Part 6

Pihalla oli Mikkokin vieraita vastassa, sanoen heitä tervetulleiksi, kävi hänkin joukkoon, ja niin lähdettiin morsiustaloon. Siellä oli oivallinen hääpöytä laitettu, olikin nyt oikein varsinainen kokki ruokien teossa, joita nuoret pojat pöydälle kantoivat.

Hääpöydässä toivotti Alpert herra onnea nuorelle pariskunnalle ja lupasi häälahjaksi Kallelle Alamaan torpan nautinnon samoilla ehdoilla kuin tähänkin asti.

"Onpas siinä lahjaa, pila vieköön", sanoi Pekka, "eipä Mikolla olekaan enää juuri mökin maat!"

"Se on teidän työnne ja ansionne", sanoi Alpert, "ilman teitä ei kukaties näillä takamailla olisi yhtä peltosarkaa, eikä niittulappua, ilman teitä olisi tämä mitätön räme, sutten ja karhuin pesäpaikka. Mutta rehellinen, uupumaton työ palkitsee tekijänsä, samalla hyödyttäin koko kansaa ja isänmaata. Senpätähden lupaan mielelläni nämät maat näille nuorille; ei se oikeastaan tulekkaan heille miksikään lahjaksi, vaan oikeutettuna perintönä" ja, jatkoi hän morsianta silmiin katsoen, "toinen torppa tulee Miinan myötäjäisinä, tietysti vasta sitte, kun ei Pekka sitä enää tarvitse."

"Te olette jalo mies", sanoi Mikko, "nyt vasta voimmekin viettää oikein iloisia häitä, koska tiedämme, että näitten toimeentulo on turvattu vielä sittenkin, kun me vanhat olemme päivämme päättäneet, ja kyllä kai niin kauan sovimme."

"Aivan hyvin", sanoi Pekka, "ystävyys on täällä ollut paras tukemme kovinakin aikoina, kestäneehän sitä eteenkinpäin!"

"Minä", sanoi Kalle Alpertille, "saan teitä kiittää sekä aineellisista että henkisistä eduista. Jos ette nuoruudessani olisi ravintoa hankkinut kaipaavalle hengelleni, kuka tietää mitä olisi minusta tullut!"

"Vaan tuossa tuodaan paistia", sanoi Alpert, "isketäänpäs siihen ja morsiusparin kunniaksi, hyvällä ruokahalulla!"

"Oikein hyvällä", sanoi Pekka, "ja iloisella mielellä, vaikka ollaankin täällä metsän sydämmessä!"

Iloisella mielellä näytti jokainen olevan ja vilkkaasti haastellessa kului ilta. Silloin rupesivat nuoret muistuttelemaan, että olisi tanssin aika ja pelimanni etunenässä kulki hääjoukko Mikon laveaan tupaan, viihdyttämään tanssi-intoaan.

Iloisina tanssivat nuoret, mutta kaikista iloisin oli Alpert herra, hän tanssi, laski leikkiä ujosteleville tytöille, häntä huvitti nähdä kansansa lapsia heidän teeskentelemättömässä yksinkertaisuudessaan.

Toisen päivän ikäpuolella läksivät vieraat kukin kotiaan vieden hauskoja muistoja muassaan näistä kaikinpuolin niin iloisista häistä.

Syksypuoleen eräänä sunnuntai-iltana istui nuori pariskunta Ruuhkajärven rannalla, katsellen, miten laineet loiskuivat rantaa vasten. Äänetönnä istuivat he käsikädessä, näkyipä pari kirkasta kyyneltä nuoren naisen silmissä, mutta ne eivät olleet surun, ei — entisajan muistot saivat ne uhkumaan.

"Oi sinä tuttava järvi", huudahti Kalle, "kuinka monta kertaa olenkaan pinnallasi soudellut, myrskyssä ja tyyneellä. Tuolla", sanoi hän, "olen soudellut monta kertaa onnellisena, mutta myöskin onnettomana, sydän särkymäisillään! Mutta onnettomuuteni olikin vaan luultua, ei todellista; olen löytänyt rauhaa sydämmelleni ja saanut omakseni sen, jota rakastin, jota rakastan enemmin kuin omaa itseäni."

Miina painoi päänsä Kallen rinnoille, kuiskaten: "Oi Kalle, minä en ansaitse niin suurta rakkautta, luontoni on paha, mutta minä koetan tulla paremmaksi!"

"Ole sinä vaan semmoinen kuin olet, semmoisena olen sinua rakastanut ja rakastan, semmoisena olet sinä elämäni ihana päivänpaiste ja sydämeni paras ilo!" sanoi Kalle hymyillen.

_Loppu_.