Part 7
Ulkopuolella seisoivat levottomat, kalpeat, hänen kohtalostansa hätäännyksissä olleet, uskolliset oppilaat Junzo, Higo ja Nunuki. Ilohuudoin ja kyynelsilmin he riensivät häntä vastaan ja syleilivät nuorekkaan riemun valtaamina rakasta opettajaansa. Higo piteli toisesta, Junzo toisesta kädestä, ja Nunuki heilui takana, koettaen tutkia sitä haavaa, jonka daimion ylivirkamiehen miekka oli hänen kaulaansa riipaissut. Haava oli jo parantunut, sillä kettu-nainen oli ollut erinomainen haavuri.
Askel askeleelta, hiljaa ja epävarmana lähestyi heitä Tama, kalpeana, silmät suurina ja hermot jännityksissä, tavoitellen äsken syleileviä käsivarsia ja huulia, jotka olivat niin kuumina hänen huuliinsa painuneet. Hän pysähtyi ja kuunteli kädet ohimoilla hämmästyneenä ylioppilaitten riemuisia ääniä ja iloista puhetulvaa. Nämä kertoivat, että Tojin-sanin ystävä oli saapunut Fukuihin, kertoivat Echizenin ruhtinaan tulosta, hänen ahdistajiansa kohtaavasta rangaistuksesta ja niistä palkinnoista, joita innokkaimmat puolustajat saisivat.
»Mekin», lisäsi Higo poikamaisella ylpeydellä, »saamme palkintomme, sillä meidät on valittu sen kunnioitettavan Be-koku-jinin (amerikalaisen) henkivartijoiksi, joka on Fukuihin saapunut onnetonta tyttöä hoitamaan ja parantamaan sekä ottamaan hänet, jos ylhäinen Tojin-san niin haluaa, mukanaan pääkaupunkiin.»
»Onnetonta tyttöä?» toisti Tojin-san sanat hitaasti. »Ketä tarkoitatte?»
Nuorukaiset katsoivat hämillään opettajaansa.
Kettu-naista tietysti! Ketäpä muuta? Häntä onnetonta, jota kohtaan Fukuin asukasten sydämmet olivat sulaneet niinkuin hänen vuoriharjanteittensa lumi sulaa keväällä. Tojin-san itse oli sen muutoksen aikaansaanut, itse sen ihmeen tehnyt, sillä hän oli osottanut sen taikauskon järjettömyyden ja luonnottomuuden, jota pääasiallisesti tietämättömät, ennakkoluuloiset ja kiihkoisat kansanjoukot olivat vuosisatoja vihansa voimalla pitäneet vireillä.
Nyt oli itse ruhtinaskin tullut vakuutetuksi siitä, että vääryys oli tapahtunut, ja Fukui seuraa tykkänään hänen neuvojaan. Tojin-sanin ystävän saapuminen sellaiseen aikaan vaikutti myöskin osaltaan kansaan; ja nyt tahtovat kaikki katuvaiset mikäli mahdollista korvata entisyyden vääryydet. Be-koku-jin on ehdottanut, että tyttö vietäisiin pois Fukuista.
Kettu-naisen surullinen elämäntarina oli herättänyt syvää liikutusta hänen isänsä maalaisissa, ja Tokiossa odotellaan myrskyisellä innolla hänen saapumistaan. Mutta siitä asiasta saa Tojin-san itse päättää. Fukuissa oli mielialan muutos aivan täydellinen, eikä mitään ollut enää peljättävissä.
»Minäkin», sanoi Nunuki spartalaisella uljuudella, »olen valmis näkemään kettu-naisen. Olemme kuulleet ruhtinaamme ja Be-koku-jinin kertovan, että sangen useilla teidän rotunne naisilla on samallainen ihon, hiuksien ja silmäin väri kuin tälläkin tytöllä. Onko niin, arvoisa opettaja?»
Mutta Tojin-san oli ääneti. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet tuhkanharmaiksi; käsivarret riippuivat velttoina sivuilla. Hän tuijotti terävästi eteensä, aivan kuin olisi nähnyt aaveen.
XXV.
»Mutta puhuhan minulle kuten ennenkin! Kosketa noilla käsillä — noilla huulilla! Katso ystävällisesti minuun! Arvoisa sydämmeni ja ruumiini ovat kylmät. Ole armollinen ja lämmitä niitä!»
Hän oli seurannut Tojin-sania viettävää nurmikkoa alas, lainkaan välittämättä ylioppilaista, jotka katsellen vakavasti, ihmettelevästi seurasivat häntä.
Hän ei voinut ymmärtää, miksi ei hän enää saanut kävellä Tojin-sanin vieressä, tämän turvaavan käsivarren tukemana ja minkätähden hän ei saanut pitää tätä kädestä ja nojata vettyneitä poskiaan Tojin-sanin rinnoille. Niiden kolmen päivän kuluessa, jotka he olivat jo matkanneet takaisin Fukuihin, näytti Tojin-san karttaneen häntä, aivan kuin olisi häntä peljännyt.
Kerran hän yritti selittääkin tytölle käytöstään, kylmästi ja teeskennellyn välinpitämättömästi.
Asiat olivat nyt kääntyneet, kertoi hän. Kun he olivat kahdenkesken, olivat he pieniä, eksyneitä lapsia, ja kun rauhallinen korpi metsineen oli synnyttänyt heissä outoja unelmia ja mielikuvia, niin olivat he vaeltaneet sokeassa, kultahohtoisessa huumiotilassa. Nyt he olivat heränneet. He olivat palaamassa takaisin kaupunkiin, jossa heidän tuli olla muitten ihmisten kaltaisia ja jossa heidän tiensä hyvin pian eroisivat. Siitä olisi vain hyötyä; sen kyllä Tama jolloinkin ymmärtäisi.
Taman tulisi unhottaa vuoristossa vietetyt hetket, taikka ajatella niitä kuin unta, joka oli päättynyt, kuten hän itsekin oli onnen hetkinä ennustaen lausunut. Ne olivat kaikonneet kuin utu päivän tieltä.
Tama oli itsepintainen ja vääjäämätön. Hän ei tahtonut lähteä eri polkua taivaltamaan — hän ei yksinkertaisesti vain niin tahtonut. Ei, vaikka hänet väkivalloin raastettaisiin erilleen.
Hän sittenkin palaisi Tojin-sanin luo. Eikö tämä muistanut niitä omia lausumiaan sanoja, ettei uni koskaan päättyisi, jollei Tama niin haluaisi? Hän ei halunnut, eikä koskaan haluaisi. Kärsivällisesti ja yhtämittaisesti hän suostutteli Tojin-sania, kunnes tämä aivan lumoihin antautumaisillaan, epätoivoisena ja hentomielisenä kääntyi oppilaittensa puoleen, pyytäen näiden omalla kielellään selittämään selvemmästi, kuinka uusiin ja toisellaisiin oloihin Tama tulisi ja kuinka hänen elämänsä tulisi suuresti muuttumaan.
Miehekkäästi kyllä, koettivat pojat hätäillen ja epävarmasti selittää asiain tilaa. Onneton tyttö, kuten he häntä vielä nimittivät, tai tyttö raukka, tulisi pian saamaan näkönsä, lupasi hyväsydämminen Junzo. Silmiin tehtäisiin pieni, kunnioitettava leikkaus. Länsimaiden oppineet tietäjät, kertoi japanilainen ylioppilas, ovat omassa maassaan parantaneet satojen sokeain silmät. Tojin-san, joka itse oli ollut lääkäri, oli tavannut hänen silmissään hienon, huomaamattoman kalvon, sangen tavallisen ja vaarattoman, jota ei ollut vaikea leikkaamalla poistaa. Hän oli kutsunut luokseen suuren, kuuluisan lääkärin, joka asui pääkaupungissa. Nyt oli tämä saapunut, kuljettuaan Tojin-sanin pyynnöstä tuon pitkän matkan Fukuihin saakka. Hän oli ihmeittentekijä, jonka maine oli kuulu ympäri koko maapallon, kertoi nuorukainen palavin innoin.
Sata ystävää oli tyttö raukkaa odottamassa Tokiossa, jatkoi kohteliaasti Higo. He odottivat kiihkeästi häntä sinne — niin japanilaiset kuin muukalaisetkin. Tama lähetettäisiin heidän luokseen, sillä Fukui oli ollut epäystävällinen, ja hän tulisi olemaan muualla onnellisempi. Vähitellen tulisi hän käsittämään kaikki nämä asiat, lupasivat he.
Tama kuunteli kärsivällisesti, mutta välinpitämättömänä, ikäänkuin ei olisi kuullut puoltakaan heidän puheestaan. Sen hän vain selvästi tajusi, että hänet lähetettäisiin kauas, johonkin etäiseen maahan, hyvin kauas Tokiwan temppelistä ja Atago Yamasta sekä äärettömän matkan päähän Tojin-sanista.
Hänen äitinsä oli opettanut, että buddhalaisen nunnan elämä oli pitkä sarja sovitusuhreja edellisessä olotilassa tehdyistä synneistä ja rikoksista. Epätoivoissaan hän koetti miettiä, mitä rikoksia oli tehnyt edellisen elämänsä aikana, koska häntä noin ankarasti rangaistiin. Koko maailmassa oli hänellä vain yksi ainoa turva, yksi ainoa lohdutus: Tojin-sanin ääni ja hyväily, ystävän, joka oli häntä tulisesti syleillyt!
He kulkivat julkisia vuoristoteitä, joita Tama oli aina ennen huolellisesti karttanut. Yöt viettivät he vieraina vuoritemppelien pappien luona, jotka, luettuaan ylioppilaiden ylpeästi esittämän suosituskirjeen Echizenin ruhtinaalta, toivottivat matkalaiset tervetulleiksi ja katselivat kettu-naistakin enemmän uteliaasti kuin vihamielisesti. He yksin kai parhaiten oivalsivat tämän pienen olennon surullisen aseman, nunnan, joka oli elänyt heidän keskuudessaan, vaikka ei heidän alueellaan. Eivät he kuitenkaan olleet häntä hoivanneet eivätkä vainonneet, vaikka heillä enemmän kuin muilla olisi ollut siihen syytä ja tilaisuutta. Vuosikausia oli Tama elänyt niillä ruokavaroilla, joita hän kavaltamalla sai temppeleistä, — näiden varastojen ääriin oli aina pieni määrä elatustarpeita aivan kuin tahallisesti hänen otettavakseen asetettu.
Matka Fukuihin oli pitkä ja vaivaloinen. Kesä oli jo mennyt. Ilmat olivat kylmät; tuulet ja sateet pakottivat heidän yhtä mittaa etsimään suojaa sieltä ja täältä. Mutta muutamien vuorokausien kuluttua he saapuivat vihdoinkin vuoriston alalakeudelle, tulivat mäntymetsään, taivalsivat bambu- ja laakerilehdikkojen läpi Siipijalan-joelle, jonka rantamia pitkin oli enää vain lyhyt matka määräpaikkaan.
XXVI.
Viimeinen Echizenin ruhtinaan kohtelias ja kumarteleva lähetti oli poistunut Tojin-sanin huoneista, laulavalla äänellä esitettyään muukalaiselle isäntänsä syvästi murheellisen mielialan.
Huoneessa oli suuret kasat kallisarvoisia lahjoja, joita keisarillisen neuvoskunnan jäseneksi piakkoin muuttava Echizenin maakunnan ruhtinas oli lähettänyt vieraalleen. Hän oli nyt Echizenissä vain käymässä saadakseen kaikki asiansa järjestykseen ja valmistaakseen entiset vasallinsa mukautumaan uusiin olosuhteisiin. Ollen oikeatuntoinen ja ritarillinen mies, tahtoi hän korjata kaikki ne vääryydet ja ikävyydet, joiden alaiseksi hänen itsensä vieraaksi kutsuma ulkomaalainen oli hänen poissaollessaan joutunut.
Tojin-san oli suunnattomasti väsynyt. Lähetystö toisensa perästä oli käynyt kaupungista hänen luonaan. Niitä oli saapunut jo ennen päivännousua, sillä kuta varhaisemmin japanilainen käy talossa vieraisilla, sitä suurempi on hänen kunnioituksensa.
Korkeaopistosta tuli lähetystöjä, jotka pyysivät hänen jäämään asemilleen Fukuihin, huolimatta hallintojärjestelmäin muutoksista, sillä he lupasivat sovittaa hänen olonsa niin onnelliseksi ja suotuisaksi kuin suinkin mahdollista. Hän kuunteli heidän puheitaan tuikean näköisenä, yrittämättä lainkaan vastata heidän kohteliaisuuksiinsa samalla mitalla. Uusi tulkki oli lähetetty hänen palvelukseensa, ja hänen kauttaan Tojin-san ilmoitti aikovansa yksityiskohtaisemmin harkita asiaa. Aivan heti hän ei voinut mitään päätöstä lausua.
Vihdoin hän oli kahdenkesken Be-koku-jinin kanssa, jonka nimen he olivat antaneet hänen amerikalaiselle ystävälleen, ja tämä oli todellakin, kuten japanilainen nuorukainen oli lausunut, sangen kuuluisa veitsilääkäri ja Tojin-sanin vanha ystävä.
Hän oli pieni, mutta hyvin arvokkaan ja tärkeän näköinen mies, jonka suuret, kirkkaat silmät välkähtelivät vihaisten ja muodottomain kulmakarvain alta. Uusmuotisessa ja vartalonmyötäisessä englantilaisessa puvussaan hän oli yhtä sopimaton ympäristöönsä Tojin-sanin suuressa kammarissa kuin Genji Negaton aikoinaan hankkimat kamalansuuret huonekalutkin.
Lääkäri kuljeskeli edestakaisin huoneessa, tutkistellen kaikkia kapineita ja hypistellen asiantuntijan tavoin japanilaisten tuomia eri lahjoja. Tavantakaa hän silmäsi ystäväänsä, jolla ei kuitenkaan näyttänyt olevan mitään sanomista, vaikka he olivat ensi kerran kahdenkesken pitkistä ajoista.
Amerikalaisella lääkärillä oli keskinkertaista suuremmat järjenlahjat ja hän oli opintoaikoinaan lueskellut hyvin paljon yhtä ja toista muutakin kuin hänen ammattiinsa kuului. Hän oli lueskellut kaikellaista ja se oli jossakin suhteessa muuttunut hänelle pahaksi tavaksi, kuten hän sitä itsekin myöhemmällä ijällään oli ruvennut sanomaan. Hän oli tunteellinen kuin nuori tyttö. Toisinaan hän salpaantui lukkojen taakse, määräten, ettei ketään saanut millään ehdolla laskea sisälle; luultiin hänen silloin olevan syventyneenä jonkun tieteellisen teoksen tutkimiseen, mutta todellisesti hän useinkin istui jonkun rakkauskertomuksen tai sellaisen seikkailuromaanin ääressä, joita tavallisesti vain nuoret henkilöt ahmivat.
Nyt hän tunsi äkkiä muuttaneensa liikuttavan, jännittävän ja todellisesta elämästä riippuvan lemmentarinan ilmapiiriin. Eivät mitkään painetut kertomukset olleet niin kiinnittäneet mieltä kuin tämä kettu-naisen ja hänen ystävänsä välinen lemmensuhde.
Pienen tyttöparan, joka oli kyyryksissään käytävässä, nojaten Tojin-sanin ovea vasten kuunnellen ja odotellen. Tämä elämäntarina oli liikuttava ja sydäntäsärkevä. Be-koku-jin tiesi hyvin, mitä tuo pieni, hyljätty vuorten-olento kaipasi; ja hän tiesi myöskin, minkätähden Tojin-san ei luullut voivansa sitä antaa.
Hän oli tullut Fukuihin pääasiassa senvuoksi, ettei voinut vastustaa kettu-naisen tarinan viehätysvoimaa; Tojin-san oli hänelle siitä lähemmin kirjoittanut. Hänen saavuttuaan olikin tarina muuttunut paljon mielenkiintoisemmaksi kuin hän luulikaan.
Hän tarkasteli ystäväänsä suurin, kirkkain silmin ja näki hänessä paljon puoleensavetävää. Kasvojen ilme oli terävä ja jännittynyt, tuikea ja onneton; hipiä epätasainen ja arvekas. Hänellä oli vallankumouksellisen suu, tiukka, vääjäämätön, melkein katkera. Mutta silmät olivat runoilijan; niissä asui hentomielisyys ja unelmat. Be-koku-jin tekeytyi hyvin välinpitämättömäksi ja yhtäkaikkiseksi, veti tuolin ystävänsä viereen ja istuutui siihen niin mukavaan asentoon kuin saattoi.
»Mitkä ovat suunnitelmasi?» kysyi hän äkkiä. Toinen ei hievahtanutkaan asennostaan.
»Kaikki riippuu sinusta», vastasi hän hiljaa. »Minustako riippuu jäätkö sinä opettajanvirkaasi vai et?»
»Kerrassaan.»
»Mitä tarkoitat?»
Tojin-san nojautui tuolissaan eteenpäin. Hänen kosteihin silmiinsä oli ilmestynyt ihmeellinen loiste.
»Jos onnistut — niin minä jään tänne Fukuihin.»
»Vai niin — tuota — tarkoitatko onnistumistani leikkauksessa?»
»Niin — sitä tarkoitan.»
Be-koku-jin tarkasteli miettiväisenä ristissä olevia sormiaan. Tahallisesti hän vältti ystävänsä melkein apua rukoilevan katseen. Hän ryki ja heitteli sääriään ristiin toinen toisensa päälle.
»Miksi et voi jäädä joka tapauksessa?» sanoi hän lyhyesti ja kohotti kätensä ennenkuin toinen ehti sanoa sanaakaan. »Sinun ajatuksesi ovat nyt tunteellista kuutamoruikutusta. Eihän sinun tarvitse mitään peljätä — vaikkapa leikkaus onnistuisikin. En ole ensinkään samaa mieltä siitä — niin — mitä sinä ajatuksissasi näyt jauhavan.»
»Et sinä tätä juttua vielä ymmärräkään», sanoi Tojin-san alakuloisesti. »Hän on todellakin sellainen, jollaiseksi ihmiset ovat hänet kuvitelleet — melkein toisen maailman olento. Hän on koko elämänsä elänyt mielikuvituksensa ihanimmissa ilmakehissä, ja kun hän on niin kaunis, hyvä ja puhdas, niin on hänen mielestään koko ympäristökin kaunista. Minä olin ensimmäinen, joka kohteli häntä inhimillisesti. Sielunsa silmillä hän on nähnyt minut sellaiseksi, jota meidän on mahdoton kuvitellakaan. Hänen mielestään minä — niin, ajattele, minä! — olen kaunis olento, jolla ei ole mitään vikoja — täydellinen jumala!»
Hän katsoi tuskallisen kiihkoisasti ystäväänsä» hypähti sitten seisaalleen ja alkoi säännöttömin askelin mittailla lattiaa, pysähtyen taas äkkiä toisen eteen.
»En tahdo hänen näkevän minua — milloinkaan! Se ei ole tarpeellista. Pyydän, että viet hänet minun puolestani Tokioon. Sieltä tulee sisareni noutamaan hänet Amerikaan.» Hän hymyili ensi kerran. »Niin ainakin voin hänen puolestaan toimia. Olen saanut oikeuden holhota häntä ja kieltäytynyt pienimmästäkin Echizenin ruhtinaan tarjoamasta avustuksesta, samoin kuin muittenkin. Minulla on varoja — muitakin kuin tuloni; ja mikä minun on, se olkoon hänenkin. En tahdo ketään muita hänen huolenpitäjikseen», lisäsi hän mustasukkaisesti. »Voin antaa hänelle kaikki, mitä hän tarvitsee ja mitä häneltä puuttuu.»
Be-koku-jin tutki sormenpäitänsä, kasvoilla omituinen ilme. Äkkiä hän katsahti Tojin-sania silmiin:
»Jospa jättäisimme silmäleikkauksen sikseen?» sanoi hän.
Tojin-san muuttui valkeaksi kuin palttina, mutta hänen äänensä oli kuitenkin vakava ja väräjämätön vastatessaan:
»Olen perinpohjin pohtinut sitäkin seikkaa, ystävä hyvä, — olen kamppaillut ja kiduttanut sieluani äärimmilleen. Niin ratkaisisi kysymyksen pelkuri. Ja minä olen mies!»
Virkkoi toinen:
»Minä puolestani kieltäydyn toimittamasta leikkausta.»
Tojin-san tuijotti häneen kuin ei olisi uskonut korviaan. Sitten hän laski kätensä niin raskaasti toisen olkapäälle, että tämä heilahti tuolillaan.
»Aijotko siis jättää sen työn minun kömpelöihin käsiini? Sitäkö minulle kertoaksesi olet saapunut Fukuihin?»
»Kuten lausuin», vastasi toinen koettaen irrottautua Tojin-sanin painavasta kädestä, »liioittelet sinä omaa vaikutustasi häneen. Mutta olkoon kuten sanoit — sinähän olet mies!»
Hän hypähti kiihkeästi ylös.
»Teetkö siis leikkauksen?» kysyi Tojin-san käheästi.
»Teen», vastasi toinen äreästi. »Luullakseni minun täytyy.»
Hän katseli hetken ystäväänsä, ja nyt vasta värähti ensi kerran liikutuksen tunne äänessä, kun hän jatkoi:
»Meidän kesken kyllä on asia sovittavissa. Ja sitäpaitsi olen vallan vakuutettu siitä, että tyttö pitää sinusta yhtä paljon, olipa hän sokea tai näkevä!»
»Asiaan ei vaikuta ainoastaan ruumiillinen muodottomuuteni», virkkoi Tojin-san tasaisesti, »vaan sekin, että minä olen jo kylliksi ijäkäs ollakseni hänen isänsä. Minulla ei ole enää nuorukaisen häikäilemätöntä rohkeutta ottaakseni hänet kaikista mahdollisuuksista ja epämiellyttävyyksistäni huolimatta. »Vanhaksi kirjatoukaksi» minua sanottiin jo Amerikassakin.»
»Loruja!» murahteli toinen. »Annettiinhan minullekin 'Vanha luukasa' lempinimeksi. Siitä päättäen olisimme kai molemmat jo vanhuudenhöperöltä. Mutta neljääkymmentä vuotta nuorempi mies on vielä parhaimmissa nuoruusvuosissaan. En ole elämässäni tuntenut itseäni nuoremmaksi», tiuskasi hän rehentelevästi.
»Mutta hänhän on vielä lapsi», sanoi Tojin-san pehmeästi, »— lapsi ijältään — ja sydämmeltään!»
»Jos voisit katsoa häntä samoin silmin», vastasi toinen vakuuttavalla totisuudella, »jollaisin minä katselin häntä eilen, niin puhuisit aivan toisin. Lapsiko! totisesti, hän on kärsivä, hyljätty, vavahteleva nuori nainen! Avaa ovesi hänelle, ettei hän luulisi sen ainakaan olevan niin kivisen kuin sydämmesi on!»
XXVII.
»_Tama!_» Tojin-san avasi viimeinkin oven. Tyttö ei noussut puhuteltunakaan seisaalleen, vaan hiljaa nyyhkien ryömi polvillansa hänen jalkojensa juureen ja nojasi rukoilevasti päänsä Tojin-sanin polvia vasten.
Tämä kumartui tytön puoleen, kädet vapisten, kasvot värähdellen. Lempeästi hän nosti Taman jaloille ja jätti samalla siihen asentoon.
»Seiso siinä», sanoi hän, »kunnes olen puhunut. Sinun täytyy tehdä aivan niinkuin Be-koku-jin määrää. Hän on kertonut sinun vastustelevan hänen auttamisyrityksiään. Jos minä nyt ilmoitan sinulle, että kaikki tapahtuu minun tahdostani, hyvästä tahdostani, niin lähdetkö silloin hänen kanssansa, lähdethän?»
Tama ojensi kätensä entiseen sokeaan tapaansa ja olisi kyllä ulottunut koskettamaan Tojin-saniin, ellei tämä olisi astunut äänettömästi askeleen taapäin. Tyttö huokasi toivottomasti, huokasi ja nyyhkytti kuin kuritettu lapsi. Katsahdettuaan häneen, tuli Tojin-sanin päättäväisyys yhä järkähtämättömämmäksi. Täten eivät asiat saaneet jatkua; mahdotonta oli antaa tytön jäädä sekä sielultaan että silmiltään sokeaksi. Tämän täytyi tietää totuus.
»Be-koku-jin tahtoo auttaa sinua, Tama. Pian saat näkösi, ja silloin näyttäytyvät kaikki seikat sinulle aivan toisellaisessa valossa. Se, mitä nykyhetkenä pidät kauniina, voikin esiintyä silmissäsi toisellaisena. Esimerkiksi», jatkoi hän vakavasti, »minua luulet nyt toisenlaiseksi kuin todellisuudessa olenkaan. Kasvoni ovat kammottavat. Ne peljästyttävät sinut, kuten ne kerran ennen peljästyttivät erään toisen naisen!»
Vallitsi lyhyt hiljaisuus. Taman suuret ja tummat silmät kiintyivät miehen kasvoihin aivan kuin niissä olisi ollut terve näkövoima.
»Vaikka kaikki muu pysyisi ijäti pimeänä silmieni edessä, niin sinun kasvosi tuntisin — aina — sydämmessäni!» sanoi hän.
»Oi, jospa todellakin näkisit —», vastasi Tojin-san tukahtuneesti, murheellisesti.
»Tojin-san, vaikkapa koko maailma astuisi silmieni eteen, niin sinut ainoastaan sieltä tuntisin! Seuraisin sinua — niin — aina maailman ääriin saakka — jos vain sallisit.»
Tojin-san liikahti häntä kohti, ja hymyilevin kasvoin, rukoilevasti, astui tyttö häntä kohti; mutta yhtä nopeasti vetäytyi Tojin-san jälleen taapäin ja kääntyi hetkistä myöhemmin epätoivoissaan ovea kohti. Tama kuuli oven avautuvan, tunsi kasvoillaan viileän ilmanvedon; sitten se taas sulkeutui, ja poistuvia askelia kuului puutarhapolulta.
Hän seisoi liikkumatta, kuunnellen viimeistä, häipyvää askelen ääntä. Sitten hän syöksyi eteenpäin, tunnusteli käsillä eteensä ja tuli Tojin-sanin tuolin ääreen. Siihen hän vaipui polvilleen, painoi pään käsiensä varaan tuolille ja nyyhkytti katkerasti. Tästä Be-koku-jin löysi hänet nukkumasta, ensi kertaa moneen monituiseen vuorokauteen, väsyneenä, mutta vihdoinkin outo rauhallisuuden ilme kasvoillaan.
XXVIII.
Fukuin kaupungin koko väestö oli rientänyt kaduille. Laverrellen, töyttien ja tuupaten toisiaan koetti jokainen tunkeutua esiin. Lapset istuivat vanhempiensa olkapäillä, ja poikaset olivat kiivenneet katoille, pylväisiin ja puihin, paremmin näytelmää nähdäkseen.
Järjestyksenvalvojat saattoivat töintuskin pitää kulkutietä avoinna ihmistungoksen lävitse. Epäjärjestystä ja häiriötä ei kuitenkaan sattunut eikä näkynyt ennakkoluuloisen vihamielisyyden merkkiäkään matkueen hitaasti edetessä katuja pitkin. Kunnioitusta herättävä hiljaisuus — hiljaisuus, johon oli kätkettynä enemmän katuvaista hartautta kuin pelkkää uteliaisuutta — vallitsi väkijoukossa.
Ajoneuvojen bambu-verhot olivat vedetyt syrjään, jotta, Tojin-sanin määräyksen mukaan, koko Fukuin kansa voisi omin silmin nähdä kettu-naisen ja siitä itse päättää, millainen olento se tyttö oli, jota he koko tämän nuoren elämän ajan olivat hylkineet ja vainonneet.
Be-koku-jinin, joka oli ihmeellä hänen silmänsä avannut, vieressä hän istui, kasvot lumivalkoisina, silmät suurina ja levottomina katsellen puolelle ja toiselle, epätietoisena ja rauhattomana koettaen saada vakuutusta koko tapahtuman merkityksestä. Kultaiset hiukset olivat välkähtelevän harmaan harson peitossa, joka lainehti pilvenä hänen ympärillään; pienet kiharat karkeloivat kulmilla ja hivelivät leikkien kalpeita poskia.
Matalalla hänen jalkojensa juuressa istui ihailevan ja uskollisen näköisenä Obun, jonka Tojin-san oli hankkinut Taman kamaripalvelijaksi.
Ajoneuvot olivat tulvillaan kukkasia, joita lukuisat ystävät olivat lähettäneet, ja velhottaren hienonvalkoisissa käsissä oli lemmenrunoja ja kauniita muistokirjeitä, lämminsydämmisten ja innokkaitten nuorukaisten sepittämiä, ylioppilaiden, joitten tunteet ja mielikuvitus olivat tytön ihmeellisen elämäntarinan ja ihanuuden tenhovoimasta syttyneet ilmiliekkiin.
Sanaakaan hän ei puhunut, ei vastannut Be-koku-jinin tyynnyttäviin lauseihin eikä Obunin kyyneleisiin ystävyydenosotuksiin, joihin tällainen riemukulku kaupungin katuloitse oli kamarineitsyelle antanut niin hyvän tilaisuuden.
Tuli pimeä, ilma viileni. Oli »kylmän kasteen» aika, jolloin syyskauneuden viimeisetkin rippeet jäykistyivät ja menettivät viehätyksensä.
Kun matkue oli saapunut kaupungin laidalle, alkoivat saattojoukot vähitellen toinen toisensa jälkeen hajaantua, ja kun se oli tullut sen valtatien veräjälle, jota pitkin pitkä matka oli päämäärään kuljettava, silloin erosi viimeinen joukko.
Paitsi Be-koku-jinia ja kamarineitsyt Obunia seurasi matkalle myöskin kolme ylioppilasta, jotka itsetietoisen ylpeinä olivat ryhtyneet henkivartiopalvelukseen. Tusinoittain kantajia ja palvelijoita seurasi myöskin mukana. Matkalla ei pysähdytty ennenkuin auringon viimeiset säteet olivat kerrassaan kadonneet taivaankannelta. Silloin juoksijat saivat levätä. Be-koku-jin laskeusi maahan ja käveli sitten pitkät ajat kädet selän takana ja niska kyömyssä, ahdistavain ajatusten vallassa. Ylioppilaat vetäytyivät syrjään omaan keskuuteensa, katselivat kuiskutellen kuuluisaa lääkäriä ja heittivät salasilmäyksiä velhottareen, jota tähän saakka ei vielä kukaan ollut ilman liikutusta ja myötätuntoa voinut katsella.