Part 2
Välistä kuitenkin kohtasi turha säikähdys. Askeleita, kuiskaavia ääniä... "Ahaa!" sanoi Tartarin itsekseen, ja hän tyrmistyi seisomaan paikalleen, tähystäen varjoja, hengittäen syvään ja painaen korvansa maata vastaan intiaanien tavoin... Askeleet lähenivät. Äänet kävivät selvemmiksi... Ei enää ollut epäilystäkään! _He_ lähestyivät... _He_ olivat jo vallan lähellä. Jo Tartarin, silmät säihkyen, läähättäen ja painautuen kokoon jaguarin tavoin, valmistautui karkaamaan heidän kimppuunsa ja kajahuttamaan sotahuutoansa... kun hän äkkiä keskeltä pimeyttä kuuli tuttujen tarasconilaisten äänien vallan levollisesti puhuttelevan häntä:
"Kas, kas... sehän on Tartarin... Ja hyvästi, Tartarin!"
Piru vieköön! sehän olikin apteekkari Bézuquet ja hänen perheensä, jotka olivat olleet laulamassa "omaa lauluaan" Costecaldella. — "Iltaa! iltaa!" murisi Tartarin, raivokkaana erehdyksestään; ja hurjana, sauva pystyssä, hän syventyi yön pimeyteen.
Saavuttuaan klubin ohitse vievälle kadulle, odotti peloton Tarasconilainen vielä hetken kulkien hitaasti edestakaisin klubin oven edessä, ennenkuin astui sisälle... Lopulta hän väsyi _heitä_ odottamasta, koska oli varma siitä, ett'eivât _he_ näyttäytyisi, ja luotuaan viimeisen taisteluintoisen katseen keskelle yön varjoja, mutisi hän itsekseen vihaisena: "Ei mitään!... ei mitään!... ei koskaan mitään!"
Senjälkeen tämä kunnon mies astui sisälle pelaamaan korttia entisen varusmestarin kanssa.
VI.
Molemmat Tartarinit.
Miten lieneekään selitettävissä, että Tarasconin Tartarin, ollen niin raivokkaan seikkailuhaluinen, niin kovin suurten mielenliikutusten tarpeessa sekä hurjistuneesti ihastunut matkoihin ja retkiin, oli ikänsä pysynyt Tarasconissa?
Niin näet oli asianlaita. Neljänkymmenen viiden vuoden ikään saakka ei Tartarin kertaakaan ollut maannut yötään ulkopuolella synnyinkaupunkiansa. Hän ei edes ollut tehnyt tuota kuuluisaa Marseillen matkaa, jonka jokainen oikea provensaalilainen panee toimeen täysi-ikäiseksi tultuaan. Korkeintaan hän tunsi Beaucairen, ja kuitenkaan Beaucaire ei ole varsin kaukana Tarasconista, koska sinne mennäkseen tarvitsee vain kulkea sillan yli. Pahaksi onneksi tuuli usein on temmannut mukaansa tämän siltaromun, se on niin pitkä ja heikko, ja Rhône on niin leveä tältä kohdalta, että epäilemättä ymmärrätte miksi... Tarasconin Tartarin piti vankkaa maata varmimpana.
Tulee näet tunnustaa, että sankarissamme oli kaksi toisistaan vallan selvästi eroavaa luonnetta. "Tunnen itsessäni kaksi ihmistä", on joku kirkkoisä sanonut. Tämä soveltuu kokonaan Tartariniin, jossa oli Don Quijoten sielu, sama ritarillinen innostus, sama sankari-ihanne, sama hillitön seikkailun ja suuruuden halu. Paha vain, ettei hänellä ollut tuon kuuluisan espanjalaisen aatelismiehen vartaloa, tuota luisevaa ja laihaa ruumista, tuota ruumiillisuuden varjoa, johon ei aineellinen elämä pystynyt, ja joka jaksoi nukkua parikymmentä yötä riisumatta rintahaarniskaansa sekä saattoi elää neljäkymmentä kahdeksan tuntia kahmalollisesta riisiä. Tartarinin ruumis päinvastoin oli oikein aika kokoa, hyvin lihava, hyvin raskas, hyvin aistillinen, hyvin arka ja herkkä, täynnä porvarillisia haluja ja kotoisia vaatimuksia; sanalla sanoen suurimahainen ja lyhyt ruumis, sijaiten kuolemattoman Sancho Pançan säärillä.
Don Quijote ja Sancho Pança samassa miehessä! ymmärtänette, miten huono sopu siitä syntyi, mitkä taistelut! mitkä repäisevät epäsuhtaisuudet!... Siinäpä aihetta oivan vuoropuhelun kirjoittamiseen kynälle semmoiselle, kuin Lucianuksen tai Saint-Evremondin, nimittäin vuoropuhelun, joka syntyi Tartarin-Quijotin ja Tartarin-Sanchon välillä! Tartarin-Quijote esim. innostuen Gustave Aimardin kertomuksista huudahtamaan: "Lähden matkaan!"
Tartarin-Sancho taas yksinomaan ajatellen luuvaloaan virkkaa: "En liikahda paikaltani."
_Tartarin-Quijote,_ kovin innostuneena: Peitä itses kunnialla, Tartarin.
_Tartarin-Sancho,_ hyvin tyyneenä: Tartarin, peitä itses villapaidalla.
_Tartarin-Quijote_, yhä enemmän innostuneena: Oi sentään kaksipiippuisia pyssyjä! oi tikareja, lassoja ja mokkasiineja!
_Tartarin-Sancho_, yhä enemmän tyyntyen: Oi neulottuja liivejä! oi hyviä, lämpimiä polvipeitteitä! oi oivallisia korvaläpällisiä lakkeja!
_Tartarin-Quijote_, haltijoissaan: Tappara, tappara tänne!
_Tartarin-Sancho_, soittaen palvelijattarelle: Jeannette, suklaatini.
Tämän jälkeen Jeannette ilmestyy tarjoten oivallista suklaatia, lämmintä, läikehtivää, tuoksuvaa, ynnä suussa sulavia anisi-leivoksia, jotka panevat Tartarin-Sanchon naurullaan tukahuttamaan Tartarin-Quijoten huudahdukset.
Tästä huomataan, miksi Tarasconin Tartarin ikänsä oli pysynyt Tarasconissa.
VII.
Europpalaiset Shang-Hai’ssa. Suuret kauppayritykset. — Tataarit. Oliko Tarasconin Tartarin petturi? Kangastus.
Kerran kuitenkin Tartarin oli vähällä lähteä matkalle, pitkälle matkalle.
Kolme veljestä, nimeltä Garcio-Camus, Shang-Hai’iin siirtyneitä tarasconilaisia, oli tarjonnut hänelle erään siellä olevan konttorinsa johtajapaikan. Siinähän juuri näytti tarjoutuvan hänelle sovelias elämänala; melkoisia affäärejä, koko joukko kauppapalvelijoita komennettavissa, ja kauppasuhteita Venäjän, Persian, Aasialaisen Turkin kanssa, sanalla sanoen, suuret kauppayritykset.
Tartarinin huulilla sanat: _suuret kauppayritykset_ tuntuivat tavattoman juhlallisilta.
Garcia-Camus’ien kauppahuoneella oli sitäpaitsi se etu, että siellä välistä kävi tataareja. Silloin suljettiin ovet nopeasti. Kaikki kauppapalvelijat tarttuivat aseisiin, konsulilippu nostettiin ylös tangon päähän, ja piu, pau, ikkunasta ampumaan tataareja.
On turhaa mainita, kuinka innokkaasti Tartarin-Quijote vastaanotti tämän ehdoituksen; pahaksi onneksi Tartarin-Sancho ei ottanut sitä kuuleviin korviinsakaan, ja koska jälkimäinen oli voimakkaampi, ei asiasta tullut mitään. Kaupungissa siitä puhuttiin paljon. Lähteekö hän matkaan? eikö hän lähde? Lyön vetoa siitä, että hän lähtee, lyön vetoa ettei hän lähde. Kas siinä painava kysymys... Päätös oli se, ettei Tartarin matkustanutkaan, mutta joka tapauksessa tämä juttu tuotti hänelle paljon kunniaa. Se, että joku oli ollut vähällä lähteä Shang-Hai’iin tai että hän sinne todella oli mennyt, oli tarasconilaisten mielestä yhdenveroista. Kun alinomaan puhuttiin Tartarinin matkasta, ruvettiin lopuksi luulemaan, että hän siltä oli palannut. Ja iltaisin klubissa kaikki Tarasconin herrat pyysivät häneltä tietoja Shang-Hai’n elämästä, tavoista, ilmanalasta, opiumista ja suurista kauppayrityksistä.
Tartarin, jolle nämät asiat olivat hyvin selvillä, kertoi alttiisti kaikki yksityiskohtia myöten, ja lopulta tämä kelpo mies ei itsekään ollut vallan varma siitä, oliko hän käynyt Shang-Haissa, vai ei. Senpätähden hän, kertoessaan sadannen kerran tataarien tulosta sinne, viimein virkkoi ihan luonnollisesti: "Silloin minä käsken kauppapalvelijoideni tarttua aseisiin, nostatan konsulilipun, ja piu! pau! ikkunoista ampumaan tataareja". Kuullessaan tämän vapisi koko seura.
- Mutta tästä päättäen tuo Tartarin oli aika valehtelija.
— Ei! ja tuhannesti ei! Tartarin ei ollut valehtelija...
— Ja kuitenkin hänen piti hyvin tietää, ettei hän ollut käynyt Shang-Haissa!
— Tietysti hän sen tiesi. Mutta...
Mutta, kuulkaa nyt tarkasti. On parasta kerrassaan ottaa selkoa siitä valehtelijan-maineesta, jonka Pohjois-Ranskan asujamet ovat sysännet eteläranskalaisen niskoille. Etelä-Ranskassa ei ole valehtelijoita, ei Marseillessa sen koommin kuin Nîmes’ssâ, Toulousessa ja Tarasconissa. Etelä-Ranskan asukas ei valehtele, hän pettyy. Hän ei aina puhu totta, mutta luulee niin tekevänsä... Hänen niin kutsuttu valheensa ei olekaan valhetta, vaan on jonkunmoinen kangastus.
Niin, kangastus!... Ja hyvin ymmärtääksenne minut, menkääpä Etelä-Ranskaan, niin saatte nähdä. Huomaatte, kuinka aurinko tässä merkillisessä maassa muuttaa kaikki ja tekee kaikki luonnollista kokoaan suuremmaksi. Saatte nähdä nuo pienet Provencen kummut, jotka eivät ole Montmartren kukkulaa korkeammat, mutta jotka näyttävät teistä suurilta, saatte nähdä Nîmes’n neliskulmaisen temppelin, — pienen hyllynmuotoisen koristeen — joka näyttää teistä yhtä suurelta kuin Notre-Dame. Saatte nähdä... No! ainoa Etelä-Ranskan valehtelija, jos sellaista yleensä on, on aurinko... Kaikkea, mitä se vain valollaan koskettaa, se liioittele!... Mitä oli Sparta loistoaikanaan? Pieni kauppala... Mitä oli Atena? Korkeintain aliprefektin asuinkaupungin kokoinen... ja kuitenkin ne historiassa näyttävät meistä äärettömän suurilta kaupungeilta. Se on kaikki vain auringon vaikutusta...
Vieläkö tämän jälkeen ihmettelette, että sama aurinko, joka valaisee Tarasconia, on saattanut tehdä entisestä varusmestari Bravidasta, kelpo päällikkö Bravidan, nauriin kokoisesta kasvista jättiläispuun, ja miehestä, joka oli tuuminut lähteä Shang-Hai’iin, miehen, joka siellä oli käynyt?
VIII.
Mitainen menaseria. Atlas-vuorten jalopeura Tarasconissa. Hirvittävä ja juhlallinen kohtaus.
Ja nyt, osoitettuamme Tarasconin Tartarinin sellaisena kuin hän oli yksityiselämässään, ennenkuin maine oli suudellut hänen otsaansa ja laskenut hänen ohimoilleen vuosisatais-laakerin, nyt, kuvailtuamme tätä sankarillista elämää vaatimattomassa keskuksessa, sen iloja, sen suruja, sen unelmia, sen toiveita, niin rientäkäämme piirtämään sen historian suurlehtiä sekä koskettelemaan sitä omituista tapausta, joka pani tämän verrattoman ihmiskohtalon ylenemään kehityksen huippuja kohti.
Oltiin eräänä iltana asekauppias Costecaldella. Tarasconin Tartarin näytteli paraikaa muutamille asiaaharrastaville neulasytytin-pyssyn käyttämistä, se näet siihen aikaan oli jotakin vallan uutta... Äkkiä ovi aukenee, ja eräs lakkien metsästäjä syöksyy säikähtyneenä sisälle puotiin huutaen: "Jalopeura!... jalopeura!..." Yleinen hämmästys, kauhu, melu ja tuuppiminen. Tartarin ojentaa painettia, Costecalde juoksee sulkemaan oven. Metsästäjä ympäröidään, häntä kysellään, häntä joudutetaan, ja saadaan häneltä kuulla seuraavaa: Mitainen menaseria oli palatessaan Beaucairen markkinoilta, suostunut viipymään muutaman päivän Tarasconissa ja oli juuri sijoittunut linnatorille monine boa-käärmeineen, hylkeineen ja krokotiilineen. Lisäksi siinä oli komea Atlas-vuorten jalopeura.
Atlas-vuorten jalopeura Tarasconissa! Eipä miesmuistiin sellaista oltu nähty. Senpävuoksi nuo uljaat lakkien metsästäjät katselivatkin toisiaan ylpeinä! mikä valonsäteily heidän urhokkailla kasvoillaan ja Costecalden puodin joka sopessa; kuinka moni kättenpuristus hiljaisesti vaihdettiin! Mielenliikutus oli niin suuri, niin odottamaton, ettei kukaan saanut sanaakaan sanotuksi...
Ei edes Tartarin. Kalpeana ja vavisten, neulasytytin-pyssy vielä käsissä, tuumiskeli hän seisten tiskin ääressä... Atlas-vuorten leijona siellä, vallan lähellä, parin askeleen päässä! Leijona! se on kaikkein sankarimaisin ja julmin peto, eläinten kuningas, hänen unelmiensa otus, vallan kuin sen ideaalisen joukon päähenkilö, joka hänen mielikuvituksessaan näytteli niin kauniita näytelmiä.
Jalopeura, tuhat tulimaista!...
Ja kotoisin Atlas-vuorilta vielä lisäksi!... Se oli jo enemmän, kuin mitä suuri Tartarin voi kestää...
Äkkiä kokonainen veritulva kohosi hänen kasvoihinsa.
Hänen silmänsä salamoivat. Vävähtävällä liikkeellä hän lykkäsi pyssyn olalleen ja kääntyen kelpo päällikkö Bravidan puoleen, sanoi hän jyrisevällä äänellä: "Menkäämme katsomaan tätä, päällikkö."
— No, tuota noin, mutta!... minun pyssyni... minun neulasytytin-pyssyni, jonka veitte pois!... rohkeni varovainen Costecalde pelokkaasti huomauttaa; mutta Tartarin oli jo kääntynyt kadun kulmassa, ja hänen jälkeensä kaikki lakkien metsästäjät tepastellen ylpeinä tiehensä.
Heidän saapuessaan menaseriaan, oli siellä jo paljon väkeä. Tarasconilaiset, nuo sankarirotuiset, jotka liian kauan olivat saaneet olla vailla huomiotaherättäviä näkyjä, olivat hyökänneet Mitainen menaseriaan ja valloittaneet sen äkkirynnäköllä. Tähän lihava rouva Mitaine muuten oli sangen tyytyväinen... Puettuna kabylilaiseen pukuun, käsivarret paljaina kyynäspäihin saakka, rautarenkaat nilkkojen kohdalla, ratsuvitsa toisessa kädessä ja toisessa elävä kananpoika, jolta höyhenet oli kynitty pois, täytti tämä kuuluisa nainen emännänvelvollisuuksia kojuun saapuneita tarasconilaisia kohtaan. Ja koska hänelläkin oli _kaksinkertaiset lihakset_, oli hänen saavuttamansa menestys melkein yhtä suuri kuin turvattiensakin.
Tartarin, astuessaan sisään pyssy olalla, teki mielialan hallaiseksi.
Kaikki nämät kunnon tarasconilaiset, jotka vallan tyyneesti kulkivat häkkien edessä, aseettomina, aavistamattakaan mitään vaaraa, joutuivat vallan luonnollisen kauhuntunteen alaisiksi, nähdessään suuren Tartarinin astuvan sisään menaseria-kojuun tuo hirvittävä sota-ase mukanaan. Oli siis jotakin pelättävää, koska hän, tuo sankari... Silmänräpäyksessä koko häkkien edusta tuli väestä tyhjäksi. Lapset huusivat pelosta, ja naiset katselivat ovea. Apteekkari Bézuquet hiipi pois, sanoen menevänsä noutamaan pyssyänsä...
Vähitellen Tartarinin ryhti kuitenkin rauhoitti katselijain mielet. Tyyneenä, pää pystyssä, tuo peloton Tarasconilainen kulki ympäri kojua, meni pysähtymättä hylkeen ammeen ääreen, silmäili ylenkatseellisesti pitkää lesteillä täytettyä arkkua, jossa boa-käärme sulatti raakana nielemäänsä kananpoikaa, ja pysähtyi viimein jalopeuran häkin eteen...
Hirvittävä ja juhlallinen kohtaus! Tarasconin jalopeura ja Atlas-vuorten jalopeura vastatusten... Toisella puolen Tartarin, seisten polvi koukussa ja nojaten pyssyynsä; toisella puolen jalopeura, suunnattoman suuri jalopeura, loikoen oljilla, silmä tirkistellen, tylsyneen näköisenä, ääretön keltaisen harjan ympäröimä turpa leväten etukäpälillä... Kumpikin tyyneenä ja katsellen toista.
Mutta kas kummaa! joko sitten neulasytytinpyssy suututti jalopeuraa, tai se vainusi rotunsa vihollista, niin se, katseltuaan siihen asti tarasconilaisia mitä suurimmalla ylenkatseella, haukotellen heille vasten naamaa, äkkiä yltyi vihaiseksi. Ensin se nuhisi ja murisi kumeasti, työnsi esiin kyntensä ja ojensi käpäliään; sitten se nousi ylös, kohotti päänsä pystyyn, ravisti harjaansa ja päästi Tartarinia kohti hirvittävän kiljunnan.
Siihen vastasi kauhistuksenhuuto. Tyrmistyneinä syöksyivät tarasconilaiset ovelle päin. Kaikki, naiset, lapset, rantajätkät, lakkien metsästäjät, itse kelpo päällikkö Bravidakin... Tarasconin Tartarin yksinään ei liikahtanut paikaltaan... Hän seisoi vankkana ja järkähtämättömänä häkin edessä, silmät salamoiden ja kasvoissa tuo hirvittävä ilme, jonka koko kaupunki tunsi... Kun lakkien ampujat vähän rauhoittuneina hänen käytöksensä ja rautakankien vahvuuden johdosta hetken kuluttua lähestyivät johtajaansa, kuulivat he hänen mutisevan itsekseen katsellen leijonaa: "Siinä, totta totisesti, olisi otus, jota kannattaisi metsästää."
Sinä päivänä ei Tarasconin Tartarin siitä puhunut sen enempää.
IX.
Kangastuksen omituisia seurauksia.
Sinä päivänä ei Tarasconin Tartarin siitä puhunut sen enempää; mutta miesparka oli jo sanonut liiankin paljon...
Seuraavana päivänä juteltiin kaupungissa yksistään Tartarinin tulevasta matkasta Algeriaan ja jalopeuran metsästyksestä. Olettehan kaikki, rakkaat lukijat, todistajina siitä, ett’ei tuo kunnon mies ollut hiiskunut sanaakaan tästä; mutta tiedättehän, kangastus....
Sanalla sanoen, koko Tarascon puhui yksinomaan tästä matkasta.
Ajoradalla, klubissa, Costecaldella, kaupunkilaiset puhuttelivat toisiaan peljästyneen näköisinä.
"Tuota noin, oletteko kuullut tuon uutisen, vai mitä?"
"Tuota noin, minkä sitten?... Tartarinin matkatuumat, vai mitä?"
Sillä Tarasconissa kaikki lauseet aletaan sanoilla _tuota noin_ ja lopetetaan sanoilla _vai mitä_, jotka molemmat äännetään seudun omituiseen murretapaan. Tuona päivänä enemmän kuin muina, nuo sanat _tuota noin_ ja _vai mitä_ kajahtivat niin että ikkunalasit tärisivät.
Se tämän kaupungin asujamista, jota tämä aiottu Afrikan matka enimmin hämmästytti, oli Tartarin. Mutta kuulkaapa, mitä turhamielinen kunnianhimo saa aikaan! Sen sijaan, että olisi vallan yksinkertaisesti vastannut, ett'ei hän ollenkaan aikonut matkustaa, ett'ei hän koskaan ollut edes sitä ajatellut, Tartarin parka — ensi kerran kun hänelle puhuttiin tästä matkasta — virkkoi vähän väistäen: "No!... no!... kenties... eihän sitä tiedä." Toisella kerralla hän vastasi, totuttuaan enemmän tähän ajatukseen: "Onhan se luultavaa." Ja kolmannella kerralla: "Se on varma asia!"
Lopulta illoin klubissa ja Costecalden perheessä munatodin, hyvähuutojen ja liekkien innostamana ja huumaantuneena siitä huomiosta, jonka huhu hänen lähdöstään oli kaupungissa herättänyt, tuo miespoloinen selitti kursailematta väsyneensä lakkien ampumiseen ja että hän ennen pitkää aikoi lähteä ajamaan suuria Atlas-vuorten jalopeuroja...
Hirvittävä eläköönhuuto seurasi tätä selitystä. Sitten tehtiin uutta munatotia, puristettiin toinen toisen kättä, syleiltiin ja pantiin toimeen serenaadeja pienen jättiläispuu-talon edustalla soihtujen valossa aina puoliyöhön saakka.
Mutta tähän kaikkeen yksi oli tyytymätön, ja se oli Tartarin-Sancho. Afrikan matkan ja jalopeuran metsästyksen kuvitteleminen pani hänet edeltäkäsin vapisemaan. Ja tullessaan kotia, kunniaserenaadin yhä kaikuessa ikkunoiden alla, valmisti hän Tartarin-Quijotelle hirvittävän kohtauksen, soimaten häntä hassuksi, hullunkuriseksi, varomattomaksi, kolminkertaiseksi houkkioksi, kuvaten hänen eteensä perinpohjin kaikki ne tapaturmat, jotka odottivat häntä tällä retkellä, haaksirikot, luuvalot, kuumeet, veriset ulostukset, mustat rutot, spitalitaudit, y.m.
Turhaan Tartarin-Quijote vannoi, ettei hän menettelisi varomattomasti, että hän hyvin peittäisi ruumiinsa vaatteilla, että ottaisi mukaansa kaikki tarvekalut. Tartarin-Sancho ei tahtonut kuulla mitään. Miesparka näki jo hengissä itsensä jalopeurain raatelemaksi, Vajonneeksi erämaan hiekkaan Cambyses vainajan tavoin, ja toisen Tartarinin onnistui vähän rauhoittaa häntä vain selittämällä, ettei tuolle matkalle lähdettäisi heti paikalla, ettei mikään kiirehtinyt, ja ennen kaikkea, ettei vielä oltu lähdetty matkaan.
Ja todellakin on vallan selvää, ettei moiselle retkelle lähdetä ilman muutamia varokeinoja. Täytyyhän tietää, minne menee, luulen ma, eikä lähteä liikkeelle linnun tavoin...
Ennen kaikkea Tarasconilainen tahtoi lukea suurten Afrikka-matkustajien kertomuksia, Mungo-Parkin, Caillén, tohtori Livigstonen, Henri Duveyrier’n esityksiä.
Näistä hän huomasi, että nämät pelottomat matkustajat, ennenkuin sitoivat jalkoihinsa kaukomatkojen sandaalit, olivat pitkän aikaa valmistautuneet kärsimään nälkää, janoa, vaivaloisia nopeita kulkuja ja kaikenlaisia puutteita. Tartarin tahtoi menetellä kuten he, ja tästä päivästä alkaen hän elätti itseään pelkällä _keitetyllä vedellä_. — Tarasconissa kutsutaan _keitetyksi vedeksi_ ruokalajia, joka on tehty kiehuvaan veteen kastetuista leipäpalasista; näiden höysteeksi on pantu kynsilaukan sakara, vähän ajoruohoa ja laakerilehtinen. Tämä komento oli ankara, ja saattaa kuvitella, miten happamat Sancho paran kasvot olivat.
Ihastuen kuriinsa keitetyn veden johdosta noudatti Tarasconin Tartarin vielä muita viisaita toimenpiteitä. Niinpä hän, tottuakseen pitkiin jalkamatkoihin, pakotti itseään joka aamu kulkemaan kaupungin ympäri seitsemän tahi kahdeksan kertaa perätysten, milloin nopein askelin, milloin voimistelujuoksussa, kyynärvarret kiinni kupeissa ja pari pientä valkoista kiveä suussa, muinaisaikaiseen tapaan.
Tämän lisäksi hän, totuttaakseen itseään öiseen viileyteen, sumuun ja kasteeseen, meni joka ilta alas puutarhaansa ja viipyi siellä aina kello kymmeneen ja yhteentoista illalla, yksin, pyssy mukanaan ja väijyksissä jättiläispuun takana.
Vihdoin Costecalden luo myöhästyneet lakkien metsästäjät saattoivat sen ajan kuluessa, kun Mitainen menaseria viipyi Tarasconissa, iltahämärässä kulkiessaan linnatorilla huomata salaperäisen miehen astuvan edestakaisin eläinkojun takana.
Se oli Tarasconin Tartarin, joka totutti itseään vapisematta kuulemaan leijonan kiljuntaa yön pimeydessä.
X.
Ennen matkallelähtöä.
Sillä välin kuin Tartarin täten ihastuneena antautui kaikenlaisiin sankarimaisiin temppuihin, olivat koko Tarasconin katseet hänen kiinnitettyinä; huomio ei enää kiintynyt mihinkään muuhun. Lakkien metsästys liipoitteli vaan yhdellä siivellä, romanssit unohtuivat nurkkaan. Apteekkari Bézuquet’llâ piano riutui ikävissään vihreän peitteensä alla, ja kärpäset kuivua kutistuivat sen päällä, vatsa ylöspäin... Tartarinin retki oli pysäyttänyt kaikki.
Olisipa pitänyt nähdä, miten kernaasti nähty tuo kuuluisa Tarasconilainen oli vieraissa. Hänen seurastaan tapeltiin, riideltiin, sovittiin kuin lainaesineestä, jopa se hankittiin varkain. Naisista ei ollut sen suurempaa kunniaa, kuin mennä Mitainen menaserialle käsi kädessä Tartarinin kanssa sekä antaa hänen jalopeuran häkin edessä selittää, millä lailla näitä suuria petoja metsästettiin, mihin täytyi tähdätä; kuinka monen askeleen päästä, olivatko tapaturmat lukuisat, y.m., y.m.
Tartarin antoi kaikki ne selitykset, joita ikinä haluttiin. Hän oli lukenut Jules Gérardin teokset ja tunsi leijonanajon pilkulleen, vallan kuin hän sitä olisi harjoittanut. Hän puhuikin näistä seikoista hyvin kaunopuheliaasti.
Mutta ihanimmillaan hän oli päivällisillä presidentti LLadevèzen tai kelpo päällikkö Bravidan, entisen varusmestarin, luona, kun kahvia tarjottiin ja kun häntä pyydettiin, kaikkien siirtäessä tuolinsa lähemmäksi, puhumaan tulevista metsästysretkistään...
Silloin sankarimme, nojaten kyynäspäätään pöytään ja härppien mokkaansa, liikutetulla äänellä kertoi kaikista niistä vaaroista, jotka odottivat häntä siellä vieraassa maassa. Hän mainitsi pitkät kuuttomat väijykset, myrkylliset suot, laakeriruusun myrkyttämät rannat, raesateet, paahtavat auringonpaisteet skorpionit, heinäsirkkasateet; hän kuvaili myös Atlas-vuorten leijonain tapoja, niiden hämmästyttävää notkeutta ja niiden julmuutta kiiman aikana...
Sitten hän innostuen omasta puheestaan nousi seisovilleen pöydän äärestä, hypähti keskelle ruokasalia matkien jalopeuran kiljuntaa, pyssyn pamausta piu! pau! räjähtävän luodin vinkunaa, pfft! pfft! huiski käsillään, kaatoi kumoon tuoleja...
Kaikki pöydän ääressä istuvat olivat kalpeat, Miehet katselivat toisiaan pudistaen päätään, naiset ummistivat silmänsä päästäen kauhunhuutoja, vanhukset heiluttivat sotaisesti pitkiä sauvojaan, ja pikkupojat, jotka pannaan aikaiseen nukkumaan, kavahtivat ylös unestaan ärjymisen ja laukauksien herättäminä, olivat kovasti peloissaan ja pyysivät sytyttämään tulta lamppuun.
Vastaiseksi Tartarin ei lähtenyt matkaan.
XI.
Miekaniskuja, hyvät herrat, miekaniskuja... Eikä neulanpistoja!
Oliko hänellä todella aikomus matkustaa?... Sangen arka kysymys, johon Tartarinin historiankirjoittajan olisi hyvin vaikea vastata.
Ainakin on varmaa, että Mitainen menaseria oli lähtenyt Tarasconista neljättä kuukautta sitten, eikä jalopeurantappaja liikkunut paikaltaan... Ehkäpä tuo vilpitön sankari, jonkun uuden kangastuksen häikäisemänä, lopulta vakavasti kuvitteli olleensa Algeriassa. Ehkä hän, yhä uudelleen kerrottuaan tulevia metsästysretkiään, kuvitteli jo tehneensä ne, yhtä vilpittömästi kuin hän kuvitteli nostaneensa tangon päähän konsulilipun ja ampuneensa tataareja Shang-Haissa, piu, pau!
Onnettomuudeksi, Tarasconin Tartarinin tälläkin kertaa ollessa kangastuksen uhrina, ei tarasconilaisten laita ollut sama. Kun kolmen kuukauden odotusajan kuluttua huomattiin ettei metsästysretkelle aikova ollut varustanut ainoatakaan matkalaukkua, ruvettiin napisemaan.
"Tästä tulee samaa kuin Shang-Hain juttu!" sanoi Costecalde hymyillen.
Ja nämät asekauppiaan sanat herättivät tavatonta huomiota kaupungissa; sillä ei kukaan enää luottanut Tartariniin.
Naiivit, pelkurit, miehet sellaiset kuin Bézuquet, jotka kirppu olisi säikyttänyt pakosalle ja jotka eivät voineet ampua pyssynlaukausta sulkematta silmiään, etenkin nämät olivat armottomat. Klubissa, esplanaadilla, he puhuttelivat Tartarin parkaa vähän ivallisen näköisinä.
"Tuota noin, milloinka tuo matka pannaan toimeen?"