Part 5

Tojin-san oli vaiti; hän huomasi, ettei voinut voittaa mitään pettämällä tyttöä rohkaisevilla harhaluuloilla. Hän ei voinut käsittää, milloin ja miten tämä oli päässyt selville siitä tosiasiasta. Vaan kentiespä tyttö tiesi enemmänkin Fukuin tapahtumista kuin hän itse.

»Vaikkapa niinkin olisi», sanoi hän vihdoin, »että samuraikin olisi mennyt, niin ei sinun silti tarvitse mitään peljätä. Muutamia päiviä sitten toi sanansaattaja minulle tietoja Tokiosta. Odotan ystäviä Pukuihin hyvin pian.»

»Ystäviä?» toisti tyttö innokkaasti. »Sinunko kaltaisiasi, hyvä Tojin-san?»

»Niin, valkoisia miehiä, ja japanilaisia myöskin sitä tarkoitusta varten. Minulla on hyviä ystäviä Tokiossa. He tulevat tänne sinua katsomaan, lapsukaiseni.»

»Kas, kas!» sanoi tyttö, vetäytyen hiukan etäämmälle. »Miksi he tulevat?»

»Pyysin heitä tulemaan», vastasi Tojin-san vakavasti. »Tiedän olevani oikeassa siinä, että pienellä leikkauksella voimme saada silmäsi terveiksi ja yhtä näkeviksi kuin muittenkin ihmisten silmät ovat, lapsukainen.»

Tämä uutinen vavahdutti tyttöä.

»Minä näen jo, Tojin-san», sanoi hän.

»Mitä näet, Tama?»

Sanat kumpusivat esteettömästi, virtanaan hänen huulilleen. Sumeat silmät saivat merenvihreän värin, olivat luonnollisen ihanat.

»Näen sinut, Tojin-san. Katseeni edessä olet kaunis kuin jumalat.»

Tojin-sanin kasvoille levisi kärsivä ilme. Hän katsoi edessään olevan neidon kukoistavia muotoja, ja vanha kaipaava lemmentunne syttyi hetkeksi voimakkaana hänen olentoonsa.

»Anna minulle enemmän silmäin valoa, jos niin on arvoisa tahtosi», sanoi tyttö, »mutta nytkin minä jo näen — ja tiedän!» Hän painoi nopeasti kädet silmilleen.

»Näen valon ja pimeän. Silmieni edessä on varjojen maailma, ja varjot ovat kuin unia — niin kovin ihania!»

Tojin-san virkkoi vakavan juhlallisesti:

»Olet vaeltanut pimeässä erämaassa koko ikäsi. Et tiedä, pikku raukka, miltä tuntuu päivänvalon näkeminen! Mutta hyvän jumalan avulla johdan minä sinut erämaasta — valkeuteen!»

»Sinä olet valkeus!» sanoi tyttö nyyhkyttäen, kumartui polvilleen ja painoi kasvot hänen suuriin käsiinsä.

Jotakin rasahti seinään ja lensi suhahtaen verhon ja huoneen lävitse. Se hipasi polvistuneen velhottaren poskea ja tunkeutui syvälle vastapäisen seinän puuosaan. Velhotar kohotti säikähtäen käsivartensa, mutta vaikka hän käänsikin kysyvät, kyyneliset kasvonsa Tojin-saniin, niin hän ei voinut nähdä, kuinka kalinan kalpeaksi tämä oli käynyt. Tojin-san kumartui äkkiä ja puhui hätäisesti:

»Anna minulle lupaus. Toista jäljessäni, että, tapahtuipa mitä tahansa, sinä jäät luokseni — etkä luovu missään tapauksessa minusta!»

Kasvot vasten Tojin-sanin käsiä, silmät lujasti kiinni, toisti tyttö mainitut sanat, juhlallisesti kuin rukouksen.

XVI.

Matalassa puutarhassa, juuri huoneittensa kohdalla hän huomasi tumman olennon, joka liikkumatta vartosi ympäristön tykyttävässä hiljaisuudessa. Puutarha näytti olevan täynnä näitä olentoja. Kuka heidät oli kutsunut? Mitä varten he odottelivat?

Hän puhutteli heitä korkeammalta asemaltaan. Ääni kaikui kirkkaana ulkoilmaan:

»Genji Negato, haluan sinun palvelustasi.»

Jostakin pensaitten pimennosta kuului tulkin ääni kuin kylmä sivallus vasten kasvoja:

»Sitten kun Atago Yaman pahahenki on jättänyt ylhäisen Tojin-sanin asunnon, on Genji Negatokin alammaisesti palaava palvelukseensa.»

Tojin-sanin kirkas, täysin hillitty ääni jatkoi kylmästi:

»Echizenin ruhtinaan määräyksestä olet sinä palvelijani. Hänen nimessään käsken sinun karkoittamaan hassun pelkosi, tai muutoin saat ruhtinaasi edessä vastata seurauksista.»

Vieras, kumajava, ivallinen ääni vastasi näihin sanoihin. Kiivaasti kuin salaman leimahdus kajahti Tojin-sanin määräys tulkille:

»Käännä nuo äsken lausutut sanat, ole hyvä!»

»Hän lausuu, ylhäisyytenne, että Echizenin ruhtinas on viivyttelemättä kutsuttu Tokioon. Jos uutta lakia todellakin aijotaan noudattaa, niin ei häntä tarvitse enää odottaa takaisin.»

Kylmäverinen ja kaukonäköinen Tojin-san säpsähti kuultuaan tämän uutisen, joka, jos se vain oli totta, pani ajattelemaan sitä mahdollisuutta, että hän nyt oli äkkiä joutunut tuuliajolle, itse suojelemaan itseään Jo-i'n uhkaavaa vihamielisyyttä vastaan, jonka johdosta itse ruhtinaskin oli ryhtynyt niin tarmokkaisiin toimenpiteisiin muukalaisen turvaamiseksi. Tätä kaikilta mahdollisilta puolilta punnitessaan kajahti puutarhan toiselta puolen uusi, — nuorukaisen selvä ja eheä ääni, jossa oli uskollisuuden ja rakkauden vakuuttava sointu:

»Rakas sensei, me, oppilaasi, tarjoudumme palvelukseen henkivartijaisi sijalle.»

»Mitä tietävät lapset miekan kunniasta?» murisi se samurai, joka äskenkin oli puhunut. »Kuinkahan suuri mahtaa olla tämän ulkolaisen perkeleen uusi apujoukko?» kysyi hän ivallisesti, äänessään verinen sävy.

Näitä sanoja seurannut pilkallinen naurunräjähdys vaikeni äkkiä, sillä ylioppilas Higo syöksähti äkkiä koko joukon eteen.

»Minä, Higo, poissaolevan ruhtinaanne sukulainen, otan osalleni edesvastuun. Meitä on yhdeksänsataa ylioppilasta, jotka kaikki ovat samuraita, sekä tuhannen samurain poikaa. Kaikki nämä ovat uskollisia opettajallemme. He ovat hänen turvanaan ja taistelevat hänen puolestaan, jos tarvitaan.»

Sama ärhentelevä ääni kuin ennenkin vastasi:

»Kukapa on aikonut tehdä pahaa senseille? Eihän hänestä ole kysymystäkään. Olemme saapuneet tänne Atago Yaman kettu-naisen vuoksi, joka vahingoittaa omaisuuttamme, noituu tauteja, köyhyyttä ja kaikellaisia onnettomuuksia esivanhemmillemme ja lapsillemme ja jonka tuomion Fukui on jo langettanut. Te, korkeaopiston nuoret herrat, olette hänen vanginneet aivan kuin minkä metsien naaraspedon tahansa. Sallikaa vanhempain, kokeneempain käsien päättää teidän arvossapidetty työnne. Täällä on joukossamme miehiä, jotka tekivät samallaisen palveluksen vuorivelhon kirotuille vanhemmille ja joiden kämmeniä syyhyttää saada sekoittaa hänen ja hänen vanhempiensa veri. Tojin-san luovuttakoon vuorten velhottaren meille, niin olemme täysin tyytyväisiä.»

»Niin ei voi tapahtua», huudahti nuori Junzo uljaasti. »Olen itse koskenut tuohon avuttomaan raukkaan ja sanon taivaiden jumalien nimessä» että hän on ihminen kuten mekin!»

Ilkkunauru seurasi pojan intohimoista huudahdusta, ja joukko alkoi työntyä Tojin-sania kohti, joka seisoi ylempänä heitä, käsivarret ristissä ja rohkeat, vakavat silmät heihin tuikeasti tähdättyinä.

Joku työnsi tulkin etunenään, ja tämä pelkuri, hermostunut mies poloinen joutui isäntänsä kasvojen eteen. Hän koetti turhaan tapailla sanoja ja nieleskellä sitä tuskaa, joka kohosi hänen kurkkuunsa henkeä ahdistaen. Hänen edessään olivat länsimaiden miehen tuikean ivalliset kasvot, joita hän aina oli peljännyt ja kunnioittanut; takana melusi kiihkoisa, tyytymätön kansanjoukko.

Onnettomana ja tutisten hän kertoi Tojin-sanille kansan tuomion. He olivat tulleet vaatimaan hänen käsistänsä kettu-naista. Ellei hän mielisuosiolla velhoa luovuttaisi, piirittäisivät he talon, ryntäisivät sisälle ja raastaisivat tytön väkivalloin hakuunsa. Vinkuen ja rukoillen hän pyysi isäntäänsä viskaamaan talostansa ulos sen likaisen olennon, jota hän suojeli ja turvasi.

Tähän pyyntöön Tojin-san vastasi verkalleen, varovaisesti sovittaen sanansa, että jos hiuskarvakaan katoaisi sen henkilön päästä, jonka hän oli ottanut suojelukseensa, niin koko Fukui joutuisi sellaisen koston alaiseksi, jollaista se ei voinut aavistaakaan. Hän, Tojin-san — heitä paljoa mahtavamman kansan alamainen — oli heidän ruhtinaansa vieras. Kotimaassa olevat ystävät ja tässäkin maassa olevat — jopa itse keisari, joka oli julkisesti pyytänyt hänen tukemaan valistuneita lakiuudistuksia, länsimaiden esikuvan mukaan laadittuja, — tulisivat ankarasti rankaisemaan hänelle — ulkomaalaiselle — tehdyt vääryydet ja loukkaukset.

Kun Negato oli tämän puheen japanilaisille tulkinnut, syntyi väkijoukossa vihainen puheen sorina. Äskeinen, joukon johtajana esiintynyt mies ryntäsi äkkiä voimakkaasti eteenpäin, osottaakseen epäröiville tietä ja esimerkkiä. Hän hypähti puolitiehen niitä portaita, joilla Tojin-san seisoi, ja tempasi esiin miekat, nopeasti kuin kissa kyntensä.

Jokaisen silmä vartioi Tojin-sania. Hän seisoi voimakkaan suorana, jykevä leuka ulospäin työntyneenä. Juuri kun samurain miekka oli koskettamassa häntä, vetäysi hän taaksepäin ja hypähti salamannopeasti ja säälimättömästi ahdistajaansa kohti. Suuret nyrkit heilahtivat nopeammin kuin teräs äsken. Taaksepäin hätkähti samurai; miekat sinkosivat maahan kummastakin kädestä. Huutoa päästämättä hän kaatui ruohoiselle puutarhapolulle.

Tojin-san palasi entiselle paikalleen, katseli joukkoa ja odotteli tyynenä, liikkumatonna, mutta peljättävän ja mahtavan näköisenä.

Seurasi haudan hiljaisuus. Sillä aikaa Nunuki kulki rohkean ja pelottoman pienen ylioppilasarmeijansa kanssa kartanon portista sisälle. Säännöllisin rivein he astuivat eteenpäin, jakautuivat kaikille sivuille ja piirittivät Tojin-sanin asunnon joka taholta.

Ennenkuin samurait aavistivatkaan, olivat nuoret sotilaat ympäröineet heidät neljä kertaa suuremmalla joukollaan. Johtaja makasi maassa liikkumattomana ja heidän edessään seisoi tuikea länsimaiden mies, jättiläismäisessä olennossaan kaikki se voima ja jäntevyys, jonka he vaistomaisesti pitivät länsimaalaiselle kuuluvana.

Yksitellen he alkoivat siirtyä veräjiä kohti, hajautuivat pienempiin joukkoihin ja kulkivat nuorten ylioppilassotilasten rivien ohitse, sanaakaan sanomatta ja riitaa haastamatta.

Silloin Tojin-san laskeutui myöskin askeleen alemmaksi ja katseli levottomasti maassa makaavaa liikkumatonta uhriaan. Hän kumartui ja käänsi miehen seljälleen. Hämmästyneenä hän henkäisi syvään ja katseli murheellisena ja sekavin tuntein edessään olevia kalpeita, vääntyneitä ja elottomia kasvoja. Maassa makaava mies oli tuttu, daimion ylivirkamies Gihei Matsuyama!

XVII.

Kuten äiti etsii kadonnutta lastaan, niin haeskeli Tojin-sankin kettu-naista Matsuhaira-rakennuksen kaikista nurkista ja lymypaikoista, etsi kuumeisessa hädässä.

Tämä oli kadonnut sillä aikaa kuin Tojin-san oli seisonut uhkaavaa, verenhimoista väkijoukkoa vastassa. Sairaloinen tuska valtasi hänet tytön epätietoista kohtaloa ajatellessa. Hän ei voinut uskoa tämän lähteneen vapaehtoisesti — tehtyään sellaisen lupauksen hänelle vähää ennen rähisevän kansan kokoontumista!

Levottomana, ajatukset sekavina hän hapuili yhtämittaa huoneesta toiseen, kunnes harmaja, autereinen aamu koitti ja päivänkehä pilkisti punahohtoisena esiin taivaanrannan tummasta ääriviivasta.

Sekavana, silmät älyttöminä ja puistatellen kuin vilutaudissa hän tuli vihdoin väsyneenä omaan huoneeseensa. Täällä olivat ylioppilaat kiihkeinä häntä odottamassa saadakseen osottaa hänelle suosiotansa, onnitellakseen ja ennustaakseen, millaisen rangaistuksen kaikki ne saisivat, jotka olivat loukanneet häntä. Mutta hän ei näyttänyt kuulevan heidän puheitansa, ja pian ylioppilaat huomasivat, että Tojin-san ei ollut enää lainkaan entisellään. Hiljaa ja kuiskutellen he vetäytyivät huoneesta, luoden suureen opettajaansa murheellisia kammon katseita.

Palvelustyttö Obun, pelosta puhisten ja tutisten, vetäytyi suureen, autioon keittiöön, alkaen järjestää sitä. Rakennuksen toiselta sivulta kuului äsken niin pelokkaan Genji Negaton ääni, ja pitkin tietä ryömi koko palveluskunta, jokaisella tavarakantamuksia selässä, takaisin entiseen palveluspaikkaansa.

Aika Fukuissa oli ahdas ja sangen köyhä. Kukapa olisi hyljeksinyt sellaista palveluspaikkaa kuin tämä oli! Yliopiston valistuneemmat ylioppilaat olivat täysin päässeet voitolle; vastapuolueen johtaja, samurai Matsuyama, oli vaarallisesti sairaana, voimattomana, vieläpä ystäviensä hylkäämällä.

Ja kettu-nainen oli kadonnut! Kukaan ei tiennyt, kuinka ja milloin hän oli mennyt. Hänen aavemaisesta häviämisestään kuiskuteltiin yhtä ja toista; toiset arvelivat, että Matsuhairan järvi valkoisille, viileine lotuskukkineen kätki salaisuuden vellovaan helmaansa. Mutta »lotuskukka ei tarinoi», kuten sananlasku sanoo, ja kuinkapa he tietäisivät ja mitäpä he välittäisivät siitä, uiskenteliko tuo rietas gagama, joka heidän isäntäänsä oli niin kauan pauloissaan pitänyt, hymyilevien vesikukkien alla vai eikö?

Nuo suupaltit uskottomat palvelijat kokoontuivat keskustelemaan, miten saisivat isäntänsä lepytetyksi. Genji Negaton johtamina he rohkaisivat lopulta mielensä ja lähtivät Tojin-sanin puheille. Mutta hänen huoneeseensa saavuttuaan he pakenivat heti samaa tietä kuin olivat tulleetkin.

Yksi ainoa katse isännän murheen kouristaviin kasvoihin riitti. He pakenivat kuin hätääntynyt lammaslauma hänen läheisyydestään ja heittivät hänet jälleen yksikseen. Siellä hän käveli edestakaisin lattialla, horjuvin, säännöttömin askelin, väännellen suuria käsiään kuin tappavan tuskan ahdistamana.

Sisäinen heikkoudentunne oli karkottaa kaiken hänen miehekkyytensä. Murheen kärki oli tunkeutunut ytimiin saakka. Olikohan tämä sitä voimaa, joka oli saattanut daimion yli virkamiehen pojankin seuraamaan kettu-naista vuorimaiden halki? Huumiossaan hän ajatteli Gihei Matsuyamaa ja ihmetteli, kuinka tämä oli johtunut hänen mieleensä. Äkkiä hänelle selvisi — miksi. Olihan hän surmannut daimion ylivirkamiehen! Omilla voimakkailla nyrkeillään hän oli iskenyt kuoliaaksi Gihei Matsuyaman isän!

Kiinalainen lääkäri, jonka Junzo ja Higo olivat kutsuttaneet, tutki Tojin-sania turvallisen etäisyyden päästä ja kertoi ulkomaalaisen sensein sairastavan jonkunlaista aivotautia.

Kesäpuutarhassa levottomat, vakavakatseiset nuorukaiset silmäilivät rauhattomina toinen toisiaan, ja kaupungin katuloille kerääntyivät ihmiset joukoissa ennustelemaan niitä kamaloita rangaistuksia, joihin kaikki heidän poissaolevan ruhtinaansa vieraan solvaisijat langetettaisiin; Tokiosta tullut huhu tiesi nimittäin kertoa, että ruhtinas oli jo lähtenyt paluumatkalle Fukuihin.

Auringonpaisteinen ja sorea päivä meni mailleen Tojin-sanin siitä suuriakaan välittämättä. Mutta kun yö tuli ja kuiskaava tuulenhenki humisi vanhan Matsuhairan seinämillä, silloin hänkin kohotti tarkkaavasti päänsä.

Yhtä selvästi kuin ensimmäisenä yönä Fukuissa ollessaan hän kuuli nytkin ihmisen koputtavan huoneen seiniin. Hän pidätti hengitystään, asteli varpaisillaan, tuli ovelle, avasi sen varovasti levälleen ja katsoi hämärään metsikköön. Hänen korviinsa helähti ihana sointu, kuullessaan äkkiä tutun, hyväilevän äänen kutsuvan:

»T—o—o—jin-san! Too-jin-san!»

Hellästi, lempeästi, pyytävästi hän vastasi velhottaren kutsuääneen, henkäisten äänettömään yöilmaan nimen:

»Tama! Tama!»

Ja kuten eräänä yönä taannoin, hypähti hän taaskin puutarhaan ääntä kohti. Hän riensi yli viheriän, tasaheinäisen tantereen, läpi bambumetsän, hypähti suojushaudan yli ja niin yhä eteenpäin Atago Yaman petollisia vuoriseutuja kohti.

XVIII.

Kesäisenä iltapäivänä hän heräsi sammal- ja lehtipeitteiseltä vuoteeltaan. Väsyneet, pakottavat silmät tuijottivat kirkasta, kalpeata taivasta, joka hymyili jumalaisena korkeitten mäntyjen ja hemlokkikuusten oksain lomitse. Metsälinnut visertelivät ja purojen pulppuava, lirisevä laulu kuului jostakin aivan läheltä. Joku harhaan puhaltautunut tuulen henki hiveli Tojin-sanin kuumia kulmaluita.

Hän ei voinut tietää, kuinka kauan oli siinä liikkumattomana maannut, häilyvissä unelmissa, taivas päänsä päällä ja suloinen herpaantuminen pitkän, väsyttävän kilpajuoksun jälkeen koko olennossaan.

Äkkiä hiipi häneen toisellainen, uusi tunne, epämääräinen, vastustamaton aavistus, että joku rakas henkilö oli käden ulottumissa, ja hän kohosi heikosti ja hitaasti ryntäilleen. Ihanana sävel virtana valahti hänen korviinsa hento, hyväilevä ääni, jota hän niin pitkät ajat oli kaipauksella odottanut:

»To—o—jin-san! Goran nasai!» (armon ylevä valonsäde).

Tama oli polvillaan hänen vieressään kaihomieliset kasvot likellä hänen kasvojaan; pehmeät, arat, pienet sormet koskettivat ohimoita, silmiä ja huulia.

Tojin-san vaipui takaisin mättäälle, suloiseen tainnostilaan, josta hän ei tahtonut herätä. Hämärästi hän muisti kuin epämääräisessä unessa vaeltaneensa äärettömien metsien halki, hakien, etsien! Nyt uni oli loppunut tähän kauniiseen kohtaan — joka vielä sekin oli kuin osa unta!

Tyttö liikahti huomaamattomasti. Peljäten tämän katoavan pelkällä liikahduksella ojensi Tojin-san suuret käsivartensa ja sulki hänet niiden syleilyyn.

Kultaisissa kiharoissa oli mäntymetsän tuoksu; huulilta tulvahti vastaan suloinen suitsutus. Tyttö lepäsi hetken liikkumattomana Tojin-sanin sydäntä vasten, mutta pian kyynelsointuinen ääni katkaisi Tojin-sanin lumouksen — ääni, joka hämmästelevän lapsen ujoudella saneli:

»Arvoisa vesi hyvää janoiselle suulle.»

Käsivarret avautuivat ja tyttö vetäysi pois etsimään pientä juomakulppoa, joka oli hänen vieressään.

Hän salli tytön kohottaa hänen päätään ja asettaa kulpon hänen huulilleen; intohimoisesti hän katseli juodessaan tyttöä yhä.

Tyytyväisenä hän ihaili tämän suloisia kasvonpiirteitä ja huulia, vaikka olikin rauhaton siitä, että hymy oli kadonnut niistä.

Hento, sortunut ääni kuiskasi:

»Ylevä ruoka myös hyvää Tojin-sanille. Mutta katsos! minulla ei ole muuta kuin riisiä! Se on hyvää Tamalle, mutta ei sinulle, Tojin-san!»

Vaikka hän oli niin heikko, nauroi hän iloisesti sille ajatuksellekin, että joku ruoka olisi hänelle sopimatonta ja samalla hyvää tytölle. Herttaisen naurun kuullessaan Taman kasvot elostuivat ja hän huudahti iloisesti:

»Sinä olet tullut paremmaksi! Nyt minä laitan riisiannoksen. On paha, ettei ole muuta. Olen hankkinut sen tuon korkean vuoren rinteellä olevasta temppelistä. Pappi oli liian lihava jaksaakseen juosta perässäni.» Hän nauroi entisellä veitikkamaisella tavallaan.

Tojin-san katseli häntä yhä äänettömänä, ihaillen jokaista liikettä, joka äänenvärettä. Tyttö äänettömyyden tuskastuttamana lisäsi rauhattomasti:

»Minä olen aivan noiden hupsujen karasu'in (korppien) kaltainen, jotka alituisesti ovat äänessä. Anna minulle anteeksi, Tojin-san. En puhu enää kenties — kahteenkymmeneen tuntiin — niin — enkös?»

Ei kukaan ollut koskaan suudellut hänen käsiänsä. Kosketus ja ääni saattoivat hänet ihmettelemään ja pelästymään. Hän veti vaistomaisesti pois kätensä ja piti niitä silmiensä edessä aivan kuin olisi katsellut niihin. Sitten hän kiihkoisasti ja kuin nyyhkyttäen naurahti, ojensi kätensä ja virkkoi:

»Tee vielä niin käsilleni, Tojin-san! Minä pidän siitä.»

Ruumiillisen vaivan ohella ahdisti Tojin-sania sielullinenkin tuska; vakavasti ja lempeästi hän asetti kädet takaisin tytön helmaan.

Tämän valmistama yksinkertainen ateria virkisti häntä ja sen kuluessa tyttö kertoi, miten hän oli edellisenä iltana löytänyt hänet Atago Yaman metsässä. Oli vasta kaksi vuorokautta kulunut siitä kamalasta tapahtumasta, joka heidät molemmat oli karkoittanut pois shirosta koleaan erämaahan. Yhden yön oli Tojin-san ollut sairaana ja kuitenkin tuntui kuin olisi kulunut useita vuorokausia.

Toistensa huutoja he eivät olleet kuulleet. Unta se oli ollut, harhakuuloa. Mutta inhimillistä ääntä selvemmin oli Tama kuullut, sokean tarkalla sisällisellä vaistolla, avunhuutoa vuoriston suojaamaan lymypaikkaansa. Se ei ollut ääntä, vaan sisällisten aavistusten herättämää kutsua. Hän oli laskeutunut varovaisesti alas vuorenrinnettä, etsien ja tunnustellen, ja jumalat olivat hänen askelensa oikeaan ohjanneet. Niin, aivan Tojin-sanin jalkain juureen!

Hän pyysi nöyrästi anteeksi, että oli shiron niin äkkiarvaamatta jättänyt; hän oli tehnyt sen siinä varmassa luulossa, että se oli ainoa keino Tojin-sanin pelastamiseksi. Nyt — nyt hän tahtoi toistaa valansa ja ennen antamansa lupauksen, ettei koskaan enää hylkäisi häntä, ei milloinkaan väistyisi hänen sivultaan. Hän rukoili saada jäädä hänen rinnalleen, vaikkapa hänen pitäisi orjana, nöyrimpänä ja alhaisimpana palvelijana seurata herraansa maailman ääriin.

Tojin-san ei vastannut; niin liikutettu hän oli Taman lempeydestä ja rakastella vaisuudesta. Koko kultaisen iltapäivän hän seurasi tämän pienimpiäkin liikkeitä, vähintäkin mielialan vaihdosta, nautti tytön pehmeitten käsien kosketuksesta, helkkyvästä äänen soinnusta, totteli pienintäkin pyyntöä, ja salli itseään palveltavan kuin olisi hän avuton lapsi ja velhotar hänen äitinsä.

Vähitellen vaikeni sirkkojen raksutus heinikossa, lintujen iloinen viserrys, jopa purojenkin laulun pulputus vaimeni, ja keveä iltatuuli keinutti luonnon suloiseen rauhaan ja sopusointuun. Laaja huntu levisi taivaanrannalta toiselle, peitti auringon ja päivänvalon.

Tama asetti männynhavuisen patjan hänen allensa ja levitti hänen verhokseen pehmeän silkkimanttelin, josta tuntui temppelin uhrisavun tuoksu ja johon oli upeasti koruommeltu jonkun temppelikunnan pyhät tunnusmerkit.

Väsyneenä uinahtaessaan lämpimän, tuoksuvan silkin alle hän tunsi Taman liikuskelevan jalkopuolessa ja kuuli hennon, kuiskaavan äänen hymisevän kuin hyvin kaukaa:

»Sayonara, Tojin-san! Imadzuka!» (Levätkäämme!).

XIX.

Vuorimaissa ei pidetä aina lukua kultaisten kesäpäivien kulusta. Oli voinut kulua kuukausi tahi viikko tahi vain muutamia päiviä siitä kuin Tojin-san ja velhotar olivat Atago Yamaan vaeltaneet. »Pienen kuumuuden» ajasta oli jo päästy »suureen kuumuuteen», eivätkä he sitä huomanneet.

Vuoristoilma oli viileä. Edessä viheriöitsi ihana maaseutu. Kepeät varjot häilyivät auringon ruskeuttamilla poluilla. Hienot tuulenhenkäykset leyhyttivät hyviä tuoksuja heidän tiellensä. He asuivat auerverhoisessa paratiisissa, jossa kaikki henki kauneutta ja sopusointua. Heidän tunteensa olivat lintujen tunnetta, jotka leijailivat heidän yllänsä tai tulivat Taman kutsusta liidellen ja laadellen jakamaan riisi- ja marja-annoksia.

Tojin-san ei olisi löytänyt tietä takaisin kaupunkiin, vaikka olisi halunnutkin. Seitsemän kahdeksattaosaa maakuntaa oli vuorimaata, ja Tama oli johtanut hänet omia polkujaan myöten, omia tekemiään, joita ei kukaan muu tuntenut, kapeita salateitä, jotka kiemurtelivat vuoriston tiheimpien metsikköjen lävitse.

Ei pienintäkään asumusta, ei vähäisintäkään temppeliä ollut niitten polkuteiden varsilla, vaikka Tojin-san tiesi niitä olevan useitakin siinä vuoristossa ja oli kuullut lähempää ja kauempaa niin temppeli- kuin tuulikellojenkin soittoa.

Velhotar tunsi joka sopukan vuoristossa. Hän näytteli Tojin-sanille kirkasvetisiä lähteitä, salalampareita ja pienoisia järviä sekä uskomattoman ihania kallioluolia.

Pyhät kyyhkyset seurasivat Tamaa; ne tunsivat hänet. Ne olivat Tokiwan temppelistä, kertoi hän, olivat niiden hänen äidinpuoleisten esivanhempainsa perintöä, jotka olivat itse temppelinkin vuoristoon perustaneet. Hän tunsi ne kaikki, kunkin linnun erikseen, ja tiesi, miksi ne lentelivät näin kaukana temppelistä. Ne etsivät häntä, vartijaansa, joka oli niin monen monta päivää ollut poissa kotoa.

Kun Tojin-san ehdotti, että he käyttäisivät lintuja ruuaksi, karkkosi Tama peljästyneenä kauaksi hänestä. Koko ajan he olivat nauttineet riisiä, jota Tamalla oli sadoissa eri kätköpaikoissa tien varrella, kaloja, joita he pyysivät virroista, ja runsaasti kasvavia hedelmiä sekä villijuuria. Tyttö ei ollut koskaan kuvitellutkaan kyyhkysiä ateriainsa jatkoksi, ja senvuoksi olikin hänen peljästyksensä sangen liikuttava.

»Ne ovat temppelistä», sanoi hän varsin vakavasti. »Jumalat rakastavat niitä, enkä minä — minä saa syödä kiellettyä lihaa.»

»Kiellettyä lihaako?»

Tama katsoi häneen arasti, kasvoillaan outo ja uusi ilme. Näytti siltä kuin outo tuli olisi liekehtinyt hänen silmissään ja kosketellut hänen ruusunkauniita huuliaan. Kädet kohosivat ristiin rinnalle.

»Minäkin olen Ni—no—ama, kuten äitini», sanoi hän hiljaa kuiskaten. »Meidän molempain syntien tähden tein sovinnon Buddhan kanssa!»

Tojin-san katseli häntä lumoavassa hiljaisuudessa. Tytön sanat ja liikkeet olivat niin yksinkertaiset, että ne tekivät häneen pyhän vaikutuksen. Hän, jota vastaan koko buddhalaisen yhteiskunnan vihollismielinen käsi oli kohonnut, olikin Buddhan papitar. Sehän oli nurinkurista, mahdotonta! Hänhän oli ollut vain lapsi silloin, kun vanhemmat saivat surmansa! Mitä olivat he voineet opettaa hänelle niin nuorena?