä väristys valtasi hänet, ja hän kaivautui pelottomana peitteensä alle.

Mutta hetken kuluttua ulkoilman hilpeys, sinitaivas, runsas päivänpaiste, joka virtaili sisään akkunasta, tilaamansa pieni, hyvä murkina, jonka hän söi vuoteessa, selälleen aukaistusta ikkunasta näkyvä meri ja kaikki tämä oivallisen Crescia-viinin kostuttamana, palautti pian hänen entisen sankarimaisuutensa. "Jalopeuran jahtiin!" huudahti hän, viskaten päältään peitteen, ja hän pukeutui nopeasti.

Hänen suunnitelmansa oli seuraava: hän oli lähtevä ulos kaupungista puhumatta siitä kellekään, menevä keskelle erämaata, odottava yötä, hiipivä pensaikkoon, ja ensimäisen jalopeuran ohikulkiessa, piu! pau!... Seuraavana päivänä hän oli palaava "Europan hotelliin" murkinoimaan, vastaanottamaan algierilaisten onnentoivotuksia ja vuokraamaan rattaat, joilla noutaisi kaadetun eläimen.

Hän varusti siis itsensä aseillaan kiireisesti, vieritti selkäänsä suojusteltan, jonka kookas varsi ulottui runsaasti jalan korkeudelle hänen päänsä yli, ja jäykkänä kuin paalu meni hän alas kadulle. Siellä hän, tahtomatta kysyä tietä keneltäkään, jotteivät hänen aikeensa tulisi ilmi, kääntyi suoraan oikealle, astua harppaili Bab-Azoun holvikaarikäytävien päähän saakka, missä algerialaiset juutalaisjoukot mustien myymäläkoppiensa pohjalta, hämähäkkien tavoin väijyen nurkissaan, katselivat häntä hänen ohikulkiessaan; sitten hän meni teaatteritorin halki, astui esikaupungin läpi ja poikkesi viimein suurelle tomuiselle Mustaphan tielle.

Tämä tie oli tungoksiin täynnä omituisia liikkujoita: Omnibuksia, ajurivaunuja, kuormavankkureita, suuria härkien vetämiä heinäkuormia, afrikkalaisten ratsurykmenttien osastoja, laumottain pikkuruikkusia aaseja, leivoksia myyskenteleviä neekerivaimoja, elsassilaisten siirtolaisten vaunuja; ja kaikki tämä hääri tomupilvien ympäröimänä, huutaen, laulaen, toitottaen, ja liikkuen tietä pitkin, jonka molemmin puolin oli riviin ryhmittyneinä likaisia kojuja. Näitä silmäillessä näki suurten mahonnittarien sukivan tukkaansa oviensa edessä, kapakoita täynnä sotureita, teurastajien ja hevosnylkijäin puoteja...

"Mitä tyhmyyksiä onkaan minulle puhuttu tämän seudun itämaalaisuudesta?" ajatteli suuri Tartarin; "eihän täällä ole edes niin paljon _turkkilaisia_ kuin Marseillessa."

Äkkiä hän näki kulkevan ohitsensa kamelin, muhkean kamelin, joka ojenteli pitkiä sääriään ja pöyhisteleikse kuin kalkkuna. Tämä näky pani hänen sydämensä sykkimään.

Nyt jo kameleita! Eivätpä siis jalopeurat voineet olla kaukana; ja kas vain, viiden minuutin kuluttua hän kohtasi koko joukkion jalopeuran metsästäjiä, pyssyt olalla.

"Nuo pelkurit!" ajatteli sankarimme, tultuaan heidän rinnalleen, "nuo pelkurit!'Menevät jalopeuroja ajamaan joukkioissa sekä koiria mukana!..." Sillä hän ei koskaan saattanut edes kuvitella, että Algeriassa metsästettäisiin muuta kuin jalopeuroja. Kuitenkin nämä metsästäjät näyttivät niin hyvänsävyisiltä syrjäiseen lepoon vetäytyneiltä liikemiehiltä, ja lisäksi heidän tapansa metsästää jalopeuraa koirineen ja metsälaukkuineen oli niin patriarkaalinen, että Tarasconilainen, ollen vähän hämillään, katsoi tarpeelliseksi puhutella erästä näistä herroista.

"Tuota noin, oliko hyvä metsäonni?"

— Eipä hassumpi, vastasi toinen luoden peljästyneen katseen tarasconilaisen soturin asevarustuksiin.

"Olette siis ampuneet?"

— Tietysti... koko joukon... mutta katsokaapa itse. Ja algierilainen metsämies osoitti laukkuaan, joka oli täpösen täynnä kaniineja ja kurppia.

"Mitä! laukkuunne?... panetteko ne laukkuunne?"

— Minnehän ne muuten panisin?

"Mutta siinä tapauksessa ne... ne ovat vallan pieniä..."

— Pieniä ja suuriakin, virkkoi metsämies. Ja koska hänen oli kiire päästä kotia, riensi hän pitkin harppauksin toveriensa jälkeen.

Peloton Tartarin jäi siihen keskelle tietä kuin kiinninaulittu... Sitten hän vähän mietittyään virkkoi itsekseen: "Joutavia! nuo puhuvat pelkkää moskaa... He eivät ole ampuneet niin mitään", ja hän jatkoi matkaansa.

Talot jo harvenivat, samoin tiellä liikkujatkin. Pimeä laskeutui maille, ja esineet kävivät himmeäpiirteisiksi... Tarasconin Tartarin astui vielä puolen tuntia. Sitten hän pysähtyi... Täysi yö oli tullut; kuu ei kumoittanut, tähdet vain tuikkivat. Tiellä ei liikkunut elävää sielua... Kaikesta huolimatta arveli sankari, etteivät jalopeurat ole raitiovaunuja ja etteivät ne mielellään kulje pitkin valtateitä. Senpävuoksi hän syöksyi kulkemaan halki kenttien.... Joka askeleella tuli eteen ojia, köynnöskasveja, pensaikkoja. Mutta vähät siitä! hän yhä kulki edelleen... Sitten hän äkkiä pysähtyi. "Vainuanpa tässä leijonaa", sanoi ystävämme, ja hän rupesi kelpo lailla nuuskimaan oikealle ja vasemmalle.

V

Piu! Pau!

Siinä oli suuri, kolkko erämaa, kokonaan omituisten kasvien peitossa, tuollaisten itämaalaisten kasvien, jotka näyttävät ilkeiltä eläimiltä. Tähtien heikossa salaperäisessä valossa, niiden suuret varjot levisivät maassa joka taholle. Oikealla kohosi epäselvä ja suunnaton vuoren möhkäle, Atlas-harjanne kenties!... Vasemmalla näkymätön meri, joka hyökyi kumeasti... Sopiva paikka vetämään luokseen metsän eläimiä...

Toinen pyssy edessään maassa ja toinen käsissä, Tarasconin Tartarin laskeutui polvelleen maahan ja odotti... Hän odotti tunnin, kaksi tuntia... Ei kuulunut mitään!... Silloin hän muisti kirjojensa kertoneen, etteivät suuret jalopeurojen metsästäjät koskaan menneet ampumaretkilleen ottamatta mukaansa pientä vuohenkaritsaa, jonka kytkivät kiinni muutaman askeleen päähän itsestään ja jonka panivat huutamaan vetämällä sitä jalasta siihen kiinnittämästään nauhasta. Koska Tarasconilaisella ei ollut mukanaan vuohenkaritsaa, pälkähti hänen päähänsä ruveta kokeilemaan matkimisilla, ja hän alkoi määkiä vuohen tapaan: "Mää, mää!..."

Aluksi hyvin hiljaa, sillä sielunsa syvyydessä hän kuitenkin hieman pelkäsi, että jalopeura hänet kuulisi... kun hän sitten huomasi, ettei mitään tullut, määki hän kovemmin: "Mää!... Mää!..." Ei vieläkään mitään!... Kärsimättömänä alkoi hän kahta kauheammin ja moneen kertaan perätysten: "Mää!... Mää!... Mää!..." niin voimakkaasti, että vuohta lopulta saattoi luulla häräksi...

Äkkiä, muutaman askeleen päässä hänestä, jotakin mustaa ja suunnattoman suurta kyyristyi alas. Tartarin vaikeni... Tuo musta seikka painoi alas päänsä, nuuski maata, hyppeli, piehtaroi, läksi laukkaamaan nelistä, palasi sitten takaisin ja pysähtyi äkkiä... se oli jalopeura, siitä ei ollut epäilystäkään!... Nyt saattoi varsin hyvin nähdä sen neljä lyhyttä käpälää, sen hirvittävän kaulan sekä kaksi suurta silmää, jotka loistivat pimeässä... Tähtäys, laukaisu! piu! pau!... Työ oli tehty. Heti senjälkeen hypähti hän sulkemaan haavoitetulta otukselta tien puristaen nyrkissään metsästystikaria.

Tarasconilaisen laukaukseen vastasi hirvittävä kiljunta. "Siitäpä sait!" huusi kelpo Tartarin, nousi vahvojen sääriensä varaan ja valmistautui vastaanottamaan petoa; mutta se oli saanut jo enemmän kuin tarpeekseen ja pakeni nelistäen täyttä laukkaa sekä ulvoen... Mutta hän ei kuitenkaan liikkunut paikaltaan. Hän odotti naarasta... yhä vain kuten kirjoissa!

Pahaksi onneksi naaras ei tullutkaan. Kahden tai kolmen tunnin odotuksen jälkeen väsyi Tarasconilainen. Maa oli kostea, yö kävi viileäksi ja tuuli puhalsi pistelevästi mereltä päin.

"Jospahan nukahtaisin odottaessani päivää", arveli hän, ja välttääkseen luuvaloa hän aikoi turvautua suojustelttaansa... Mutta hiisi vieköön, tämä suojusteltta oli niin nerokasta tekoa, niin peijakkaan nerokasta, ettei hän ollenkaan osannut sitä avata.

Tunnin ajan hän rimpuili ja hikoili pahanpäiväisesti, mutta tuo kirottu teltta ei auennut... On sateenvarjojakin, jotka rankkasateen tullessa huvittelevat itseään tekemällä ihmisille tuollaisia kepposia... Väsyneenä näistä ponnistuksistaan, Tarasconilainen survaisi tuon teltta-rojun maahan ja laskeutui makaamaan sen päälle, kiroillen aika provensaalilaisen tavoin.

"Pannahinen;..."

— Mitä lajia?... kysäisi Tartarin kavahtaen ylös unestaan.

Hän oli näet kuullut aamutoitotuksen Mustaphan kasarmeista... Jalopeurojen ajaja hieroi hämmästyneenä silmiään... Hän, joka luuli olevansa keskellä erämaata!... Tiedättekö, missä hän todella oli...? Kyökkipuutarhassa kukkakaali- ja punajuurikka-lavan välissä.

Hänen Saharassaan kasvoi vihanneksia... Vallan lähellä häntä, ylempänä, Mustapha-kummun sievillä viheriöillä rinteillä kohosi algierilaisia huviloita, vallan valkeita ja välkkyviä nousevan auringon valossa: olisi voinut luulla olevansa Marseillen lähistössä keskellä pikkuhuviloita ja varustuksia.

Tämän uinahtavan maiseman porvarillinen ja ryytitarhamainen ulkonäkö ihmetytti suuresti miesparkaa ja saattoi hänet hyvin pahalle tuulelle.

"Ihmiset täällä ovat hulluja", virkkoi hän itsekseen, "kun istuttavat vihanneksensa jalopeurojen läheisyyteen... sillä en suinkaan ole uneksinut.... Jalopeurat tulevat tänne saakka... Tuossa on todistus siitä..."

Todistuksena siitä olivat veritäplät, jotka peto paetessaan oli jättänyt jälkeensä. Kyyristyneenä seuraten näitä verisiä jälkiä, silmät vilkkuen sinne tänne ja revolveri kädessä, urhokas Tarasconilainen kulki artsokolta artsokolle ja saapui pienelle kaurapellolle... Siinä oli viljaa tallattu, verilätäkkö, ja keskellä verilätäkköä loikoen kyljellään, leveä haava päässä.... arvatkaapa mikä!...

"Jalopeura, totta vieköön!..."

Eipä niinkään; aasi, pieni aasi, Algeriassa niin tavallinen eläin.

VI.

Naaraan tulo. — Hirvittävä kamppaus. Kaniinien yhtymäpaikka.

Ensimäinen tunne, joka valtasi Tartarinin hänen huomatessaan onnettoman uhrinsa, oli harmi. On todella hyvin suuri eroitus jalopeuran ja pienen aasipahasen välillä!... Mutta seuraavassa tuokiossa sääli kokonaan valtasi hänet. Pikkuaasi oli niin soma; se näytti niin hyvältä! Sen kylki, joka vielä oli lämmin, liikkui aallon tavoin. Tartarin polvistui ja koetti algierilaisen vyönsä päällä seisattaa verta vuotamasta onnettomasta elukasta; ettepä saata kuvitella sen liikuttavampaa näkyä kuin tämä suuri mies vaalien tätä pientä aasia.

Kahisevan silkkivyön kosketuksesta aasi, jossa vielä oli hiukka henkeä, aukasi suuren harmaan silmänsä ja liikutti pari kolme kertaa pitkiä korviaan, ikäänkuin sanoakseen: "Kiitos!... kiitos!..." Sitten viimeinen väristys kulki läpi sen ruumiin, eikä se senjälkeen enää liikkunut.

"Tummikki! Tummikki!" kuului äkkiä tuskan tukahuttama ääni huutavan. Samassa läheisen pensaikon oksat liikkuivat... Tartarinilla oli vain aikaa nousta seisovilleen ja asettua valmiiksi vastarintaan... Naaras näet lähestyi.

Se tuli hirvittävänä ja ärjyen, vanhan myssypäisen Elsassittaren muodossa, jolla oli aseenaan kookas punainen sateenvarjo ja joka huusi aasiansa, niin että Mustapha-vuori yhtenään kajahteli. Varmaankin olisi Tartarinin ollut parempi olla tekemisissä raivostuneen naarasleijonan, kuin tämän kiukkuisen eukon kanssa... Turhaan tuo poloinen koetti selittää hänelle, miten oli käynyt näin hassusti; nimittäin että hän oli luullut Tummikkia jalopeuraksi... Eukko luuli, että mies tahtoi pitää häntä pilanaan ja karkasi, tiuskuen pontevasti: "vies sun pahus", sankarin kimppuun, pehmittäen hänen selkäänsä sateenvarjollaan. Tartarin, hieman tyrmistyneenä, puolustautui niin hyvin kuin saattoi, väisti iskuja pyssyllään, hikoili, ähki, hypähteli ja huusi: — "Mutta hyvä rouvaseni... hyvä rouvaseni .."

Mutta eipä siitä apua! "Hyvä rouvaseni" oli kuuro, ja hänen intonsa sen tarpeeksi osotti.

Kaikeksi onneksi kolmas henkilö saapui taistelukentälle, nimittäin Elsassittaren mies. Tämä oli itse elsassilainen ja ravintoloitsija sekä lisäksi tilintekoihin hyvin taipuvainen. Huomattuaan kenen kanssa hän oli tekemisissä ja ettei otuksen kaataja muuta halukkaammin toivonut, kuin että saisi maksaa uhrinsa hinnan, riisti hän aseen puolisoltaan, ja asiasta sovittiin.

Tartarin antoi kaksi sataa francia; aasi muka kyllä oli viidenkertaisesti tämän hinnan arvoinen. Se näet on pikkuaasien juokseva hinta arapilaisilla markkinoilla. Sitten kuopattiin Tummikki parka viikunapuun juurelle, ja Elsassilainen, tultuaan hyvälle tuulelle suurten tarasconilaisen hopearahojen väikkeestä, pyysi sankaria tulemaan pienelle aterialle hänen ravintolaansa, joka oli muutaman askeleen päässä siitä valtatien varrella.

Algierilaiset metsästäjät tulivat sinne murkinoimaan joka sunnuntai, sillä tasanko oli rikas saaliista, eikä kahden peninkulman levyisellä alueella kaupungin ympärillä ollut kaniineille mieluisempaa aluetta.

"Entä jalopeurat?" kysyi Tartarin.

Elsassilainen katsoi häneen hyvin hämmästyneenä: "Jalopeurat?"

— Niin... jalopeurat... näkyykö niitä täällä joskus? virkkoi miesparka, vähän epävarmempi kajahdus äänessä.

Ravintoloitsija remahti nauramaan:

"No mitäpä vielä... Jalopeuroja... mitähän ne täällä tekisivät?..."

— Eikö niitä siis ole Algeriassa?...

— Enpä totta totisesti, ikinä ole niitä nähnyt... Ja kuitenkin olen jo kaksikymmentä vuotta asunut tässä siirtokunnassa. Luulen kuitenkin kuulleeni puhuttavan... Ehkäpä sanomalehdissä... Mutta se on paljoa kauempana, etäällä etelässä.

Sinä hetkenä he saapuivat ravintolaan. Se oli laitakaupungin pikkuravintola, jommoisia näkee Vanves'ssa ja Pantinissa; oven yläpuolella oli vallan kuivettunut oksa ja biljardikeppiä maalattuina seinille sekä tämä viaton nimikyltti:

_Kaniinien yhtymäpaikka_.

VII.

Tarina omnibuksesta, maurittaresta ja zhasmiinikukista tehdystä rukousnauhasta.

Tämä ensimäinen seikkailu olisi saattanut olla omansa masentamaan monenkin rohkeuden; mutta Tartarinin tapaiset miehet eivät niin helposti lannistu.

"Jalopeurat ovat etelässä," ajatteli sankari; "hyvä, lähdenpä etelään."

Ja nieltyään viimeisen suupalansa, hän nousi, kiitti isäntäänsä, suuteli eukon kättä vallan ilman kiukkua, vuodatti viimeisen kyyneleen onnettoman Tummikin yli ja aikoi nopeasti palata Algieriin, vakaasti päättäen sulkea matkalaukkunsa ja vielä samana päivänä matkustaa etelään.

Paha vain, että Mustaphan iso tie eilisestä näytti venyneen pitemmäksi: ja päällepäätteeksi aurinko paahtoi ja tomua lenteli pahanpäiväisesti! Suojustelttakin oli sietämättömän raskas!... Tartarinilta suorastaan puuttui rohkeutta jalan kulkea kaupunkiin saakka, ja sentähden hän antoi merkin ensimäiselle ohikulkevalle omnibukselle ja nousi siihen sisälle...

Oi! Tartarin parka! Kuinka paljon edullisempaa hänen nimelleen, hänen maineelleen olisi ollut jättää nousematta noihin ajopeli-ramuihin ja jatkaa jalkaisin matkaansa, tosin joutuen vaaraan läkähtyä raskaan ilman, suojustelttansa ja jykevien kaksipiippuisten pyssyjensä painosta....

Tartarinin noustua sisälle, oli omnibus täysi. Perällä istui tummapartainen algierilainen apulaispappi nenä kiinni rukouskirjassaan. Vastapäätä nuori maurilainen kauppias, joka poltti suuria paperossia, lisäksi maltalainen merimies ja neljä tai viisi valkealiinapukuista mauritarta, joilla oli ainoastaan silmät näkyvissä. Nämät naiset olivat juuri olleet rukoilemassa Abd-el-Kader’in hautausmaalla; mutta tämä vakava hautausmaalla-käynti ei näyttänyt saattaneen heitä surullisiksi. Heidän nähtiin nauravan ja lörpöttelevän keskenään kasvohuntujensa alitse, sekä haukkailevan leivoksia.

Tartarin luuli huomaavansa, että he katselivat häntä alinomaan. Etenkin yksi heistä, joka istui vastapäätä häntä, oli upottanut katseensa häneen, eikä kääntänyt sitä pois koko matkan kuluessa. Vaikka tuo nainen oli hunnukas, niin hänen suuri tumma silmänsä, soma, kultarenkaiden koristama ranne, joka silloin tällöin tuli näkyviin verhojen lomista, äänen kaiku, pään sulavat, melkein lapselliset liikkeet, kaikki tämä ilmaisi, että verhojen alla oli jotakin nuorta, sievää, ihailtavaa... Onneton Tartarin ei tiennyt minne kääntyä. Noiden kauniiden itämaalaisten silmien äänetön hyväily saattoi hänet levottomaksi, vallan pois tasapainostaan; hänen oli kuuma, hänen oli kylmä...

Päälle päätteeksi tuon naisen jalkine sekaantui asiaan: Tartarin tunsi pienen kenkäsen liikkuvan suurilla metsästyssaappaillaan, liikkuvan ja häärivän kuin pienen punaisen hiiren... Mitä tehdä? Vastatako tähän katseeseen, tähän kosketukseen! Miksi ei, mutta seuraukset... Lemmenseikkailu Itämailla, sehän on jotakin hirveätä!... Ja kelpo Tarascomlainen, jolla oli haaveellinen ja etelämainen mielikuvitus, näki jo hengissä, miten hän joutui eunukkien käsiin ja mestattiin, tai ehkäpä vielä kauheamman kohtalon alaiseksi, miten hän ommeltiin nahkasäkkiin ja täten, katkottu pää vieressään, kellui meren aalloilla. Tämä jäähdytti hieman hänen tunteitaan... Mutta yhä edelleen pieni jalkine jatkoi tointansa, ja vastapäätä olevat silmät aukenivat selkoselälleen häntä kohti ikäänkuin kaksi tummaa samettikukkaa, jotka näyttivät virkkavan:

— Nouki meidät!...

Omnibus pysähtyi. Oltiin saavuttu teaatteritorille Bab-Azoun kadun suulle. Yksitellen, jalat kietoutuneina avaroihin hamehousuihin ja aralla suloudella puristaen kokoon ruumiin ympärille liinaverhojaan, maurittaret poistuivat ajopeleistä. Tartarinin ystävätär nousi viimeiseksi ja silloin hänen kasvonsa liikkuivat niin läheltä sankarimme kasvojen ohi, että tytön henkäys kohtasi hänet, ja siinä tuoksahti esiin kokonainen tulva nuoruutta, zhasmiinia, myskiä ja leivoksia.

Tarasconilainen ei voinut tätä vastustaa. Huumautuneena lemmentunteista ja valmiina kaikkeen hän syöksyi Maurittaren jälkeen... Kuullessaan hänen saappaansa ja nahkakotelonsa narisevan, Mauritar kääntyi taaksepäin, pani sormen kasvohunnulleen, ikäänkuin sanoakseen "vaiti!" ja nopsasti hän toisella kädellään viskasi Tartarinille pienen tuoksuvan, zhasmiinikukista tehdyn rukousnauhan. Tarasconin Tartarin kyyristyi alas ottamaan sen käteensä; mutta koska sankarimme oli hieman kankea asetaakkansa alla, tämä temppu vei jotenkin paljon aikaa...

Kun hän taas nousi pystyyn zhasmiini-rukousnauha sydämellään, — Mauritar oli kadonnut.

VIII.

Atlas-vuorten jalopeurat, nukkukaa!