Part 1

TARASCONIN TARTARIN

Kirj.

Alphonse Daudet

Suomentanut

Jalmari Hahl

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1900.

"Ranskassa jokaisessa on vähän tarasconilaisuutta."

SISÄLLYS:

I Osa. Tarasconissa:

I. Jättiläispuu-puisto. II. Yleiskatsaus Tarasconin kaupunkiin. Lakkien metsästäjät. III. En! En! En! — Tarasconin kaupunkiin luodun yleiskatsauksen jatkoa. IV. He! V. Tartarinin mennessä klubiin. VI. Molemmat Tartarinit. VII. Eurooppalaiset Shang-Hai'ssa. Suuret kauppayritykset. — Tataarit. Oliko Tarasconin Tartarin petturi? Kangastus. VIII. Mitainen menaseria. Atlas-vuorten jalopeura Tarasconissa. Hirvittävä ja juhlallinen kohtaus. IX. Kangastuksen omituisia seurauksia. X. Ennen matkallelähtöä. XI. Miekankantaja, hyvät herrat, miekankantaja... Eikä neulanpistoja! XII. Mitä pienessä jättiläispuu-talossa sanottiin. XIII. Lähtö. XIV. Marseillen satama. — Merelle! Merelle!

II OSA. Turkkilaisten parissa:

I. Merimatka. — Chechian viisi asentoa. — Kolmannen päivän ilta. Herra armahda! II. Aseisiin! Aseisiin! III. Cervanteksen ylistykseksi. — Maalleastuminen. Missä ovat "turkkilaiset?" — Ei jälkiäkään "turkkilaisista". Pettymys. IV. Ensimmäinen metsästysyritys. V. Piu! Pau! VI. Naaraan tulo. — Hirvittävä kamppaus. Kaniinien yhtymäpaikka. VII. Tarina omnibuksesta, maurittaresta ja zhasmiinikukista tehdystä rukousnauhasta. VIII. Atlas-vuorten jalopeurat, nukkukaa! IX. Montenegrolainen ruhtinas Gregory. X. Sano minulle isän nimi, niin minä sanon sinulle tämän kukan nimen. XI. Sidi Tart'ri ben Tart'ri. XII. Meille kirjoitetaan Taraconista.

III OSA. Jalopeurojen parissa:

I. Vieraaseen maahan siirretyt kyytivaunut. II. Luku, jossa tutustutaan pieneen herrasmieheen. III. Jalopeuraluostari. IV. Karavaani matkalla. V. Ollaan illalla väijyksissä laakeriruusu-lehdossa. VI. Vihdoinkin! VII. Tuhasta tuleen. VIII. Tarascon! Tarascon!

ENSIMÄINEN OSA

TARASCONISSA

I.

Jättiläispuu-puisto.

Ensimäinen käyntini Tarasconin Tartarinin luona on painunut mieleeni unhoittumattomana elämäni merkkitapauksena; siitä on jo kulunut kaksitoista tai viisitoista vuotta, mutta muistan sen paremmin kuin eilispäivän tapahtumat. Peloton Tartarin asui silloin Avignonin tien varrella sijaitsevassa talossa, joka oli kolmas vasemmalla kaupungin portista lukien. Se oli sievä pieni tarasconilainen villa, puutarha edessä, veranta toisella puolella, kiviseinät hyvin valkeat, ikkunaverhot vihreät. Portaiden edessä joukko savoijilaisia pikkupoikia leikki harppien hiekkaan piirretyissä kuvioissa, jalalla sysäten kiviliuskaa ruudusta ruutuun. Toiset heistä nukkuivat päivänpaisteessa, kiilloituslaatikko päänalaisena.

Ulkoapäin katsottuna tässä talossa ei ollut mitään erinomaista.

Ei ikinä olisi luullut seisovansa sankarin asunnon edustalla. Mutta annas peijakas, kun astui sisälle!...

Kellarista ullakkoon saakka koko rakennus oli sankarimaisen näköinen, samoin puutarhakin!... Puutarhaa sellaista, kuin Tartarinin omistama ei ollut toista Europassa. Ei ainoatakaan Ranskan kukkaa eikä puuta; yksinomaan ulkomaalaisia kasveja, kummi-, kurpitsi-, pumpuli-, kokos-, mango-, banaani- ja palmupuita, jättiläispuu, amerikkalainen viikunapuu, kaktuspensaita, berberiläisiä viikunapuita. Olisi saattanut luulla olevansa Keski-Afrikassa, kymmenen tuhannen peninkulman päässä Tarasconista. Tietysti kaikki nämät kasvit eivät olleet luonnollista kokoa; niinpä esim. pumpulipuut eivät olleet punajuurikkaita suuremmat; ja jättiläispuu (arbus gigantea) tuli hyvin toimeen reseda-ruukussa; mutta vähät siitä. Olihan tämä jo jotakin Tarasconin oloissa, ja ne kaupungin henkilöt, jotka sunnuntaisin saivat kunnian katsella Tartarinin jättiläispuuta, palasivat kotia täynnä ihailua.

Saatatte kuvitella kuinka ihastuneena tuona päivänä kuljin tämän ihmeellisen puutarhan läpi!.... Toista oli, kun minut vietiin sankarin työhuoneeseen.

Tämä työhuone, yksi kaupungin merkillisyyksiä, oli puutarhan perällä, ja sen lasiovi aukeni suoraan jättiläispuuta kohti.

Ajatelkaapa suurta salia, jonka seiniä katosta permantoon peittää pyssyt ja sapelit; siinä aseita kaikista maailman maista: karabiineja, rihlapyssyjä, suuria vallipyssyjä, korsikkalaisia veitsiä, katalanisia puukkoja, karaibilaisia nuolia, piilimsiö-nuolia, boksirautoja, kurikoita, hottentottilaisia nuijia, meksikolaisia lassoja, ja tiesi mitä!

Tämän lisäksi tuimasti paahtava aurinko saattoi miekkojen teräksen ja ampuma-aseiden perät loistaviksi, ikäänkuin kahta kauheammin pöyristyttääkseen sisäänastujaa... Kuitenkin oli jossakin määrin rauhoittava se miellyttävä järjestyksen ja puhtauden leima, joka näkyi tässä eriskummaisessa asekokoelmassa. Kaikki oli järjestettyä, hoidettua, pyyhittyä ja nimilipuilla varustettua, vallan kuin apteekissa: siellä täällä hyvänsuopa pieni paperiliuska, johon oli kirjoitettu:

Myrkytettyjä nuolia, älkää koskettako!

Tahi:

Ladattuja aseita, varokaa!

Ellei näitä kirjoituksia olisi ollut, en ikinä olisi rohjennut astua sisälle.

Keskellä työhuonetta oli pyöreä yksijalkainen pöytä ja sillä pullo rommia, turkkilainen tupakkakukkaro, kapteeni Cookin matkat, Cooperin ja Gustave Aimardin romaanit, metsästysjuttuja, kertomuksia karhun ajosta, haukan linnustuksesta, norsun metsästyksestä, y.m. Vihdoin oli tämän pöydän ääressä istumassa mies, noin neljänkymmenen tai neljänkymmenenviiden vuoden ikäinen, lyhyt, lihava, tanakka, verevä, paitahihasillaan, flanellihousut jalassa, parta vahva ja lyhyt ja silmät säkenöivät. Toisessa kädessään oli hänellä kirja ja toisessa hän heilutti suunnattoman suurta rautakansista piippua. Ja lukiessaan jotain hirvittävää kertomusta päänahan metsästäjistä, väänsi hän, ojentaen eteenpäin alahuultansa, suunsa kauheaan irvistykseen; tämä loi tuon kelpo tarasconilaisen pikkupohatan muotoon saman hyvänsävyisen hirveyden ilmeen, joka kuvastui koko talossa.

Tämä mies oli Tartarin, Tarasconin Tartarin, peloton, suuri, verraton Tarasconin Tartarin.

II.

Yleiskatsaus Tarasconin kaupunkiin; lakkien metsästäjät.

Siihen aikaan, josta nyt on puhe, Tarasconin Tartarin ei vielä ollut se Tartarin, kuin hän tätä nykyä on, nimittäin tuo suuri Tartarin, joka on niin kansanomainen koko Etelä-Ranskassa. Mutta — jo kuitenkin tähänkin aikaan — hän oli Tarasconin kuningas.

Kertokaamme, mistä tämä hänen kuninkuutensa johtui.

Ottakaa aluksi huomioon, että näillä seuduin joka mies on metsästäjä, suurimmasta pienimpään. Metsästystä harrastavat tarasconilaiset intohimoisesti, ja tämä harrastus on ollut olemassa aina niiltä mytologisilta ajoilta asti, jolloin "Tarasque" ["La Tarasque" oli jonkunmoinen hirvittävän eläimen muotoiseksi tehty puukummitus, jota ennen muinoin kuljetettiin helluntaina ja pyhän Martan juhlana muutamien Etelä-Ranskan kaupunkien, etenkin Tarasconin, kaduilla. Suoment. huom.] löi sadat iskunsa kaupungin läheisillä soilla ja jolloin senaikuiset tarasconilaiset panivat toimeen ajometsästyksen sitä vastaan. Se oli, nähkääs, jo aikoja sitten.

Joka sunnuntai-aamuna ottavat tarasconilaiset aseensa ja lähtevät ulos kaupungista, laukku selässä, pyssy olalla, koirien haukkuessa, kaniineja ajavien portimojen äännellessä ja metsästystorvien raikuessa. Se on komeata nähdä... Onnettomuudeksi riistasta on puute, on täydellinen puute.

Vaikka elukat ovatkin tyhmiä, ovat ne kuitenkin aikojen kuluessa tulleet varovaisiksi.

Viiden peninkulman laajuudelta Tarasconin ympäristöissä olevat luolat ovat tyhjinä, pesät hyljättyinä. Ei ole yhtään rastasta, ei peltopyytä, ei niin kaniininpoikasta, eikä kurppa pahaista.

Ja kuitenkin nuo somat tarasconilaiset pikkukummut, kokonaan myrtin, lavendelin ja rosmarinin peittäminä, ovat sangen houkuttelevat; ja nuo kauniit, makeat muskaattirypäleet, ryhmittyneinä pitkin Rhônen rantoja, ovat myöskin peijakkaan viekottelevia... Mutta niiden takana on Tarascon, ja pienen turkki- ja höyhenväen keskuudessa Tarascon on hyvin pahassa maineessa. Muuttolinnutkin ovat matkaohjeihinsa merkinneet sen suurella ristillä, ja kun sorsat, lentäessään pitkissä kolmionmuotoisissa ryhmissä Camarguen saarta kohti, kaukaa huomaavat tämän kaupungin tornit, rupeaa etunenässä oleva hyvin kovasti huutamaan: "Tuossa on Tarascon!... Tuossa on Tarascon!" ja koko joukko tekee mutkan.

Sanalla sanoen, mitä otuksiin tulee, ei näillä seuduin enää ole muuta jälellä kuin yksi ainoa jänis, vanha veitikka, joka ikäänkuin ihmeen kautta on pelastunut tarasconilaisten syysajoista ja joka on saanut päähänsä, että sen pitää elää täällä! Tarasconissa tämä jänis on hyvin tunnettu. Sille on annettu nimi. Sitä kutsutaan _Nopsakintuksi_. Tiedetään sen pesän olevan herra Rompardin alueella, — seikka, joka, ohimennen mainiten, on saattanut tämän alueen hinnan kaksin- jopa kolminkertaiseksi, — mutta tähän päivään saakka sitä ei vielä ole saavutettu.

Nykyään ei enää ole kuin pari kolme henkilöä, jotka piintyneesti ajavat sitä takaa.

Toiset ovat surukseen luopuneet yrityksestä, ja _Nopsakinttu_ on jo aikoja sitten muuttunut paikkakunnan taikauskon esineeksi,, vaikka tarasconilainen muuten luonnostaan ei juuri ollenkaan ole taikauskoinen; hän näet syö paistina pääskysiä, kun osuu niitä saamaan.

— No mutta! sanonette, koska otukset ovat niin harvinaiset Tarasconissa, mitä siis tarasconilaiset metsästäjät tekevät joka sunnuntai?

Mitäkö tekevät?

No totta vie! Menevät maalle parin kolmen peninkulman [ranskal. peninkulma = 4 kilometriä. Suoment. huom.] päähän kaupungista. Yhtyvät pieniin, viiden tai kuuden henkilön muodostamiin ryhmiin, paneutuvat levollisesti jonkun kaivon, vanhan raunion tai oliivipuun suojaan, ottavat esille metsästyslaukuistaan hyvän palan pehmeäksi paistettua raavaanlihaa, keittämättömiä sipuleja, pieniä makkaroita, jonkun anjovis-kalan, aloittavat loppumattoman murkinan, ja huuhtelevat sen alas tuollaisella oivalla Rhône-viinillä, joka panee nauramaan ja laulamaan.

Kun sitten ollaan hyvin kylläisiä, noustaan, vihelletään koirat luoksi, ladataan pyssyt ja aletaan metsästys. Se tahtoo sanoa, jokainen näistä herroista viskaa kaikin voimin lakkinsa ilmaan ja ampuu siihen lennossa viisi, kuusi tai kaksi laukausta — tapojen ja asianhaarojen mukaan.

Se, joka ehtii ampua lakkiinsa useimmat laukaukset, julistetaan metsästyksen kuninkaaksi ja palaa illalla triumfatorina Tarasconiin, lakki pyssynpiipun pään lävistämänä, hyvähuutojen ja toitotuksien kajahtaessa.

On tarpeetonta sanoa, että tässä kaupungissa myydään runsaasti metsästyslakkeja. Onpa sellaisiakin läkkikauppiaita, jotka edeltäkäsin myyvät lävistettyjä ja rikkirevittyjä lakkeja taitamattomien varalle; mutta ainoastaan apteekkari Bézuquet, mikäli tunnetaan, niitä heiltä ostaa. Sitä näet pidetään arvoa alentavana!

Lakkien metsästäjänä ei Tarasconin Tartarinilla ollut vertaistaan. Joka sunriuntai-aamu hän lähti matkaan uusi lakki mukanaan: joka sunnuntai-ilta hän palasi lakki säpäleinä. Pienen jättiläispuu-talon ullakot olivat täynnä näitä kunniakkaita voittomerkkejä. Kaikki tarasconilaiset tunnustivatkin hänet mestarikseen, ja koska Tartarin tunsi perinpohjin metsästys-lakikirjan, koska hän oli lukenut kaikki esitykset, kaikki käsikirjat, jotka koskettelivat kaikkia mahdollisia metsästyslajeja, alkaen lakkien metsästyksestä ja päättyen birmalaisen tiikerin ajoon, olivat nämät herrat valinneet hänet suureksi metsästysriitojen ratkaisijaksi, vedoten häneen, kuten itsevaltaiseen päättäjään ainakin, jokaisen erimielisyyden ilmaantuessa.

Joka päivä, kolmesta neljään, nähtiin asekauppias Costecalden luona lihava herrasmies, piippu hampaissa, vakavana, istumassa vihreällä vuodalla peitetyssä nojatuolissa keskellä puotia, joka oli täynnä lakkien metsästäjiä. Nämät seisoivat hänen ympärillään meluavasti riidellen. Tarasconin Tartarin istui oikeutta; siinä oli Nimrod ja Salomo yhdistettynä samassa henkilössä.

III.

En! En! En! — Tarasconin kaupunkiin luodun yleiskatsauksen jatkoa.

Metsästyksen intohimoiseen harrastukseen liittää voimakas tarasconilainen rotu toisen intohimoisen harrastuksen: romanssien laulamisen. Missä määrin tätä taidehaaraa tällä pienellä paikkakunnalla viljellään, on vallan uskomatonta. Kaikki herkäntunteelliset vanhanaikuiset laulut, jotka kellastuvat kovin iäkkäiden pahvikansien välissä, esiintyvät Tarasconissa nuoruuden täydessä viehkeydessä ja kukoistuksessa. Siellä niistä saa kuulla jokikisen. Joka perheellä on omansa, ja kaupungissa tämä tiedetään. Tiedetään esim., että apteekkari Bézuquet’n lempi-romanssi alkaa näin:

Sä, valkotähti, jot’ ihailen;

Asekauppias Costecalden laulu alkaa täten:

Sä mökkien maahan tahdotko tulla?

Veronkantaja-kirjurin taas seuraavasti:

Jos näkymätön oisin, ei mua näkis kenkään. (Lystikäs laulu).

Ja niin edespäin koko Tarasconin kaupungissa. Kaksi tai kolme kertaa viikossa he kokoontuvat toistensa luo ja laulavat niitä toisilleen. Omituista tässä kohdin on, että heillä on aina samat laulunsa, ja ettei heillä siitä perin, kun ovat ruvenneet niitä laulamaan, koskaan ole ollut halua niitä vaihtaa toisiin. Ne menevät perheessä perintönä isästä poikaan, eikä kukaan muu niihin kajoa; tätä seikkaa pidetään pyhänä. Niitä ei edes lainata toisilta. Costecalden päähän ei koskaan pälkähtäisi ruveta laulamaan Bézuquet’n laulua, eikä päinvastoin. Ja tietäkää kuitenkin, että kumpikin tuntee toisen laulun sangen hyvin, laulettuaan lauluaan toiselle jo neljänkymmenen vuoden kuluessa. Mutta se ei asiaa pahenna! Jokainen pitää oman laulunsa, ja kaikki ovat tyytyväiset.

Romanssien esittämisessä, kuten myös lakkien ampumisessa, oli Tartarin ensimäinen kaupungissa. Hänen etevämmyytensä kansalaisiinsa nähden oli siinä, ett'ei Tarasconin Tartarinilla ollut omaa romanssiansa. Hänellä oli kaikki Tarasconin romanssit.

Kaikki!

Mutta oli hirveän vaikeaa saada häntä niitä laulamaan. Palattuaan aikaiseen onnistuneilta salongeissa-käynneiltään, syventyi tarasconilainen sankarimme kernaammin metsästyskirjoihinsa tai kulutti iltansa mieluummin klubissa kuin purki tunteitaan nimesiläisen pianon edessä kahden tarasconilaisen kynttilän välillä. Nämät musikaaliset paraadit olivat hänen mielestään hänen arvoansa alentavat... Välistä hän kuitenkin, kun apteekkari Bézuquet’n kodissa soitettiin, tuli sisälle ikäänkuin sattumalta, ja suostui, sittenkuin oli antanut kauan pyytää itseään, yhdessä vanhan rouva Bézuquet’n kanssa laulamaan suuren duetin oopperasta "Robert Paholainen".... Se, joka tätä ei ole kuullut, ei ole erinomaista kuullut... Mitä minuun tulee, näkisin, vaikka eläisin sata vuotta, koko elämäni ajan suuren Tartarinin, juhlallisin askelin lähestyvän pianota, nojaavan siihen kyynäspäällään, irvistävän kasvojaan ja koettavan kynttilälasien heijastamassa vihreässä valossa antaa hyvänsävyiselle näölleen Robert Paholaisen pirullisen ja hurjan muodon. Tuskin oli hän asettunut paikoilleen, kun salissa oleva kuulijakunta rupesi humisemaan; tiedettiin, että jotakin suurta piti tapahtua... Silloin, vaitiolon jälkeen, vanha rouva Bézuquet alkoi laulaa, säestäen itseään:

Robert, jota lemmin ma, Sä, kuin sait mun uskoni, Näet suuren tuskani (kahdesti), Itseäsi armahda, Armahda myös minua.

Puoliääneen hän lisäsi: "Teidän vuoronne, Tartarin", ja Tarasconin Tartarin lauloi, ojentaen käsivarttaan, puristaen kätensä nyrkkiin, sieramet vavahdellen, kolmasti kauhistuttavalla äänellä, joka jyrisi ukkosen tavoin pianon sisustassa: "En!... en!... en!..." lausuen tämän omituisella Etelä-Ranskan murteella. Tämän jälkeen vanha rouva Bézuquet toisti vielä kerran:

Itseäsi armahda, Armahda myös minua.

— En!... en!... en!... ulvoi Tartarin kahta kauheammin, ja siihen se päättyi. Tämä laulu ei ollut pitkä, kuten huomaatte, mutta se oli niin hyvin esitetty, niin sattuvilla kasvojenilmeillä kuvattu ja siinä oli jotakin niin pirullista, että apteekkarilla koolla oleva seura värisi kauhusta, ja että pyydettiin Tartarinia neljään, viiteen kertaan perätysten toistamaan tuon pätkän: "En!...en!..."

Senjälkeen Tartarin pyyhki hien otsaltaan, hymyili naisille, iski silmää herroille ja vetäytyi pois tästä seurasta mennen klubiin, jossa hän vähän huolimattomasti virkkoi: "Tulen Bézuquet’n perheestä laulamasta _Robert Paholaisen_ duettia."

Ja todellakin hän itse sen uskoi!...

IV.

He!

Näitä moninaisia luonnonlahjojaan sai Tartarin kiittää kaupungissa saavuttamastaan korkeasta asemasta.

On näet varma tosiseikka, että tämä reima mies oli osannut valloittaa kaikkien mielet. Tarasconissa armeijakin oli Tartarinin puolella. Kelpo päällikkö Bravida, eronsa saanut varusmestari, sanoi puhuessaan Tartarinista: "Siinä vasta on mies!" ja on selvää, että hän oli pätevä arvostelija, kun oli pukenut niin monen soturin.

Virkamiehistö oli myös Tartariniin mieltynyt. Vanha presidentti Ladevèze oli pari kolme kertaa istuvan oikeuden aikana sanonut hänestä: "Siinä on itsenäinen luonne!"

Vihdoin kansakin piti Tartarinista. Hänen roteva vartalonsa, hänen käyntinsä, hänen kasvojensa ilmeet, — hän näet oli pelottoman miehen näköinen, joka ei vähästä säikähdä, — tuo sankarinmaine, jonka hän oli saavuttanut tiesi miten, ovensa edessä loikoville pienille saappaanharjaajoille antamansa kuparikolikot ja korvapuustit, kaikki tämä oli hänelle tuottanut lordi Seymourin, ja tarasconilaisen markkinakuninkaan arvoisen maineen.

Kun Tartarin sunnuntai-iltoina palasi metsästysretkellä, parkkumitakki yllä ja lakki pyssynpiipun päässä, niin Rhônen rantajätkät kumartelivat kunnioittavasti ja sanoivat, osoittaen kieroon menevällä silmäniskulla hänen käsivarsiensa pyöreitä jättiläislihaksia, vallan hiljaa ja täynnä ihailua toisilleen:

Siinäpä vasta on vahva mies!... Hänellä on _kaksinkertaiset lihakset!_

_Kaksinkertaiset lihakset!_

Ainoastaan Tarasconissa saa tämänkaltaista kuulla.

Ja kuitenkaan, huolimatta kaikesta, huolimatta lukuisista etevistä taipumuksista, kaksinkertaisista lihaksista, kansansuosiosta ja päällikkö Bravidan, entisen varusmestarin, arvokkaasta kunnioituksesta, Tartarin ei ollut onnellinen; tämä pikkukaupungin elämä painoi ja tukahutti häntä. Tuo Tarasconin suuri mies ikävystyi Tarasconissa. Itse teossa hänen kaltaiselleen sankarimaiselle luoteelle, seikkailunhaluiselle hurjanrohkealle sielulle, joka vain uneksi taisteluja, retkiä pampas-kentillä, suuria metsästyksiä, erämaan hietapilviä, tuulispäitä ja tyyfonmyrskyjä, sellaiselle ei joka sunnuntai toistuva lakkien metsästys, eikä muun ajan kuluttaminen oikeuden istumiseen asekauppias Costecalden luona, ollut niin mitään... Rakas suuri mies parka! Siihen olisi ajan pitkään saattanut vallan menehtyä.

Turhaan hän, laajentaakseen näköpiiriänsä, unhoittaakseen hieman klubin ja kauppatorin, turhaan, sanon minä, hän ympäröi itseänsä jättiläispuilla ja muilla afrikkalaisilla kasveilla; turhaan kasaili hän kokoelmaansa aseen aseen päälle, toisen malaijilaisen väkipuukon toisensa jälkeen; turhaan hän ahmi seikkailukirjallisuutta, koettaen, kuolemattoman don Quijoten tavoin, voimakkaan haaveellisen mielikuvituksensa avulla tempautua irti säälimättömän todellisuuden kynsistä... Oi onnettomuutta! Kaikki, minkä hän teki sammuttaakseen seikkailuhaluaan, vain sitä lisäsi. Monien aseiden alituinen näkeminen piti häntä yhtämittaisessa vihan ja kiihoituksen tilassa. Hänen rihlapyssynsä, nuolensa ja lassonsa huusivat hänelle: "Taistelua! taistelua!" Hänen jättiläispuunsa oksilla humisi suurten matkojen tuuli ja kuiskasi hänen korvaansa pahoja neuvoja. Lopuksi Gustave Aimard ja Fennimore Cooper...

Voi sentään! kuinka monasti Tartarin, istuessaan lukemassa keskellä miekkojaan yksin helteisinä kesäisinä iltapäivinä, nousi seisaalleen ärjyen; kuinka usein hän viskasi kirjan syrjään ja syöksyi sieppaamaan seinältä alas täydet sotatamineet!

Mies parka unhoitti, että hän oli kotonaan Tarasconissa, huivi sidottuna ohimoille ja alushousut jalassa. Hän näet kuvitteli lukemaansa todelliseksi, ja yltyen oman äänensä kaiusta, hän huusi heiluttaen tapparaa tai tomahavkia:

"Tulkootpahan he vain nyt!" _He?_ Kutka _He?_

Tartarin ei itsekään sitä tarkalleen tietänyt... _He!_ oli kaikki, mikä hyökkää kimppuun, mikä taistelee, kaikki mikä puree, mikä raapii, mikä skalpeeraa, mikä ulvoo ja ärjyy... _He!_ oli intiaani Sioux, joka tanssii paalun ympärillä, johon onneton valkeaverinen on kiinnitetty. Siihen sisältyi lisäksi Kalliovuorten harmaa karhu, joka keikuttelee ruumistaan ja joka nuoleskelee itseään veripunaisella kielellä. Siihen sisältyi vielä erämaan tuaregi, malaijilainen merirosvo, Abruzzo-vuoriston rosvo... _He_ lopuksi oli ne... s.o. sota, matkat, seikkailut ja kunnia.

Mutta voi sentään! Turhaan peloton Tarasconilainen niitä kutsui, niitä vaati taisteluun... ne eivät koskaan tulleet... Mitäpä riivattua ne muuten olisivat toimittaneet Tarasconissa?

Kuitenkin Tartarin odotti niitä aina; — etenkin iltaisin mennessään klubiin.

V.

Tartarinin mennessä klubiin.

Temppeliherra valmistuessaan hyökkäämään piirittäviä vääräuskolaisia vastaan, kiinalainen tiikeri ennen taistelua, komanssi-intiaanisoturi lähtiessään tappotantereelle, kaikki nämät eivät ole mitään verrattuna Tarasconin Tartariniin, kun hän kiireestä kantapäähän varusti itsensä mennäkseen klubiin kello yhdeksän illalla, tuntia iltatorvien toitotuksen jälkeen.

Valmiit taisteluun! niin sanotaan meriväessä.

Vasempaan käteen Tartarin otti teräväkärkisen boksiraudan, oikeaan käteen piikkisauvan; vasempaan taskuun hän pani nuijan ja oikeaan taskuun revolverin; rinnalle takin ja villapaidan väliin malaijilaisen väkipuukon. Mutta myrkytetty nuoli ei koskaan tullut kysymykseenkään; se olisi ollut epärehellinen ase!...

Ennen lähtöänsä hän harjoitti itseään hetkisen työhuoneensa hiljaisuudessa ja hämärässä, pullisti itseään, tähtäsi seinään ja ojenteli lihaksiaan; sitten hän otti pääavaimensa ja kulki puutarhan läpi juhlallisesti, kiiruhtamatta. — Englantilaisten tapaan, nähkääs, sehän on oikeaa rohkeutta. — Puutarhan perällä hän aukaisi raskaan rautaportin. Hän aukaisi sen äkkiä, rajusti, niin että se kovasti paukahti ulospäin muuria vastaan... Jos _he_ olisivat olleet takana, niin saatatte kuvitella, kuinka mäsäksi olisivat menneet!... Mutta, onnetonta kyllä, _he_ eivät olleet portin takana.

Avattuaan oven astui Tartarin ulos puutarhasta, loi nopeasti katseen oikealle ja vasemmalle ja sulki portin kahteen lukkoon. Sitten matkaan.

Avignonin tiellä ei ollut niin sielua. Ovet kiinni, ikkunat valottomina. Kaikki pimeän peitossa. Siellä täällä katulyhty, jonka liekki vavahteli Rhônen sumussa.

Muhkeana ja tyyneenä kulki Tarasconin Tartarin näin edelleen yöhön, iskien korkojaan tahdissa katuun ja raapasten sauvansa rautakärjellä säkeniä kivityksestä... Kulkipahan hän sitten pitkin bulevardeja, isoja tai pikku katuja, pysyi hän aina huolellisesti keskellä katua — erinomainen varokeino, joka salli ulkonaliikkujan huomata uhkaavan vaaran ja ennen kaikkea välttää joutumasta niiden aineiden alle, jotka iltaisin Tarasconin ikkunoista putoavat kaduille. Tämän varovaisuuden johdosta saattaisi helposti luulla, että Tartarin oli pelokas... Eikö mitä! hän vain oli varoillaan.

Paras todistus siitä, ettei Tartarin peljännyt, oli se, ettei hän mennyt klubiin ajorataa myöten, vaan kaupungin kautta, s.o. pisintä ja pimeintä tietä, pitkin lukemattomia pikkukatuja, joiden päässä Rhônen pinta välkkyi synkkänä. Miesparka toivoi alati, että jossakin näiden rosvopesien sopessa _he_ syöksyisivät esiin pimeistä varjoista hyökäten hänen kimppuunsa. _He_ olisivat saaneet kelpo vastaanoton, sen takaan... Mutta, oi kohtalon ivaa, Tarasconin Tartarinilla ei koskaan ollut sitä onnea, että olisi tavannut jonkun ryövärin. Ei koiraa, ei edes juopunutta. Ei ikinä mitään!