Part 3

Costecalden asepuodissa ei Tartarinin mielipide enää saavuttanut luottamusta. Lakkien metsästäjät luopuivat johtajastaan!

Sen lisäksi pilkkarunoja sepusteltiin. Presidentti Ladevèze, joka joutohetkinään hieman antautui provensaalisen runottaren palvelukseen, kirjoitti talonpoikaismurteella runon, jolla oli suuri menestys. Siinä puhuttiin eräästä suuresta Gervais-nimisestä metsästäjästä, jonka pelättävän pyssyn piti ottaa hengiltä Afrikan jalopeurat sukupuuttoon asti. Vahinko vain, että tämä pyssy pahainen oli omituista tekoa: _se ladattiin alati, mutta ei lauennut koskaan_.

Se ei lauennut koskaan! huomaatte mikä salaviittaus...

Yks kaks tämä runo tuli kansanomaiseksi; ja kun Tartarin kulki ohi, niin rantajätkät ja pienet saappaankiilloittajat hänen ovensa edessä lauloivat kuorossa:

Mestari Gervais’llâ pyssy on oiva, Se yhäti ladataan, Mestari Gervais’llâ pyssy on oiva, Se yhäti ladataan, ei laukea konsanaan.

Mutta tätä laulettiin pitkän matkan päässä, kaksinkertaisten lihasten vuoksi.

Oi tarasconilaisten mieltymyksen menehtyväisyyttä!

Tuo suuri mies teeskenteli olevansa mitään huomaamatta, mitään kuulematta; mutta itse teossa tämä pieni kumea ja pistelevä touhu häntä suuresti pahoitti; hän tunsi Tarasconin luiskahtavan pois käsistään, kansansuosion siirtyvän toisille, ja tämä tuotti hänelle sanomatonta kärsimystä.

Oi kansansuosion suurta lihakattilaa; onpa suloista istuutua sen ääreen, mutta vies sua, miten kirvelee, kun se kaatuu kumoon!...

Huolimatta kärsimyksistään, hymyili Tartarin ja vietti entistä rauhallista elämäänsä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Mutta välistä kuitenkin tämän hilpeän välinpitämättömyyden naamio, jonka hän ylpeydestä oli painanut kasvoilleen, irtaantui äkkiä. Silloin huomasi niissä hymyn asemesta paheksumista ja surua.

Niinpä eräänä aamuna, pienten kiilloittajien laulaessa: _Mestari Gervais’llâ pyssy on oiva_, näiden vehnusten äänet saapuivat sankariparkamme huoneeseen asti, jossa hän juuri ajoi partaansa peilin edessä. (Tartarinilla oli täysiparta, mutta koska se levitteleikse liian rehevästi, täytyi hänen sitä karsia.)

Äkkiä aukeni ikkuna rajusti, ja Tartarin tuli näkyviin paitahihasillaan, huivi köytettynä ohimoille ja leuka valkean saippuakuohan peitossa; hän heilutti partaveistään ja saippuapalastaan ja huusi hirvittävällä äänellä:

"Miekaniskuja, hyvät herrat, miekaniskuja!... Eikä neulanpistoja!"

Kauniita sanoja, kyllin ansiokkaita joutumaan historianlehdille; ikävä vain, että ne lausuttiin näille pienille poikanaskaleille, jotka olivat kiilloituslaatikkojensa korkuiset ja miekankantamiseen vallan kykenemättömiä ritareja.

XII.

Mitä pienessä jättiläispuu-talossa sanottiin.

Keskellä yleistä luopumista, armeija yksin piti Tartarinin puolta.

Kelpo päällikkö Bravida, entinen varusmestari, osoitti hänelle yhä edelleen kunnioitustaan: "Siinä on vasta reima mies!" virkkoi hän yhä itsepäisesti, ja tämä tunnustus oli ainakin, luulen ma, apteekkari Bézuquet’n tunnustuksen veroinen... Tuo kelpo päällikkö ei kertaakaan ollut salaviittauksilla tehnyt pilaa Afrikan-matkasta; mutta kun julkinen hälinä kävi liian voimakkaaksi, päätti hän puhua.

Eräänä iltana, kun onneton Tartarin oli yksin työhuoneessaan, ajatellen surullisia seikkoja, näki hän päällikön astuvan sisään vakavana, mustissa hansikkaissa ja takki korviin saakka napitettuna.

"Tartarin", virkkoi entinen kapteeni arvokkaasti, "Tartarin, ei ole muu edessä kuin matka!" Ja hän jäi seisomaan oven kehykseen, — ankarana ja suurena kuin velvollisuus.

Tarasconin Tartarin käsitti täydelleen, mitä sisälsivät nuo sanat: "Tartarin, ei ole muu edessä kuin matka."

Hän nousi hyvin kalpeana, katseli hellästi ympärilleen somassa työhuoneessaan, jonka ikkunat olivat huolellisesti suljetut ja joka oli täynnä lämpöä ja suloista valoa. Hänen katseensa kohtasi tuota leveätä mukavaa nojatuolia, kirjojaan, mattoaan, suuria valkoisia ikkunaverhostimia, joiden takana värähtelivät pienen puutarhan ohuet oksat. Sitten hän astui kelpo päällikköä kohti, tarttui hänen käteensä, puristi sitä voimakkaasti ja virkkoi, itkun tukahuttamalla äänellä, kuitenkin pysyen stoalaisena: "Aionpa matkustaa, Bravida!"

Hän lähtikin matkaan, kuten oli sanonut. Mutta ei kuitenkaan heti... täytyihän hänen ensin varustautua.

Ensin hän tilasi Bompard’ilta kaksi suurta kaksiosaista kuparilevyillä vuorattua matka-arkkua, joihin kumpaankin oli kiinnitetty pitkä, seuraavalla kirjoituksella varustettu nimilevy:

Tarasconin Tartarin

Asearkku.

Vuoraaminen ja kaiverrus veivät paljon aikaa. Hän tilasi myös Tastavinilta komean matka-albumin, johon aikoi kirjoittaa päiväkirjansa ja matkamuistelmansa; sillä vaikkapa onkin jalopeuran ajossa, ajattelee kuitenkin matkalla.

Lisäksi tuotatti hän Marseillesta kokonaisen laivalastin laatikoissa säilytettyjä herkkutavaroita, pemmikaania, josta valmistetaan lihalientä, uusikaavaisen suojusteltan, joka saatiin silmänräpäyksessä kohoamaan ja menemään kokoon, merimiehensaappaat, kaksi sateenvarjoa, vedenpitävän päällystakin ja siniset silmälasit silmätautien välttämiseksi..Päälle päätteeksi apteekkari Bézuquet pani kuntoon hänelle rohtolaatikon, joka oli tungettu täyteen laastaria, arnikaa, kanverttia ja rutto-ätikkää.

Tartarin parka! ei hän tätä kaikkea itseään varten tehnyt; vaan hän toivoi varovaisuudella ja hienotunteisella tarkkaavaisuudella lopulta asettavansa Tartarin-Sanchon raivon; tämä näet ei ollut leppynyt päivin eikä öin, siitäperin kuin Afrikan-matka oli päätetty panna toimeen.

XIII.

Lähtö.

Vihdoin se saapui, tuo juhlallinen päivä, tuo suuri päivä.

Aamun valjetessa koko Tarascon oli jaloillaan, täyttäen Avignon tien ja Tartarinin pienen talon edustan.

Siinä oli väkeä ikkunoissa, katoilla, puissa; Rhônella kulkevia merimiehiä, rantajätkiä, kenkienkiiloittajia, porvareita, kankaanluojattaria, klubin jäseniä ja sanalla sanoen koko kaupunki; tämän lisäksi myöskin Beaucairen asukkaat, jotka olivat kulkeneet yli sillan, ja kaupungin lähiseudun yrttitarhurit. Siinä nähtiin kärryjä suurine vedenpitävine kuomineen, viinitarhatyömiehiä nauhoilla, kulkusilla, ruususolmuilla ja kelloilla koristettujen sekä lauttahaloilla sälytettyjen muulien selässä, jopa siellä täällä joku soma Arles’n tyttö, joka ohimot koristettuina taivaansinisellä nauhalla, istui rakastajansa takana pienen camarguelaisen raudanharmaan hevosen selässä.

Koko tämä kansanjoukko hääri ja tunkeili Tartarinin oven edessä, tuon hyvän herra Tartarinin, joka lähti tappamaan jalopeuroja _turkkilaisten pariin_.

Tarasconilaisten mielikuvituksessa Algeria, Afrikka, Kreikka, Persia, Turkki ja Mesopotamia kaikki yhteensä muodostavat suuren, hyvin epämääräisen, melkein tarumaisen maan; ja oloa siellä kutsutaan oloksi _turkkilaisten parissa_.

Keskellä tätä väentungosta lakkien metsästäjät kulkivat edestakaisin ylpeinä johtajansa triumfista ja jättäen jälkeensä ikäänkuin kunnian uurtamia vakoja.

Jättiläispuu-talon edessä oli kahdet suuret työntökärryt. Aika ajoin ovi aukeni ja silloin nähtiin muutamien henkilöiden vakavina astuskelevan pienessä puutarhassa. Miespalvelijat kantoivat ulos matkalaukkuja ja kirstuja, jotka he latoivat työntökärryille.

Jokaista uutta tavaramyttyä ulos tuotaessa, väkijoukko vavahteli. Näitä esineitä mainittiin ääneen. "Tuossa on suojasteitta... Tuossa ovat säilytetyt herkkutavarat... rohdosarkku asearkut..." Ja lakkien metsästäjät antoivat tarpeellisia selityksiä.

Äkkiä, noin kello kymmenen ajoissa, syntyi suuri levottomuus väkijoukossa. Puutarhan portti kääntyi rajusti saranoillaan.

"Hän tulee!... hän tulee!" huudettiin.

Hän tulikin...

Kun hän ilmestyi kynnykselle, lähti väkijoukosta kaksi hämmästyksen huutoa.

"Sehän on _turkkilainen_"...

— "Hänellä on silmälasit!"

Tarasconin Tartarin oli näet pitänyt velvollisuutenaan pukeutua algerialaiseen pukuun, koska hän oli lähdössä Algeriaan. Tämän puvun muodostivat valkeasta palttinasta tehdyt roimahousut, pieni ahtaasti istuva takki metallinappineen, leveä punainen vyö vatsan ympärillä; kaula oli paljaana, hiukset ajettuina otsalta, ja päässä suunnattoman suuri _chechia_, (punainen turkkilainen lakki) jossa oli mahdottoman pitkä sininen tupsu... Siihen kuului lisäksi kaksi raskasta pyssyä, yksi kummallakin olalla, suuri metsästyspuukko kupeella, vatsalla patruunalaukku ja lonkalla revolveri, joka kolisi nahkakotelossaan. Siinä kaikki...

Eipä toki! anteeksi, unhoitin silmälasit, äärettömät, siniset silmälasit, jotka varta vasten olivat ilmestyneet lieventämään sankarimme ylen julmaa ulkomuotoa!

"Eläköön Tartarin!... eläköön Tartarin!" ulvoi kansa. Suuri mies hymyili, mutta ei tervehtinyt, sillä pyssyt häntä vaivasivat. Sitäpaitsi hän nyt tiesi kuinka paljon sopii luottaa kansansuosioon; ehkäpä hän päälle päätteeksi sielunsa syvyydessä kirosi hirvittäviä kansalaisiaan, jotka pakottivat häntä matkustamaan, hylkäämään pienen, sievän kotinsa valkoisine kiviseinineen ja vihreine ikkunaverhoineen... Mutta tätä ei näkynyt pinnalla.

Tyyneenä ja ylpeänä, joskin hieman kalpeana, kulki hän edelleen viertotietä pitkin, katseli työntökärryjään ja poikkesi, huomattuaan, että kaikki oli kuin olla piti, rautatieasemalle johtavalle tielle, kääntymättä kertaakaan katsomaan jättiläispuu-taloa. Hänen jälessään astuivat kelpo päällikkö Bravida, entinen varusmestari ja presidentti Ladevèze; sitten seurasi asekauppias Costecalde ja kaikki lakkien metsästäjät, sitten työntörattaat ja viimeksi kansa.

Asemasillalla asemapäällikkö odotti häntä, — vanha afrikkalainen vuodelta 1830, joka moneen kertaan lämpimästi pudisti hänen kättään.

Pariisin—Marseillen pikajuna ei vielä ollut saapunut. Tartarin ja hänen kunniavahtinsa menivät sisälle odotussaliin. Tapaturmien välttämiseksi suljetutti asemapäällikkö rautaristikkoportit heidän jälkeensä.

Neljännestunnin kuluessa Tartarin käveli edestakaisin odotussaleissa lakkien metsästäjien keskellä. Hän puhui heille matkastaan, metsästysretkistään, luvaten lähettää heille vuotia. Pysyäkseen paremmin Tartarinin mielessä, kirjoittivat he nimensä hänen muistikirjaansa, ikäänkuin tuollaisen taljan lähettäminen olisi ollut pelkkää leikintekoa.

Peloton Tarasconilainen oli levollinen ja lempeä kuin Sokrates sinä hetkenä, kun hän tyhjensi myrkkypikarin, ja hänellä oli sana kullekin, hän hymyili kaikille. Hän puhui teeskentelemättä ja ystävällisesti; näytti siltä, kuin olisi hän tahtonut jättää jälkeensä kokonaisen tulvan viehätystä, kaihoa ja hyviä muistoja. Kuullessaan johtajansa näin puhuvan, saivat kaikki lakkien metsästäjät vedet silmiin, muutamat tunsivat tunnonvaivojakin, kuten presidentti Ladevèze ja apteekkari Bézuquet.

Tavarainkuljettajat itkivät nurkissa. Ulkoa kansa katsoi sisälle ristikkoaitauksen läpi ja huusi: "Eläköön Tartarin!"

Viimein kello soi. Kumea pyörien jyrinä ja räikeä vihellys kuului rautatieholveista... Vaunuihin! vaunuihin!

"Hyvästi Tartarin!... hyvästi Tartarin!..."

— Hyvästi, kaikki! mutisi tuo suuri mies, ja suudellen kelpo päällikkö Bravidaa poskelle antoi hän jäähyväissuudelman rakkaalle Tarasconilleen.

Sitten hän keikahti vaunusillalle ja astui vaunuihin; ne olivat täynnä pariisittareita, jotka olivat vähällä pelästyä kuoliaaksi nähdessään tämän kummallisen miehen lukuisine pyssyineen ja revolvereineen astuvan sisälle.

XIV.

Marseillen satama. — Merelle! Merelle!

Ensimäisenä päivänä Joulukuuta 186-, kello kahdentoista ajoissa, provensaalisen talviauringon valossa, selvällä kirkkaalla säteilevällä säällä, näkivät marseillelaiset peljästyneinä Canebière-kadulle [Marseillen kauneimpia satamaan johtavia katuja. Suoment. huom.] ilmestyvän _turkkilaisen_ ja aika _turkkilaisen_ lisäksi!... Eivätpä he koskaan olleet mokomaa nähneet; ja kuitenkaan eivät herra paratkoon, turkkilaiset ole harvinaisia Marseillessa!

Puheenaoleva _turkkilainen_, — tarvinneeko minun sitä Teille sanoa? — oli Tartarin, suuri Tarasconin Tartarin, joka kulki pitkin laivarantaa, asearkkujensa, rohto- ja herkkulaatikkojensa seuraamana etsien Touache-yhtiön lastauspaikkaa ja _Zouave-nimistä_ laivaa, jolla hänen piti matkustaa Afrikkaan.

Korvat vielä täynnä tarasconilaisten hyvähuutoja ja hurmaantuneena taivaan valosta ja merentuoksusta, astui Tartarin säteillen edelleen, pyssyt olalla, pää pystyssä, tähystellen tuota ihmeellistä Marseillen satamaa, jonka hän näki ensi kerran ja joka hänet lumosi... Miesparka luuli näkevänsä unta. Hän luuli olevansa _merenkulkija Sinbad_ ja harhailevansa jossakin sellaisessa tarumaisessa kaupungissa, joista _Tuhat yksi yötä_ kertoo.

Siinä oli hänen edessään, niin kauas kuin silmä kantoi, lukemattomia mastoja ja purjeraakoja, ristiin rastiin joka suuntaan.. Lippuja oli kaikista maista, venäläisiä, kreikkalaisia, ruotsalaisia, tunisilaisia, amerikkalaisia... Laivankannet olivat rantaan tasalla, kokkaraa’at pistivät ylös rantaalle kuin painetti-rivit. Ylempänä laivassa sijaitsi aallottaria, jumalattaria, pyhiä neitsyitä ja muita olentoja esittäviä maalattuja puukuvia, joiden nimeä laiva kantoi; kaikki tämä oli meriveden kuluttamaa, uurtamaa, vedestä lorisevaa, homeista. Paikoittain näkyi laivojen välissä palanen merta ikäänkuin suuri liuska öljyn tahraamaa silkkikangasta. Raakapuilla oli parvittain kalalokkeja, jotka kuvastuivat somina valkoisina pilkkuina sinitaivasta vastaan, sekä laivapoikia, jotka huusivat toisilleen kaikilla eri kielillä.

Laivarantaalla liikkui keskellä puroja, jotka tulvivat esiin saippuatehtaista, vihreinä, sakeina, tummina, öljyn ja suodan sekaisina, koko joukko tullipalvelijoita, asiamiehiä ja tavarankuljettajia kaksipyöräisine kuomukärryineen, joita pienet korsikalaiset hevoset vetivät.

Siellä oli omituisia myymälöitä, savuisia kojuja, joissa merimiehet keittivät ruokiaan; lisäksi piippujen, apinoiden, papukaijojen, köysien, purjekankaan kauppiaita; kummallisia romukauppoja, joissa loikoi mullin mallin pieniä tykkejä, suuria kullattuja lyhtyjä, vanhoja nostokoneita, vanhoja murtuneita ankkureja, vanhoja touvistoja ja väkipyöriä ja puhetorvia ja merikiikareita Jean Bartin ja Duguay-Trouin’in ajoilta. Myyjättäret tarjoilivat raakkuja ja syömänäkinkenkiä, jotka kokoonpuristautuneina nirisivät kuoristaan ulkona. Merimiehet kulottivat tervatönttöjä, höyryäviä patoja ja suuria koreja, täynnä nilviäisiä, joita menivät viruttamaan suihkukaivojen vaaleassa vedessä.

Kaikkialla oli suunnaton kasa kaikenlaisia kauppatavaroita: silkkitavaroita, malmilajeja, puulasteja, lyijyharkkoja, kankaita, sokeria, karuubihedelmiä, rapsatinauriita, lakritsia ja sokeriruokoja. Itämaan ja länsimaiden tuotteet sekaisin. Suuria kasoja Hollannin juustoja, joita genuattaret käsin värjäsivät punaisiksi.

Kauempana oli rannas viljan peitossa. Tavarainkuljettajat tyhjensivät säkkejään korkeiden telineiden huipulta rantaäyräälle. Viljat näyttivät kultavirralta, joka valui kuultavan savun keskellä. Punalakkiset miehet seuloivat sitä, sen mukaan kuin sitä valui, suurilla aasinnahasta tehdyillä siivilöillä ja panivat sitä rattaille, jotka poistuivat; niitä seurasi vaimo- ja lapsiparvet luudat kädessä ja hyppysellinen tähkäpäitä koreissaan... Etempänä oli laivakorjauslampi, jossa suuret laivat loikoivat sivullaan; niiden kyljille sytytettiin risuja, jotta ne saataisiin vapaiksi kiinitakertuneista merikasveista. Raakapuut roikkuivat vedessä; ilmaan levisi pihkan haju, ja korvakalvoja tärisytti työmiesten vasaraniskut, heidän päällystäessään laivanrunkoa suurilla kuparilevyillä.

Paikoittain oli mastojen välissä avoin kohta. Siinä Tartarin näki sataman suun, vilkkaan laivakulun, Maltan saarelle lähtevän siron ja hyvin pestyn englantilaisen sotalaivan, jonka kannella astui keltahansikkaisia upseereja, tai suuren marseillelaisen kaksimastolaivan, joka lähti merille keskellä huutoja ja kirouksia, ja jonka komentosillalla oli lihava, silkkilakkiin ja takkiin puettu kapteeni; tämä jakeli komentosanojaan provensaalin kielellä. Laivoja kiiti ulapalle täysin purjein. Toisia läheni auringonpaisteisesta etäisyydestä hitaasti ja vallan kuin liehuen ilmassa.

Kaiken tämän kestäessä vallitsi hirveä melu, työntökärryjen ratina, merimiesten huudot, kiroukset, laulut, höyrylaivojen vihellykset, rummutukset ja torventoitotukset Saint-Jean'in ja Saint-Nicolas’n linnoituksista, kellojen äänet La Major-, Accoules- ja Saint-Victor-kirkoista; tämän lisäksi mistral-tuuli tempasi, pyöritti, pudisti niitä ja sekoitti ne omaan vinkunaansa, tehden niistä hurjan, rajun musiikin, sankarimaisen lähtöfanfaarin, joka herätti matkahalun, halun lähteä kauas ja saada siivet.

Tämän kauniin fanfaarin kaikuessa peloton Tarasconin Tartarin astui laivaan matkustaakseen jalopeurojen maahan.

TOINEN OSA

"TURKKILAISTEN" PARISSA.

I.

Merimatka. — Chechian viisi asentoa. — Kolmannen päivän ilta. Herra armahda!

Tahtoisin, rakkaat lukijani, olla maalari, asettaakseni silmienne eteen tämän toisen osan alussa ne eri asennot, joihin Tarasconin Tartarinin _chechia_ (punainen lakki) joutui tuolla kolmipäiväisellä merimatkalla _Zouave_-iaivalla Ranskan ja Algerian välillä.

Ensiksi, näettekös, se satamasta lähdettäessä sankarimaisena ja komeana koristi kannella astuskelevan Tarasconilaisen kaunista päätä. Mutta luokanpa siihen katse satamasta poistuttu, jolloin _Zouave_-laiva alkaa keinua aalloilla; se vapisee, on hämmästyksissään ja ikäänkuin aavistaa tulevien kärsimyksiensä ensi puuskauksia.

Etempänä Lionin lahdessa, mikäli edistytään aavalle merelle ja aallot kiihtyvät, näette sen kamppailevan myrskyn kanssa, kohoavan peljästyneenä sankarin päälaella, suuri sininen villatupsu pystyssä keskellä meren hämärää ja tuulispäitä. Neljäs asento: Kello kuusi iltapäivällä, Corsican rannikko näkyvissä; onneton _chechia_ roikkui laivan laitasuojuksien yli tähystellen ja tutkien merta surkuteltavan näköisenä... Lopuksi viides ja viimeinen asento: ahtaan kojun perällä pienessä vuoteessa, joka on piironkilaatikon kaltainen, jotakin muodotonta ja toivotonta liikkuu vaivaloisena päänalaisella. Se on _chechia_, tuo lähdettäessä niin uljas _chechia_, nyt vajonneena yömyssyn jokapäiväiseen tilaan sekä korviin saakka peittäen kalpeaa pahoinvoinnista ähkivää päätä...

Oi! jospa Tarasconilaiset olisivat voineet nähdä suuren Tartarininsa loikovan tuossa piironkilaatikossaan laivan kylki-ikkunoiden luomassa himmeässä ja surullisessa valaistuksessa, keskellä kyökin ja kostean puun äitelää hajua, joka panee laivamatkustajan voimaan pahoin; jospa olisivat kuulleet hänen voihkivan höyrykoneen joka lyönnistä, pyytävän teetä joka viides minuutti ja kiroilevan tarjoilevalle palvelijalle pikkulapsen äänellä, niin kuinka suuresti olisivatkaan pahoitelleet sitä, että olivat pakoittaneet hänet matkustamaan... Kautta historioitsija-kunniani! tuo _turkkilais_-parka herätti sääliä. Äkkiä merikivun yllättämänä ei miesraukka ollut ehtinyt päästää irti algerialaista vyötään eikä vapautua aseistaan. Suurivartinen metsästyspuukko ruhjoi hänen rintaansa, hänen nahkainen revolverikotelonsa pieksi pahanpäiväisesti hänen sääriään. Päälle päätteeksi Tartarin-Sancho napisi, voihki ja sadatteli lakkaamatta: "Siinä sen nyt näet, senkin nahjus!... Johan tämän tiesin!... Kas vain! lähdetään tässä Afrikkaan... No, siinä se nyt on, sinun Afrikkasi!... Miltäpä tuntuu nyt, hä?"

Onnettomuuden yllykkeeksi tuo poloinen mies kojunsa ja valituksiensa syvyydestä kuuli ison salongin matkustajien nauravan ja pelaavan korttia. Matkaseurue _Zouave_-laivalla oli yhtä hilpeä kuin lukuisa. Siihen kuului upseereja, jotka matkustivat takaisin rykmentteihinsä, naisia Marseillen _Alcazarista_, kiertäviä ilveilijöitä, rikas muhamettilainen, joka palasi Mekasta, hyvin ilveilevä montenegrolainen ruhtinas, joka matki Ravel’ia ja Gil Pérès’tâ... Ei yhdelläkään näistä henkilöistä ollut merikipua, ja he kuluttivat aikaansa juomalla sampanjaa yhdessä _Zouaven_ kapteenin kanssa. Tämä oli aimo marseillelainen elästelijä, joka piti taloutta Algierissa ja Marseillessa, ja jolla oli tuo lystikäs nimi Barbassou.

Tarasconin Tartarin oli vihainen kaikille näille Velikullille. Heidän hilpeytensä teki hänen kärsimyksensä kaksinkertaiseksi...

Viimein kolmannen päivän iltapuolella syntyi laivankannella omituinen liike, joka herätti sankarimme hänen pitkällisestä horrostilastaan. Etukannen kello kajahti. Merimiesten raskasten saappaiden kuultiin kolisevan ylhäällä kannella.

"Eteenpäin!... Pakkia!" komensi kapteeni Barhassoun käheä ääni.

Sitten: "Top!" Seurasi suuri pysäys, tölmäys, sitten kaikki lakkasi... Laiva vaan keinui hiljalleen oikealta vasemmalle kuten pallo ilmassa...

Tämä outo hiljaisuus kauhistutti Tarasconilaista.

"Herra armahda! laiva uppoaa!..." huusi hän hirvittävällä äänellä, ja saaden takaisin voimansa vallan kuin lumouksen vaikutuksesta, hypähti hän ylös makuusijaltaan ja syöksyi aseineen laivankannelle.

II.

Aseisiin! Aseisiin!

Laiva ei uponnut, vaan oli perillä. _Zouave_-laiva oli näet juuri saapunut ankkuripaikalle sataman suuhun; siinä oli soma ja syvä merenpoukama, jonka vesi oli mustaa, ja jossa kaikki oli hiljaista, synkkää, miltei autiota. Vastapäätä, ylänteellä, Algier pienine himmeänvalkeine taloineen, jotka sullottuina kiinni toisiinsa ulottuivat aina alas merelle saakka. Valkoisia vaatteita levitettynä kuivamaan Meudonin kukkulalle. Niiden yläpuolella korkea, siniseen, hyvin siniseen silkkikankaaseen vivahtava taivas!...

Kuulu Tartarin katseli, hieman toinnuttuaan peljästyksestään, maisemaa, kuunnellen kunnioittavasti montenegrolaista ruhtinasta, joka seisten hänen vieressään mainitsi hänelle kaupungin eri korttelit, Casbah’n, yläkaupungin, Bab-Azoun-kadun. Sangen hyvin kasvatettu, tuo montenegrolainen ruhtinas; tunsipa hän lisäksi perinpohjin Algerian ja puhui arapiaa sujuvasti. Senpätähden Tartarin päätti viljellä hänen tuttavuuttaan... Äkkiä näki Tartarin pitkin laivan sivusuojuksia, joita vastaan he nojasivat, koko rivin suuria mustia käsiä, jotka ulkoapäin kouristuivat kiinni laitaan. Samassa neekerin vanukkeinen kiheräpää ilmestyy hänen eteensä, ja ennenkuin hän on ehtinyt aukaista suutaan, on laivankannelle joka taholta tulvinut satamiehinen joukko merirosvoja, mustia, keltaisia, puolialastomia, likaisia, hirvittäviä.

Nämät merirosvot Tartarin kyllä tunsi. Siinä nyt olivat _he_, nuo kuuluisat _he_, joita hän niin usein oli etsinyt öisin Tarasconin kaduilta. Viimeinkin _he_ siis olivat päättäneet tulla esille.

... Ensin hämmästys tyrmistytti hänet liikkumattomaksi paikalleen. Mutta kun hän huomasi merirosvojen hyökkäävän matkatavaroiden kimppuun, tempaavan pois niitä peittävän vahavaatteen ja lopuksi rupeavan laivaa ryöstämään, silloin sankari hänessä heräsi. Siepaten metsästyspuukkonsa tupesta huusi hän matkustajille: "Aseisiin! aseisiin!" ja ensimäisenä hän itse karkasi merirosvojen kimppuun.

"Mikä ihmeessä Teidän on?" kysäsi kapteeni Barbassou, joka juuri tuli keskikannelta.

"Siinähän Te olette, kapteeni!... asestakaa miehenne mitä pikimmin!"

— No miksi niin, taatto taivahinen?

— Ettekö siis huomaa...?

— Mitä sitten?...

— Tuossa... edessänne... merirosvoja...

Kapteeni Barbassou katseli häntä vallan tyrmistyneenä. Samassa suuri roteva neekeri kulki heidän ohitsensa juoksujalassa, sankarimme rohtolaatikko selässä.

"Lurjus... odotappas..." ärjyi Tarasconilainen: ja hän syöksyi häntä kohti ojennetuin tikarin.

Barbassou sai hänen hyökkäyksensä ehkäistyksi, vetäen hänet taaksepäin hänen vyöstään:

"Rauhoittukaa toki, tuhat tulimaista!... Eiväthän ne ole merirosvoja.... Nehän ovat tavärainkantajia."

— Tavarainkantajia!...

— Niin juuri, tavarainkantajia, jotka tulevat noutamaan tavaroita viedäkseen ne maihin... Pistäkää siis tikari takaisin tuppeen, antakaa minulle pilettinne, ja astukaa tämän neekerin perässä; hän on kelpo mies, joka vie teidät maihin ja hotelliinkin, jos niin haluatte!...