Part 4

Kirsikkapensas, josta kauniita lehtiä tuiskusi kuin paperihiutaleita karnevalipäivänä, kasvoi puutarhan ulommaisessa laidassa. Silloin tällöin ulottivat karkeloivat hiutaleet ilmatanssinsa aina huoneisiin saakka ja taikoivat ilman melkeinpä juhlatuntuiseksi. Huoneen nurkkaukseen oli niitä kasaantunut lumihankea muistuttava koko, ja pöydillä, tuoleilla ja muilla huonekaluilla oli jälkiä niiden valkoisesta kosketuksesta. Bambulehdon hämärissä uguisu-lintu viritteli sulavia säveleitään, ja kattopäädyissä kilisevät tuulikellot heiluivat edestakaisin hiljaisessa tuulessa, metsälinnan liverrystä säestäen.

Temppelikellot kumahtelivat vuoristossa, kertoen yön joutuneen. Velhotar, odoteltuaan tätä merkkiä, hiipi esiin tuuheasta bambulehdosta, liikkui varovaisesti ja tuli suurkartanon suojushaudan partaalle. Sen reunaa pitkin hän asteli varovaisesti, kunnes kapeimmalla kohdalla hypähti äänettömästi ylitse. Kuun salamyhkäisessä valossa hän todellakin näytti velholta; puku oli lumivalkoinen, ja hiukset olivat kummallisena harsona hänen ympärillään. Eteenpäin hän kulki, kuin tuttuja polkuja ainakin.

Äkkiä velhotar kirkaisi, kuului kauhun sydäntäsärkevä huuto, ja senjälkeen oli kaikki hiljaista kuin haudassa. Kuu valaisi äänettömänä. Tuntui kuin koko elollinen maailma olisi pysähtynyt kuuntelemaan tuota peljästyksen ja hädän huutoa.

Hiljaisuus! Ei kukaan liikkunut. Ei kukaan edes hengittänyt.

Sitten, ikäänkuin äkkiä tajuntaansa heräten, Tojin-san hypähti jaloilleen, ja leimahtavien takahirain valossa hänen vartalonsa näytti kohoavan jättiläismäisen uhkaavana. Joka suunnalta kuului nyt liikettä. Samurai-vartijat, miekat kuutamossa paljaina ja vihaisina välkkyen, syöksyivät hurjina ääntä kohti. Metsästä kuului kiihkeätä melua, miesten rohkeita riemuhuutoja, hurjia äännähdyksiä ja kiljuntaa, ja sitten — oli kaikki taas hiljaa!

Pian he ilmestyivät pensaikosta esiin, taakkaa kantaen — jokaisen urhoollisen, pelottoman sotilaan käsi saaliissa kiinni. Valkoisia polkuja pitkin, viheriän, tasaruohoisen tantereen ylitse, kukkivan puutarhan poikki he kantoivat velhottaren Tojin-sanin kirsikkakoristeiseen huoneeseen. He laskivat hänet lattialle niinkuin metsän villiotuksen, kiedottuna siihen verkkoon, jonka he tätä metsästystä varten olivat vartavasten valmistaneet.

Velhotar makasi liikkumattomana kuin todellakin hengetön ruumis. Kun Tojin-san levottoman mielenkiihkon valtaamana liikahti häntä kohti, juoksi nuorukainen Junzo, joka opettajaansa rakasti, äkkiä hänen eteensä.

»Elkää koskeko häneen, rakas sensei! Hän on kirottu, saastainen!»

Hän siirsi pojan armotta syrjään ja kumartui velhonaista katsomaan. Pian oli hän irroittanut köydet ja silmukat, mutta tämä ei liikkunut vieläkään. Värisevin käsin, lempeästi ja hiljaa hän siirsi kimmeltävän hiusverhon tytön kasvoilta sivulle, ja silloin kohosi tukahduttava hämmästyksen tunne hänen kurkkuunsa — sillä kutrien alta ilmestyivät — valkoihoisen naisen kasvot!

Niin täydelliset, sirot ja somat piirteet, niin tunteellinen ilme! Kuin taikavoiman tenhoamana hän niitä katseli. Silmät olivat auki, suuret ja siniset; silmäripsit pitkät, kullahtavat. Pieni, ohut nenä! Huulet punaiset kuin äsken puhjennut ruusu ja yhtä viettelevät! Ja tätä ihanuutta kehänä kaunisti kultainen hiusmeri.

Tässä maassa, jossa vain tumma iho, pikimusta tukka ja tummat silmät olivat vuosisatoja vallinneet, näytti ihmeelliseltä, että tämä vuoriston asukas oli kuin muusta maailmasta tullut — kai todellakin henkimaailmasta. Tämä vainottu ja ahdistettu olento, jonka he olivat köysiverkolla pyydystäneet, niinkuin metsästäjä pyytää villipetoja, tämä hento, arka, värisevä pieni lapsi, hänen väriänsä ja rotuansa, oli nyt se mainittu kettu-nainen!

Tyttö ei ääntänytkään, eivätkä hänen silmänsä värähtäneet Tojin-sanin katseesta. Niiden jäinen ilme, omituinen kuin sumun takaa katsova, sai Tojin-sanin ääneensä huudahtamaan. Hän kumartui lähemmä tyttöä, tarkasteli tutkivasti noita avoimia, vääjäämättömiä silmiä ja virkkoi hätäisesti:

»Hyvä jumala, hän on sokea!»

Tämä ääni sai velhoon äkkiä eloa. Hän liikkui hiljaa ja äänettömästi kuin kissa. Äkkiä hän syöksyi kädet ojona Tojin-sanin kasvoja kohti. Tämä ei liikahtanut, seisoi vain kuin muuri vastassa, johon velhottaren oli turha voimiaan koetella.

Heti vetäytyi tyttö takaisin, läähättäen ja hengästyneenä; hän painoi käsin sydäntään, aivan kuin yrittäen vaimentaa sen sykintää. Hänen huuliltaan pääsi niin säälittävä ja valittava äännähdys, että se kuului melkein epäinhimilliseltä, ja onnettoman, kärsivän lapsen epätoivolla hän kätki kasvot hentoihin käsiinsä.

XI.

Hän oli »damyuraisun» (ulkomaalaisen merimiehen) ja Nii-no-aman (jalosukuisen nunnan) tytär. Palan palalta hän houkutteli velhottaren elämäntarinaa ylioppilailta, jotka viipyivät hänen luonaan koko yön. Paljon he eivät tienneetkään kertoa muuta kuin hänen vanhemmistaan ja heidän kohtalostaan. Hänen isänsä oli pettänyt ystävänsä ja suojelijansa, Echizenin ruhtinaan, luottamuksen; äiti oli rikkonut Buddhalle tekemänsä valan. Ja entä tämä heidän sikiönsä! Nythän Tojin-san saattoi omin silmin nähdä, etteivät kertomukset hänestä suinkaan olleet tuulesta temmattuja.

Velhotar olisi voinut lähteä tiehensä, sillä kaikki nuorat ja silmukat olivat katkotut; hän oli vapaa. Sokeanakin hän olisi kenenkään avutta löytänyt tiensä ulos. Hän ei näyttänyt aikovankaan lähteä. Kyyryissään hän seisoi kaukaisimman seinän kulmauksessa, kasvot pelästyksestä punottavina hajallaan olevien hapsien lomassa, silmät pyöreinä, räpähtämättä, liikkumatta. Ei ainoakaan ilme osottanut; ymmärsikö hän heidän puhettaan vai ei; kuitenkin hän oli jännityksissään, kuunteli, ja näytti kuin oudot, vieraat äänet olisivat häntä ihmetyttäneet ja hölmistäneet.

Aamunkoitto hiipi kammariin, hämäränä ja auringottomana ja tapasi heidät kaikki samassa asemassa kuin aikaisemminkin, koko huoneen mitta velhottaren ja vartijain välillä, jotka pitivät tarkkaa vaaria saaliistansa, huumeissaan ja levottomina. Vihdoin Tojin-san lähestyi tyttöä. Tämä tunsi jonkun lähestyvän ja kyyristyi niin kauaksi nurkkaan kuin suinkin pääsi ja nojautui seinää vasten. Tojin-san seisoi aivan hänen edessään ja tutki häntä kauan aamun syvässä hiljaisuudessa.

Hitaasti, varovaisesti velhotar nousi polvilleen, siitä jaloilleen. Kasvoista kasvoihin hän seisoi seinään nojautuen. Pieni, hento käsi hapuili ilmassa ja kosketti Tojin-sania, hipui nopeasti pitkin käsivarsia hartioille, kaulaan ja pysähtyi hänen rokonarpiselle poskelleen, muutaltihe siitä huulille ja jäi hivelevänä ja höyhenkeveänä hetkeksi siihen. Kädestä leyhähti ihanan kukan tuoreus.

Koskaan ei ollut Tojin-san nähnyt sellaisia kasvonpiirteitä. Jokaisessa väräjävässä eleessä näkyi sokean nopea, eloisa, tarkka tunto. Yksinpä pienet sormetkin, miten henkevät ne olivatkaan, ja miten kepeä ja sähköinen oli niiden kosketus! Kun hän asetti suuren kätensä tytön olkapäälle, tunsi hän, kuinka tämä vavahti ja alkoi levottomasti liikehtiä. Hän oli kuin pakoon aikomassa, epävarmana, peljästyneenä, voiden vaivoin hillitä metsäläisarkuuttansa. Mutta muukalaisen syvä ja osanottava ääni sai hänet vähitellen tyyntymään ja pysymään alallaan.

»Et kenties ymmärrä sanojani», puhui Tojin-san, »vaan tajunnet niiden tarkoituksen. Tahdon auttaa sinua. Olen ystäväsi.»

Velhottaren silmien väri muuttui omituisen siniseksi; niiden sumuinen katse näytti hiukan kirkastuvan, vaalenevan kuin syvyyksissä liehuva varjo. Vapiseville, punaisille huulille ilmestyi vieno hymy. Hän astui askeleen lähemmä Tojin-sania, joka katseli häntä lempeänä ja hurmautuneena, mutta samalla oppilas Junzo katkaisi tenhon. Kiivaasti ja hätäisesti hän astui esille, viittoen käsillään:

»Sensei — arvoisa herra, opettaja —!»

Tyttö käänsi nopeasti päänsä uutta ääntä kohti ja sitten taas hitaasti Tojin-saniin. Kuului hiljainen, syyttävä ääni:

»To—o—jin-san! Sinäkin!» sanoi velhotar.

XII.

Matsuhairan palatsista, johon kohtelias Echizenin ruhtinas oli ulkomaalaisen opettajan sijoittanut, olivat kaikki muut paitsi kaksi asukasta kaikonneet pois. Keittiö, jossa vielä äskettäin lukuisa palvelijajoukko oli iloisena ja äänekkäänä häärinyt, oli nyt aivan autio. Tyhjinä olivat koleat käytävät ja isot, ikävät kammaritkin. Pakenevan rottaparven lailla he olivat kaikki lähteneet ja jättäneet Tojin-sanin yksin sen henkimaailman velhon kanssa, joka vuoroin häntä ärsytti vuoroin lepytti ja mairitteli.

Yksinpä uskolliset ylioppilaatkin, jotka olivat panneet toimeen pyydystämisen, olivat lakanneet käymästä shirossa, turhaan yllytettyään Tojin-sania luopumaan siitä asunnosta. Itsepäisellä ja jäykällä kärsivällisyydellä hän oli vääjäämättä päättänyt noudattaa alkamaansa, suuntaa.

Kaikkialla talossa hän havaitsi velhottaren läsnäolon. Tämä oli viettänyt yönsä milloin missäkin huoneessa ja valmistanut siellä täällä vähäpätöisen ateriansa anastamistaan hedelmistä, hunajasta ja riisistä.

Tytön läheisyyden hän tunsi joka paikassa ja olisi voinut, jos olisi tahtonut, nähdäkin hänet; mutta hän käytti paljon viisaampaa keinoa velhonsa kesyttämiseksi. Tämän oli tultava esille omasta vapaasta tahdostaan; silloin olisi luottamus lujempi ja ystävyys olisi tullut tunnustetuksi. Tojin-san puhutteli häntä usein, vakavasti, ystävällisesti ja määräävästi, kuten lapsia puhutellaan. Hän kulki seinäverhon luota toiselle, kunnes pääsi selville, minkä verhon takana velhotar lymyili; sittenkään hän ei koskaan koettanut pakottaa tätä tulemaan esille salasopesta.

Tyttö ei vastannut koskaan sanaakaan. Silloin vasta, kun Tojin-san istahti hyvin kauaksi lymyverhosta, hän toisti toisinaan nuo entiset valittavat ja soimaavat sanat:

»Tojin-san! Sinäkin! sinäkin!»

Hän ei näyttänyt useampia sanoja isänsä kieltä osaavankaan. Amerikalainen mietti ja punnitsi niiden merkitystä. Mistä mahtoi tämä olento häntä syyttää ja soimata? Syyttiköhän tämä häntä pyydystämisen epähienoudesta ja pitiköhän tyttö häntä pääsyyllisenä? Hän kertoi tytölle verkalleen, yksinkertaisin sanoin, ettei hän ollut tiennyt mitään niistä toimenpiteistä, ja odotteli tuskallisesti, että tämä jollakin tavalla ilmaisisi edes ymmärtäneensä hänen puheensa ja tarkoituksensa. Tyttö vain nauroi, pehmeätä, ilakoivaa naurua, jossa oli kyyneleinen sointu.

Kesäkuun kuumat ja kosteat päivät livahtivat kuin siivillä ohi. Opisto suljettiin loma-ajaksi, ja ulkomaalainen sensei sai mielensä mukaan käyttää lepoaikansa matkoihin. Samuraivartijasto olisi mielellään lähtenyt hänen kanssaan millaiselle huvimatkalle hyvänsä, kunhan he vain olisivat päässeet loitommalle shiron läheisyydestä. Genji Negato oli palvelukseen valmiina aina kartanon ulkopuolella. Jokainen pelokas, ryömivä palvelija raukka, joka vielä nosti palkkaansa daimion ylivirkamieheltä, olisi mielellään ollut valmis muukalaisen palvelukseen. He pitivät kokouksia ja lähettivät lähetystöjä, jotka pelokkaina hiipivät rakennuksen vierelle ja heittivät paperipalloiksi puristeltuja kirjallisia anomuksiaan kesäverhojen välitse huoneeseen. Eikä koskaan Tojin-san uskaltanut heille näyttäytyä, ei kertaakaan.

Jokaisen oven ja joka limiverhon hän oli itse asettanut paikoilleen. Pihalle hän ei uskaltanut mennä, ei astua oven ulkopuolelle. Ja outo, rauhaton huhu alkoi kulon tavoin liikkua kaupungissa, kertoen valkoisen miehen olevan pahanhengen pauloissa.

Mutta rakennuksen sisäpuolella kävi Tojin-san sensijaan voitokasta taistelua. Arkana kuin kesyttyvä metsälintu, vuoroin lähestyen, vuoroin paeten, oli velhotar päivä päivältä tullut lähemmä. Vihdoinkin koitti päivä, jolloin hän astui esille. Tojin-san ei ollut ensin häntä näkevinäänkään, peljäten tytön kuitenkin pian taas piiloutuvan. Muutaman askeleen päässä seisoi värjöttävä tyttö, joka ei näkynyt enää pelkäävän.

Hänen nimensä oli _Tama_ (jalokivi). Tämän hän ilmoitti heti vapaehtoisesti, kysymättä, käsi rinnalla. Tämä ilmoitus teki Tojin-saniin valtavan vaikutuksen, sillä se lausuttiin englanniksi, hänen omalla kielellään. Epävarmasti ja katkonaisesti kuin lapsi, joka ensi kerran tapailee yhtenäisempää ajatuksen ilmausta, yritti velhotar pukea sanoiksi ajatuksensa.

»Minä olen Tama», sanoi hän pehmeästi, ja innostuneena siitä, että saattoi todellakin sanoin puhua jollekin häntä ymmärtävälle olennolle, hän puhui kauan kiihtyneenä ja hätäisesti jotakin, josta Tojin-san ei voinut ymmärtää mitään, sillä se oli isän ja äidin kielten sekoitusta. Kumpaakaan ei tyttö osannut riittämiin saakka.

Äkkiä hän vaikeni, säikähtäen omaa sanatulvaansa ja esiintymisensä rohkeutta niin, että hän sen enempää puhumatta hypähti nopeasti verhojen taakse. Sinä päivänä ei tyttöä enää kuulunut eikä näkynyt. Mutta Tojin-san oli kuitenkin tyytyväinen saavuttamiinsa tuloksiin. Maksaa kyllä vaivan odotella, sanoi hän itsekseen. Kävellessään edestakaisin huoneessaan ei hän salannut itseltään sitä iloa, jota hän tunsi koko olennossaan päivän tapahtumien johdosta.

XIII.

Kaksi päivää myöhemmin tuli velhotar taas esille lymypaikastaan. Tojin-san ei ollut koko aamuna ollut huomaavinaankaan hänen läheisyyttänsä eikä ollut sanallakaan kehottanut häntä näyttäytymään. Metsälinnun voi kyllä vangita, mutta sitä vankia ei voi pakottaa laulamaan. Hän tiesi kyllä menettelevänsä oikein ja oli menestyksestään ylenpalttisesti ja poikamaisesti iloinen.

Arkana, mutta luottavaisena, hän ilmestyi jälleen vapaehtoisesti. Hänen hempeillä kysyvillä kasvoillaan ei ollut enää jälkeäkään siitä rajusta, konnankoukkuisesta uhmailusta, joka niiden eleissä oli ennen ilmennyt. Hän yritti hymyilläkin, pyytävästi, ikäänkuin siten tahtoen voittaa ystävänsä suosion. Tojin-san puheli rauhallisesti kuin olisi tytön läsnäolo ollut aivan luonnollinen asia:

»Etkö halua istua?» kysyi hän.

Velhotar epäili hetken, istuutui, nousi jälleen ylös, vaipui polvilleen ja lyyhistyi istumaan lattialle. Katse oli alakuloinen, ja valkoiset kädet lepäsivät helmassa ristissä.

»Sinä et ole japanilainen», sanoi Tojin-san lempeästi. Lause oli yksinkertainen ja selvä. Jos tyttö vähääkään ymmärsi englanninkieltä, niin piti hänen ainakin näiden sanojen ajatus tajuta. Ihmeellinen puna kohosi hänen pienille, älykkäille kasvoilleen. Sameat, utuiset silmät olivat nyt kirkkaat kuin sinikellot. Nyyhkytyksen ja naurun sekainen ääni vastasi:

»Nipponilainenko? Ei — minä! Minä on To—o—jin-san!»

Käsivarret ojentuivat vaistomaisesti eteenpäin. Hän siirtyi polvillaan lähemmäksi kysyjää.

»Oi», huudahti hän, »puhu taas isäni sanoja! S’on — kaunista!»

Tojin-san oli syvästi liikutettu, ja hän otti nuo pienet kätöset omiinsa. Ne olivat pienet ja pehmeät, avuttomat ja luottavat kuin lapsen. Ne värisivät ja vavahtelivat ensin; sitten ne rauhoittuivat; häneen oli syttynyt yhä vahvempi luottamus.

Hän ei voinut sääliä tuntematta katsella noita rukoilevia kasvoja. Hän tiesi olevansa ensimmäinen ihminen, jota tämä velhotar ei ollut paennut. Tämähän tunsi ihmiset vain vainon- ja saaliinhimoisina olentoina. Oliko tämä nyt se juonikas vuorihenki, joka pyydystäjäin verkossakin vielä oli taistellut niin rohkeasti ja epätoivon vimmalla? Mitenkä hän voisi puhella, mitä sanoja käyttää tullakseen täysin ymmärretyksi? Tätä tuumiessaan hän näki äkkiä, kuinka säikähdyksen ilme värähti tytön kasvoilla. Kädet jännittyivät ja pudistivat intohimoisen pelon voimalla.

»Mitäs tämä on? Pelkäätkö jotakin?»

Entinen metsäläisen kuunteleva ilme palasi jälleen hänen kasvoilleen. Hän vapisi ankarasti. Ääni sai aavemaisen soinnun:

»Minä kuulen — nuo äänet!» sanoi hän päätään kohottaen.

Ei kuulunut muuta kuin tuulen hiljaista henkäilyä ja tuulikellojen heiluntaa. Äkkiä ilmestyi ulkoseinää vasten ihmisen varjo. Se liikkui hiljaa ja varovaisesti. Sitten verhot liukuivat äänettömästi auki ja ulkoa pisti esiin ylioppilas Junzon pää ja vartalo. Hetkisen tämä tuijotti heihin, ja nuoret kasvot kävivät harmaiksi ja vakaviksi.

»Sensei! Se on sittenkin totta!» huudahti hän, kasvot synkeinä epätoivosta.

Tojin-san nousi seisaalleen. Hän laski voimakkaasti kätensä nuorukaisen olalle. Ääni oli varma ja käskevä.

»Katsohan tätä lasta, Takemoto Junzo. Mitä pelättävää hänessä on — tai vihattavaa?»

»Oi, rakas sensei», huudahti poika kiihkeästi, »Teidät on loihdittu, noiduttu. Näenhän omilla kunniallisilla silmilläni sen muutoksen, mikä Teissä on tapahtunut. Koko Fukui puhuu siitä, että olette joutunut tämän surmanviettelijän ansaan. En voinut kestää tätä kauemmin, vaan, vastoin arvoisain vanhempaini ankaraa kieltoa, tulin tänne itse katsomaan. Voi, liiankin totta! Olette sittenkin noiduttu, pahan vallassa!»

Tojin-san hillitsi närkästyksensä. Hänen äänensä, vaikka olikin totinen, oli tyyni, koettaessaan edes siten rohkaista nuorukaista.

»Minkälaisen muutoksen siis huomaat minussa tapahtuneen?»

»Silmänne ovat lempeät ja pehmeät kuin kyyhkysen. Niissä on sulava, hento katse, joka ei sovi miehelle eikä teidän muotoonne. Onpa kuin — kuin — Teidät olisi vallannut rakkauden henkevä hentomielisyys!»

»Rakkauden!» toisti Tojin-san, aivan kuin se sana olisi ollut hänelle vallan uusi. Äkkiä hänen kasvonsa muuttuivat tuskallisiksi; niihin tuli katkera, musertavan ivan ilme.

Velhotar oli hiljaa ryöminyt huoneen perimmäiseen päähän. Hän nojautui seinää vasten, pää pystyssä, kasvot kuin unen horroksessa.

»Lähtekää kanssani tästä kirotusta paikasta», kehoitti nuorukainen innokkaasti. »Kunnioitettava isäni vastaanottaa ilolla Teidät arvoisaksi vieraakseen. Heittäkää harteiltanne tämän vuoriston noitahengen sälyttämä taakka. Hän saastuttaa Teidän ylhäisyytenne, ja Fukui on jo kohta valmis vihdoinkin mittaamaan kiusaajalleen ansion mukaan.»

»Olen valkoihoinen mies», sanoi Tojin-san hitaasti, kuoleman kolkolla äänellä; oppilas ei ollut koskaan nähnyt sellaista ilmettä opettajansa kasvoilla. »Sellaisena minä puolustan oman rotuni naisia, enkä jätä heitä turmioon. Ja jos minulle, vieraallenne ja opettajallenne, taikka hänelle, jonka ystävä minä olen, tehdään jotakin väkivaltaa, niin siitä koituu sangen suuria ikävyyksiä Fukuin kaupungille.»

»Sayonara sitten, oivallinen sensei», sanoi Junzo murtuneena. »Olenhan parhaani koettanut.»

Kun hän palasi takaisin ovelle, oli velhotar äänettömästi hiipinyt hänen eteensä. Nuorukainen katsoi noihin säteileviin kasvoihin, joitten kauneus oli jokaisen katsojan ennen saattanut hurmioon. Hän hengitti raskaasti, aivan kuin nyyhkyttäen, vetäytyi takaperin ja vavistus kävi nuoren ruumiin lävitse. Tyttö ei puhunut sanaakaan, vaan kosketti häntä pienellä, aralla kädellään, rukoilevasti. Kalpeat, avoimet kasvot, suurissa silmissä kimaltavat kyynelhelmet herättivät japanilaisessa nuorukaisessa kipeän liikutuksen tunteen — koskettivat hänen ritarillisuutensa syvimpiä pohjaväreitä. Hän kohotti käsivartensa äkkiä kuin puolustuksekseen. Sitten, sanaakaan sanomatta, taaksensa katsomatta, oli hän yhdellä hyppäyksellä pihalla ja pakeni kuin henkensä edestä.

XIV.

Hiljakseen kului aika. Shiro Matsuhairan tapahtumain kareaallokkoon löivät isommat laineet, joitten kuohunnalla oli suuri kansallinen merkitys. Fukui oli hajaannustilassa, uuden ajan nousuveden viskeltävänä; tulevaisuus oli epätietoinen, sillä »Yaku doshi» (kovat vuodet) olivat jälleen tulossa.

Maakunnat eivät tulisi enää kuulumaan yksityisten ruhtinaiden vallanalaisuuteen, vaan kaikkia oli itse keisari välittömästi hallitseva.

Ihmiset sulloivat kiireessä kokoon taloustavaransa ja suuntasivat kulkunsa suurempia kaupunkeja kohti. Yhdessä ainoassa kuukaudessa Fukui menetti puolet asukkaistaan, ja jälellejääneet näyttivät ottavan jokapäiväiseen elämään osaa kuin unessa, josta ponnistelivat herätäkseen.

Tämä valtiollinen murrosaika näytti ainakin hetkeksi karkoittavan ihmisten mielistä Tojin-sanin ja kettu-naisen. Unohdus oli kuitenkin lyhytaikainen. Vakavien huhujen ääni koveni. Se kiiti talosta taloon ja kuiskutteli intohimoisia mielenpurkauksia köyhtyneitten ja kärsivien korviin, ollen löytävinään syyn kaikkiin onnettomuuksiin; sillä niin äkillinen hallitustavan muutos aiheutti aluksi onnettomuuksia kansalle, kunnes sen lopputarkoitus kenties tuli vakaantumaan onnellisempiin uomiin. Fukuin väestö, kuten muutkin feodaaliset kyläkunnat, tunsi jo uhkaavana lähenevän köyhyyden ensimmäisiä hallaisia kosketuksia.

Satoja vuosia olivat samurait ja näiden perheet olleet riippuvaisia ylhäisöstä, jonka rikkauksista heilläkin oli osansa. Nyt he joutuivat äkkiä pois viroistansa, samaan asemaan, jossa alempiarvoiset kauppiaat ja maanviljelijät olivat, ja saivat etsiä työtä, mitä ja millaista vain henkipitimikseen sattuivat saamaan. Useat ratkaisivat asian »suppuku'lla», jonka he katsoivat hienoimmaksi ja miehekkäimmäksi ratkaisuksi — lopettivat itsensä ja koko perheensä. Monet riensivät suurkaupunkeihin, luullen niissä saavansa loistaviakin paikkoja uuden hallituksen aikana. Lukuisat perheet joutuivat mitä suurimpaan köyhyyteen, omien entisten palvelijainsa ja käsityöläisperheiden hoidettaviksi ja huollettaviksi.

Fukuin ruhtinas oli ylevämielinen ja jalosydämminen mies; epätoivoisella jännityksellä kansa odotteli hänen palaamistaan Tokiosta. Keisarillinen hallitusneuvosta piti häntä suuressa arvossa. Hän kykeni ja tahtoi — ainakin hän koetti parhaansa saadakseen rakkaan maakuntansa pelastetuksi turmiosta ja häviöstä. Kärsivällisesti ja avuttomina ihmiset odottivat. Toivo on vain epätoivon lohduttaja. — Näiden synkkien aikojen huolissa kohdistui kansan huomio äkkiä toiselle erikoiselle suunnalle.

Syttyi onnettomuutta uhkaava, kapinallinen vihamielisyys valkoihoisia kansoja kohtaan, jotka olivat tällaisen asiaintilan aiheuttaneet — murhaava, kiihkoisa kostonhimo. Tunne oli sama, joka oli johtanut harhamielisiä isänmaanystäviä Satsuman luona ja Kagoshimassa liittoutuneiden laivastoa vastaan taisteltaessa, mutta se oli nyt halpamaisempi ja luonteeltaan alhaisempi, sillä, sen kärki kohdistui nyt vain niihin kahteen yksilöön, jotka olivat vihattujen länsimaiden kansojen ainoina edustajina Kukuissa. Toinen näistä, niin Fukui varmasti uskoi, oli suorastaan vastuunalainen maakuntaa kohdanneista vastoinkäymisistä, se kirottu hylkiö, joka oli vuoristosta muuttanut, asettunut oleilemaan heidän keskuuteensa ja tenhonnut noitajuonillaan suuren Tojin-sanin, heidän entisen ystävänsä!

Monen samurain syyhyvä käsi hiipi varkain kielletyn miekan kahvaan — uuden lain mukaan he eivät saaneet enää kantaa miekkaa — sillä he katsoivat kovan onnensa johtuvan siitä, että kettu-nainen oli heitä niin kovin lähellä. Moni onneton äiti hyräili nukkuvalle lapselleen kehtolauluna sen uhkauksen, että Atago Yaman viheliäinen »gagama» (vuorivelho), joka niin pitkät ajat oli heitä kiusannut, oli surmaamalla tehtävä pian vaarattomaksi.

Samaan aikaan Matsuhaira shirossa toisellainen unelma aukoi kultareunaisia siipiään.

XV.

»Mitä kuuntelet, Tama?»

Hän oli tavannut tytön seisomassa ristikkoverhoja vasten, joitten aukeamasta näkyi kaupungin läpi virtaava joki.

Tyttö vavahti kuullessaan äänen, kääntyi puhujaan, nojaten yhä verhoihin.

»Kuuntelen tuon joen ääntä», sanoi hän, äänessä hellä, nöyrä sävy.

»Ethän voi tänne saakka kuulla jokea. Sen virta on niin verkkainen — tuskin liikuntaa huomaa. Jotakin muuta mahtanet kuunnella?»

»Niin, uguisu-lintua», vastasi tyttö nopeasti, karkoittaakseen kysyjästä kaiken levottomuuden. »Se ei enää laula, Tojin-san. Koetan vielä kuunnella sen ääntä.»

»Eihän se koskaan, lapseni, laula muulloin kuin iltasin. Mikä saattaa sinut rauhattomaksi? Olet aina niin kuuntelevan ja odottelevan näköinen — niin pelokas — ja tuskaisa. Pelkäät varmaan jotakin. Kerroppas minulle, mitä pelkäät?»

Hänen syvä, matala äänensä oli niin huolehtiva ja hellä kuin äidin. Tyttö vapisi ja kääntyi pois. Raskas huokaus kohosi hänen rinnastaan.

»Kuulen noita arvoisia kuiskauksia. Minä kuulen ääniä — ja levotonta melua. Pelkään niin sinun tähtesi — hyvä Tojin-san.»

»Minun tähteni! Minä olen hyvässä turvassa täällä Fukuissa. Onhan minulla samurai-vartijasto ja sitäpaitsi Genji Negato, joka kyllä palaa takaisin, kunhan on ensin vapautunut narrimaisesta arkuudestaan.»

»Samurai on mennyt», vastasi tyttö yksinkertaisesti.