Part 3

Ummelleen kuusi vuotta on kulunut ajasta, jolloin kertomuksemme alkaa. Nyt on juhannuksen päivä, niinkuin silloinkin; luonto on nytkin viehättävän kaunis ja vene kiitää nytkin pitkin Ruuhkajärven pintaa. Veneessä soutajat ovat muuttuneet: Kalle, joka silloin tuskin jaksoi airoa häilyttää, soutaa nyt vankasti, voimakkaasti. Hän on oikein jättiläinen ikäisekseen, pitkä, solakka, likimain kolme kyynärää. Koko hänen olennossaan ja kaikissa liikkeissä näkyy vakavuus, jommoista harvoin tavataan sillä ijällä; ja kuitenkin todistaa hänen katseensa ja kasvonsa juonteet, että tulinen sydän asuu tuon vakavan ulkokuoren alla. Joskus luo Kalle lempeän silmäyksen vastapäätä istuvaan tyttöön, joka häntä muistuttelee kaikenmoisilla pilapuheilla. Tyttö on suloinen hempukka, vaikka ei mikään erinomainen kaunotar; lyhyenläntä, suora ja notkea kuin nuori vesa; kasvot täyteläiset, terveyttä osoittavat; iloiset sinisilmät säihkyvät; vilkkaasti siirtyy katse esineestä toiseen.

"Annappas, Kalle, minulle kirjasi, sinä sen kastelet pilalle, soutaissasi tuolla tavoin", sanoo tyttö hymyssä huulin.

"Etpäs ottanut rannalla, kun olisin antanut!"

"Mitäs tuosta, olin silloin vähän suutuksissa, kun en saanutkaan kirjaa; mutta kun nyt oikein ajattelun asiaa, niin huomaan, ett'en minä sitä ansaitsekaan! Ihme kun pääsin yhdellä vuodella, minä kun olen niin vähän lukenut; mutta ompa äiti minua niin paljon lukemisesta torunut, että jo paljaastaan silläkin oppi jotain."

"Hulluja puhut, pääsithän kiitoksella ja olitkin parhaimpia lukijoita!"

"Kissa kiitoksella elää! mutta eipä sekään ansiosta tullut! Vaan annathan kirjasi minulle, että taidat vapaammin soutaa. Niin ne nyt taas loppui, nuot hauskat päivät, jolloin saimme olla pitäjällä ihmisten seurassa ja nähdä vähän muutakin, kuin vaan kiviä ja kantoja, metsätölliläisen ainaisia ja ainoita tuttavia!"

"Minä en välitä pitäjästä enkä näkemisistä", sanoi Kalle innostuneena, "minulla ei ole mitään rakkaampaa kuin kotiseutuni metsät ja sen armaat asukkaat; siellä tahtoisin ikäni elää ja työskennellä vanhempaini ja naapurieni seurassa ja sitte iltasella istua jonkun tuttavan kiven luona, lukien kirjaa ja kuunnella lintuin laulun, lehdon huminaa ja puron lirinää. Siinä on minulle kylliksi!"

"Mikä hulluus! istua yökaudet metsässä kirjain kanssa, olisipa sekin huvia! Minä tahtoisin olla kylissä ja kartanoissa, lauleskella tyttöin kanssa ja tanssia iltasilla! Se olisi jotakin toista!"

Kallen posket hehkuivat, rinta aaltoili rajusti, hän puhui melkein värähtelevällä äänellä: "Kylissä ja kartanoissa! minä en tuota tahdo! Ja kuitenkin tunkeutuu joskus rinnastani ääni: pois avaraan maailmaan! toimimaan, työskentelemään kansasi eduksi! En tiedä mitä tekisin, mitä toimittaisin? mutta rakkauteni kotiseutuuni ja vanhempiini sitoo minua. En voi täältä lähteä; enkä sitä tahdokkaan!"

Tänäpänä ovat ystävämme ensi kerran nauttineet Herran pyhää ehtoollista. Kallis, muistorikas on heille tämä päivä. Tänäpänä ovat he eronneet ystävistä, jotka suven kululla ovat tulleet heille rakkaiksi, mutta joita tästälähin harvoin kohtaavat. Kirja, joka nyt on Miinan polvella, on lahja Kallelle, hyvästä taidosta ja hiljaisesta käytöksestä.

Ja tuskinpa lieneekään kukaan ollut niin halukas kuuntelemaan vanhan kirkkoherran neuvoja ja opetuksia kuin Kalle; sillä kaikki, mikä oli opettavaista, miellytti häntä. Alpert herran toimesta oli Kallella kirjoja jommoinenkin joukko; niitä hän luki yhä uudestaan, siksi kuin osasi ne melkein ulkoa, ja tämä lukeminen kehitti hänen hyviä luonnonlahjojaan ja herätti mietteitä hänen tunnokkaassa mielessään.

Toisia luonnetta oli Miina, hänkin teräväpäinen, mutta vallaton letukka; aina oli hänellä joku sukkeluus mielessä ja opetuksesta hän piti vähän väliä. Rippikoulua piti hän huviretkenä; siellä kului häneltä päivä hupaisesti nuorten kumppanien seurassa. Hyvä lukija hän oli, mutta se oli melkein yksinomaan vanhempain ansio; hän luki pakosta eikä omasta halusta. Hänen luonteessaan oli joku määrä kevytmielisyyttä, jota ei kasvatuksellakaan osattu poistaa; hän oli hyväsydämminen ja hellä, mutta samassa leikillinen ja vallaton.

Tällaisiksi olivat ystävämme varttuneet; nuorena olivat heidän ruumiinsa ja henkensä voimat kehittyneet, että nyt olivat täydessä nuoruuden kukoistuksessa.

Takamaan torpparit olivat tänäpänä päättäneet pitää pienet pidot omassa piirissään, muistoksi lapsillensa tästä heille merkillisestä päivästä. Edellisenä iltana oli Mikon asunnolle laitettu suuri, kukilla ja tuoreilla ruohoilla koristettu lehtimaja, sinne oli tuotu pöytä ja pöydälle laitettu herkkuja, jommoisia torpissa ei ollut ennen nähty. Nyt oli uusi, kirkas kahvipannukin ensi kerran saanut kylkeänsä lämmittää Ruuhkajärven takana.

Majan penkeillä istuivat molempain torppain asukkaat, vartoen nuoria kirkkomatkalta tulevaksi. Varsin vähän ovat tuttavamme muuttuneet kuuden vuoden kululla, ainoastaan Kerttu näyttää entistä vaaleammalla.

"Iloistapa ja hauskaa on meillä!" sanoi Pekka, "täällähän elämme kuin ruhtinaat hovissaan ja pidämme pitoja kuin parhaat pohatat! No, ei moittia sovi, vasta nämät nyt ovat ensimmäiset pitomme, eikä nytkään ole koossa suuri väen paljous! Mutta kukas olisi vuosia kymmenen takaperin uskonut, että täällä joskus näinkään elettäisiin?"

"Herra on siunannut työmme", vastasi Mikko.

"Niinpä niin, kyllä se niin on. Mutta totta se, vaikka minulle tarjottaisiin talo töllipahastani, niin tuskinpa vaihtaisin!"

"Oma käsiala on rakasta", sanoi Mikko.

"Niinpä se on", jatkoi Pekka, "ja mikäs meidän eläissä? Ei mistään puutetta, eikä kenenkään käskettävänä; kukas olisi tallirenki nahjun luullut pääsevän tuommoiseen asemaan!"

"Vaan", lisäsi hän, "tuskin se olisikaan ollut mahdollista; mutta oli minulla ystävä, joka neuvoi ja auttoi minua! Ilman ystävätäni ei olisi minulla torppaa, eikä sen tuonusta, vaan kenties olisin aikaa maannut maan mullassa!"

Pekan näin jutellessa astuivat Kalle ja Miina lehtimajaan, Kalle edellä, kirja kainalossa, ja Miina perässä, iloisesti hyppien. Nähtyään, miten täällä oli laitettu, jäivät nuoret sanattomina seisomaan.

"Tulkaa tänne lapset", sanoi Mikko, "olemme tahtoneet teitä ilahuttaa, laittamalla yhtä ja toista, tänä teille niin merkillisenä päivänä. Pysykää rehellisinä kaikissa elämän kohdissa, turvatkaa Jumalaan, kovimpanakin surun hetkenä, niin ette ikänä häpeään joudu! Tämän olen oppinut elämiini koulussa!"

Kalle laski pöydälle lahjaksi saadun raamattunsa ja sitten rupesivat he tyytyväisinä ja iloisina nauttimaan juhla-ateriaansa. Päivällisen pääteltyä avasi Kalle uuden raamattunsa ja luki siitä monioita lukuja. Sitten otti Mikko virsikirjan, ja nyt kaikui kuusi-ääninen veisuu, raikkaassa kesä-ilmassa. Näin vietettiin Ruuhkajärven takana Juhannuksen iltapuolta.

Ilta läheni, veisuu taukosi ja naapurit erosivat iltatoimituksillensa. Varjot pitenivät, auringon valo oli kadottanut kuumuutensa, suloinen lemu kukkivasta ruisvainiosta täytti ympäristön ilman.

Kalle otti kirjan käteensä ja meni lempipaikalleen järven rannalle; siellä vietti hän monta hetkeä lukien ja mietiskellen. Ihastellen loi nuorukainen katseensa yli järven peilikirkkaan pinnan, jossa kalat hyppelivät ja mulauttelivat vettä pieniin laineisin.

Suloinen kukkien tuoksu täytti ilman, linnut lauloivat iltalaulujaan; tuonnempana kuului kotia kulkevan karjan kelloin kalkkina ja Miinan miellyttävä laulu. Nuorukainen unhotti kirjansa, hän katseli luonnon ihanuutta, ja jota kauemmin hän sitä katseli, sitä enemmin hän innostui, innostus puhkesi sanoiksi, sanat lauluksi, joka raikkaasti kaikui illan tyyneessä ja jota kaiku kertoili monet kerrat.

On maani Suomi suloisin, Sen kansa mulle rakkakin; Oi ihanainen isänmaa, Sä saatat mielen innostaa, Armahin synnyinmaa! Sieill’ järvet tyynen sineät Ja metsät jylhät, pimeät; Sen laaksot, niityt koreat, Ketoimme kukat soreat — Ja sulo tuoksut sen! Oi jalo kansa Suomen maan Kun poikasesi...

"Aih! mikä se oli?" — pienoinen käsi laskeutui laulajan olkapäälle ja hellä ääni sanoi: "jopa löysin sinun, ilman lauluttasi olisin tuskin sinua löytänytkään täältä rämeen sisältä."

"Miks'et antanut minun olla rauhassa, Miina?" sanoi nuorukainen.

"Ei, nyt en sinua jätä rauhaan; sinun täytyy nyt jättää uneilemisesi ja tehdä minulle seuraa! Huomenna on sunnuntai ja Taavetin päivä! Äitisi kehoitti minua viemään nimipäivä-koristetta Mäkirannan Taavetille, sille isolle juopolle, ja käski etsiä sinua kumppanikseni. Olisinpa mielelläni lähtenyt sille huviretkelle, mutta...

"Tulenhan minä mielelläni", kiiruhti Kalle sanomaan, "käykäämme heti toimeen!"

"Meidän täytyy palata takaisin", sanoi Miina, "Valmistamaan koristusta äitisi kanssa."

Kalle toi metsästä vihannan pihlajan vesan, johon naiset sitoivat kukkaseppeleitä; keskelle koristetta asetettiin suuri kukka ja sen ympärille paperiin piirusti Kalle suurilla kirjaimilla sanat: "Taavetti Mäkirannalle. Onnea nimipäivällesi! Synti väijyy ovesi edessä, vaan älä anna sille ylitsesi valtaa, vaan hallitse sinä häntä!"

Koristus oli valmis. Kalle ja Miina lähtivät sitä viemään; kantaen koristetta lauleli Miina:

"Käki, Suomen lempilintu kuusessa se kukkuu; Kultastani vartoellen, etten saata nukkuu."

"Hih! nopeampaan, Kalle, että ehdimme ennen kuin Taavetti ylös nousee!"

"Ei siitä pelkoa, minä pelkään, ett'ei vaan olisi jossakin kapakassa!"

"Mitähän äitisi siinä tarkoitti, kun pani meidät viemään koristusta tuommoiselle juopolle?" kysyi Miina hetken päästä.

"Äiti toivoo vaikuttavansa jotakin hyvää Taavetissa, joka on tunteellinen mies!"

"Tunteellinen? ja ajaa vaimonsa ja lapsensa metsään susien seuraan, karhun syötiksi, semmoinen mies! Vaan mitäpä minä ymmärrän!" ja käydessä järven rannalla lauloi tyttö:

"Istun järven rannalla ja ajatukset juoksi, Yli soitten, kukkuloitten oman kullan luoksi. Järven sinipinnassa kun taivas siinä siinti; Kaunis on mun kultani, on muita kaunihimpi!"

"Mistä olet oppinut tuommoisia lauluja?" sanoi Kalle.

"Kyllä niitä maailmassa paljonkin oppii! Näitä opin rippikoulua käydessäni, Toivolan tytöiltä!"

"Semmoistako sinä opit rippikoulua köydessäsi?"

"Semmoista ja vielä paljon muuta lisäksi! Mutta heitä jo tuo tuumaileva muoto! Eihän sinua enää ollenkaan näe iloisella mielellä; aina olet vaan tuommoinen vakava tervaskanto. Ei puhetta, ei laulua sinulta kuule, muuta kuin jonkun itkuntapaisen veisuun. Nuo riivatut kirjat, joita Alpert herra sinulle lähettelee, ovat sinun tuommoiseksi saaneet!"

Kallen posket hehkuivat! "Olet ehkä oikeassa", sanoi hän, "kun sanot kirjain minun tehneen tällaiseksi. Jos en olisi ikänä kirjaa käteeni ottanut, olisin kai nyt toisenlainen: iloinen, kevytmielinen. Nyt olen lukenut yhtä ja toista, kirjani olen lukenut repaleiksi — yhtä kaikki — minä en voi toisia hankkia! Tahtoisin oppia paljon! turha tuuma, minä en voi! Älä kuitenkaan puhu niin halveksivasti kir..

"No äläs nyt sillä tavoin souda!" keskeytti Miina, "Sillä tavalla emme ikänä pääse Taavetin töllille!"

Kalle oli innostuksissaan soutanut veneen ihan väärään suuntaan. Vasta Miinan siitä huomautettua havaitsi hän erehdyksensä.

Tuttavamme ehtivät pian sille rannalle, missä Taavetin tölli oli; se oli yksinäinen pirtti-tönö mäen syrjässä. Päretikuilla ja tuohiliuskoiila tukitut akkunat, katon tasalle hajonnut savupiippu, ja tuulen rikki repimä pääty eivät suinkaan osoittaneet asukkaitten toimeliaisuutta ja hyvää toimeentuloa. Olipa vielä alempana pieni navetta ja Kuvuista huonosti kyhätty keittiö. Lähellä oli muutamia pellon tilkkuja, joissa kasvoi harvaa, kitukasvuista, ohdakkeiden yllättämää viljaa. Ainoastaan näköala oli kaunis, varsinkin näin kesä-aikana. Alempana lepäsi tyynessä kauneudessaan ihana Ruuhkajärvi monine vihantine saarinensa; etempänä näkyi lehteviä kukkuloita ja tummia havumetsiä, niin kauas kuin silmä kantoi. Näytti siltä kuin olisi tämä ihmispesä rakennettu tähän irvikuvaksi kauniisen luontoon.

Taavetti oli ennen ollut kunnon renki, uljas ja kaunis mies; suurimmaksi osaksi palveli hän samassa kartanossa kuin tuttavamme Mikko ja Pekkakin; samasta kartanosta sai hänkin torpan maat kartanon puoleiselta Ruuhkajärven rannalla. Ensinnä alkoi hän miehen lailla työskennellä uudella asunnollansa. Hänellä oli vähäinen summa vaimonsa perintörahoja, joilla saattoi elää ja työskennellä vapaasti; ja ihmeteltävällä tavalla edistyi torpan työt.

Taavetilla oli sentään yksi paha tapa, hän tahtoi aina toisinaan vähän ryypiskellä, ja päihtyneenä oli hän hurjapäinen. Tämä sattui kumminkin harvoin, eikä tehnyt suurta haittaa torpan edistymiselle. "Taavetti on miesten parhaita, kyllä hän pian tekee itsellensä aika kartanon", sanottiin kylässä.

Sattui silloin tulemaan hyinen halla, joka yhtenä yönä turmeli koko viljavan laihon, jättäen jälkeensä lakastuneet oljet. Hiljaa, sanaa virkkamatta katseli Taavetti aamulla viljasarkojaan; surullisena seisoi vaimo vieressä, huokaillen.

Silloin joutui Taavetti ankaraan raivoon, kirosi Jumalaa ja ihmisiä, kiristellen hampaitaan vihasta. Vaimo jätti kauhistuen miehensä kiroomaan ja meni huoneesen. Mutta kylää kohden kulki Taavetti, ja pian nähtiin hänen synkeä muotonsa kapakan akkunassa.

Askel oli astuttu, pitkä, kauhea askel, pois oikealta tieltä, hän ei ollut kylläksi vahva kantamaan murheen raskasta taakkaa; viimein haki hän lohdutusta väärältä taholta. Rukouksilla ja kyynelillä koitti vaimo saada miestänsä kapakasta, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä.

Taavetti ei sieltä lähtenyt, ennen kuin oli viimeisen penninsä kuluttanut; silloin palasi hän kyllä kotia, mutta ei ihmisenä, vaan raivoisana hulluna, niin että vaimo-paran täytyi metsän turviin paeta.

Kurjuuden päivät alkoivat nyt Mäkirannassa. Taavetti tosin teki useasti hyviä päätöksiä; mutta kaikki nämät rikkoi hän ja kaikki hänen ansionsa kulki kapakan kautta ulos maailmaan. Kärsivä vaimo koetti ensi aikoina ahkeralla työllä ansaita jotakin, mutta kun mies rupesi kuluttamaan hänenkin vähiä ansioitansa, raukesivat hänen voimansa kokonaan, ja hän vaipui tylsään saamattomuuteen.

Kurjuutta, sanoilla selittämätöntä, tuotti tällainen elämä torppaan. Kylästä lakkasi kuulumasta lause: "Taavetti on miesten parhaita"; oli jo kylliksi saatu tuntea Taavetin huonoja puolia.

Tällaiselle miehelle nyt vietiin nimipäivä-koristusta kauniina kesäyönä.

"Jää sinä tähän kiven luokse koristuksinesi!" sanoi Kalle Miinalle, astuessaan järven rantaa. "Minä käyn tuonne likemmäksi kuuntelemaan, nukutaanko torpassa, sillä saattaahan Taavetti olla juovuksissa ja pelätä koko tuumaamme!"

Kalle lähti kävelemään pirttiä kohden, mutta kovin hän hämmästyi, sillä hänen päästyään lähelle paiskattiin ovi auki aika vauhdilla, raivostunut miehen naama ilmestyi ovelle ja huusi korkealla äänellä: "Helvetin haaskat, mihinkä menette? Laittakaa itsenne kotia, taikka nakkaan teidät rammoiksi!" Samassa vedettiin ovi taas kiireesti kiinni. Kalle kyyristyi kannon taa ja lähti taas rantaan takaisin.

"Taavetti on jo viettänyt nimipäiväänsä tavallaan. Hän on kai ajanut vaimonsa ja lapsensa metsään, ja raivoaa nyt yksin huoneessa!" sanoi Kalle palattuaan.

"Ja minä en astu askeltakaan lähemmäksi tuota kölsää", sanoi Miina. "Onhan varsin hullua viedä koristetta tuommoiselle roistolle!"

"Hullulta kyllä se näyttää", sanoi Kalle, "mutta minä en kuitenkaan palaa takaisin ennen valkoista päivää, mutta tottapahan ennen nukkunee!"

"Kukas tietää, ja jos tuo rosvo saisi tietoa meidän täällä olostamme, niin meidän hukka perisi!"

"Ei hätää", sanoi Kalle, "on minulla jo luullakseni käsivarsissani siksi voimaa, että voin hallita juopunutta miestä, jos siksi tulisi!"

Vähän ajan päästä lähti Kalle taas tiedustelemaan, mitä nyt torpasta kuuluisi, ja päästyään seinukselle, kuuli hän ainoastaan raskasta kuorsaamista.

"Kyllä se jo nukkuu", sanoi hän palattuaan, "lähetään nyt vaan jo!"

"Saat viedä", sanoi Miina, "mutta minä en astu askeltakaan sinne käsin!"

"Missä lienee vaimo parka ja lapset?" sanoi Miina Kallen palattua. "Varmaankin jossakin kiven juurella kykkimässä, vartoen, kunnes hirviö nukkuisi!"

Kalle ei puhunut mitään, kipeästi koski hänenkin hellään sydämmeensä näitten ihmisten kurja elämä.

He lykkäsivät taas veneen vesille, istuivat rinnakkain soutolaudalle ja hiljakseen liukui vene järven tyynellä pinnalla; sydänyön aika oli jo ohitse.

Tietäähän jokainen Suomalainen, miten kaunis on valoisa kesä-yö Suomen ihanilla järvillä! Souda silloin ystäväsi kanssa kukkivien saarien ohitse ja tunnetpa mielessäsi, että on tässä maailmassa, tässä murhetten laaksossa jotain mieltä lumoavaa!

Hiljalleen liukui vene järven pinnalla, aina hiljempaa ja hiljempaa, kunnes kokonaan seisahtui. Kauniin kesäisen yön hurmaava vaikutus, oli ylenmäärin ihastuttanut nuorukaisen tuntehikkaan mielen. Hän tunsi sydämmessään niin erinomaisen helliä tunteita, hän olisi tahtonut syliinsä sulkea koko maailman kaikkine hyvine ja pahoine ihmisineen.

Vaienneet olivat Miinankin heleät laulut, vilkkaat silmät olivat nyt alaspäin luotuina, kasvoille oli noussut heleät ruusut. Hiljaan kallisti hän päänsä ystävänsä rajusti lykkivälle rinnalle ja kuiskasi:

"Oi Kalle! älä suutu minuun koskaan; minä olen niin vallaton ja paha; luontoni on paha, semmoinen!"

Hiljainen vastaus kuului: "kuinka voisin sinuun suuttua, joka olet minulle rakkain koko maailmassa!"

Varmaankaan ei Ruuhkajärvi ikänä ollut kantanut mitään onnellisempaa soutelija-paria!

Päivän ruhtinas kultaa jo Santaselän vuorenhuippuja, saarten nyppylöiltä kuuluu jo lintuin laulua ja kalat alkavat leikitellä järven pinnalla.

Nuorukainen tarttui airoihin voimakkain käsin ja tuimaa vauhtia kiitää taas vene eteenpäin. Soutajan vieressä istuu tyttö, ilon väre leikittelee hymyilevillä huulilla, sinisilmissä näkyy entinen vilkkaus, kuuluupa hiljainen laulukin:

"Kukkasista ruusun laitan kullan kämmenelle; Ehk' on sekin joku ilo nuoren sydämmelle! Linnut laulaa, käet kuk...

"Heih! kas sitä kuin peljästyin! tulipa se ranta äkkiä! Olisin vielä mieluummin ollut tuolla järvellä, siellä oli niin ihanaa, hauskaa!"

"Ihanaa, hauskaa", kertoili Kalle, "ihanaa, suloista! Tätä yötä en ikänä unhota!"

"Lähtekäämme jo kiireesti kotia", sanoi Miina, "että ehdimme vielä vähäisen nukahtaa!"

"Lähde sinä! Minä jään vielä hetkiseksi tänne järven rantaan, täällä on niin suloista!"

"Suloista", kertoili Miina astuessaan polkua pitkin. Pari kirkasta kyyneltä ilmestyi onnellisen tytön silmiin. "Minkätähden itken", puhui hän itselleen, "olenhan minä niin onnellinen, niin!"

Jo ehti Miina kotipihaan. Hetkiseksi jäi hän katsomaan, miten eläimet rauhallisesti märehtivät. Sitten astui hän pieneen aittaansa, jossa hänellä oli kesävuoteensa. Ovi narahti hieman; sen kuuli vuoteellensa valpas äiti Maija: "Hulluja tuumia, eivät suo lapsille yön rauhaa", mumisi hän kylkeään kääntäen.

Miina nukkui kauniisiin unelmiin ja heräsi vasta kun päivä jo paistoi korkealla taivaalla.

Kalle istui järven rannalla, kukkivan pihlajan juurella. Hänen silmänsä olivat luotuina yli järven, jonka pinnalla vielä yön hämäryys asui. Mutta aamu auringon valossa loistivat Koiranummen ihanat lehdot ja Santaselän honkaiset kupeet. Jopa ehtivät päivän säteet nuoreen pihlajaankin, järven rannalle; sen kukat aukenivat, ja pian oli koko puu yhtenä valkoisena kukkaryhmänä. Sattumuksesta lensi puuhun vähäinen laulurastas, sijoitti itsensä kukkaryhmän väliin, ja kohta kaikui pihlajasta iloinen liverrys. Kalle katseli ihastuneena kukkivaa puuta ja pientä laulajaa sen oksalla, ja jota kauvemmin hän katseli, sitä enemmän unohtui häneltä maailma; unohtuivat kirjat, raukesi polttava opin halu, kaikki murheet, ilot ja lemmet sulivat yhdeksi ihanaksi sopusoinnuksi. Viimein unhottui kaikki; hän ei nähnyt enää pihlajaakaan, eikä laulajaa sen oksalla, hän vaipui suloiseen uneen.

Vielä lauloi laulaja pihlajassa univirttä väsyneelle nuorukaiselle, vieno tuulen löyhäys pudotti kukista hienoa lunta hänen hymyileville kasvoillensa; näytti kuin ihana luonto olisi lempinyt nuorukaista, luonnon helmassa kasvanutta.

Aamulla herättyään katseli Alamaan Mikko kummastellen ympärillensä, kun ei nähnytkään poikaansa kotona. "Olisihan jo pitänyt ehtiä", puhui hän, "johan on päivääkin kappale kulunut!" Hieman levottomana kävi hän järven rannalle katsomaan, vieläkö olisivat matkalla. Siellä näki hän veneen maalle vedetyksi, mutta kummakseen ei nähnyt mitään muuta. Katseltuaan ympärillensä, huomasi hän viimein Kallen nukkuvan pihlajan juurella, iloinen hymy kauniilla kasvoilla. Kauan katseli Mikko poikansa rotevia jäseniä ja kauniita kasvoja. Viimein kävivät hänen silmänsä kosteiksi, hän pyyhki niitä hihasellaan ja kääntyi, pois, jättäen nuorukaisen rauhassa nukkumaan.

Kallen herättyä paistoi jo aurinko kuumasti ja pusersi hikihelmiä otsalle: "olen nukkunut kauan, mitähän vanhempani lienevät ajatelleet tästä tavattomasta viipymisestä?" puhui hän itsekseen. Hän kulki kiireesti läpi heinäisen niityn, jonka tuuheessa ruohossa vielä kastehelmet kimaltelivat, siitä pitkin pellon pientaretta riihimäelle ja pian seisoi hän kotipihassa.

Siellä istui Mikko naapurinsa Pekan kanssa, tuuhean koivun alla, veräjällä seisoi Mäen Maiju pyhävaatteissaan, vartoen Kerttua kanssaan kirkkoon.

"Kas, tuossahan se on Kalle poikakin", huudahti Pekka kesken puheitaan, huomattuaan tulijan. "On maar' sillä nuorella miehellä reisut ja reisut, paha vaan, kun on niin pitkät kylämatkat, että tulee puolipäivä, ennenkuin ehtii kotiin. Muita pianpa poika perehtyikin nuoren miehen elämään; eilen hän vasta siihen arvoon ylenikin. Mutta taitaa pojasta tulla mies", jatkoi Pekka, "alku maksaa, hi hi hi!"

Kalle vaan myhähteli Pekan puheisin; hän oli kyllin hänen ilveilemisiinsä tottunut.

Astuipa Kerttukin ulos kammaristaan, keveässä kesäpukimessa, virsikirja kainalossa. "Missä olet näin kauvan viipynyt?" kysyi hän Kallelta.

"Katselin tuolla järven rannalla auringon ihanata nousua ja nukuin niin, etten herännyt ennen kuin vasta äsken", vastasi Kalle vakavana.

Äiti loi poikaansa katseen, täynnä äidillistä lempeä. "Meneppäs nyt, poikani, suurukselle!" sanoi hän ja läksi Maijan perään.

"Kyllä kai hän muka on järven rannalla maannut", ilveili Pekka, "sitä kyllä! Mutta kylläpä tuo osaa vekallella!"

Siirrymme nyt hetkiseksi kurjuuden kotiin, Mäkirantaan. Taavetin oli täytynyt jättää kapakka, koska krouvari ei enää antanut ryyppyäkään velaksi. Kiukkuisena läksi mies kotiansa, katsomaan, löytyisikö siellä vielä jotakin, millä saisi ryypyn heltiämään; mutta turha toivo, siellä ei ollut mitään, ei leivän palaakaan. Silloin joutui hän raivoon, ja hädintuskin voivat vaimo ja lapset henkensä pelastaa, pakenemalla. Vaimo päätti nyt lähteä ihmisiltä apua etsimään itsellensä ja nälkää näkeville lapsilleen, ja jättää torpan, vaikka ijäksi päiväksi.

Mutta pirtissä kiroili mies, kiroili ja sadatteli kauheasti, kunnes viina ja väsymys painoivat hänen raskaasen uneen. Päivä oli jo puolessa, kun hän viimein heräsi unestaan: kovasti kivisteli päätä, kun hän synkän näköisenä istui kurjan olkivuoteensa laidalla. Edessään näki hän rikotun jakkaran ja kumotun pöydän, ainoat huonekalut torpassa, ja hän tiesi, miksi ne niin olivat. Mutta vaimostaan ja lapsistaan ei hän nähnyt jälkeäkään; himmeästi muisti hän yöllistä menoansa ja tuska hirveä hänen käsitti.

Ei milloinkaan ollut omatuntonsa niin kauheasti kannellut. Koko hänen ruumiinsa vapisi, tuskissaan hosui hän tyhjää ilmaa käsillään ja huuteli surkeasti. "Kurjuutta", lausuili hän, "suurinta kurjuutta! omaa tekoani! Tänä päivänä on nimipäiväni, luulen ma. Näin vietän minä nimipäivääni! Tyhjyyttä joka paikassa, vaimo ja lapset tiellä tietämättömällä."

"Äkkiä kävivät hänen kasvonsa tuhan harmaiksi. Kiireesti rupesi hän etsimään jotakin ja löysi nurkasta lyhyen pätkän huonoa nuoraa. Tuo ei miestä pidätä, eipä suinkaan, haa, ha, ha, haa", nauroi hän kamalasti. "Mutta järvi on syvä, sinne nyt oitis — haa."