Part 2

»Elämässä löytyy paljon seikkoja, joita on mahdotonta toteuttaa, kunnian herra. Emme voi heittää kiveä aurinkoon emmekä hälventää sumua viuhkalla. Siltaa emme voi pilviin rakentaa. En voi pienoisella kädelläni meriä myllertää. Sen länsimaan syvän viisauden edessä, josta ylhäisyytenne on saapunut meille arvon kemiaa ja fysikkaa opettamaan, me kyllä kumarramme, vaan nöyrästi anteeksipyytäen kuitenkin vakuutamme, ellei se opin syvyys sittenkään pysty selvittämään uskoamme — ja vakaumuksiamme.»

Hän teki pienen merkin apulaisineen, ja nämä auttoivat hänet jaloilleen. Amerikalainenkin nousi. Hän hymyili leveästi.

»Kunhan lumi on sulanut», hän sanoi, »niin aijon pyytää teidän ylhäisyydeltänne oppaita, joiden avulla teen pyhäinretken vuoriston peloittavan velhottaren temppeliin.»

Daimion ylivirkamiehen kasvot huomattavasti kalpenivat. Hänen jäykkiin kasvonpiirteisiinsä ilmestyi huoli ja tuska.

»Mitä aikoo teidän korkeutenne tehdä? — uuden ihmisenkö olennosta, jolla ei ole sielua?»

»Haluan vain nähdä hänet. Hän mahtaa olla mielenkiintoinen ilmiö — laatuansa.»

»Jumalankuvan valmistaja ei voi sielua aikaansaada», lausui japanilainen vakavasti. »Kunnian herra, käärmeelläkin on sulonsa ja hurmavoimansa, ja vampyyri on käärmeen sukua. Japanissa me uskomme »kettu-naisen» olevan vampyyrin toisintomuodon. Sitä tulee, hyvä herra, karttaa ja varoa.»

Tojin-san naurahti leikillisesti. Hän oli tavattoman iso mies, ja kun hän jättiläisenä seisoi pienen, kiiluvasilmäisen vieraansa vieressä, niin näytti hän ihmeellisen voimakkaalta, pelottomalta ja vääjäämättömältä; hänessä oli jotakin itämaalaiselle käsittämätöntä. Äkkiä muistaen ruhtinaansa nimenomaiset opetukset, japanilaisen sormet kunnioituksesta oikenivat pitkin sivuja, kahden miekan kupeelle.

»Velvollisuuteni on, kunnian herra», sanoi hän väkinäisen kohteliaasti, »huomauttaa ja varoittaa siitä vaarasta, jolle alttiiksi aijotte antautua. Sallikaa hyväntahtoisesti halvan palvelijanne vielä uudelleen istuutua.»

»Aivan mielelläni», vastasi amerikalainen ystävällisesti, ja istuuduttuaan kumpikin matollensa täyttivät he piippunsa tupakka-hibachista.

IV.

»Te olette, kunnioitettava herra, lausuneet, että Atago Yaman velhotar on vain lapsille kerrottavaa taikauskoa, ja olette nauranut, herra Mr., sille mahdollisuudelle, että tämän eristetyn olennon läheisyys tuottaa turmiota. Samoin puhui ja nauroi eräs toinenkin Kukuissa ennen Teitä. Echizenissä ei unohdeta aina tuoreessa muistissa pysyvää Gihei Matsuyaman kohtaloa.»

»Kuka oli sitten Gihei Matsuyama, ja mikä oli hänen kohtalonsa, olkaa hyvä?» kysyi Tojin-san hyväntuulisesti.

Kiihkeä tuli oli uudelleen syttynyt japanilaisen silmiin. Hänen kalpeat, keltaiset kasvonsa olivat lähestyneet Tojin-sania, jota hän tuijotti melkeinpä vihamielisin katsein. Puhe oli kuitenkin tyyntä, ja amerikalainen kuunteli yhä lisääntyvällä mielenkiinnolla.

»Lähetettiin seitsemän nuorukaista länsimaiden yliopistoihin. Heidät valittiin valistuneimmista ja ylhäisimmistä perheistä. Gihei Matsuyama oli heistä yksi, ja häneen loimme innostuneimman katseemme, sillä hän oli kotoisin Kukuista. Kaksi vuotta Europassa matkustettuaan hän palasi takaisin Dai Nipponiin. Hän sai arvokkaan paikan ja me sijoitimme hänet erääseen tunnettuun yashikiin lähelle Atago Yamaa.

»Nuorena — ja jo lapsena oli hän kuullut velhottaren elämäntarinan. Hänen arvoisa herransa ja useat miespuoliset sukulaisensa olivat ottaneet osaa naisen vanhempien surmaamiseen. Lännessä kartuttamansa viisauden vaikutuksesta, jonka tuoreen ja uuden kiiltokerroksen hänen päältänsäkin jo huomasi, Gihei nauroi ja ivasi puheita velhottaren pahahenkisestä syntyperästä ja kerskasi voivansa haihduttaa ne kuin sumun auringon edestä. Hän löi huikean vedon saattavansa noidan orjakseen, ja lähti niin tätä tavoittamaan. Huolimatta lähiseudun temppeleissä asuvien pappien neuvoista hän yksinänsä sokeasti seurasi velhottaren jälkiä joen poikitse, metsien ja vuorten halki, hautuumaita ristin ja rastin, kunnes saapui tämän viimeiseen turvapaikkaan, Tokiwan temppeliin, johon ei ihmisolento ollut astunut ijäisen jumalan silmien edessä tapahtuneen verenvuodatuksen jälkeen.»

Daimion ylivirkamies kumartui hartaasti lattiaan, pysähtyen kertomassaan, silmät yhä tuikeammin hehkuen.

»Hän pysähtyi kynnykselle epätietoisena, olisiko parasta kääntyä takaisin vai tunkeutuisiko yhä syvemmälle salaperäisyyksiin. Silloin nainen lehahti ulos temppelin ovesta tanssien ja karkeloiden kuin muinaiset nunnat jumaliensa edessä, hapset säihkyen kuin aurinko ja nälkäiset, värähtelevät, hymyilevät huulensa kirkkaan punaisina kuin kuolettava unikukka. Kun nuorukainen oli katsahtanut hänen kasvoihinsa, silloin ei hän muusta maailmasta enää mitään välittänyt. Intohimoisena ja hullaantuneena hän koetti koskea tyttöön, saada olennon kiinni, mutta tämä pakeni nopeasti hänen edessään, ilkkuen ja naurun hopeana helistessä kuin meriseireenin, sekä kätki kasvonsa kutriensa kimaltelevan hunnun peittoon.

»Niin he kiitivät eteenpäin, tyttö edellä, tukka, tuulessa hulmuten kuin kultapilvi. Keveästi tämä juoksi kuin henki kalliolta kalliolle, hypähteli purojen ja pienten virtain yli, kiipesi rotkonrinnettä ylös, toista alas, laakson läpi ja houkutteli hurmaantunutta nuorukaista edelleen.

»Vihdoin tämä, joka ei voinut katsettansa tytöstä irroittaa, oli saamaisillaan kiinni ajettavansa ja ojensi kätensä. Tyttö hypähti silloin kuin metsänneito äkkiarvaamattoman vuorenrotkon ylitse. Ajaja ojensi turhaan kurottavan kätensä, ei huomannut rotkoa, kompastui ja syöksyi suin päin pimeään kuiluun.»

Daimion virkamiehen naamarin kaltaiset kasvot värähtivät. Vapisevalla kädellään pyyhkäisi hän ohimoltaan. Sitten, muuttaen äänensä sihiseväksi, joka on japanilaiselle niin ominaista, lisäsi hän tylysti:

»Sellainen on, arvoisa herra, kertomus Gihei Matsuyamasta ja Atago Yaman velhottaresta. Se ei kuulu lastensatuihin, kuten Te arvelette, vaan on tosi ja luotettava juttu, jonka jokainen henkilö Fukuissa voi todeksi vakuuttaa.»

Tojin-san pysyi äänetönnä. Hän oli kuunnellut japanilaisen kertomusta suurella mielenkiinnolla. Sanaakaan ei hän voinut sanoa tuon japanilaisen Lorclein puolustukseksi. Vakava, mietiskelevä oli hänen äänensä:

»Mitä teki tyttö sitten — pojan pudottua?»

»Siitä on eriäviä kertomuksia, hyvä herra. Toiset sanovat, että hän meni pysähtymättä menojaan. Toiset taas tietävät, että hän tuli iltaisin takaisin, kurottautui rotkon äyrään yli, suojusti käsillä huuliaan ja huuteli uhrilleen ikäänkuin hänellä olisi ollut tenhovoima palauttaa nuorukainen elävien ilmoille. Mitään varmempaa ei tästä murhenäytelmän jatkosta kuitenkaan tiedetä. Tapauksen kokonaisuudessaan ja neljä kertaa peräkkäin ovat kertoneet Gihei Matsuyaman asepalvelijat, jotka uskollisesti olivat seuranneet isäntäänsä tämän huimaavan takaa-ajon aikana.»

Daimion ylivirkamies nousi seisaalleen ja teki useita syviä kumarruksia Tojin-sanin edessä. Hänen kasvonpiirteensä olivat jälleen tutkimattomaan surumieliset. Japanilainen peräytyi ovea kohti, joka askelella kohteliaasti kumartaen, ja silloin muisti Tojin-san äkkiä hänen nimensä. Hän astui askelen eteenpäin ja ojensi peräytyvää kohden kätensä:

»Suokaa anteeksi, mainitsemanne nuorukainen oli kai sangen läheinen ja rakas Teille vai kuinka?»

Verkkaan kohotti virkamies päänsä. Hänen kasvonpiirteittensä kivettynyt ilmeettömyys ei värähtänytkään. Suoraan Tojinin silmiin katsoen hän vastasi:

»Hän oli poikani!»

V.

Tojin-sanin mieliala oli ensimmäisenä iltana Fukuissa jokseenkin synkkä ja alakuloinen; se tunne oli kuitenkin vain hetkellinen. Seuraavana aamuna hän heräsi eloisana ja virkeänä. Aurinko valaisi huonetta, ystävällisesti kullaten pienintäkin sopukkaa. Hän hypähti vuoteeltaan, pukeutui lämpimään kylpyvaippaan ja sai nahkavirsut jalkoihinsa. Muutamalla askelella hän riensi huoneen poikki ja leväytti auki limittäisen ristikko-oven.

Oli kirkas, kylmä päivä, vaan lumesta, joka peitti puut ja maan, heijastui niin lämmintuntuinen aurinko. Korppiparvi alakartanon katolla riiteli ja tappeli kuin harakat, ja laakeripuun oksalla riekkui yhdellä jalallaan apina ja pudisteli iloisesti nyrkkiä jollekin, naama kurillisesti vinossa.

Kapealta joelta päin, joka vyön tapaisena virtasi laaksossa, kuului huoletonta laulua, se läheni; laulaja kiipesi rinnettä ylös, sivuutti puutarhan aivan Tojin-sanin ikkunain alitse, kulki pihan poikki ja katosi rakennuksen takakeittiön puolelle. Hän oli iso, lihava tyttö, joka pyöreillä, vahvoilla käsivarsillaan kantoi kahta tavattoman suurta vesisankoa, yhden kummallakin puolella. Tojin-sanin mielestä tämä vyöryvä olento, jonka isot, pyöreät rinnat ja lihavat lanteet huiskuivat joka askelella ja lihakset lainehtivat, oli kuin säkki täynnä marjahyytelöä. Lihavan tytön kintereillä, kahta pienempää astiaa kantaen, vaaperteli vakavana keittäjän pieni perillinen.

Tämä se ensinnä huomasi Tojin-sanin avoimella ovella ja heti pudotti astiansa palvelustytön kantapäille; tyttö potkasi taaksepäin, sillä kylmä vesi loiskahti hänen paljaille säärilleen ja kasteli ohkasen hameen. Hän olisi epäilemättä kurittanut pientä apulaistaan, ellei hänkin olisi samalla huomannut Tojin-sania. Paksut, punaiset huulet jäivät auki. Hän katseli mykistyneenä vierasta. Polvet alkoivat tutista ja koukistuivat kumarrukseen. Jokaisella koukistuksella läikähteli vesi astioista pitkin rintoja. Tojin-san purskahti sydämmelliseen nauruun, johon hetkisen kuluttua tyttö ja poikanen yhtyivät iloisesti. Sitten näinä livahtivat tiehensä kuin hätääntyneet rotat; kiiltävät, märät kantapäät vain välähtivät päivän säteissä.

Tämä vähäpätöinen kotitapaus saattoi Tojin-sanin heti oivalliselle tuulelle. Kun hän katseli edessään olevaa, joka suunnalle ulottuvaa, suurenmoista maisemaa, jonka etualalla oli talvipuvussaankin niin soma puutarha, niin hän kummasteli edellisen illan kolkkoa tunnetta. Katse vaelteli sinisen taivaan kantta ja pysähtyi Atago Yaman ja Hakusanin lumisille jyrkänteille. Hän muisti silloin velhottaren. Kylmä, puistattava ja vakava tuntu heijastui noista suurista, komeista, lumisista vuorista, jotka rehentelivät auringon säteissä. Hän oli näkevinään ihmisten vieroman olennon hiipivän siellä synkkää tietänsä jäisten petäjäin alla. Edellisen illan epämääräinen alakuloisuus laskeusi taas varjona mieleen. Väristen sulki hän ristikko-oven ja palasi huoneeseen.

Amerikalaiselle opettajalle oli varattu oma hevonen, jolla hän ajeli huvikseen pitkin Fukuin katuja ruhtinaan itsensä lähettämän saattojoukkueen mukana. Kaikkialla ystävälliset ja uteliaat kaupunkilaiset riensivät katsomaan valkoihoista opettajaa; hymyiltiin ja kumarreltiin joka puolelta. Joskus heitti häneen katkeran ja uhkaavan katseen joku kuljeskeleva samurai, jonka tulkki selitti uuden hallitusjärjestelmän aikana tulleen pois toimestaan ja joutuneen maantienkiertäjäksi. Hallituksen muutos oli saanut aikaan sen, että monet miekankantajat, jotka entisinä sotilaina olivat saaneet palveluspaikkoja ruhtinaallisissa virkataloissa, menettivät arvoisat toimensa ja liiaksi kunnianarkoina hyljeksivät ammatti- y.m. töitä sekä siten joutuivat kiertämään maata pitkin maakuntaa. He olivat tyytymättömiä oleviin oloihin, hieroivat epäsopua vähimmästäkin syystä ja ennustivat kammottavia asioita, kunhan maa vain joutuisi läntisten kansain holhouksen ja vallan alaisuuteen. Maankiertäjät kaikki vihasivat ulkomaalaisia; muita ihmisiä ei Tojin-sanin tarvinnut peljätä. Onneksi oli ruhtinas asettanut luotettavan vartijaston hänen turvakseen, ja sitäpaitsi ylioppilaat, jotka joko itse olivat samuraita tai samurain poikia, olivat kaikki vannoutuneet suojelemaan Tojin-sania kaikkea uhkaavaa vaaraa vastaan.

Vihdoin saatettiin uusi professori korkeakoulun suunnattoman suureen rakennukseen, joka ennen oli ollut linnoituksena, ja täällä yhdeksänsataa oppilasta otti hänet vastaan tosijuhlallisin kunnianosotuksin.

Seisoessaan heidän edessään ja luodessaan katseensa pitkin kirkasilmeisiä silmärivejä muistui hänen mieleensä Amerika ja sen samallainen ja kuitenkin erikaltainen oppinuoriso. Nuorten katseet lämmittivät hänen sydäntään.

Innokkaat, päiväkatseiset pojat tarkastivat uutta opastajaansa ja neuvojaansa. Jo heti ensi silmäyksellä olivat he hänen puolellaan, hänen uskollisia ystäviään ja liittolaisiaan. Tojin-san tunsi itsensä rohkeaksi, eloisaksi ja tarmokkaaksi. Ei tullut mieleen pienintäkään halua palata takaisin siihen maahan, jonka hän äsken oli jättänyt.

VI.

Tojin-sanin poissaollessa oli useita kiusallisia tapauksia sattunut, hänen talossaan. Keittäjän nuorin lapsi, pikku Taro istui oven edessä nipistellen päivänpaisteessa »ukkoskakkua», leivosta — sammari sembei —. Äkkiä oli läheisen petäjän takaa ilmestynyt velhotar, oli viskannut lapsen kumoon, siepannut leivoksen ja juossut tiehensä, ennenkuin peljästynyt lapsukainen ennätti ääntä päästää.

Lapsen hoitaja — aamullinen lihava, tummanahkainen tytön lyllykkä —, joka jumaloi hoidettavaansa ja oli jo kerran ennenkin kärsinyt vuorivelhon käsissä, ryntäsi huudon kuultuaan ulos. Suutuksissaan hän ei muistanut peljätä, vaan lähti ajamaan ilkityöntekijää takaa.

Tämän hän tapasi juhlallisena istumassa erään bambupuun latvaoksalla; suurella ruokahalulla hän ahmi riisikorppua. Tältä pako-orreltaan hän heitteli valkoisia mukulakiviä, joita näytti olevan helma täynnä, raivoisan Obunin päälle. Tämä kiroili ja vannoi sekä huuteli avukseen Emaa, helvetin ruhtinasta. Velhotar laskeutui sillä välin sanaakaan virkkamatta nopeasti bamburunkoa alas ja ilmestyi äkkiarvaamatta kauhistuneen palvelustytön eteen. Kiivaasti velho tarttui tytön käsivarsiin, sormet uppoutuivat paksuun, pehmeään lihaan, uursivat pitkin käsivarsia kaulaan päin, nipistelivät rinnoista, kaulasta, poskista, pyöreistä sääristä ja vihdoin vetäsivät kipeästi nenästä. Samalla oli pahantekijä äkkiä tipotiessään.

Keittiön väki oli kuohuksissaan: keittäjän vaimo oli hysteerisessä tilassa ja Obun niin säikähdyksen lamauttamana, ettei häntä saatu mihinkään keittiön nurkasta liikahtamaan, johon hän oli paennut kuin ruoskittu koira.

Tojin-sanilta, talon isännältä, pyydettiin apua ja neuvoja. Hän kutsutti Obunin luokseen.

Jonkun ajan kuluttua kuului käytävästä hälinää ja läähätyksiä. Avattujen verhojen takaa näkyi keittäjän hikinen naama. Hän työnteli edellään suurta, pehmeätä möhkälettä, rukoillen ja sadatellen sitä seisomaan jaloillansa ja liikkumaan eteenpäin. Joukko keittiöapulaisia antoi pääkeittäjälle tässäkin toimessa asianmukaista apuaan, ja niin saatiin vastahakoinen Obun lopultakin sysityksi peljättävän isäntänsä eteen. Uhri heittäytyi heti kasvoilleen maahan.

»Elähän nyt!» sanoi Tojin-san nauruaan pidätellen. »Nouseppas ylös, tyttöseni!»

»Sinä saastainen mato! Nouse vaivaisille, likaisille koivillesi!” Tulkki puhui sangen virallisella ja terävällä äänenpainolla sekä jatkoi: »Kuinka rohkenet matkaansaattaa mielikarvautta sen Guai-koku-jinin — vieraan valtakunnan miehen — taloon, joka on hänen keisarillisen korkeutensa ja Echizenin maakunnan peljättävän ruhtinaan vieraana!»

Heti hypähti Obun jaloillensa, vapisten kiireestä kantapäähän, ja tuijotti kauhua osottavin katsein Tojin-sania. Vähitellen hän tyyntyi, sillä jättiläiskokoisen muukalaisen kasvoilla oli leppeä ilme. Vieraan rohkeista, harmaista silmistä luki hän hyvänluontoisuutta ja ymmärtämystä. Tyttö alkoi itkeä kuin lapsi, jota ansaitsemattomasti! hyvitellään.

»Olet raskaalla mielellä, tyttö hyvä., sanoi Tojin-san syvällä, lempeällä äänellään. »Kerrohan, mikä sinua vaivaa.»

Ja tulkki käänsi näin:

»Kerro totiselle ja ankaralle isännällesi kaikki tänä aamuna sattuneet tapaukset eläkä turhilla liioitteluilla ja valheilla herätä hänen hirvittävää vihaansa.»

Tyttö avasi huulensa, vieraan hymyilyn rohkaisemana, sulki ne jälleen ja paljasti ensin äänettömänä käsivartensa, sitten kaulansa ja lopuksi uhkeat rintansa.

Tojin-san hämmästyi ja kulmat rypyssä tutki tytön haavoja: lääkärinä tajusi hän heti niiden laadun. Niitä olivat viiltäneet terävät, pienet ja vilkkaat kynnet, jotka nähtävästi salamannopeasti olivat vilahtaneet tyttöparan ruumiinosasta toiseen ja lopuksi ilkeämielisen työnsä päätökseksi jättäneet pienen merkin siihen tylsään nykeröön, jota Obun nimitti nenäkseen. Tojin-san vihelti itsekseen. Obun oli todellakin ollut sangen omituisen ja kiivaan vastustajan uhrina.

Tojin-san antoi lyhyitä neuvoja haavojen hoitamisesta ja sitten hän vakavasti tulkin kautta nuhteli palvelijoitansa turhasta pelosta ja levottomuudesta.

Epäilemättä oli Obun joutunut alakynteen taistelussa kettu-naisen kanssa, kuten häntä nimitettiin; mutta varmasti olisi hänkin, ellei olisi joutunut niin suunnattoman pelon valtaan, jättänyt omat merkkinsä ahdistajaan. Narrimaista oli luulla tuota juonikkoa, joka niin usein päiväseen aikaan heitä kiusotteli, hengeksi, kummitukseksi tai noidaksi, kuten he näkyivät luulevan. Sellaisia olijoitahan ei maailmassa ole.

Tulkki toisti heille nuo neuvot ja ojennukset omilla lausekoristeillaan. Palvelijain pieni ryhmä katseli isäntäänsä ihmettelyn ja ällistyksen sekaisin syrjäkatsein; heidän henkeään ahdisti; ja sitten he, tehtyään orjamaisen kumarruksen, vetäytyivät keittiön puolelle.

Tojin-san istui hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten hän kääntyi tulkin puoleen, joka tähysti häntä silmät mielenkiinnosta pyöreinä. Ei pieninkään valkoisen miehen liike, sana tai käänne jäänyt huomaamatta Genji Negatolta, jonka mielestä isäntä oli hyvin uteliaisuutta herättävä olento. Tapa miten tämä söi, miten hän nukkui, ajatteli, puhui — kaikki oli niin ihmeellistä ja puoleensavetävää nuoren samurain mielestä, että hän oli asemaansa varsin tyytyväinen.

»Genji», sanoi Tojin-san äkkiä, »sinähän olet nähnyt maailmaa jonkun verran. Ainakin olet asunut satamapaikoissa muittenkin kansain ihmisten joukossa. Englantia puhut oivallisesti ja olet tietysti lukenutkin koko joukon. Sanoppa, mitä sinä ajattelet tästä velhottaresta?»

Genji Negato oli ylistyksestä pelkkänä hymynä. Hän kohautti kauniita olkapäitään aito ranskalaisella tavalla.

»Olisin äärettömästi mielissäni, jos voisin olla samaa mieltä kuin teidän ylhäisyytenne», sanoi hän epävarmasti, anteeksipyytävä hymy huulilla.

»Kas vain», sanoi Tojin-san, »sinäkin, Genji! Miten siis selität jutun?»

Tulkin jännittynyt ilme herpaantui. Kuin tunnustusta tehden hän virkkoi:

»Minäkin olen saanut kokea kettu-naisen ilveitä, arvoisa herra», ja sitten hän punastui kuin syntinsä tunnustanut tyttö.

Tojin-san hymyili leveästi.

»Kuinka sitten? Milloin?»

»Ensimmäisenä yönä palveluksessanne ollessa, ylhäisyytenne — kuukausi ennen tuloanne.»

»Todellakin! Kerroppa siitä hiukan enemmän.»

»Vaihdoimme vahtivuoroa samurai Hiratan kanssa. Kun varastohuoneisiin oli sälytetty suuret määrät ruokavaroja, niin täytyi asettaa vartijoita Shiron ja pihamaan useille eri puolille. Minut asetti päällikkö veräjälle ja siinä istuessani jonkun ajan kuluttua nukahdin, täytyy häpeäkseni tunnustaa. Selkääni oli hihnoilla kiinnitetty laukku, jossa oli ruokavaroja yön tarpeiksi. Tapanani on nukkua arvoisa vatsani maata vasten, kuten kaikki nukkuvat eläimet — johon kuningaskuntaan minäkin ansaitsemattomasti kuulun.

»Näin unta, että laskeutuessani erästä vuorensivua alas suuri kivi- ja multakerros vyöryi niskaani ja painoi minut ylivoimaisella painollaan maahan. Koetin saada taakkaa harteiltani, heittelin itseäni sinne tänne ja kun koetin käsin auttaa, niin joku tarttui niihin, tempaisten nopeasti ja tarmokkaasti. Vyörähdin ympäri, ja silloin näin hämmästyksekseni kettu-naisen edessäni. Hän oli leikannut eväslaukun hihnat poikki ja oli juuri vetämässä laukkua altani, kun samassa raivostuneena tartuin noidan olkapäihin ja vetäsin hänet itseäni vasten kuin ruuvipenkkiin. Veri tulvahti hänen kuoleman kalpoihin kasvoihinsa ja oudonnäköiset silmät tuijottivat minuun, jotta lopuksi omia silmiäni alkoi polttaa kuin tulessa. Tunsin hänen hengityksensä, suloisen kuin keväinen ilma, lähenevän kasvojani. Jouduin omituiseen tenhoillaan» tunsin tulista kiihkoa saada tuntea hänen epäinhimilliset kasvonsa omiani vasten. Vähitellen hipui poski vasten poskea ja silloin — ylhäisyytenne — sormeni hellisivät hänestä irti. Pistävä tuska oli tullut poskeeni. Ja ennenkuin huomasinkaan oli velhotar kadonnut.»

Hän koetti hermostuneesti poskeansa.

»Viikkokausia pysyi kasvoissani hänen terävien hampaittensa jälki, joka oli kuin oravanpurema.»

»Entäs laukku?» kysyi amerikalainen iloisesti hymyillen.

»Se katosi samaa tietä», vastasi tulkki onnettoman näköisenä.

Tojin-san naurahti.

»Onpas hän omituinen ja nälkäinen metsänneito! Kaikki hänen retkeilynsä kuolevaisten ilmoille tarkoittavat aina vain ruokatavarain hankkimista.»

Genji avasi ihmetellen pienet, mustat silmänsä suuremmiksi.

»Niin, luonnollistahan se on. Tarvitseehan kettu-nainenkin ravintoa.»

»Sitä minäkin ajattelin, sillä tällä velhottarella on ihmisen ruumis, vai kuinka arvelet?»

»Niin on.»

»Ka, miksi ette sitten toimita hänelle riittävästi ruokaa, jotta säästyisitte hänen näpistyksiltään?»

»Teidän ylhäisyytenne unhottaa, että kettu-nainen on pahuuden perua. Ei kukaan puhdas japanilainen ottaisi elättääkseen pahaa henkeä. Temppelipapit ovat meille neuvoneet muutamia vastakeinoja itsepuolustukseksemme, ainakin johonkin määrään tehoavia. Noudatamme niitä ja niiden mukaan koetamme välttää kettu-naista mikäli mahdollista.»

VII.

Tojin-sanille oli Tokiossa kerrottu, että hän oli ensimmäinen valkoihoinen, joka jalallaan astui Echizenin maakuntaan sen historiallisen ajan jälkeen, jolloin jesuitat 16:nnella vuosisadalla olivat vähällä olleet saada koko kansan käännytetyksi kristinuskoon. Sitä seurannut julistus, jolla kaikki muukalaiset karkoitettiin maasta ja kristinuskon tutkiminen saatiin tulella, ristiinnaulitsemisella ja kidutuksilla rangaistavaksi rikokseksi, oli tehnyt hyvin tuntuvan vaikutuksen. Tämä oli kuitenkin tapahtunut jo kauan ennen Tojin-sanin tuloa. Japani oli jo särkenyt erakkosulkunsa ja peljäten, uteliaana ojensi epäluuloisen kätensä länsimaiden kansoille, jotka sitä kaikilta suunnilta kiertelivät.

Rantakaupungeissa oli muukalainen jo hyvin tuttu olento, vaan sisämaassa ei oltu valkoihoisia vielä useinkaan nähty. Suuresti oli siis Tojin-san hämmästyksissään löydettyään muutamia merkkejä siitä, että ennen häntäkin oli Kukuissa asunut joku valkoisen rodun mies.

Oli sadeaika helmikuun lopulla, jolloin ilma oli sumuinen ja harmaa sade tihkui loppumattomana kuurona pilvistä. Saadakseen jotakin eloa painostavan ajan yksitoikkoisuuteen oli hän kolmen ylioppilas-suosikkinsa kanssa lähtenyt pienelle retkelle Siipijalan-joelle tarkastellakseen erästä vuorenonkaloa, jossa kerrottiin muinoin olleen ihmeellisen jumalankuvan. Maalaisväestö luuli sen olleen Buddhan äidin kuvan, lapsi käsivarrella, ja ympäri maakuntaa riensivät ihmiset pyhiinvaellusmatkoille tauteja parantavan kuvan luokse.

Tojin-san tutki luolaa tiedemiehen ja muinaistutkijan innolla ja harrastuksella; nuorukaiset selittivät hänelle kaikki kuvaa koskevat asianhaarat. Eräs oppinut buddhalainen pappi, Nichirenin lahkokuntaa oli huomannut sen »rikosuskonnon» jumalankuvaksi ja lyönyt uskonnollisessa kiivaudessaan sen pirstaleiksi.

Luolan käytävän yläpuolella oli iso taulu, jolle korukirjaimin ja värein oli maalattu sama ilmoitus, minkä Tojin-san oli havainnut kulkiessaan kaikkialla — joka kaupungissa, kylässä ja taloryhmässä, jokaisen temppelin ja palatsin edustalla, tien risteyksissä ja tievierillä. Hän oli usein kysellyt sen merkitystä, vaan näitä kysymyksiä oli aina vältetty; kerran vain oli hänelle lyhyesti vastattu, että se oli vanhan Japanin lakeja, sellainen, joka on joutumassa pois käytännöstä. Nyt hän arvaamatta kääntyi nuorten ylioppilaiden puoleen, jotka häntä jumaloivat ja kuuntelivat hänen opetuksiaan sillä polttavalla tiedonjanolla, mikä oli leviämässä ympäri laajan keisarikunnan. He nyt kuitenkin antanevat hänelle selvän vastauksen.

»Higo, mikä tuo ilmoitus on? Oleppa hyvä ja käännä minulle se, ystäväni!» Nämä kolme nuorukaista puhui englanninkieltä aivan sujuvasti.

Higo vastasi punastellen ja hämillään: