Part 5

Tieto siitä, että Kalle häntä rakasti, oli aina ollut Miinan suurin ilo. Hän itse rakasti tulisesti, tulisemmin kuin luulikaan. Hän piti Kallea erinomaisena, jalona ja viisaana miehenä ja kunnioitti häntä; mutta sittenkin olisi hän tahtonut Kallea yhtä iloiseksi veitikaksi kuin hänkin, tai oikeammin, hän ei tiennyt mitä oikeastaan tahtoi. Hän tahtoi vaan toisinaan tehdä Kallelle pientä kiusaa, ilveillä hänen kanssaan, hiukan huviksensa, se viehätti tytön mieltä. Mutta nyt oli hän ohjannut koko onnellisuutensa väärälle tolalle, tehnyt rakkautensa leikin asiaksi. Hän tiesi mitä hänen käytöksensä Kalleen vaikutti. Pitihän heidän yhdessä kotia palata, vaan nyt souti Kalle yksin ja hän tiesi minkätähden! Hän istui järven rannalle sammaltaneelle kivelle ja itki siinä iloisen yön jälkeen, itki toivottomuuden itkua! Tyyneenä lepäsi järven pinta hänen edessään. Kuinka se saattoi olla niin rauhallinen? Rauhallinen saattaisi hänkin olla, jos ei niin kevytmielisellä tavalla olisi hänen tunteitaan loukannut! Muisti hän toisenkin kevätaamun, silloin oli hän onnellisin kuolevaisista; samoin saattaisi hän nytkin olla, mutta onnestaan teki hän pilkkaa.

Aurinko kultasi jo säteillään järven pintaa, luonto alkoi herätä toimintaansa, mutta Miina vaan yhä istui kivellä. "Oi minua onnetonta! huokaili hän. Kallen, lempeän, jalon ystäväni olen ijäksi menettänyt. Miten nyt voin häntä lähestyä, hänelle puhua? Oi, Kalle, kehno oli tyttösi, kehno raukka!"

Miinan kotia tullessa oli Pekka vaimoineen jo valveilla. Pekka askaroitsi pihassa auraansa parannellen! Puoleksi leikillä, puoleksi todenteolla alkoi hän torua tytärtään, tämän riivatusta yöreijuimisesta, sivumennen kysäisten: "vastako Kallekin tuli!"

Vaan tyttö vaaleni ja rupesi itkemään

"No mitä nyt", huudahti Pekka, "mikä sinulle nyt tuli? Onko onnettomuuksia tapahtunut? Helkkarin tuutissa, onko ketään järveen pudonnut?"

"Ei, ei mitään vahinkoa, isä," vastasi tyttö, "minun on muuten vaan paha olla, muuten vaan!"

"No mutta mikä riivattu sinun sitte on? Semmoista niistä tanssista! Kyllä sinne mennään ilolla ja riemulla, mutta tullaan itku silmissä takaisin. Mitä pitää minun tästä ajatteleman?"

Tulipa nyt äitikin ulos ja torat alkoi uudestaan, mutta ne loppui pian, sillä tyttö oli nyt ääneti, surullisesti vaan maata silmäillen.

Miina kävi taas entisiin askareihinsa, läksi lehmiä lypsämään kiulu kädessä; mutta entinen vilkkaus oli kadonnut, valjenneet iloiset laulut, surullisena, levottomana käyskeli ennen niin iloinen laulaja. "Oi joska kerrankin voisin Kallea tavata!" huokasi hän, "vaan ei, niin huonosti olen itseni käyttänyt!"

Pekka, kun näki tyttärensä noin kummallisena, tuli levottomaksi: "mitähän nyt sentäänkin lie tapahtunut?" ajatteli hän. "Kenties saan naapurin Kallelta tarkempia tietoja."

Näissä mietteissä lähti hän kävelemään naapuria kohti ja näki Kallen raivaamassa uutta peltoa kiviseen mäkeen. Likemmäksi päästyään näki hän, miten Kalle vimman kiivaudella nosteli kiviä ja kantoja. Taas oli hän juuri nostamaisillaan suuria kiveä. Silloin astui Pekkakin lähemmäksi: "No, no Kalle", hän sanoi, "ei saa nostaa noin vimmatusti; anna kun minäkin vähän autan, hyvää tekee hyttysenkin voima!"

Vastauksen sijaan lensi kivi ylös kuopasta. "Tuo nyt on karhu mieheksi!" mumisi Pekka. "Isä on kyllä vahva mies, mutta poika, sehän on oikea jättiläinen!"

Pekka tuossa jutteli yhtä ja toista, kyseli kaikenlaista, mutta sai aivan lyhyitä vastauksia. Pian väsyi hän tuommoisiin "on, ei, ja, ei mitään erinomaista", ja läksi kotiansa, mumisten mennessään: "pahuksen poika, väkevä kuin karhu, mutta enpä häntä tuommoisena ole ennen nähnyt, mikä nyt mahtaa nuoria vaivata?"

Elettiinpä siitä eteenkin päin Ruuhkajärven takana, mutta eipä aivan niinkuin ennen. Vielä olivat naapurukset hyviä ystäviä, vielä kävivät he useasti toistensa luona iltaa viettämässä, mutta sittenkin olivat olot muuttuneet. Ei enää kaikunut metsä Miinan iloisista lauluista, eikä hänen heleä naurunsa kedoilla kajahdellut. Huvitusten halu oli Miinalta kadonnut, hän oli muuttunut hiljaiseksi, surevaksi tytöksi. Useasti tahtoi hän tavata Kallea, puhua hänen kanssansa, mutta silloin muisti hän tapauksen Mäkirannassa. Ei, ajatteli hän, minä en ikänä voi Kallen kanssa puhua, ja hän itki entistä katkerammin.

"Mikä sinua tyttöni vaivaa?" kysyi Pekka tyttäreltään, melkein jokainen päivä; toisinaan puhui hän leikkiä, toisinaan torui, tuommoista itkusilmäistä hutilusta, mutta ei hän sillä muuta voittanut, kuin että Miina rupesi itkemään. Pekka raappasi korvansa taustaa ja meni naapuriin ihmettelemään, mikä hänen tytärtään vaivasi.

Kalle teki työtä niinkuin ennenkin, mutta vieläkin suuremmalla kiivaudella, hän luki niinkuin ennenkin, mutta entistä enemmin. Usein ei häntä kotona nähty päiväkausiin; silloin oleskeli hän metsässä, valitsi sieltä jonkun jylhän paikan, istui mättäälle, luki ja mietiskeli. Päivä päivältä tuli Kallen mieli synkkää synkemmäksi; kolkko mitättömyyden tunne vallitsi hänen sydämmessään, kaikki elämän toiveet olivat häneltä kadonneet. Synkkämielisyys olikin Kallen luonteen vika, se vaivasi häntä jo aikaisimmasta nuoruudesta asti; mutta olipa yksi ilon ja toivon säde, joka aina ylläpiti hänen iloista puoltansa. Lapsuuden ystävä, kasvikumppani oli se, jonka edestä hän tahtoi toimia ja työskennellä, jota hän rakasti niin tulisesti. Hänen rakkautensa ei ollut mikään hetken houraus, vaan vuosikausien kululla kehittynyt taipumus; hän näki rakastetussaan vikoja, mutta ei hän sillä toivonut häntä toisenlaiseksi, vaan rakasti häntä sellaisenaan.

Mutta tuolla Mäkirannassa menivät kaikki hänen toiveensa yhdellä iskulla; siellä näki hän rakastettunsa, sen, jonka hän itseänsä uskoi rakastavan, toisen sylissä! Siinä kaikki, Kalle ei tahtonut koettaakkaan tuota rakastettua toiselta ryöstää. Sen sijaan hän koetti unhottaa, mutta ei voinut; yhä uudestaan palasi mieleen rakastetun kuva ja hän tunsi itsensä niin onnettomaksi, elämänsä niin turhaksi, mitättömäksi.

* * * * *

Kesä kaunoinen kului ilman mitään erinomaisia tapauksia. Runsaan sadon korjasivat takamaan torpparit tänäkin suvena ja huoletonna toimeentulostaan saattoivat he katsoa tulevaisuuteen. Kuitenkin peittivät huolenpilvet näitä seutuja ja erittäinkin Mikon asuntoa. Kerttu, rakastettu emäntä oli sairas, melkeinpä vuoteen omana, ja se tuotti surua koko tälle seudulle, sillä olipa Kerttu koko paikkakunnan hyvä hengetär. Surulla näkivät ystävät miten hän vaalenemistaan vaaleni ja tuli heikommaksi, vallankin oli Mikko surullinen, hän tunsi Kertussa kadottavansa ikäänkuin osan omasta sydämmestään.

Kovemmin ehkä vielä koski Kertun sairaus hänen poikaansa Kalleen. Jos vielä kadotan äitini, ajatteli Kalle, mitä minulle sitte enää jää, jota rakastaisin! Niin, isäni tosin, multa hän on jäykkä, voimakas mies, hän ei tarvitse tukea. Kalle oli ikäänkuin kadottanut osan entisestä luonteestaan, hänen toimeliaisuutensa ja kiivas työhalunsa oli kadonnut; suurimmaksi osaksi uinaili hän metsässä pyssyinensä, Lukuintokin oli laimentunut; tosin luki hän vielä useasti, mutta ei samalla innolla kuin ennen; metsässä kävellessään hän usein otti kirjan esille, istui mättäälle lukemaan; mutta pian vaipui hän syviin mietteisin, kirja luikui polvelta ja sai usein jäädä siihen paikkaan moneksi päiväksi.

Toisinaan istui Kalle kotona, katsellen rakasta äitiään ja silloin useasti ilmestyi kyynelpisara nuorukaisen silmään. Surulla katseli äitikin miehevää poikaansa, katseli noita surullisia, kelmenneitä kasvoja: "Oi, Kalle, oletko tehnyt jotakin pahaa, joka painaa sydäntäsi, vai miksi olet noin surullinen? kysyi hän.

"Mikään pahe ei tuntoani paina", sanoi Kalle, "on vaan joukko turhaksi käyneitä toiveita, muuten lienee synkkämielisyyteni jonkinlaista sairautta. Mutta kyllä se menee ohitse!" vakuutteli Kalle, koettain iloisesti puhua.

Kerran syksypuoleen oli Kalle taas tapansa mukaisella metsästysretkellä, istui miettiväisenä maassa makaavan hongan tyvelle, jonka ylitse kulki pienoinen jalkapolku. Tuossa noin istuessaan näki Kalle Metsämaan Erikin tulevan polkua myöten takamaan torpilta päin. Kalle oli useasti ennenkin nähnyt Erkin näillä seuduin kävelevän ja kyllä hän tiesi mitä varten. Tunsipa Kalle veren suonissaan virtaavan tavallista tuimemmin; hän oli kyllä jo tottunut siihen ajatukseen, että Miina häneltä oli mennyt; mutta kuitenkin muistutti Erkin näkeminen häntä entisistä toiveistaan.

Tuolla Mäkirannassa oli Metsämaan Erkki rakastunut hilpeäluontoiseen Miinaan, ja Miinan käytöksestä hän päätti, että Miinakin häntä rakasti. Ihastuneena ilmoitti hän kohta tytölle tunteensa, mutta nähtyään, minkä vaikutuksen se ilmoitus teki, jäi hän kuin kivettyneenä seisomaan. Erkki aavisti kyllä toiveensa Miinan suhteen turhiksi, mutta sittenkään ei voinut hän Miinan kuvaa mielestään irroittaa, eikä kokonaan kaikkea toivoaan kadottaa. Usein suuntasi Erkki askeleitaan Ruuhkajärven taa, saadakseen siellä joskus kohdata rakastettuansa, mutta turha oli tuo toivo, Miina pakeni häntä kuin kummitusta. Äkäisellä mielellä palasi Erkki noilta retkiltään, mutta yhä kuitenkin toivoen.

Sattuipa Pekkakin huomaamaan, miten hänen tyttärensä karttoi Erkkiä. Mitä tämä on? ajatteli hän; lieneekö tuo mies jollakin tavalla syyllinen tyttäreni kummalliseen surumielisyyteen? Useasti näki Pekka Erkin kiertelevän lähiseuduilla tulemata sisään: "Mitä tuo mies oikeastaan meinaa", mumisi Pekka, "mutta tulkooskin kerta vielä, niin minä hänen pois ajan!"

Ja äsken kerrottuna päivänä pani Pekka uhkauksensa toimeen, Erkki kun taas tuossa likiseuduilla käveli. "Mitä sinä siellä peltokedolla ehtimiseen loirailet, tule sisälle, niinkuin kunnon mies ainakin."

"Saatanhan siltä olla kunnon mies, vaikka ulkonakin kävelen; eihän nämät kannokot luullakseni siitä pahene!"

"Ei, tietysti ei! Mutta kunnon miehen ei sovi, niinkuin minkä kyöpelin, juoksennella ihmisien asunnoilla yöaikana; hi hi hi, kaiketi yöjalkasissa? Turha vaiva tuokin, poikaseni; olen havainnut, ettei sinusta täällä tykätä!"

Vihasta tulistuneena läksi Erkki kiireesti pois, Pekka oli osannut arkaan kohtaan.

"Ahaa, joko sattui, sanoi Tuovilan Tuomo, kun ämmäänsä seipäällä löi. Kyllä kai hän suuttui, mutta suuttukoon", nauroi Pekka palatessaan.

Metsässä kulki Erkki suuttuneena, purki vihaansa kiviä ja kantoja vastaan, potkien niitä raivoissaan. "Olis nyt tuo Kalle jumpeli tuossa, niin minä hänen nytistäisin niinkuin tuon lahon kannon, niin väkevä kuin onkin, hän eikä kukaan muu on siihen syynä, kun niinä saan tämmöisellä mielellä palata, saakeli soikoon!" ja vihastuneena löi Erkki käsiään yhteen.

Tämänlaisessa mielentilassa kohtasi Erkki Kallen. Kahta tuimemmin kuohahti hänen verensä, ja kiihkossaan tahtoi hän saada riidan alkuun.

"Mitäs siinä istua jökötät, kun Lassin Liisa Ulposen riihen portaalla? Onko määrä puhua niinkuin Hyrkin Matin pukilla, koska jo leuka vaappaa?" sanoi Erkki pilkallisesti.

"Saanenhan istua missä tahdon, ja tuollainen puhetapa ei mielestäni ole ollenkaan kaunista", sanoi Kalle tyynenä.

"Ja kuka sanoo, että sen pitäisi olla kaunista, multa semmoiselle miehelle uskallan puhua mitä tahdon! Vai luuletko että pelkään?"

Kallen posket tulistuivat. "Nähtävästi haet riitaa, ja aivan syyttä. Varo kuitenkin ett'ei tuo päättyisi omaksi tappioksesi!" sanoi hän.

"Tuhannen tulimaista! minä olen tällä hetkellä vimmattu! En pelkää minä tuommoista kirja-patruunaa! Tuossa saat", sanoi Erkki lyöden Kallea korvalle.

Tässä oli Kallen mielestä jo liikaa: vakavasti, vaikka suuttuneena tarttui hän Erkin olkapäihin ja painoi hänen maahan niinkuin kärpäsen.

"Varo ett'et toista kertaa kohtele minua tuolla tavalla!" sanoi Kalle, ja heitti Erkin vähän matkan päähän polulle, otti pyssynsä ja läksi päätään kääntämättä astuskelemaan kotiansa kohden.

Kallen vakava puhe ja maltillinen käytös sai Erkin ajattelemaan sopimatonta tekoaan. "Hän olisi minun voinut rutistaa kuoliaaksi niinkuin rotan, mutta sitä ei hän kumminkaan tehnyt. Hän on parempi mies kuin minä! Mutta tälle seudulle en jää; täällä muistuttaa kaikki hänestä, jonka kerran luulin minua rakastavan ja jota rakastan yhtä tulisesti kuin kukaan muu! Miksi antausinkaan noihin suloisiin houreisin? Miksi vasten tietoani säilytin toiveita sydämmessäni, viimein tuli niistä kumminkin loppu?"

Tämän päivän perästä ei Erkkiä näillä seuduin näkynyt. "Menen mailmalle", oli hän lähteissään sanonut.

Mitähän tuokin tietää, ajatteli Kalle kotia käydessään; millä tavalla lienenkään Erkkiä loukannut, kun hän minua noin kohteli? Kummallista!

Talvi tuli. Suru lisääntyi Alamaan torpassa, Kerttu makasi sairaana ja näytti pian muuttavan pois mailman taistelutantereelta. Useasti kävi Pekka vaimoinensa sairasta katsomassa, kävipä toisinaan Miinakin, mutta ujona kuten vieras.

Eräänä talvipäivänä läksivät miehet vähäksi aikaa yhtenä metsälle, Kerttu kun sanoi kyllä yksin viihtyvänsä. Tulipa silloin oven suuhun nuori kaunis tyttönen. Mäen Miina se oli, vaikka paljon muuttuneena. Surumielisyys loisti noista ennen niin vilkkaista ilomielisistä kasvoista; ne olivat saaneet vakavan, ajattelevan muodon.

Kauan katseli sairas ovensuussa seisovaa tyttöä, katseli hellin silmäyksin. Hän näki noista kasvoista entisen hilpeyden kadonneen, mutta miksi? sitä ei hän täydelleen voinut arvata.

"Tule tänne likemmäksi, tyttöseni", sanoi sairas lempeästi, "tule että saamme jotakin puhua ennenkuin kuolen?"

Hiljaa kävi Miina istumaan sairaan vuoteen laidalle, kyyneleitä herui hänelle silmiin ja hän kätki kasvonsa käsillään.

Sairas laski kuihtuneen kätensä tytön olalle. "Tyttöseni," sanoi hän, "sano minulle, mikä sinua vaivaa; sinä olet niin surullinen ja kelmeä. Jos se on salaisuus, usko se jo pian poismuuttavalle ystävällesi. Sano, tyttöni, se huojentaa sydäntä."

"Olen pettänyt sen, jota rakastin, olen tehnyt lempeni leikin asiaksi", sanoi tyttö itkien.

"Ja miten tämä on tapahtunut?"

Miina kertoeli miten hän oli menetellyt tuolla Mäkirannassa ja mitä siitä seurasi, ja sairas kuulteli tuota hymyilevin huulin.

"Hyvä", sanoi hän, "pahasti tosin teit, tehdessäsi tunteesi leikin asiaksi, mutta ole huoleta. Kalle rakastaa sinua vielä, tämä suru on ehkä vaan ollut onneksesi."

"Kalleko rakastaa minua? sitä en uskalla toivoa!"

"Toivo vaan! Jos Jumala suo, voitte vielä olla onnelliset. Jumala sinua siunatkoon! Oletpas vielä hyvä tyttö, ja minäkin olen onnellinen!"

Kalle rakastaa sinua vielä! ne sanat soivat Miinan korvissa yhtenään; tuulen huminakin kuului kuiskaavan: Kalle rakastaa sinua vielä, ja hän itki, hän nauroi.

On selkeä pakkas-päivä tammikuun keskipaikoilla. Aurinko tekee nousuaan, lähettääksensä muutamia himmeitä säteitä talviseen kylmään. Ruuhkajärven autiota jäätä kulkee kolme hevosta rekinensä, hiljaista kulkua, vaikka vinkuukin kylmä vihuri. Etummaisessa reessä on musta ruumiskirstu, peitetty lakanalla; hevosta ohjaa nuori, vakava mies. Ei huomaa ajaja vihurin vinkumista eikä ilman kylmyyttä; näyttää hänellä olevan muutakin miettimistä. Reen perässä astelee surullinen leski; tässä saattaa hän hautaan sitä, jota enin on rakastanut; ihmekkö jos kasvonsa värähtelevät, jos kyynelkin tahtoo silmiä kostuttaa.

Tässä saatetaan Kerttua, helläsydämmistä emäntää Ruuhkajärven takaa, haudan pimeään lepoon, hiljaista vaatimatonta naista, joka kesken ikäänsä pois temmattiin elämän taistelutantereelta. Pieni, alhainen oli vainajan vaikutusala, lavealle ei hänen toimintansa ulottunut, mutta omassa pienessä piirissään oli hän sulouden ja lemmen henkenä ja ystävät tunsivat kadottaneensa paljon.

Kalle, vainajan ainoa lapsi, ohjaa hevosta ja katselee yhä vaan yhteen kohtaan. Hän tuntee nyt elämänsä niin tyhjäksi, niin yksinäiseksi. Kallen ystäväpiiri oli pieni, hän ei käynyt seuroissa, ja jos hän joskus tulikin johonkin semmoiseen, ei hän niistä saanut mitään huvia; kuului niin paljo siivottomia puheita ja muuta törkeyttä, että hän niistä lähti pois synkkämielisenä. Tuosta seurasi, että Kalle oli kuin yksin mailmassa ja eli melkein itsekseen.

Kuinka monta kertaa olikaan vainajan lempeä katse ja hellä sana lohduttanut Kallen synkkää mieltä! Nyt oli hänkin poissa! Viimeisinä päivinään oli hän, tuo vainaja, sanonut: "Miina rakastaa sinua, sinua on hän aina rakastanut, eikä ketään toista. Hän vaan erehtyi leikissään ja suree erehdystään!" Ja nämät sanat soivat Kallen sydämmessä hiljaisin vienoin sävelin, ne herättivät siellä uutta eloa ja virkeyttä.

Saman päivän illalla oli jommoinenkin joukko lähiseudun väkeä kokoontunut Alamaan torpalle, syömään illallista vainajan muistoksi. Mikään herrakas pitoateria ei tämä ollut, mitään passareita, mitään etevämpää kokkia ei täällä häärinyt; Mäen Maija oli aterian parhaansa mukaan laittanut.

Pöydässä istuissa kohtasi Kallen silmät vastapäätä istuvan Miinan ujon silmäyksen. Ja Kalle katseli noita kasvoja taas pitkän ajan perästä ja hänen sydämmensä tykytti rajusti. Oliko tuo vaalea surullisen näköinen tyttönen todellakin hänen lapsuutensa ystävä, veitikkamainen Miina? Hän erehtyi ja suree erehdystään, soi taas Kallen korvissa. Lusikka putosi hänen kädestään, hän otti sen ylös, mutta syömisestä ei enään mitään tullut.

Miina ei syönyt, ei häntä maittanut. Eipä hän voinut pöydälle katsoakkaan. Muuttuneita aikoja!

Veisattiin virsi, juotiin kahvia, jotkut väkevämpääkin. Sitte lähti kukin kotiansa. Niin olivat hautajaiset päättyneet.

Kuolleet lepäävät, elävät käyvät askareihinsa, odottamaan vuoroansa; joku vielä säilyttää muistoja pois muuttaneesta, vaan pian se hänelläkin unhottuu. Se on ihmisen osa mailmassa.

On lauantai-ilta kesäkuun koskipaikoilla. Lumi on sulanut, jäät järvistä lähteneet. Kevään lempeä tuuli puhaltaa Ruuhkajärven selältä, nostellen vienoja laineita sen pinnalle; länteen laskeva aurinko kultaa viimeisillä säteillään rannan kuusia ja lehteen puhkeavia koivuja.

Järven rannalla seisoo Kalle, vanha tuttavamme, katsellen Ruuhkajärven hiljaisia laineita. Hän on tehnyt veneen ja sen juuri valmiiksi saanut. Se olisi nyt vesille pantava, mutta eipä sen tekijä näytä sitä muistavankaan. Haaveillen katselee hän vaan, miten laine ajaa toista rantaa kohden ja aurinko vuoren taa laskee. Oli tuossa rannalla toinenkin vene, vanha oli se jo, siihen pysähtyi hetkiseksi Kallen katse. Tuon veneen pohjassa oli paikka, siinä oli läpi ollut ja Kalle muisti, milloin se oli siihen tullut. Ja muistoja niin suloisia, niin katkeria kietoutui tuon vanhan aluksen ympärille, ja ne muistot saivat nuorukaisen rinnan tuimasti aaltoilemaan.

Kalle istui veneensä reunalle. Olen tehnyt tuon ajatteli hän katsellen venettään, soudellakseni tuolla järven pinnalla — yksin! Ei ole minulla, kuka kanssani iloitsisi töistäni, kuka kanssani vesille lähtisi.

Nuorukainen tunsi itsensä niin yksinäiseksi ja se tunne saattoi hänen surulliseksi. Poissa oli äidin hellä naisellinen katsanto ja lempeä puhe, lakannut tyttösen livertelevä laulu ja leikkipuheet. Huoaten tarttui hän veneen laitaan ja molisten luisui vankka alus vesille. Siinä se loikoili, sievä vene, airoinensa kaikkinensa, soutajakin istui veneessä, mutta eipä haluttanut häntä vesille lähteä, aluksessaan istui hän miettiväisenä. Ikävä on yksin vesille lähtö.

Tuossa noin istuessaan näki Kalle nuoren naisen kävelevän järven rannalla. Hänen sydämmensä sykähti; olihan tuo Miina, nuoruuden rakastettu ystävä!

Kuinka usein olen hänen kanssaan soudellut tällä järvellä, miksi en nytkin saattaisi? ajatteli Kalle. Ehk'ei hän tulisikkaan, ehkäpä tulee! risteili hänen riehuvassa mielessään.

"Hyvää iltaa, Miina". tules nyt soutelemaan uudella veneellä!” sanoi Kalle viimein. Tyttö jäi seisomaan kuin jähmettynyt Mitä tämä oli? pyysikö Kalle häntä todellakin veneesen? menisikö hän, voisiko hän mennä? Mutta kävipä Miina sentään rannalle, ja siinä seisoi hän alaspäin katsellen, sydän tykytti ankarasti; ei hän voinut sanaa sanoa, eikä astua jalkaansa veneesen.

Kalle asetteli istuinta veneesen, hän oli innostunut. Ei muistanut hän enää, mitä ennen oli tapahtunut; hän tahtoi alkaa uutta elämää, uudistaa entisen tuttavuuden, palata lapsuutensa ihaniin aikoihin.

"Istuppas tuohon, Miina, mennään koettamaan, miten se luisuu!" lausuili Kalle ihastuneena.

Miina istui, tuskin tietäen missä hän istui; mutta iloisia hurmaavia tunteita tunsi hän sydämmessään. Vene kulki hiljalleen järven pinnalla, lempeät laineet sitä tuudittelivat, kevätlinnut lauloivat iltalaulujaan rannalla. Suloinen ilta!

"Laula nyt, Miina, joku venelaulu, tämän laivani kunniaksi", sanoi Kalle, "sinä laulelit ennen aina niin — mutta nyt..."

Tyttö ei voinut enää hillitä tunteitaan, hänen piti jotakin sanoa, mutta sanat takertuivat itkuun.

"Miksi itket? Mikä sinua vaivaa, menisitkö rannalle?" hätäili Kalle.

"Ei, minä tahtoisin aina olla täällä, sinun seurassasi. Oi Kalle, älä minusta päätä mitään ylön pahaa!"

Kallen mieleen palasi muistoja kuluneilta ajoilta; muisti hän tuon tytön kerran sanoneen: "oi Kalle, älä suutu minuun, luontoni on paha, semmoinen."

"Miina rakastaa sinua, eikä olekkaan koskaan toista rakastanut", muisti hän äitivainaansa sanoneen.

"Miina mikä sinua vaivaa?" kysyi hän liikutettuna.

"Kerran tein leikkiä tunteitteni kanssa, uskottelin että rakastan toista; sen teki kevytmielisyyteni, ja tulinen rakkauteni sinuun. Oi Kalle! sinun rakkauttasi en ansaitse, mutta minä pyydän: pidä minua lapsuuden ystävänä, sillä minä en voi elää kokonaan sinun seurattasi."

Näin puhui Miina itkien, mutta Kalle sulki itkevän tytön syliinsä: "kuinka saatoinkaan sinusta niin väärin päättää, pitihän minun tuntea leikillinen Miina!" sanoi hän ihastuneena.

Hiljaa keinuili vene järven pinnalla, onnellista paria kantoi se. Sydän oli taasen tavannut sydämmen; ne olivat olleet eroitettuna, ja tuskalliselta tuntui se ero, luonto kun oli ne yhteen kasvattanut.

Ilta oli kulunut jo myöhäksi, kun uusi vene saapui rantaan ja maalle nousivat onnelliset soutelijat; käsikädessä astuivat he, he olisivat tahtoneet vaikka koko maailmalle sanoa, että rakastivat toisiaan ja olivat onnelliset.

"Tänään on käynyt tytölle hyvin!" nauroi Pekka, nähdessään tyttärensä iloisena ja vilkkaana.

"Oikein arvattu, niin onkin!" vastasi Miina.

Eräänä kauniina elokuun iltapäivänä soutaa Ruuhkajärvellä moniaita veneitä. Etummaisessa niistä näemme entiset nuoret tuttavamme. He palaavat pappilasta, jossa ovat vannoneet ikuista uskollisuutta toisillensa ja saaneet papillisen siunauksen; nyt ovat Kalle ja Miina laillinen aviopari. Morsiamen kasvot loistavat onnellisuudesta, hänen kantaissaan helähtelevää morsiuskruunua; ihastuttavan katseen loi hän onnelliseen ylkäänsä, joka vakavana rinnalla istuu.

Samassa veneessä vastapäätä morsiusparia istuu nuori iloisen näköinen herrasmies, sehän on ennen tuntemamme Alpert herra, joka nyt seuraa pientä hääjoukkoa takamaille.

"Onpa hauskaa kun tanssitaankin illalla", puhuu Alpert, "mutta enpä vielä kysynytkään, kukas tulee soittamaan?"

"Hm, Puumalan Antti!"

"Hyvä, Antti soittaa kauniisti, sen olen kuullut?" Kaksi muuta venettä seurasi jo mainittua. Niissä oli morsiusparin sukulaisia ja tuttavia, paraastaan nuorta väkeä ja hilpeällä mielellä kulki seurue rantaa kohden.

Rannalla oli tuttavia vastassa ja siitä yksissä lähdettiin torpille, jotka olivat koristetut lehtipuilla ja muilla viheriöillä kasveilla mitä ihanimmaksi.

"Ohoo, täällähän ollaan kuin esivanhempaimme paratiisissa", huudahti Alpert herra, astuissaan Alamaan pihaan.

"Niin sitä nyt ollaan! mutta harvoin onkin häisiä päiviä", sanoi Pekka, joka oli pihalla vastassa.

"Harvoin kyllä, mutta hyvä kun joskuskin!"

"Jaa, hyvä kyllä, ja vielä parempi että tekin tulitte niihin osaa ottamaan, vaikka ei täällä ole paljoa tarjona!"

"Toivon sentään ettei hauskuudesta ole puutetta!"

"Eipä pitäisi", jatkoi Pekka vilkkaasti, "tämä on tanssitalo, johon tullaan iltaa viettämään, käymme nyt ensiksi tuonne minun mökilleni, siellä se on pelimannikin, vetää marssia, että korpi raikuu!"