Part 4

Näin mumisten ryntäsi hän ovesta ulos, mutta jäi hämmästyneenä seisomaan: silmänsä kohtasivat koristeen! Hän katseli sitä ja luki sanat; sitten horjui hän sen viereen istumaan. Tuo koristus toi hänen mieleensä muistoja nuoruuden iloisilta päiviltä; silloinkin olivat nuoret naiset hänelle usein koristuksia sitoneet. Niin, mutta hän ei silloin ollut kurja, viheliäinen juoppo!

Kauan istui Taavetti koristeen vieressä ja ehtimiseen muuttui hänen kasvoinsa väri; viimein saivat ne päättävän muodon; hän nousi ylös, otti koristeen ja kantoi sen viheliäiseen asuntoonsa; vakaasti nosti hän pystyyn kumotun pöydän, ja asetti koristeen sille.

Taavetti läksi kylään ja haki vaimonsa ja lapsensa, hän kehoitti heitä kerta vielä tulemaan kurjuuden kotiin, koettamaan, voisiko vielä elämä parantua. Tästä lähtein ei hän pannut suuhunsa viinan tippaakaan; ja samassa rupesi elämä torpassa muuttumaan parempaan päin.

* * * * *

Syksyn tuuli humisee puitten latvoissa, metsän synkästä helmasta kuuluu raskas huokailu, lehtiä sataa taajaan alas, peittäen maata surullisen keltaisella vaipallansa. Ei kuulu enää metsän siivekkäitten laulajain iloista viserrystä, pois ovat he muuttaneet; ainoastaan teeren julittava kukerrus ja tikan äkeä tirskunta sekoo metsän huminaan.

Yksinäinen mies kulkee polulla, pyssy olalla, laukku kainalossa. Hän näyttää olevan metsästäjä; mutta varmaankaan ei hän saalista toivo, sillä vaipuneena syviin mietteisin astuu hän eteenpäin, silmät luotuina maahan. Onhan se tuttavamme Kalle Ruuhkajärven rannalta. Kolme vuotta on kulunut ajasta, jolloin hänen viimeksi näimme, ja sen ajan kuluessa on hoikasta nuorukaisesta varttunut roteva mies, vaikka nuoruuden värit vielä hehkuvatkin kasvoilla.

"Hulluhan olen, miksi en osaani tyydy?" puhuu hän käydessään. "Onhan minulla kyllin kaikkea? Niin kyllä, kaikkea mitä kuuluu ruumiille. Mutta henkinen puoli? sen täytyy surkastua! Miksi olen ollenkaan lukenut? Olisihan kylläksi, jos olisin lukenut vaan aapiskirjani ja katekismukseni. Kukin palvelkoon maatansa ja kansaansa, siinä virassa, johon Luoja hänen asettanut on! Oivallinen lause! Kykenenhän minäkin maata kuokkimaan ja ojia kaivamaan! Rehellistä työtä ja välttämättömän tarpeellista! Mutta minä tahtoisin tehdä jotakin suurta, jotakin ylevää, vaan... Taitaisipa kuitenkin kaikki kääntyä hyväksi, jos vaan — niin, kuusillenhan haastelen, eiväthän ne sanojani kerro — jos vaan tuo tyttö olisi sama kuin ennen, mutta hän on — on kevytmielinen! Muistan vielä erään illan, Juhannusillan, kuluneesta ajasta; silloin oli hyvin, mutta kuinka lieneekään nyt? Vaan hei! eihän tämä kelpaa: pitihän katsoa ansoja, ampua oravia ja lintuja, mutta nyt olen kulkenut huikean matkan ja olen jo Keilasuon partaalla. Paremmin pitää työnsä toimittaa!"

Kiireesti astuu metsästäjä, katsellen tarkasti ympärillensä: näkee hän silloin etäällä puiden välissä ketun, joka maatunutta muurahaispesää ahkerasti myllää. Askel askeleelta lähenee metsästäjä eläintä, hiljaa, varovasti, sillä pieninkin riksahdus pilaisi koko onnen. Havaitsipa kettukin viimein, että vaara on lähellä, ja alkoi katsella ympärillensä, mutta silloinpa jo pamahtikin, ja eläin kiikahti nurin. Mielihyvillään rientää metsästäjä saaliinsa luoksi heittää sen olallensa ja jatkaa matkaansa.

Näin jo vuosisatoja sitten ovat esi-isämme samoilleet näitä korpia, ajatteli Kalle käydessään; he ovat täällä taistelleet metsän petoin, susien ja karhuin kanssa, he ovat taistelleet Pohjolan kylmän luonnon kanssa, taistelleet pysyäkseen olemassa. Sitten ovat he taistelleet sodan verisillä tanterilla, monesti olleet sortumaisillaan, mutta sittenkin lopulta voittaneet! Vielä elää Suomen kansa vapaana, miehekkäänä! Paljon on se tehnyt, paljon voittanut! Mutta paljo on vielä tekemättä, paljo on vielä huonoa kuonaa pois luotava, ennenkuin saadaan tämän kansan kaikki jalot puolet näkyviin! Vielä on sen kieli kahlehdittuna, vielä on kansan ääni heikko, sen oikeudet sorrettuna!

Tuuli vinkui vinhasti puitten latvoissa. Ryskyen kaatui korven lahosydämminen honka; ryske herätti nuorukaisen mietteistään, ja hän havaitsi olevansa metsän syrjässä lähellä Pekan torppaa.

Pekka seisoi pihassaan, jutellen tyttärensä kanssa, jolla, oltuaan muutaman päivän kartanossa, oli paljo kertomista: "sielläkös vasta oli hauskan hauskaa, siellä iltasin tanssittiin ja laulettiin; sielläkös oli hupaisa!"

"Kylläpä semmoiset hauskuudet piankin karvaalta maistuu!" tuumaili Pekka ja ylisteli elämää täällä metsissä monta vertaa hauskemmaksi.

"Saattaa se olla teille vanhalle", intti tyttö, "mutta nuorelle ei täällä mitään huvitusta ole. Niinhän täällä on, kuin torkkuva torakka muurin raossa. Toista on elää kylissä iloisten kumppanien seurassa."

"No, sinua harakkaa!" torui Pekka. "Näyttää, että tunnet vielä hyvin vähän tätä matoista maailmaa. Mutta usko minua, minä olen jo kyllin tullut tuntemaan, miltä maailma haisee!"

"Hyvältä se haisee ja hauskalta, mutta täällä metsässä kylmältä ja ikävältä", sanoi tyttö, joka kyllä oli oppinut puoltaan pitämään. "Ainakin on täällä nuori ihminen niinkuin vankina", lisäsi hän.

"Hävytöin, sun juttujasi Mistä luulisit löytäväs paremman kodin?... Mutta tuollapa tulee Kalle", huudahti Pekka, "selässä aika vetkale, eihän susi lie? Kas siinä mies, joka ei palaa tyhjin käsin metsästä!"

Pihaan astui Kalle, tuoden terveisiä metsältä ja laskien otuksensa maahan. Pahuuksen poikaa, minkä otuksen on metsästä hankkinut! huudahti Pekka. "Mikähän elävä tuo lienee, karhuko vai?"

"Minä olen pitänyt sitä kettuna", sanoi Kalle.

"Kettuna kai minunkin se sitten pitää antaa olla, koska sen kerran siksi olet katsonut," sanoi Pekka, "mutta millä keinolla olet saanut ammutuksi luon viisaan eläimen?"

Kallen piti nyt kertoa koko metsästyshistoria, jota Pekka kuulteli huulet supussa.

"Nyt näyttää korven Mikon poika olleen mäkimaan Mikkoa viisaampi," sanoi Pekka Kallen lopeteltua puheensa, "mutta hyvä ampuja! se täytyy tunnustaa," jatkoi hän, "ihan rintaan osattu!"

Pihan aidan takaa katseli tyttö veitikka, kuulteli miesten puhetta, huulet hymyssä. Hän katsoi veitikkamaisesti Kallea ja sanoa tokaisi "sokeakin joskus maaliin osaa, sanotaan!"

"Ahaa meidän tytärtä kuin on äreä," sanoi Pekka, "se ei enää olisi muuta kuin kylissä ja kartanoissa! Mitä erinomaisia iloa sillä siellä mahtanee olla?"

Vastaukseksi kuului iloisia rallitusta pihan perästä.

Vaan kotiansa astui metsästäjä taakkoinensa! Siellä äitinsä, vaalea Kerttu, asteli häntä vastaan, luoden hellän silmäyksen kauniisen, rotevaan poikaansa. Äidin tarkalla, hellällä silmällä oli Kerttu jo aikaa huomannut, että raskas surumielisyys painoi pojan sydäntä. Hän tiesi, kenties ainoastaan hän, että tuon kylmän ulkokuoren alla asui riehuva, innokas sydän. Olipa äiti joskus löytänyt muutamia Kallen kirjoittamia värsyjä, joissa kuvautui toivoton rakkaus; mutta syytä tuohon ei hän voinut löytää; siksi oli hän liian vähän tutkinut nuorten omituisia luonteita, että olisi voinut huomata sen ristiriitaisuuden, joka niissä vallitsi; aivan hyvinhän Kerttu arvasi, ketä nuot värsyt koskivat.

Vähän ajan kuluttua käveli Kalle suitset olalla niittua kohden, noutamaan hevosia yöksi kotia; poikkesi hän kuitenkin korven mättäistä noukkimaan makeoita puolukoita suuhunsa. Tuuli humisi ryskyen puitten latvoissa, pilven hattarat kulkivat kiireesti lännen ilmoja kohden; kenties kiiruhtivat ne peittämään laskevaa aurinkoa, joka pilven raosta pilkistellen valoi kummallisen surumielistä valoa puitten kellastuneille lehdille.

Mättäälle istahti Kalle. Alakuloisuuden tunne täytti hänen mielensä hänen katsellessaan tuota syksyistä luonnon taulua. Hän ajatteli kevättä, jolloin kaikki alkaa elää ja kasvaa sulomuodoissaan, ajatteli kesää, jolloin koko luonto on niin täydellistä, niin ihanaa, syksyä sateineen, tuulineen ja kuolettavine hallaöineen, ja talvea valkeassa kuolonvaipassaan; ja näitä vertaili hän ihmiselämään.

Iloinen laulu herätti Kallen mietteistään; reippaasti asteli Miina niittua kohden noutamaan karjaa kotia, ja lauloi:

"Kaunis nuorukainen, jos sä oman olisit Elon ihanainen olis aina sit'! Sit' ei sydäntäni murhe rasittaisi, Kunhan sinun vaan ikiomaks saisi!

"Kenelle tämä laulu", kysäsi Kalle tiepuolesta.

Tyttö säpsähti; hieno punastus nousi kasvoille hänen nähdessään Kallen vakaana kysyvänä edessään. Mitä piti hänen vastata? Jos hän vastaisi sydämmensä ja tunteittensa mukaan, tuli tuo vastaus kuulumaan: sinulle! Mutta — ajatteli hän — eihän tuo ole niin vaarallista toisinkaan vastata, ja entinen veitikkamaisuus näkyi hehkuvilla kasvoilla hänen sanoessaan: "tarvitsiko sen kenellekään kuulua, olipa se vain laulu, ja kuulihan sen kuka vaan sattui lähellä olemaan!"

Synkkä väre kuvaantui Kallen otsalle: "olen siis erehtynyt", sanoi hän pois kääntyen.

"Kenties et olekkaan", sanoi tyttö ja rupesi raikkaalla äänellä huutelemaan: Kytyri, Musiikki, Haluna lehmä see! "se kuului lehmille", jatkoi hän.

Tyttö oli iloinen, hän oli taas saanut tietää juuri sitä, mitä sydämmessään toivoi, ja se tieto ilahutti häntä. Mutta yhtä asiaa ei hän tiennyt; ei tiennyt, miten vaarallista on leikkiä tunteitten kanssa. Vähitellen rupesi hän katumaan vastaustaan, jonka antoi Kallen kysymykseen. Olisihan hän voinut vastata suorasti ja ystävällisesti; nyt hän varmaankin oli suututtanut Kallea, ja itkuun päättyivät ne mietteet.

Synkkä alakuloisuus laskeusi Kallen mieleen: mitä jos tyttö ei häntä rakastanutkaan — siinä oli hänen toiveittensa ja unelmainsa loppu! Miina olin tosin tuommoinen kevytmielinen lepakko, mutta hän oli kuitenkin hänen lapsuutensa ystävä, joka oli ikäänkuin kiinni kasvanut hänen sydämeensä. Ilman häntä, mitä olisi elämä!

Näitä mietteitä riehui Kallen sydämmessä, hänen astellessaan hevosten kanssa kotoa kohden.

Syksy kului, syksyn perästä tuli talvi lumineen, pakkasinensa. Rauhallisesti elivät torpparit Ruuhkajärven takana, entinen hädän, ja puutteen aika oli ohitse. Verotyön kartanoon tekivät palkatut miehet; itse saivat he vapaasti työskennellä omilla tiluksillaan.

Lauantai- ja sunnuntai-iltasin kokoontuivat molempain torppain asukkaat yhteen iltaa viettämään, tavallisesti Mikon asunnolle. Iloisen takkavalkean ääressä luki ja jutteli Kalle kansallisista ja yhteiskunnallisista asioista tälle pienelle joukolle, joka tarkkaavaisesti kuultelee jokaista sanaa. Vasta nyt oli torppareilla aikaa ja tilaisuutta kehittää henkisiäkin tietojaan, ennen siitä estivät raskas työ ja murhe toimeentulosta. Tänä vuonna lentelivät sanomalehdetkin ensikerran Ruuhkajärven taa, kertoellen asioita lavean mailman keskuudesta.

Ulkona paukkui pakkanen ja tuuli vinkui vinhasti vasten seiniä, mutta iloisen takkavalkean valossa kului hupaisesti metsätorpparien ilta; valkea hiiltyi pesässä, otettiin orrelta kuivia päreitä ja niiden loimottavassa valossa jatkettiin alotettua kappaletta.

Ollessa yön jo puolille tulossa nousi Pekka ylös, kiskotteli ja jutteli: "kyllä sitä oli siinä, ja kyllä sitä kuulla kelpasi; mielelläni minä kuultelen tuommoisia asioita ja tänä talvena olenkin tullut puolta viisaammaksi! Mutta olleehan jo aika lähteä makaamaan, johan siinä kielikin kangistuu, koko ehtoon lukiessa. Annappas Kalle minulle yksi sanomalehti, että saan kotona lukea tankata; ihmeellistä, kun minullekkin on tullut lukuhalu, vaikka ei suinkaan minusta kunnon lukumiestä tule ikinä, mutta sittenkin!"

Useasti oli Pekan kanssa hänen iloinen tyttärensäkin, ja silloin sai lukija hellän silmäyksen palkkioksi, ja sepä riittikin.

Tuli taasen kevät, hanget sulivat metsistä ja jäät järvistä. Jo kuului metsästä rastaan laulu ja kyyhkysen kujerrus. Pianpa käkikin huuhutteli mäkirinteessä. Keväinen aurinko lämmitti ja kuivasi pellot, pientareille alkoi nousta nuorta ruohoa. Kylvön aika oli tullut, nyt ei mitään siekailemista, ja vaaleana pilvenä nousi tomu pellosta taivasta kohden.

Niimpä Ruuhkajärven takanakin. Siinä, missä likimain parikymmentä vuotta takaperin oli vetelä korpi ja jylhä kuusikko, jossa orava hyppeli tirskuen ja sudet ilman vaaratta poikia laittelivat, siinä nyt vankat hevoset vetävät äestä perässään ja mies vakaana heittelee siementä laveaan peltoon. Työ, ahkera, uupumaton työ, on tämän aikaan saanut; niin on aina käynyt ja yhäti vieläkin käy rakkaassa Suomessamme.

Mäen Pekan torpan luona pannaan perunoita. Sinne on kokoontunut molempain torppain väki; Mikko siinä vakavana astelee auran perässä, toiset ripottelevat siementä avonaiseen vakoon. Kukaan ei näytä kerkeävän pitkiin puheisiin.

Pekka sentään aina yhtä ja toista juttelee. "Kas tuossa", sanoo hän, "perunan puolisko, leveä kuin pahkavati; asetetaanpas se tuohon kauniisti, itu ylöspäin, niin kasvaa siitä perunoita, joita syksyllä tuskin kangella väännellen ylös saadaan! Mutta mitä sinä, tyttö riivattu, teet? Asettelet siemenet kuin hutilus; kas tuossa kyynärä väliä ja taas aika kasa! mitäs tuommoisesta tulee?"

"Kasvaa oikein ankaria pulmuja siihen paikkaan, missä on siementä runsaasti", ilkkui tyttö, heittäen kiharat pois hehkuvilta kasvoiltansa.

"Kyllä sinun opetan; jos et kauniisti asettele perunoita, saat mennä pois koko maalta!"

"Suurikin vahinko tuo olisi!"

Lähestyipä nyt perunan kylväjiä mies vakavilla askelilla. Siisti oli hänen pukunsa, vaikka karkea niinkuin työmiehen tavallisesti, tuttavan tavoin astui hän saralle ja sanoi: "hyvää päivää!"

"Jumal⁻ antakoon", vastattiin, "mitäs Taavetilla nyt on asiaa?"

"Onhan tuota tuommoista", virkkoi Taavetti, "vähäisen apua taas pyytäisin, pitäisi meillä olla vähän niinkuin talkoon tapaiset; pitäisi kuokkia maata. Ja senpä vuoksi tulin pyytämään, jos kunnon naapurit tekisitte hyvin ja tulisitte tekin, vaikka kyllä nyt on kiire aika!"

"Ei tule kiireet kysymykseen, kun talkoosen mennään!" sanoi Pekka. "Kiitoksia vain käskystä, kyllä täältä tullaan! Eikö niin Mikko?"

"Se on tietty", vastaa Mikko.

"Teidän nuorten kaikessa tapauksessa täytyy tulla," sanoi Taavetti, "illalla pitäisi siellä myös vähän tanssittaman!"

"Tanssittaman!" huudahti tyttö ja oikasipa itsensä suoraksi, "oivallista! oikeinko todella?"

"Todella, niin!"

"Sepäs hauskaa!" liehakoi tyttö, "saadaan tanssia!" Kun perunat olivat istutetut ja päivällinen syöty, hankkivat miehet talkoosen Mäkirantaan. Kuokat tahkottiin teräviksi ja rattoisalla mielellä läksivät miehet kohti järven rantaa.

Mutta pellolla rallatteli ilomielinen Miina, hän vartosi vaan hetkeä, jolloin olisi aika tanssiin lähteä. Koko elämäkin oli hänestä iloa ja tanssia vaan. Hän tahtoi lentää, tahtoi leijailla niinkuin kevätperhonen. Mutta tämä suunnaton ilo ei ollut täydelleen puhdas, hänen sydämmeensä oli luikahtanut paljon huonoja oikkuja, paljon turhaa kevytmielisyyttä. Se tarvitsi puhdistusta, uudistamista, ennenkuin hänen luonteensa jalot puolet pääsivät näkymään.

Järvellä soutelivat miehet, jutellen tuonnoisesta sanomalehti-kirjoituksesta.

"Minä en tosiaankaan siitä pidä", sanoi Pekka, "minun mielestäni kuvataan siinä me köyhät kansalaiset liian raaoiksi, vallan ihan tiedottomiksi eläimiksi!"

"Samaa mieltä olen minä", virkkoi Kalle, "tosin on onnen helmalapsen, joka kylläisesti herkkuja nautittuaan nousee ylös päivällissijaltaan, pehmeällä sohvalta, tosin on, sanon minä, tällaisen helppo kirjoittaa: 'tyydy osaasi ja pysyköön suutari lestissään!' Tällainen herra on joskus matkoillaan nähnyt työmiehen asunnon, jossa ei kaikki ollut juuri siistiä ja puhdasta, nähnyt työmiehen itsensä alakuloisena istuvan, tietämättä mistä saisi leivän palan, ja hän on tuota miestä vertaillut itseensä ja tullut siihen päätökseen, että hän ainakin sen verran on tuota miestä parempi, kuin tuokin eläintä! Kotia tultuaan puhuu ja kirjoittaa hän halveksivasti tuosta roska kansasta ja sen raa'asta kielestä; mutta eipä hänellä ole neuvoa, eikä järkeä, ei tahtoa eikä voimaa toimimaan rahtustakaan tuon kansan hyödyksi, jonka niukkoja elinvoimia hän imee herrastellakseen?"

"Lausutpa liiaksi kovia sanoja herroista", muistutti Mikko.

"Niin kyllä, mutta minä en puhukkaan kaikista, minä tiedän, että on eteviä oppineita miehiä, jotka eivät säästä varojansa ja voimiansa toimiessaan kansan hyväksi, jotka eivät halveksi halpaa työmiestä eikä sivistymätöntä metsätorpparia, vaan antavat hänellekin ihmisarvon. Tällaiset miehet ansaitsevat kunnioitustamme ja kiitostamme! Mutta paljon on äsken mainitun herran kaltaisia, jotka eivät tunne eikä tahdo tuntea kansaansa tai sen tarpeita, mutta joita kuitenkin puhutellaan: korkeasukuinen, armollinen herra!"

"Kalle puhuu ihan oikein", sanoi Pekka, "ja kylläpä se poika tietää; hän on niin paljon oppinut!"

"Minäkö oppinut," sanoi Kalle, "enhän minä ole oppinut mitään! Lukemalla olen tosin tullut tuntemaan yhtä ja toista, jota en muuten voisi aavistaakkaan, hm! Jospa olisin edes päivänkään istunut koulunpenkillä opetusta nauttimassa, saattaisi olla toista!"

Olipa siinä melua ja liikettä kantoisella aholla Mäkirannan torpan lähellä; jäykät tervakannot saivat siirtyä ikuisilla olosijoiltaan, kun kymmenet vahvat kädet tarttuivat juurivekaroihin. Olipa siinä liikettä, ääntä ja puhetta; siinä kuokat vilkkaasti vilkkuivat, kirveet paukkuivat, kanget kalisivat ja turpeet ilmassa lentelivät. Kaikki olivat rattoisalla mielellä, mutta selvällä päällä, sillä viinaa, tuota petollista ilolientä, ei Taavetti kärsinyt katsellakkaan.

Illan tullessa oli aika palasta käännetty turpeet nurin ja kannot siirretty roukkioihin. Mutta jopa rupesi miestenkin into lauhtumaan, sillä olipa työ jäseniin koskeva. Taavetti silloin muistutti, että on aika lakata työstä ja alkaa toisenlaista huvia.

Käytiin nyt sisälle huoneesen, jossa puhtaaksi pestylle pöydälle oli illallinen laitettu. Istuttiin syömään maittava ateria, aina välimmiten maistellen vahtoovaa kaljaa haarikasta. Mutta olipa tuo kalja laitettu niin voimakkaaksi, että se nosti punan poikain poskille, kenties vähän keskusteluakin vilkastutti.

Aterian päätyttyä otti Puumalan Antti viulunsa esille, kierteli sen tappeja ja rumputteli kieliä, mutta sormet kanaljat olivat kangistuneet kuokan varressa, eivätkä tahtoneet ollenkaan viulun kieliin sopia. Hetkisen hierottua norjenivat ne toki hieman ja pian heltisi sieltä jotain valssitahdin tapaista. Ensinnä ei näyttänyt ketään tanssi haluttavan; pelimanni, nuori poika, soitteli soittamistaan, huviksensa.

Viimein nousi Mäen Pekka ylös tuolillaan: "luulen", sanoi hän, "että vartoovat isäntää alkamaan; mennäämpäs!" sanoi hän, tarttuen Taavetin kaulukseen.

Pian tuli liikettä permannolle, ja parastansa alkoi pelimannikin koettaa. Jopa kävi märäksi nuorten miesten otsa, ja ankara oli töminä ja jyske. Ilmaantui jo tyttöjäkin pihalle, seisoen ahtaassa piirissä seinän vieruksella. Rohkeimmat pojista kävivät heitä puhuttelemaan ja sisälle vaatimaan. Vähitellen astui yksi ja toinen huoneesen, ja kuului tuossa puhetta ja hiljaista nauruakin. Kuitenkin tyttöin ujous ja teeskentely kohta katosivat ja ilo oli yleinen. Sitä myöten kuin yö kului, kasvoi tanssin into ja leikkipuheet kävivät rohkeammaksi; kaikki turhamainen kursailu katosi kokonaan.

Näin tanssittiin ja käytiin vilvottelemaan kauniisen kevätilmaan, jossa metsästä kuului laulurastaan viserrys ja kevätlintujen vilkas soitto.

Tyttöjen poskilla heloittaa hieno puna, heidän keijaillessaan reippaitten nuorukaisten sivulla. Saipa tässä sijaa myöskin joku hellempi tunne ja salaperäinen sana. Vaan kaikista hilpeimpänä, iloisimpana ja ihailtavimpana, tanssi Mäen Pekan ruusuposkinen Miina. Koko elämä näytti häneltä jääneen unhotuksiin; posket hehkuivat, silmät säikkyivät ilosta; hän oli entistä iloisempi, entistä vallattomampi, ja ihastuksissaan katselivat häntä nuorukaiset, joka miellytti tyttöä suuresti. Metsämaan Erkki, nuori, kaunis poika oli eritoten ihastunut Mäen Pekan nuoreen tyttäreen ja monta lempeätä sanaa oli jo Miina häneltä kuullut, monta tanssia jo hänen kanssaan tanssinut. Mutta sepä yksin Miinaa harmitti, kun tuo Kalle, hänen paras ystävänsä, hänen rakastettunsa, istui vaan hiljaisena, miettiväisen näköisenä loukossa. Tosin oli hän sielläkin kauniimpi ja etevämpi kaikkia muita, mutta miks'ei hän ilakoinut ja tanssinut hänen kanssaan, puhunut hänelle, miten muutkin? ainoastaan joku silmäys, miksi oli hän semmoinen?

Mutta iskipä tytön mieleen kevytmielinen kuje: hän päätti oikein suurimmalla hellyydellä seurustella Metsämaan nuoren Erkin kanssa. Tottapa tuo vaikuttanee Kalleen jotakin, koska hän sentään minua rakastaa. Erkki, joka muutenkin oli Miinaan ylenmäärin ihastunut, hurmaantui kokonaan tytön käytöksestä ja pian rupesi tanssivien joukosta kuulumaan kuiskeita ja naurun tirskumisia. Kuului noita salaisia kuiskeita Kallenkin korviin ja ne koskivat hieman hänen sydämmeensä. Hän rupesi tarkemmin silmillään seuraamaan rakastettuaan; sen huomasi Miina, ja se huvitti häntä yhä enemmin.

Ei tiennyt Miina, miten vaarallista on leikkiä tunteitten kanssa, varsinkin tällä ijällä, jolloin sydän on hellä ja tulinen. Hän päätti Kallesta itsensä mukaan, vaan siinä erehtyi hän. Hän jatkoi vaan ajattelematonta leikkiänsä, kunnes se leikki alkoi häntä todella viehättää ja hän unhotti kaikki, oman itsensäkin, rakkautensa, kujeensa ja käytöksensä.

Silloin Kalle kenenkään huomaamatta pujahti ulos. Siellä istui hän mättäälle ja hänen sydämmensä tykki kovasti. Hän tunsi sydämmensä saaneen ankaran loukkauksen ja koetti sitä rauhoittaa, mutta turha vaiva! Ikäänkuin unessa näki hän, miten ovesta käsi-kädessä astui ulos Erkki ja Miina, näki heidän istuvan hirren tyvelle, näkipä muutakin: Miinan istuvan Erkin sylissä!

Siinä kylliksi: ikäänkuin vimmattu juoksi Kalle rantaan, lykkäsi veneen vesille ja souti kuin hullu vimmattu, huolimatta minne. Hän ei ajatellut mitään, ei tiennyt mitä tahtoi, tunsi vaan sydämmensä loukatuksi juuria myöten ja sen ankarasti lykkivän ja riehuvan.

Vesi veneen kokassa kuohui kuin koski, mutta soutajan mielestä kulki se tavattoman hiljaa, ja kovemmin ponnisti hän voimiaan. Vene töyttäisi kiveen, mutta hän pakotti sen menemään ylitse; palanen heltisi veneen pohjasta ja vene rupesi vuotamaan. Vähätpä tuosta, vuotakoon! Vasta kun vene oli vettä täynnä, huomasi hän vaaran. Annanko veneeni mennä pohjaan ja menen itse perässä? ajatteli hän. Kenties olisi tuo parasta? Mutta ei, sitä surua en tahdo tehdä vanhemmilleni; tahdon uhallakin elää, olkoon elämäni kummoinen tahansa! Hän souti vielä hetkisen, vene täyttyi vedellä ja upposi, mutta hän ui rannalle. Väsyneenä ankarista ponnistuksista vaipui Kalle rannalle päästyään hermotonna maahan. Tuuli keinutteli venettä järven selällä.

Toinnuttuaan tunsi Kalle itsensä kylmäksi, läpimäräksi ja jäsenensä hermottomiksi. Illalliset tapahtumat palasivat hänen muistiinsa ja saivat hänen sydämmensä rajummin tykkimään. Muisti hän vielä toisenkin kevät-aamun, ihanan, niinkuin tämäkin; multa silloin oli hän onnellinen, onnellisin ihminen kuolevaisista!

Ei hän tuntenut enää väsymystä jäsenissään, kiivaasti hypähti hän ylös. "Mitä teen," huudahti hän, "lähdenkö avaraan mailinaan, hakemaan lievitystä sydämmelleni? Mutta turha vaiva on tuokin. Enhän voi omaa itseäni paeta! Tänne jään, täällä on sentään niin paljo lohdutusta, niin paljo rakkautta ja lempeä! Työhön käyn, ahkeraan työhön: siitä olen ennenkin löytänyt lohdutusta!"

Huomaamattansa meni Miina liian pitkälle ajattelemattomassa leikissään; sen havaitsi hän vasta istuissansa pihalla Erkin sylissä ja kuullessaan hiljaisen äänen kuiskaavan korvaansa: "Miina, rakastatko todella minua?" Silloin kavahti hän äkkiä ylös ja huudahti hiljaisesti. Hänen silmänsä kääntyivät järvelle: hän näki miten nuorukainen siellä kiivaasti souti; syynkin siihen tiesi hän, ja mailma musteni hänen silmissään. Hän juoksi rannalle, huuteli Kallea takaisin, huuteli, kunnes joku pilkallisesti muistutti: "Mitä tuossa turhia huutelet, johan Kalle nyt on kotonaankin, näethän hänen siellä, ja jos tahdot, kyllä minäkin sinut järven poikki soudan!" Silloin havaitsi Miina tässä olevan liikoja kuultelijoita ja kiireesti juoksi hän polulle, joka pitkin rantaa kierteli kotia kohden.