Part 6

Tama näytti käsittävän vaikenemisen epäilykseksi. Äkkiä hän hypähti taapäin, kohotti kädet pään yläpuolelle ja asetti kummankin käden sormet vastakkain. Hetkisen seisoi hän siten kasvot ylöspäin käännettyinä ja silmät ummessa.

»Sinulle, oi Tojin-san, tahdon minä tanssia! Äitini on opettanut minulle jumalten karkelon. Haiken suru!» (Katsele hartaudella!)

Hän notkui kummallekin sivulle, hennot, soreat käsivarret heiluen vitkalleen tanssin tahdissa. Suurimmissakaan temppeleissä Kiotossa ja Nikkossa ei hän ollut nähnyt papittarien esittävän sellaista tanssia. Hän muisteli satojen nunnain välkähteleviä pukuja, heidän loistavaa ritualilauluansa suurenmoisten alttarien edessä, heidän kivettyneen jäykkiä kasvonpiirteitään, ebenpuun väristä tukkaa ja kapeita, tutkimattomia silmiä. Mutta toista oli Tama, hajanaisine kultahapsineen, lumen valkoisine rintoineen ja kasvoineen!

Oikeassa oli Fukuin kansa! Hän oli auringon jumalatar uudessa hahmossa, kuin kevään henki koleassa maassa, herättäen kaikkien povissa ja silmissä, jotka hänen näkivät, kiihkeän jumaloimisen tunteita ja niiden sydämissä, jotka eivät uskaltaneet silmiänsä häneen luoda, pelkoa — pelkoa ja vihaa!

Hän oli ryöstänyt jumalattaren kasvot ja muodon, sanottiin, vaan sielu oli ketun!

Tojin-saniin syttyi äkkiä kiihkeä halu saada kumota noin järjettömät narrinluulot, häntä polttivat voimakkaan miehen vastustamattomat, tuliset intohimot, jotka tuntevat vain omat halunsa ja pyyteensä.

Mutta hetkistä myöhemmin oli Tama hänen edessään polvillansa, niin puhtaana ja niin luottavasi hymyilevänä.

XX.

Tuli »valkoisen kasteen» aika. Päivät olivat uskomattoman ihanat. Syksyn tummanruskea kosketus heitti varjojansa vihreään luontoon ja kellahtavat lehdet lisäsivät epämääräisen värikästä kirjavuutta.

Yöt muuttuivat koleiksi, ja varhain aamusin peitti kylmä, valkea härmä maan runsain kerrostumin.

Aivan huomaamattansa he kiirehtivät verkkaisia askeleitaan ja valitsivat lyhemmät polut, pikemmin päästäkseen Sho Kon Sha'han, »Väsyneen sielun rauha» nimiseen hautausmaahan, joka oli heidän matkansa määrä. Siellä on hänen kotinsa, kertoi Tama, esivanhempaansa temppelikartano. Muutama kukkulanleveys hautausmaasta oli Tokiwan temppeli, autio, melkeinpä raunioina, mutta kuitenkin — hänen kotinsa.

Siellä olivat hänen vanhempansa eläneet ja — kuolleet. Siellä hän oli ollut onnellinen lapsena, pelkäävien ja rakastavien vanhempainsa huomassa ja hoidossa. Äiti oli opettanut hänen tanssimaan jumaltanssia ja lepyttämään jumalia rukouksilla; isä oli opettanut hänelle toisesta Jumalasta ja toisesta taivaasta. Hänen vanhempainsa manalle mentyä oli tämä ikivanha temppeli ollut hänen ainoa turvapaikkansa, pyhäkkö, johon ei huimapäisinkään metsästäjä ollut rohjennut jalallaan astua. Loukatut jumalat katselivat vieläkin kammottavilla silmillään esialttariin päin, ja Ni—O'n rajut henget, joita kenties ei enää osattaisikaan lepyttää ja suostuttaa, vartioitsivat temppelin pyhiä porttikatoksia.

Lapsellisen onnellisena ja luottavana hän johti Tojin-sania eteenpäin, kiihkeästi haluten näyttää kaunista asuinpaikkaansa, jonka hän aikoi Tojin-sanin kanssa ikuisesti jakaa. Mutta suloisia olivat vuorilehdot olleet tänä kesänä kivineen, puineen, polkuineen; miksipä he sieltä kiiruhtaisivat pois? Levoton, kostonhimoinen kaupunki oli jäänyt kauas taakse; kettu-nainen vaelteli nyt omilla alueillaan. Vaistomaisesti hän niitä ominaan piti ja maan lakien mukaan, jos hän niistä olisi mitään tiennyt, oli hän vanhempainsa omaisuuden ainoa laillinen perillinen.

He olivat jo hyvin lähellä temppeliä; pian hän saattoi levittää käsivartensa ja huudahtaa Tojin-sanille:

»Katsos, ylevä ystävä, tässä on minun arvoisa kotini! Astu armollisesti sen kurkihirren alle.»

Ja mielessänsä hän kuvitteli Tojin-sanin kasvojen loistavan ilosta ja onnesta.

Uneksuvasti virkkoi Tojin-san, seuratessaan johdattajaansa varjoisaa sivupolkua pitkin, joka sukeltausi pisartavien piilipuiden päiväpaisteiseen metsikköön:

»Jonakin päivänä kai herään. Eihän voi olla totta, että vaeltelen sinun kanssasi kahden erämaan mäkisissä metsissä, suloinen päämäärättömyys edessä ja ympärillä!»

Hän tarttui lujasti tytön ojennettuun käteen ja jatkoi matalalla, hyväilevällä äänellä:

»Ja kun herään, pikku Tama, niin silloin tietänen todeksi kerran lausumasi sanat: meidän unemme ovat ihanampia kuin mikään todellisuus.»

Tama pysähtyi hänen eteensä, seisoen isojen lehtien ja pitkän ruohoston peitossa.

»Eikö sinulla voi olla tämän kauniimpia unia?» kysyi hän haaveksivasti.

»Ei», vastasi Tojin-san pehmeästi. »Voitko sinä nähdä kauniimpia?»

»En. Saan olla näiden vuorten keskellä vain sinun kanssasi — ihanampaa en tiedä! Tämä on maailman paras uni, Tojin-san!»

Syntyi hetken hiljaisuus, jolla aikaa heidän siinä käsikädessä seistessä hieno varjo ilmestyi Tojin-sanin kasvoille. Hän seisoi siinä silmät avoimina kuin olisi nähnyt näyn.

»Paha kyllä», sanoi Tama murheellisella äänellä», ovat unet vain utua. Ne ovat niin suloisia — niin koskemattomia, ja seuraava hetki voi ne jo puhaltaa pois. Jumalatkaan eivät niiden teitä tunne!»

Tojin-san ei tuntenut enää omaa ääntänsä, sillä siinä värähti niin voimakas hellyys ja kaiho:

»Meidän unemme tulee olla muiden unia erikoisempi», virkkoi hän juhlallisesti. »Se ei koskaan pääty. Ei ainakaan elämässä, pikku Tama!»

»Mahtaako se kestää koko elämänaikamme?» kysyi Tama, äänessä riutuva epäilys.

»Kestää, jos sinä niin tahdot», kuului Tojin-sanin kuiskaava vastaus.

* * * * *

Auringon vaipuessa läntisen taivaanrannan alle ja sen punaisen ruskon hehkuessa Hakusanin jylhäin kukkulain takaa hiipi velhottareen jälleen entinen, sydäntä painostava pelko.

Hän seisoi kuin lumottuna, nojaten jättiläissuurta tammenrunkoa vasten, hiukset kultaisena pyhimyskehänä pään ympärillä ja rinnoille valahtaneina. Muutamia askelia hänestä oli Tojin-san pienessä alangossa keräämässä kuivia puunoksia iltanuotiota varten. Tama kuuli hänen liikkuvan edestakaisin. Toisin vuoroin hän puita kerätessään vihelteli, vuoroin hyräili jotakin laulua.

Kaukana — kaukana näköpiirin takana Tama tiesi, sokean vaistomaisella varmuudella, muittenkin ihmisten vaeltavan pitkin heidän tietänsä.

Käsi tapasi sydäntä aivan kuin yrittäen estää sen tykytystä. Pelko siivitti hänen jalkansa ja ääneensä valittaen hän syöksähti alankoon Tojin-sania kohti. Hän ilmestyi niin äkkiarvaamatta Tojin-sanin eteen, että tämä jäi hämmästyneenä tuijottamaan tytön säikähdyksestä kalpoihin kasvoihin.

»Tama!»

»Olet puhunut oikein», vastasi hän, huulet harmaina väristen, hymy kuolleena, »tämä onkin vain kaunista unta, joka ei kestä. Se hämärtyy ja — katoaa!»

»Untako! Ei, onhan tämä suloista todellisuutta. Olemmehan täällä yhdessä, eikä mikään mahti maailmassa voi meitä erottaa.»

»Ei mikään mahti maailmassa», toisti Tama hänen sanansa.

Sitten hän peitti silmänsä aivan kuin valoa arkaillen. Pienten vapisevien kätösten alta puhui ääni, joka yhä värisi pelosta ja ahdistuksesta:

»He tulevat — repivät sinut minusta erilleen. Näen heidät aivan selvästi — matkan etäisyyttä en tiedä. Tiedän sen sydämmessäni. Kuulen korvillani. Jalkojen kapse — oi, etkö sitä kuule, hyvä Tojin-san? Kuuntele!»

Hän kohotti kätensä ja he kuuntelivat hiljaa ääntä, jonka vain Tama saattoi kuulla tai luuli kuulevansa.

Tojin-san tiesi Tämän olevan oikeassa, sillä tämän sisällinen vaisto oli näköä tarkempi. Hellästi, mutta vastustamattoman tarmokkaasti hän otti tytön pienet kädet omiinsa.

»Tule, Tama, meidän pitää ehtiä Sho Kon Sha'han tänä iltana.»

»Ni—i-in», kuiskasi tämä, ja nyt vasta kuului valittava väsymys äänestä. »Luulin jumalien olevan hyviä ja toivoin, että meidät unhotettaisiin kahdenkesken tänne vuoristoon.»

Hän huokasi ja kulki ajatuksissaan Tojin-sanin rinnalla.

»Nytpä tiedänkin», sanoi hän. »Sydämmeeni on syttynyt uusi tunne!»

»Kas vain, pikku Tama, millainen tunne?»

»Pelko — sinun tähtesi!»

»Sehän on aivan turhaa!»

»Sinä olet Tojin-san, kuten isänikin oli», sanoi Tama murheellisesti, »enkä ikänä voi unhottaa kohtaloa, jonka alaiseksi isäni joutui!»

»Siitähän on jo niin monta vuotta. Me elämme uudessa Japanissa nykyisin, ja minullahan on ystäviä — Fukuissakin!»

XXI.

Tämä uusi tapahtuma saattoi heidät yhä lähemmä toisiaan. Rinnakkain, kylki kyljessä he vaelsivat nopeasti Sho Kon Shata kohti. He eivät pysähtyneet aterioimaan eivätkä nukkumaan, huoahtivat vain hetken, ja kuitenkin he vielä yön tullessa olivat metsäisellä matkallaan.

Tuskin sanaakaan lausuttiin. Tama nojasi kuin lapsi hänen käsivarteensa, pää hänen rintaansa vasten. Kerran hän huokasi, hyvin hiljaa — tietämättään hän kertoi täten raskaasta väsymyksestään.

Äkkiä Tojin-san pysähtyi, kohotti tytön kasvot ylöspäin ja katsoi niihin tuskallisesti.

»Sinähän itket, Tama.»

»Enhän itke», vastasi tämä.

»Mutta kasvosi ovat kosteat.»

»Se on vain kastetta, joka poskilleni pisaroi.» Taas liikkuivat he eteenpäin. Jättiläissuurina kohosivat puut heidän ympärillään tähtitaivasta kohti. Toisinaan, kun mäenrinteet olivat liian jyrkät, täytyi heidän laskeutua varovaisesti pidellen kiinni pensaista ja puista, ja siten tietä raivaten. Ja kerran, kun Taman jalat tuntuivat liian väsyneesti laahustavan, otti Tojin-san hänet syliinsä ja kantoi häntä jonkun matkaa. Tama pyysi saada kävellä. Heillä oli vielä pitkä matka taivallettavana, eikä Tojin-san saanut itseänsä liiaksi väsyttää. Tama tahtoi olla avuksi eikä esteeksi.

Yö muuttui tyyneksi ja vilu tunkihe heidän jäseniinsä. Tojin-san riisui takkinsa verhotakseen tytön sillä, mutta Tama ilmoitti, että hänen selkäänsä oli obi'n rihmalla kiinnitetty hieno silkkiverho tarpeen varalle. Tojin-san oli luullut sitä olkapään ylitse heitettäväksi vyölliseksi, ja harmitteli itsekseen, ettei ollut ennen älynnyt auttaa tyttöä sen taakan kantamisessa. Tama naurahteli veitikkamaisesti ja pyysi hänen avaamaan solmun. Pimeässä eivät suuret, kömpelöt kädet kyenneet nyppimään auki niin pientä solmua. Tama yhä nauroi hyväilevästi ja iloisen hellästi, veti mytyn rinnoillensa, avasi solmun, ja maahan valahti pehmeä silkkinen vaate.

Tojin-san aikoi kietoa verhon moneen kertaan hänen ympärilleen, mutta Tama ei luvannut kävellä askeltakaan, elleivät he yhdessä jakaisi silkkipeitettä. Ja niin he vaelsivat koleassa yönhämyssä, käsivarret toinen toisensa vyötäisillä, temppelin silkkiverhoon käärittyinä. Heidän sydämmiensä ja ruumiittensa yhteinen lämpö suojeli syksyiseltä yökylmältä.

Niin he astelivat koko yön, verkkaan ja koneellisesti, eivät pysähtyneet katselemaan taakse häipyviä vuoripolkuja, vaan pyrkivät tasaisesti ja varmasti päämääräänsä. Aamuauringon kalpeassa sarastuksessa he kiipesivät viimeistä kummunrinneträ, jonka laelta näkyi Sho Kon Sha.

XXII.

Viileän auringon verkalleen kohotessa itäisen taivaanrannan yli levisi heidän eteensä ihastuttava näky. Yhden ainoan mäen ja sen alaisen tasangon takaa kohosivat vanhan Tokiwan temppelin vuosisataiset huiput majesteetillisina päiväpäisteisten petäjäin yli.

Ylellisyys oli siitä karissut, mutta kauneus oli jäljellä. Seinämuureissa näkyi tulen ja hävityksen jälkiä. Vaikka aika olikin sitä suunnattomasti pahoinpidellyt, oli se vielä kuitenkin paljon vaikuttavampi ja juhlallisempi kuin mikään muu Tojin-sanin ennen näkemä kuuluisa rakennus.

He lähestyivät sitä pengerkäytävää pitkin, jonka lukemattomissa kiviportaissa ruohon ja köynnöskasvien peittämät kivet liikahtelivat irtaallaan.

Pagoda oli seitsenkerroksinen, ja sen ränstyneissä kerroskatoksissa heilahtelivat vieläkin vanhat tuulikellot.

Kyyhkysparvi lenteli katoilla ja räystäillä sekä syöksyi suurena, lainehtivana pilvenä heitä vastaan. Tama juoksi niitä kohti, ojenteli käsivarsiaan, huuteli ja sirkutteli. Vaatteittensa syvistä poimuista hän kaivoi pari kolme kourallista riisiä, joita hän oli säästänyt, ja ripotteli niitä ympärilleen maahan. Kyyhkyset nokkivat hänen käsiänsä, tuomisia etsien, lepattelivat olkapäillä ja pään päällä ilmassa. Äkkiä hän toruen ajoi ne tiehensä, huiskutteli liepeitään ja viittoi lentämään takaisin.

Hän veti Tojin-sanin mukaansa temppeliin, työnsi varovaisin käsin auki ruostuneet ovet.

Huoneitten sisäpuolinen majesteetillisuus teki hiukan kaamean vaikutuksen. Kaikki muut kalleudet ja aarteet olivat ryöstetyt paitsi kivistä jumalankuvat, jotka tutkimattomin ilmein seisoivat jalustoillaan.

Alttari oli verhoton; ei liekehtiviä valoja eikä häilyviä tulisoihtuja ollut palamassa jumalien kunniaksi; sandalipuiden väkevä haju sekä mäntyjen ja umegagupuiden sekatuntuinen sulotuoksu täytti ilman.

Pääalttarin äärellä tuijotti tietämättömän vanha, hyvä Bunzura uneliaiden silmäluomien alta, luonnottomassa asennossa, lanteisiinsa nojaten. Hänen edessään oli riuku, johon ennen maailmassa sidottiin tuhansittain paperille kirjoitettuja rukouksia. Nyt oli riuku paljas, kuin pitkä, surullinen iva jumalan kasvojen edessä.

Tama liikkui hiljaa kuvan lähettyvillä, kosketti kädellä sen polviin sekä hyväili lempeästi ja rakastavasti. Näki selvästi, ettei hän kammonnut jumaliansa. Hän oli syntynyt niiden keskessä ja tunsi olevansa samaa äänetöntä perhettä, joka hänen mukanaan oli vuoristossa maanpaossa ja hyljättynä.

Hän asetti poskensakin erästä omituisen ja vakavan näköistä kuvaa vasten, jonka vieressä seisoi kolme pienempää jumalaa. Tojin-sanin huomio kääntyi tähän ryhmään. Se löytyi kaikissa buddhalaisissa temppeleissä. Siinä oli Ema, helvetin hallitsija, kolmen kiduttaja-apulaisensa seurassa, joista yksi kantoi miekkaa, toisella oli kynä ja kolmannella papinsauva.

Tervehdittyään kaikkia jumalia lankesi Tama äkkiä nöyrästi polvilleen ja kumartui syvään. Hän oli pienessä komerossa, jossa ei näkynyt ainoatakaan jumalankuvaa.

Tojin-san seisoi lähellä ihmetellen, miksi tyttö oli valinnut juuri sen kulmakkeen hartauspaikakseen, ja huomasi seinällä jonkinlaisen painetun kuvatöherryksen. Se oli haalistunut väripainoskuva, nähtävästi monta vuotta vanha, kuva melkein näkymättömiin kulunut, kulmat tulen turmelemat.

Omituinen tunne valtasi Tojin-sanin, tunne, jonka vain se tietää, joka ensi kerran huomaa monien jumalien maassa yhden ainoan oman, hänelle opetetun jumalan kuvan; sillä tuo vaalennut, tahraantunut paperi esitti Kristusta!

Tyttö näytti vaistomaisesti tuntevan hänen ajatuksensa, sillä hän yhä polvistuneena kohotti hymyävät silmänsä ylöspäin, virkkaen:

»Se on isäni jumala. Hänelle etupäässä minä kaikki huoleni huokaan.»

»Miksi juuri hänelle?» kysyi Tojin-san liikutettuna.

»Isälläni», kuului yksinkertainen vastaus, »oli huolia, kuten minullakin. Senvuoksi tässä sydämmeni tuskat vuodatan, koska tiedän, että hän kuuntelee.»

XXIII.

Tojin-san ryhtyi kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin heidän olinpaikkansa turvaamiseksi. Tarkastettuaan seitsenkerroksisen pagodan läpikotaisin, löysi hän vanhoja aseita — kiväärin ja miekan, jotka varmaan olivat aikoinaan olleet tytön isän omaisuutta. Ne olivat tietysti epäkunnossa, mutta parempi niinkin kuin ilman aseita, tuumi hän.

Kun Tama oli hänelle näyttänyt salakäytävän, jota pagodan takaseinässä ei voinut ulkopuolelta huomata, päätti hän asettaa sulkuja pääkäytävän eteen. Yliluonnollisin ponnistuksin sai hän raahatuksi useita kivisiä jumalankuvia käytävän eteen, niin että ne kerrassaan sulkivat pääsyn sitä tietä. Jumalien kasvot olivat porttiin päin. Hän nautti jo edeltäpäin kuvitellessaan temppeliryöstäjäin sanomatonta kauhistusta, kun nämä portin murrettuaan joutuisivat katsomaan silmästä silmään niin mahtavaa henkivartiojoukkoa.

Ei kukaan ollut, kertoi Tama, astunut temppelin kynnyksen yli sen kammottavan päivän jälkeen, jolloin danka-heimon miehet olivat silmittömässä hurjuudessaan ja vihassaan surmanneet hänen vanhempansa.

Hänet oli aina pidetty lymyssä pagodan yläkerroksessa eikä häntä ollut siihen asti kukaan muu nähnyt kuin hänen vanhempansa.

Mainittuna päivänä oli hän hengenhädässä ensin syöksynyt aina pagodan katolle saakka; mutta sinnekin oli hän, vaikka peitti käsillä korvansa, kuullut isänsä ja äitinsä sydäntä särkevät huudot ja murhaajien villin, eläimellisen riemunkiljunnan.

Häneen tuli äkkiä outo rauhan ja tyyneyden tunne. Vakavasti ja pelottomasti hiipi hän seitsemän kerrosta alas, avasi suuret ovet ja astui temppeliin. Siinä vasta Fukuin miehet näkivät hänet ensi kerran; ilmestyksenä hän seisoi suuren Shakan alttarilla, johon hän oli yhdellä hypähdyksellä ovesta lennähtänyt.

Hänen hiuksensa välähtelivät ihanammin kuin alttarisilkki; moista silmien ja hipiän väriä ei ollut kukaan Fukuin mies ennen nähnyt. Hän seisoi näiden hämmästyneiden katseiden edessä kuin kostotar, jonka ylhäinen Buddha oli varmaan lähettänyt. Miehet seisoivat kivettyneinä, tuijottaen olentoon, joka niin ihmeellisesti oli ilmestynyt itse jumalan jalkain juureen. Sitten he äkkiä taikauskoisen pelon valtaamina, kauhusta huutaen, syöksyivät suin päin ulos temppelin ovesta ja jättivät hänet yksin — ruumiiden luo!

Kun Tojin-san silmäili ympärilleen suuressa huoneessa, saattoi hän hyvin kuvitella ammoisen murhenäytelmän tapahtumat. Ja hän käsitti, minkätähden tyttö oli ollut vihamielisellä kannalla koko maailmaa vastaan, miksi hän oli peloitellut ja kiusannut vainolaisiaan. Vieläpä nytkin, kertoessaan sukunsa surmantarinaa, olivat tytön kasvot kalpeat ja teräväsävyiset.

»Nyt siis tiedät syyn», sanoi hän, »miksi minua sanotaan kettu-naiseksi.» Kenties se on tottakin. Taidan ollakin velho!»

»Etkä ole», vastasi Tojin-san, »sanokoot mitä tahansa.»

Tyttö oli ääneti, ikäänkuin vakavasti jotakin miettien. Äkkiä hän huokasi: »En rakasta täkäläistä kansaa. On parempi, etteivät tule lähelleni. Saatan aikaan ikävyyksiä, ja toisinaan — kuolemankin niille, jotka minua etsivät. Kukuissa ovat tietysti jo puhuneetkin sinulle hänestä — Gihei Matsuyamasta?»

»Ovat kyllä, vaan en usko sellaisia juttuja.»

»Se oli tosi kertomus», vastasi Tama valittavan väsyneellä äänellä. »Hän tuli kuin rajuilma taivaasta, ilman minkäänlaista varosanaa. Tullessani ulos ovesta oli hän siellä minua odottamassa. Hän lausui nimeni pehmeästi ja hellästi, aivan kuin sinäkin, Tojin-san. Ei kukaan ollut ennen puhutellut minua sillä tavalla. Ei! He olivat vain huudelleet rumia nimiä, kiroilleet ja heittäneet kiviä jälkeeni. Mutta hän, hän puhui ylevästi kuin sinäkin.

»Ensiksi sydämeni seisattui, sillä niin minä pelkäsin. Muistin isäni ja äitini ja luulin hänen tulleen surmaamaan minutkin. Sitten hän jälleen lausui hiljaa ja hempeästi nimeni, ja minä ajattelin sydämmessäni, että jumala oli saapunut luokseni vieraisille. Ja niin — sitten — esitin minä hänelle jumalien pyhän tanssin. Mutta kun olin lopettanut, tunsin heti erehtyneeni — tunsin, ettei hän ollutkaan jumala, vaan Fukuin miehiä!»

»Silloin sydämmeni nauroi povessani, ja jalat kiidättivät minut noiden vuorien ylitse. En pysähtynyt hetkeksikään, vaikka kuulin hänen äänensä, sillä minua pelotti jälleen. En tiedä, miksi pelkäsin ja arkailin.»

Ääni katkesi. Hän hiipi arasti Tojin-sanin viereen ja kosketti kädellään häntä.

»Sokea näkee tuhansilla sisäisillä silmillä, mutta — paha kyllä! — he eivät näe kahdella silmällä paljon. Kuinka olisin voinut aavistaa, ettei se onneton sen enempää katsonut eteensä?»

Hän värisi ja peitti vavahtelevin käsin kasvonsa.

»Monet monituiset päivät seisoin odotellen sen rotkon reunalla — odotellen vain, Tojin-san, että hän jonakin hetkenä tulisi takaisin rotkon syvästä kuilusta.»

»Elkäämme ajatelko asiaa sen enemmän», virkkoi Tojin-san. »Sinähän olit aivan syytön hänen onnettomuuteensa.»

»Toisinaan johtuu mieleeni», jatkoi tyttö surullisesti, »että kentiespä Fukuin ihmiset ovatkin minun suhteeni oikeassa. Taidan ollakin todella kettu-nainen. Ajattelehan vain, että olen saanut aikaan niin paljon ikävyyksiä — ja kuolemankin niille, jotka ovat minut nähneet. Ja sinullekin, Tojin-san, sinullekin olen tuottanut tuskaa!»

»Et — etpä suinkaan.»

»En tiedä, kuinka tai koska sain ensin kuulla tulostasi. He eivät puhuneet Fukuissa mistään muusta, ja minä olen aina kuuntelemassa, vaikka he eivät näe minua. Joku epämääräinen tunne vakuutti minulle, että sinun tulosi muuttaa koko elämäni. Sen vuoksi odotin, hartaasti odotin koko talven tuloasi.»

Iloinen, veitikkamainen hymy leikki tytön huulilla.

»Et tiennyt», jatkoi hän, »että tulopäivänäsi minäkin olin toivottamassa vieraan tervetulleeksi. En ollut sisällä talossa vaan seisoin ulkona lumessa. En voinut puhua sinulle niinkuin ne toiset, enkä saanut koskettaa kunnioitettaviin käsiisi. Siitä huolimatta olit Tojin-san — niinkuin isänikin. Oi, kuinka iloinen — kuinka riemuinen olin! Vaikka käteni, jalkani, nenäni ja arvoisat korvani olivat paleltua, sittenkin seisoin siellä odotellen. Kun kaikki korkeat vieraat olivat menneet, silloin — silloin oli minun vuoroni huutaa nimesi! To—o—jin-san!»

Häntä puistatti vilunväre.

»Mutta ajattelehan, jos aiheutan sinullekin — kuoleman!»

»Siitä ei ole pelkoa», vastasi Tojin-san vakavasti, »ja vaikkapa niinkin, niin olen kyllin vahva sinun rinnallasi kohtaamaan millaisen vaaran tahansa!»

»Oi, ajatukseni vaeltavat menneisyyteen! Kuulen jälleen isäni äänen — äitini huudon! Käsin kosketan heidän rakkaita ruumiitaan. Kannan heidät Sho Kon Shan mustaan yöhön näillä pienillä käsilläni, minä yksin, ja asetan heidät levolle — hautaansa! Tojin-san! Oi!

Hän kätki kasvonsa Tojin-sanin povea vasten.

»Jospa he tekevät samoin sinullekin!» huudahti hän.

»Omasta puolestani en pelkää», vastasi Tojin-san.

»Voithan erota minusta», sanoi Tama. »Mene takaisin tuota vuoritietä myöten. Ei kukaan puhu kovia sanoja sinulle, jota niin suuresti kunnioitetaan. Minun kanssani joudut ikävyyksiin, vieläpä kenties saat surmasi!»

»Ilman sinua», virkkoi Tojin-san, »on enemmänkin ikävyyksiä, on syvä tuska, kipeä tyhjyys, jota ei enää voi täyttää. Täällä kahden kanssasi, erillään koko maailmasta, pienet kätösesi omissani, silmät sinun huulillasi, voin seista kuolemankin uhkaa vastaan, olla tyytyväinen, onnellisempi kuin koskaan olin kuvitellut voivani ollakaan.»

»Puhut niin kauniita sanoja. Mutta jos jumalat —»

Tama asetti kädet ristiin rinnalle ja sulki rukoillen silmänsä.

»Temmei itashikata kore maku» (taivaan tuomioista ei ole mitään pelastusta), kuiskasi hän hiljaa.

XXIV.

Kolkutus temppelin portille ei ollut kova eikä uhkaava, mutta se oli vaativa ja hellittämätön. Tojin-san veti kettu-naisen niille mutkaportaille, joita kavettiin seitsemän kerrosta ylös torniin.

Kerran ennenkin oli Tama samalla tavalla lähetetty niitä ylös. Silloin oli hän mennyt mielellään, oli juossut nopeasti. Nyt hän ei liikkunut askeltakaan eteenpäin, vaan kääntyi päättävästi Tojin-saniin. Hänen huulillansa väikkyi tähtien tuikkiva hymy. Tyynesti ja arvokkaasti hän asetti kätensä miehen käsiin.

Tojin-san piti niitä hetken omissaan ja katseli kaihoavin silmin tytön kasvoihin. Kolkutus kuului yhä kovemmin, mutta siitä huolimatta tuli hänen mielensä levollisemmaksi.

Hän katseli ihania, loistavia silmiä ja unhotti kaiken muun. Hän ei kuullut äännähdystä, joka oli nyyhkytyksen sekainen intohimon purkaus. Hän ojensi käsivartensa ja syleili häntä. Ensi kertaa hänen huulensa intohimoisesti, nälkäisesti etsivät tytön huulia ja painoivat niihin kuuman suutelon, jota ei kumpikaan elämänijässään tulisi unhottamaan. He eivät nähneet mitään, eivät kuulleet mitään, tunsivat vain, että tämä kiihkeä syleily vihki heidän sydämensä yhteen.

Tämän lemmentunnelman rikkoi lopuksi matala ääni, joka melkein kuiskaten kuului portin ulkopuolelta. He vetäysivät erilleen, pitäen vielä toinen toistaan käsistä.

»Sensei! Sensei! Sensei!»

Se oli ylioppilas Junzon ääni.

Ilosta huudahtaen syöksähti Tojin-san ovelle, vääntäen jättiläisvoimin jumalat syrjään. Lopulta oli tie portille avoin, ja portin puoliskot lennähtivät kiivaasti auki.