Part 3

»Se vain viittaa rikos-jumalaan, ylhäisyytenne.»

»Rikos-jumalaan? Onpa se epämääräinen vastaus.»

»Suokaa anteeksi, arvoisa sensei», sanoi nuorukainen alamaisesti. »Nykyisin olemme jo valmiit mielestämme karkoittamaan kaikki arvottomat hyökkäykset ylevän kansanne uskontoa vastaan.»

»Niin», virkkoi siihen vakaakatseinen Junzo, »emme enää tahdo nimittää mitään uskontoa emmekä jumalaa rikokselliseksi. Korkea keisarimme on osottanut jumalallista esimerkkiä, avattuaan juhlallisesti ovet kaikille uskonlahkoille, yksinpä vihatuillekin.»

»Minä puolestani», lausui Nunuki äkkinäisellä ja lyhytsanaisella tavallaan, »yhdyn vanhaan viisaustieteilijään siinä, että dogmit ovat lokeroita, joissa vain pienet sielut viihtyvät».

»Dogmit ovat ennakkoluuloa», lisäsi Junzo, »ja ennakkoluulot herättävät eloon ihmisten alhaisimmat intohimot. Ettekö ole samaa mieltä, arvoisa sensei?»

Mutta Tojin-san, kulmat ihmettelystä rypyssä, tutki joitakin samassa ilmoitustaulussa näkyviä teräaseen leikkaamia jälkiä.

»Mitä —», alkoi hän, vaan samassa keskeytti puheen Higo, joka olkapäitä kohauttaen alkoi laulunsekaisella äänellä kääntää ilmoitusta englanniksi:

»Näin se on, arvoisa opettaja: 'Vääräuskoisuus, jota kristillisyydeksi sanotaan, on jyrkästi kielletty. Epäluulonalaiset henkilöt ovat ilmiannettavat viranomaisille ja ilmianto palkittava', vaan elkää tulko levottomaksi», lisäsi hän nopeasti», sillä tämä säännös on jo vanhentunut, ja vaikkapa se olisi voimassakin, niin on ylhäisyytenne kuitenkin poikkeusasemassa.»

»Minä vain koetan saada selville, mitä sen alle on kirjoitettu — englanniksi!» sanoi Tojin-san verkalleen. Hän otti esille suurennuslasin ja asetti sen taululle.

Oppilaat katsahtivat syrjäsilmin toisiinsa; vaan kun amerikalainen kääntyi vilkastuneena heihin, olivat japanilaisten kasvojenpiirteet yhtä ilmeettömät kuin heidän ikivanhojen esi-isiensä olivat olleet.

»Näyttääpä siltä», sanoi hän ajatuksissaan, »kuin olisi joku leikannut sanoja puuhun ja kuin olisi jälkeenpäin tahdottu raappia sanat näkymättömiin. Vielä ovat näkyvissä nämä: 'Tässä — Thomas Mor — 18 —'. Kas, sehän on aivan äsken tapahtunut — kymmenen vuoden kuluessa!»

Hän käännähtihe vilkkaasti. Seuralaistensa kasvoissa oli jotakin, mikä herätti hänessä yhä enemmän uteliaisuutta ja mielenkiintoa. Vaan ennenkuin hän ehti mitään kysyä, puhui Nunuki:

»Teidän pitää saada tietää koko totuus, herra opettaja. Eräs Guai-koku-jin — vieraan maan mies — on asunut Kukuissa ennen Teitä.»

»Äskettäinkö?» kysäisi Tojin-san nopeasti.

»Seitsemän vuotta sitten», vastasi poika lyhyesti.

Tojin-san hengähti syvään. Hänen silmänsä välkähtivät. Mielihyvän ilme kasvoilla hän kysyi:

»Siitäkö johtuukin teidän auttavan hyvä englanninkielen-taitonne?»

»Ei, opettaja. Useat meistä ovat opiskelleet Yokohamassa. Useimmilla se on ainoastaan kirjaoppia. Ylhäisen Lord Perryn maahantulon jälkeen ovat kaikki ajattelevat uusjapanilaiset pitäneet kunnia-asiana englanninkielen ja uusien tieteiden oppimista.»

Higo nyökäytti tähän hyväksyvästi, Nunuki jatkoi vielä:

»Elkää ensinkään välittäkö, arvoisa sensei, sen »bakun» — narrin — kohtalosta, joka täällä ennemmin on ollut. Hän oli aivan toisellainen mies, hyvä herra.»

»Niinkö? No, millainen hän sitten oli?»

»Hän oli — damyuraisu», vastasi poika halveksivasti.

Tojin-san purskahti nauruun. Se oli satamapaikoissa usein käytetty sanamuodostuma, jolla tarkoitettiin ulkomaalaista merimiestä, olipa tämä sitten mitä kansallisuutta tahansa. Se oli japanilainen muunnos merimiesten käyttämästä englanninkielisestä kirouksesta: »dainu your eyes!» — kirotut olkoot silmäsi!

Mutta pian hän muuttui vakavaksi, muistaessaan, kuinka huonosti valkoihoiset merimiehet yleensä olivat aina kansallisuuksiaan edustaneet. Juovuksissa, kiroillen ja kiljuen esiintyivät he aina satamapaikoissa, rauhaa häiriten ja riitaa rakentaen. Yhtä vakavina seisoivat oppilaatkin opettajansa ympärillä.

»Tästä asiasta», sanoi Junzo lempeästi, »ei Tukuissa yleensä mielellään puhella, sillä juttu on daimiollemme laatuaan hyvin ikävä. Hän oli tämän miehen suojelijana ja isäntänä, kunnes se arvoisa peto petti herramme. Elkää viitsikö, kunnioitettava sensei, sen enempää penkoa tätä surullista kertomusta.»

»Sanokaa nyt ainakin, miten miehen sitten kävi.»

»Teidän ylhäisyytenne kunnioitettavat jalat ovat varmaankin jo märät. Teidän arvoisuutenne on tietysti sisällisesti aivan tyhjä. Ruoka on tässä tapauksessa erinomaista. Lähdetäänhän liikkeelle!»

He lähtivät kävellen odottavia ajoneuvoja kohti, joilla heidän oli ajettava joelle. Täällä odotti venhe, jolla he olivat tulleet virtaa alas. Sää oli todellakin kolea ja kostea; sadetakeista ja olkihatuista tippui vesi. Tojin-san, kulkien käsikädessä lempeän Junzon kanssa, katsahti takanansa hämärästi haamoittaviin vuoriin; nuorukainen huomautti silloin uneksivasti:

»Atago Yaman velhottarella on tänä iltana märkä tie Sho Kon Shan asuinpaikoille. Joet ja virrat kuuluvat niin tulvivan, että tuskinpa hengetkään pääsevät hyppäämään niiden ylitse.»

»Ole huoleti!» sanoi Nunuki tylysti, katsahtaen olkapäänsä ylitse. »Kettu-nainen kyllä löytää saastaisille jaloillensa soveliaat siivet. Eikä se kirottu sateensuojaakaan tarvitse!»

Pojan ääni oli niin säälimätön, tyly ja vihamielinen, että Tojin-san äkkiä pysähtyi. Hän laski ystävällisesti ja lujasti kätensä kummankin nuorukaisen olkapäälle.

»Kuka se olikaan, joka tänä iltapäivänä puhui ennakkoluulojen ja dogmien välisistä suhteista?»

Hetkeen ei kumpikaan ylioppilas vastannut mitään. Nunuki murahti vihdoin:

»Vaikeata on vasten tuulta sylkeä. Tosiseikkoja ei voi toisiksi muuttaa.»

»Velhotartako tarkoitat — tosiseikoillasi?»

»Hänen alkuperäänsä, oppinut herra. Sellaisen pahahenkisen yhtymän sikiöitten täytyy olla saastaisia, kuten lakikin sanoo.»

Tojin-san, nojaten vakuuttavasti nuorukaisten olkapäihin, saneli juhlallisella vakavuudella:

»En tiedä mitään hänen syntyperästään. Viitaan vain kauniiseen japanilaiseen sananlaskuunne: 'Lotuskukkakin kasvaa mudasta'.»

Japanilaiset olivat ääneti, hartaasti mietiskellen.

VIII.

Fukuissa levisi yleiseksi se tieto, että kettu-nainen oli asettunut Matsudairan suurkartanoon. Rakennukseen kuuluva maa-alue oli noin kymmenen hehtaarin suuruinen. Kaikilla sivuilla oli pienempiä rakennuksia, joissa ennen oli asustanut daimion entisiä sotilaita, vaan olivat ne nyt jo vuosikausia olleet asumattomina, rappeutuneet, lahonneet ja käyneet melkein kelpaamattomiksi. Kaksi näistä asumuksista oli nyt pantu kuntoon; niissä asuivat sotilasvartijat, ijäkäs portinvahti ja Tojin-sanin tulkin perhe; tulkki itse asui shirossa.

Helppoa oli velhottaren löytää olinpaikka itselleen missä muussa autiossa rakennuksessa hyvänsä, muuttaa mielensä mukaan rakennuksesta toiseen, ja hyvin ankarasti hätyytettynä hän saattoi helposti palata takaisin metsiin ja kallionrotkoihin, sillä vuoret saarsivat shiroa kahdelta eri sivulta.

Useat talouteen kuuluvat henkilöt olivat jo luulleet nähneensä ja tunteneensa velhottaren. Eräänä tyyneenä, utuisena iltana, jolloin kullahtava kuu niin kesäenteisenä vaelsi taivaankannella, oli Genji Negato äkkiä näyttänyt samurai-vartijoille hänen vaalean varjonsa. Kalpeat, kimmeltävän kehän ympäröimät kasvot vilahtivat bambulehdon soreitten solkirunkojen välistä. Se oli kuin kuun säteitten valaisema hetkellinen ilmestys, joka heti sammui metsikön pimentoon.

Olikohan se unta, kyselivät vartijat toisiltaan, vai tahtoiko Buddha näyttää vihaansa niiden syntien johdosta, joita he toisessa olotilassa olivat tehneet? Aikoivatkohan vuorivelhot ruveta kummittelemaan ja heidän rauhaansa häiritsemään?

Ja aamun sarastaessa, juuri kun aurinko loi ensimmäiset kultaiset säteensä itäiselle taivaanrannalle ja yöllinen utu leijui ilmassa, oli palvelustyttö Obun jälleen tavannut velhottaren kasvoista kasvoihin.

Obun oli tavallisilla aamutoimillaan, noutamassa vettä läheisestä virrasta. Silmät olivat unen turruttamat ja hän haukotteli valtavasti. Juuri kun hän oli nostamassa ensimmäistä astiaa vedestä, kuului virran toiselta puolen jotakin liikettä. Hämmästyksekseen tyttö näki siellä velhottaren, jonka pitkät, aurinkoiset hapset loistivat lotuskukkain ja vesililjain lomista aivan kuin niitä olisi kylvetty puhtaassa kukkameressä. Helmeilevän hiusverhon takaa näkyivät vaaleanhohtavat kasvot. Huulet olivat avoimina, aivankuin hän olisi kuunnellut, ja silmät rauhattomat, säikkyvät. Näytti siltä kuin velho olisi katsonut kauhistuneen tytön lävitse ja taakse ja kuitenkin tuntui siltä kuin silmät eivät olisi häntä sittenkään nähneet. Hiljaa ja verkalleen velhotar nousi seisaalleen, vieläkin tuo omituinen, etsivä ja kuunteleva ilme kasvoilla, lähti poispäin ja hävisi kuin loistava ilmiö bambupuistoon.

Kummakseen Tojin-san huomasi itsensäkin aina ja alituisesti odottavan velhottaren ilmestymistä. Hän ei ollut vielä nähnyt sitä, vaikka olikin jo kuullut ja tuntenut olennon läsnäolon. Iltaisilla kävelyretkillä oli noitanainen hiipinyt Tojin-sanin jäljessä, seurannut häntä hiljaa kuin metsäkissa ja heti kadonnut kuulumattomiin, kun hän kääntyi tätä kohti. Heti huoneesta poistuessaan hän tunsi velhottaren läsnäolon. Kerran hän hämmästyi siitä, että joku raapaisi hänen poskiaan ja luuli heti, että se oli tuon kiusanhengen työtä. Tojin-san syöksähti viereiseen puistikkoon, kohotteli pensaita ja puitten oksia ja huomasi seisovansa polvia myöten matalassa lähteessä, joka pulppusi köynnöskasvi- ja sammalpeitteisen kerrostuman alla. Hän oli tietämättään vajonnut siihen. Siinä puhkiessaan hän kuuli hiljaista, helähtävää, ilkamoivaa naurua, joka kuitenkin sointui kyynelvärähtävästi.

Hän pidätti hengitystään ja kuunteli tarkkaan ääntä, joka oli niin kuiskaavan suloinen, että hän luuli uneksivansa.

Tolsinansa, kun hän huviksensa ajeli maaseudulle, kuuli hän kutsuvaa ääntä pienten kukkulain takaa, ja toisin vuoroin tuli ääni yläpuolelta, jonkun jättisuuren puun latvasta, sen rehevien lehtikerrosten lomitse; oli nimittäin »pienen runsauden» — toukokuun — aika, jolloin maa oli jo viheriä ja lämmin.

Hän kuunteli mielellään kutsuääntä, — pysähteli ja odotteli ja tuli pahoille mielin aina, kun velhon ääntä ei enää kuulunut. Palvelijat huhuilivat ja sotilasvartijat kuiskuttelivat keskenään. He sanoivat kettu-naisen saaneen hänet noitapauloihinsa. Genji Negato toisti kuiskutukset isännälleen, joka hetken kuunneltuaan loi tulkkiinsa harmistuneen katseen.

»Noitapauloihin!» Tiedemies halveksi sellaista ajatustakin. Hän alkoi karttaa vuoristoseutuja ja kuljeskella joutoaikoinaan pitkin joen äyräitä, sillä täällä ei velhotar voinut huomaamatta häntä seurata.

Toukokuun lopulla kulki, ilman minkäänlaisia varoittavia luonnonenteitä, pyörretuuli kautta koko maakunnan; sen maininkina seurasi rajumyrsky, joka vuorokauden umpeensa reutoi vanhan shiron nurkissa. Iltayöstä oli joku kohdannut kettu-naisen haamun Matsuhairan päärakennuksen autioissa käytävissä.

Keskellä hiljaisuutta kaikui äkkiä kautta rakennuksen kirkaiseva hätähuuto »Hotogoroshi!» — murhaaja! — ja se sai koko palvelusväen talon eri osista ryntäämään suureen keittiöhuoneeseen. Kuin peljästyneet rotat livahtivat kaikki kiireesti sinne.

Itse Genji Negatokin tuhkanharmaana ja polvet tutisten seurasi muitten jälkeen tähän sangen vähäturvaiseen pakopirttiin. Varattuaan itselleen raskaampia, vaikka miekkaa paljon epäluotettavampia aseita, tointui hän vähitellen ja alkoi lopulta ivailla palvelusväen pelkuruutta. Jokaista vuorostaan hän kehoitti, määräsi ja vannoi menemään Tojin-sanin huoneisiin. Oli häpeällistä, kiehui hän, jättää muukalainen yksikseen sen tuntemattoman turmion saaliiksi, joka oli häntä uhkaamassa. Sillä selväähän oli, että olento, joka ennen oli harjoittanut pahanhenkisiä juoniaan vapaassa luonnossa, nyt lopulta oli päättänyt muuttaa ja astunut perikatoon tuomitun palatsin kynnyksen yli. Epäilemättä olivat pyörretuuli ja rajumyrskykin, jotka olivat murskanneet puoli kaupunkia, tämän noitahengen aikaansaamia, sillä olihan hänellä pahan voimaa. Jotain kauheata ja kamalaa oli varmaankin tulossa. Kukaan ei aavistanut, mitä se olisi, vaan merkit olivat pahat, pahat!

Hän kerrassaan unhotti arvonsa ja asemansa näiden keittiöihmisten joukossa ja uskoi heille pahimmat pelkonsa ja epäluulonsa.

Tojin-san nukkui pohjois-eteläisessä suunnassa, joka sopi vain kuolleelle ruumiille! Genji Negato oli rukoillut hänen muuttamaan asentoa, vaan muukalainen oli nauranut ja selittänyt ainoan tieteellisesti oikean suunnan olevan navasta napaan, sopusoinnussa ilmakehän sähkövirtani kanssa.

Illalla ennen tätä tapausta olivat kaikki neljä samurai-vartijaa kuulleet koiran valittavaa ulvontaa; kuun kehällä oli näkynyt musta pöllönkuva; hännätön kissa oli juossut »Ukin» — vuoripeikonpuun — alle. Samurai oli uskollisesti ilmoittanut nämä tapahtumat Tojin-sanille, ja nyt, juuri kun isku oli muukalaisvierasta kohtaamassa, tämä urhoollinen vartijasto, jonka ruhtinas oli asettanut, veteli huolettomia unia yashikissaan maatilan laidalla. Onpas se jumalien työtä!

Goto, keittäjä, yhtyi puheeseen hänkin:

»Juuri tänä aamuna», sanoi hän, »astuin kolme kertaa munankuorelle.»

»Minä olin hermostuttavasti sekaantua vaatteisiini pukeutuessani», virkkoi toinen.

»Niin, ja minä purasin syödessä kieleeni. Emäntäni sanoi jonkun kadehtivan ruokaani; kukapa muu sitä kadehtisi kuin tuo kirottu vuorivihollinen!» kuin villi eläin, heitettyäni ovet levälleen. Käytävissä oli pimeä. Tuskin saatoin nähdä mitään, sillä silmiäni sokaisi äkillinen pimeys. Olen kenties erehtynyt. Ja kuitenkin — kuitenkin — minusta näytti — että hänen hiuksensa olivat — _kultaa_!»

IX.

»Minä aijon tyydyttää — uteliaisuuttani, kuten sitä nimitämme — ja oppia tuntemaan tämän velhottaren», jutteli Tojin-san niille kolmelle oppilaalleen, jotka alituisesti olivat hänen seurassaan lomahetkinä.

»Minkäänlaista apua en saa palvelijoiltani ja vielä vähemmän sotilasvartijoiltani. Genji Negato on naista pelkurimpi, ja daimion edustaja on jyrkästi kieltäytynyt antamasta minulle opasta Atago Yaman vuoritemppeliin.»

Hän vaikeni ja katsahti oppilaittensa tuskaisiin kasvoihin. Nämä jumaloivat häntä, sen hän tiesi, ja olivat innokkaat häntä palvelemaan; mutta hekin, uuden, terveen Japanin pojat, pelkäsivät kettu-naista. Hän päätti voittaa heidät puolelleen.

»Tarvitsen nyt teidän apuanne, sinun apuasi, Junzo, ja teidän, Nunuki ja Higo. Te kyllä voitte auttaa, jos vain tahdotte:

»Millä tavalla?» kysäsi Nunuki varovaisesti.

»Millä tavalla hyvänsä. Keksikää joku keino, jolla tämä vuorenneito saadaan pyydystetyksi.»

»Voimmeko vangita pohjoistuulta, joka erämaitten halki kiitää? Voimmeko pyydystää pienintäkään zephyriä, joka päiväpaisteisilla poluilla karkeloi?» kysyi Junzo ivallisesti.

»Niin, mutta kettu-nainen ei olekaan kolea pohjatuuli eikä etelän vallaton zephyri. Hänellä on inhimillinen ruumis, jonka tekin kyllä myöntänette. Metsän peitossa elävä villein eläin voidaan saada kiinni», ja hän lisäsi hiukan hiljaisemmalla äänellä, »ja kesyttää.»

Higo oli mietteissään, nuoret patrisilaiset kasvonsa vakavan ja voimakkaan näköisinä, vaan Junzo sukellutti poikamaisen säälinsä valtaamana arasti ja lempeästi kätensä Tojin-sanin käteen.

»Voi, rakas sensei», sanoi hän, »Teitä vainoaa ja kiduttaa tämä hirmuinen noita. Hän on pahansuovan silmänsä Teihin iskenyt.»

»Joutavia», sanoi opettaja melkeinpä äkäisesti, vetäen kätensä pois. »Tällä tavalla minä en, Junzo, saa minkäänlaista apua.»

»Ette ole varmaan koskaan kuullut kertomusta Chugurosta. Se tapahtui Yedossa monta vuotta sitten, ylhäisyytenne. Hän oli Hatamoto Suzukin palveluksessa, oli niin terve ja virkeä kuin kuka muu tahansa. Tuli sitten aika, jolloin toverit eivät öisin häntä nähneet asemillaan, vaan vasta päivänkoitossa havaitsivat Chuguron tulevan huoneeseen, oudon näköisenä, kalpeana ja väsyneenä. Päivä päivältä hän kävi heikommaksi eikä voinut viimein nousta vuoteeltaan; pyysi vain ja rukoili, että hänet kannettaisiin erään sillan korvaan, johon pääveräjästä ei ollut kovin pitkä matka. Toverit eivät kuitenkaan totelleet. He kutsuivat sinne kiinalaisen lääkärin, joka selitti veren kuivuvan miehen suonissa. Kaikki selittivät sen kettu-naisen ansioksi ja kiinalainen lääkäri selitti, että tavallinen sammakko oli sotilaan silmissä näyttänyt ihanalta naiselta.» Poika vaikeni ja katseli huolestuneena opettajaansa. »Te, sensei, sanotte tätä vain taruksi, mutta pyydän hartaasti Teitä, kunnioitettava herra, varomaan lentävää kärpästäkin, hämähäkkiä ja mitä matelevaista tahansa, joka voi yashikiin tiensä löytää. Eihän voi tietää, millaisessa muodossa tämä kammottava velho koettaa Teitä vahingoittaa.»

Higo huomautti kärsimättömästi:

»Jos sensei todellakin on pahan pauloissa, niin mitäpä me turhaan hukkaamme sanoja menneitä muistamalla! Velvollisuutemme on keksiä joku tehokas keino, jolla saamme opettajamme tuosta vaivasta vapautetuksi.»

Hän alkoi nopeasti ja kiihkeästi puhella toveriensa kanssa japaninkielellä, ja näiden kasvonilmeet muuttuivat vähitellen päättäväisemmiksi. Nuorukaisten innolla he keskustelivat Higon tekemästä ehdotuksesta. Jonkun hetken kuluttua tämä äkkiä kääntyi Tojin-sanin puoleen.

»Annatteko meille vapaan pääsyn maallenne minä vuorokauden aikana tahansa?»

»Annan, varmasti. Ilmoitan siitä portinvahdille.»

»Ja saammeko kutsua sotilasvartijat avuksemme, jos olisi tarpeen?»

Tojin-san hymyili ystävällisesti.

»Kas vain, ettehän toki niin ankaroihin toimenpiteisiin ryhtyne?»

»Eihän tiedä. Vartijastokin voi olla riittämätön, mutta Shakan avulla me kyllä onnistumme!»

Tojin-san näytti käyvän levottomaksi.

»Ette saa tehdä mitään pahaa hänelle. Siinä on aivan kylliksi, jos voitte yllättää hänet jollakin yöllisellä hiiviskelyretkellä ja pakoittaa hänet ystävällisin, mutta samalla tarmokkain sanoin seuraamaan mukananne. Kun hänet kerran saatetaan kasvoista kasvoihin näkemään muita ihmisiä — sillä — onhan hän meidän kaltaisemme —, niin kyllä minä luullakseni sitten saan hillityksi tämän kettu-naisen yltiöpäisyyden.»

»Siitä asiasta on vaikeata mitään sanoa», puheli Higo kuin itsekseen. »Runoilija sanoo, että ihmiselo vuoroin tyynnä virtaa, vuoroin kuohuun kohoaa. Jos joudumme turmioon tätä tehtävää suorittaessamme, niin onhan se jumalien vallassa. Kaikki kohtalot ovat edeltäpäin määrätyt.»

»Te edellytätte kai seikkailun olevan uhkapeliä?»

»Emmepä muutoin siihen ryhtyisikään», vakuutti itsetietoisesti Nunuki, sivellen ajatuksissaan miekkansa kahvaa; kaikilla nuoremmillakin samurailla oli miekka vyöllä. Higo oli sitäpaitsi ruhtinaallisesta hovista, ja oli hän itse maaherran sukulainen.

Kun amerikalainen katseli nuorukaisia, jotka miehekkäästi koettivat rohkaista toinen toisiaan uhkarohkeaan ja hengenvaaralliseen yritykseen, niin hänen mieleensä juohtui samalla se hento ja arka olento, joka oli käytävien pimennoissa hänen edellänsä paennut. Väkisinkin pyrki hymy hänen huulilleen. Kuka hyvänsä näistä nuorukaisista olisi voinut jäntevillä käsivarsillaan murskata tytön yhdellä ainoalla otteella. Ja jos todellakin olisi ollut hengenvaara ajateltavissakaan, niin olisi hän itse silloin asettunut oppilaittensa rinnalle. Mutta sellaisesta mahdollisuudesta ei ollut puhettakaan. Tärkeätä oli saada asia ratkaistuksi ja työ päätetyksi, jotta saataisiin taikauskon ja ennakkoluulojen narrimaisuus todistetuksi. Lempioppilaittensa alakuloisuus ei tarttunut Tojin-saniin eikä häneen vaikuttanut se yksitoikkoinen, laulava äänikään, jolla he muistuttelivat juhlallisesti mieleensä Buddhan lausetta:

»Lyhyt on riemun aika; se pian tuskaksi kääntyy; ja kaikki mikä on eloon syntynyt, taas pian kuoloon kulkee.»

Nuoret, miehekkäät fatalistit! Heidän uskollisuutensa häntä syvästi liikutti.

X.

He olivat kaivaneet syvän ojan aivan suojushaudan rinnalle. Tämän päälle he pingottivat hamppunuorista valmistetun lujan verkon, jonka reunat tehtiin hieman venyviksi. Verkko peitti koko ojan, mutta ei ollut liian lujasti pingotettuna. Sitten siroteltiin päälle hieno kerros oksia, lehtiä, kasvien juuria, multaa ja törkyä, ja näin oli pyydys valmiina odottamassa Atago Yaman velhotarta.

Matsuhaira-shirossa oli mieliala jännitetty ja kiihottunut. Vaikka ylioppilaat olivat työskennelleet hiljaisuudessa, salaa ja nopeasti, tuulisena ja sateisena yönä, jolloin heidän saaliinsa ei voinut olla ulkona hiiviskelemässä, niin sittenkin koko palvelusväki oli onkinut tietoonsa, että oltiin aikeissa saada velhotar pyydystetyksi. Suloinen mielihyvän väristys tuntui kaikkien jäsenissä ja samalla ahdisti ankara pelonalaisuus, sillä ärhentelevä Genji Negato oli uhannut hirveitä rangaistuksia, jos pienintäkään hiiskausta näistä asioista kuuluisi shiron ulkopuolelle.

Itse Tojin-sankin, jolle ei myöskään oltu annettu tietoa niiden toimenpiteiden laadusta, joitten avulla velhotar vangittaisiin, tunsi itsensä rauhattomaksi. Levoton kiihtymys ja sanaton pelko saattoivat hänet samallaiseen läikehtivään mielentilaan, jossa koko palvelusväki tuskaili.

Koko iltapäivän ja illan hän käveli edestakaisin suuressa kammiossaan; painostava hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Yksinäisyyden ja koti-ikävän tunne, joka toisinaan näissä vieraissa oloissa pääsi ahdistamaan, tuntui tällä hetkellä syvemmältä ja tuskallisemmalta. Hän oli todellakin jo monta päivää ollut synkkä ja alakuloinen. Rauhatonna, tyytymättömänä, hermostuneena — tietämättään hän kuunteli ääniä ja odotteli jotakin tapahtuvaksi, jonka piti tapahtua. Hän yritti tehdä itselleen selkoa tuosta painostuksesta, joka oli häntä kiusannut ja joka nyt tänä mainittuna iltana tuntui käyvän sietämättömäksi.

Olikohan vaikuttanut se, että eräs näistä oppilaista oli muistuttanut kotimaassa olevaa vanhaa tuttavaa, vai sekö, että hän oli taannoin saanut kotipuolestaan kirjeen, jonka sisällyksestä selveni, että hänestä pidettiin kaukaisessa kotimaassa enemmän kuin hän oli aavistanutkaan? Ei — näillä ei voinut olla niin suurta vaikutusta. Ne seikat eivät olleet voineet tätä kuumeen tuskaa synnyttää.

Tähän oli jokin syvempi syy, paljoa kauniimpi ja salaperäisempi. Japanilaisen Lorclein kultaiset kutrit olivat kietoutuneet hänen ajatustensa ympäri! Hän ei saanut mielestään niiden häikäisevää hohdetta, niiden »auringonsäteitä», kuten ihmiset sanoivat, niiden vastustamatonta tenhoa. Mikähän olikaan tämä vuorten asuja, jota hyväntahtoisimmatkin ihmiset hyljeksivät ja pelkäsivät? Ja minkälaisia olivat ne noitapaulat, joihin hänen sanottiin takertuneen? Tämä ajatus pysähtyi huulille ja nosti niille hymyn. Häntäkö pitäisi leikkipallonaan ja pauloissaan nainen — noita — Japanin vuoriston raju olento, jonka kasvojakaan hän ei ollut vielä milloinkaan ehtinyt nähdä! Narrimainen ja naurettava ajatus! Ja sittenkin —!

Hän kalpeni päivä päivältä, huulet kävivät verettömiksi. Päiviin, viikkoihin, vieläpä kuukausiin hän ei ollut muuta ajatellut. Valoisina öinä oli hän valvonut ja odotellut tuota naista — oli etsinyt häntä kiihkeästi ja nälkäisestä Yöt ja päivät hän oli odottanut — odottanut ja kuunnellut, taukoamatta kuunnellut tuota hopeaääntä, joka hätäisesti ja yhtämittaa häntä kutsui — yksin häntä! Mitähän kuvittelulta nämä olivatkaan, jotka viekkaan hämähäkin verkkona olivat kutoutuneet hänen selvän ja terveen järkensä ympäri? Maa ja kansa kai siihen vaikuttivat! Olihan hän jumalien ja henkiolentojen mailla!

Yö oli tyyni ja kostea. Sade oli tauonnut, mutta sen kostea kosketus tuntui vielä ilmassa ja kasteverkkona ruohikossa ja puissa. Kammarin seinäverho oli pihapuutarhan puolelta nostettu paikoiltaan, joten hän asui melkein kuin avonaisella kuistilla tai porraskatoksessa. Hän näki kuun hopeoimat puitten oksat, joiden varjossa myriadit tulikärpäset välähtelivät, kilpaillen loistossa äärettömän taivaankannen valojen kanssa.