Part 2

Tuolloin tällöin kuului suden kammottava ulvonta, mutta Mikko ei tuota peljännyt. Hän oli teroittanut seipään kävelykepikseen; sillä ja vankoilla käsivarsillaan tiesi hän torjuvansa pedot päältään. Kotia omaistensa luokse paloi hänen mielensä. Hän tiesi siellä löytyvän kipua ja köyhyyttä, vaikka tosin ei hänelläkään ollut suuria tuomisia; mutta siellä löytyi sentään niin paljo lempeä ja lämpöä, niin paljo hyvää ja rakasta.

Jo pian ehti Mikko köyhiin kotinsa lämpöiseen suojaan, siellä kohtasi hän rakkaan vaimonsa ahkerassa työssä ja pienen poikansa terveenä ja iloisena. Se häntä vähiin suretti, ett'ei hänellä ollut tuomisiksi sen enempää; mutta nähdessään, miten iloinen ja tyytyväinen vaimonsa oli, haihtui surut kokonaan.

Heti läksi Mikko Pekan asunnolle. Surullinen näkö kohtasi häntä siellä: Pekka oli hänen poissa ollessaan tullut yhä huonommaksi ja makasi melkein tunnotonna, ja vaimo istui vuoteen vieressä täynnä tuskaa ja toivottomuutta; ilo ja leikillisyys oli Pekan hauskasta kodista kadonnut ja sijaan astunut synkkä murhe.

Ystävällisesti ojensi Mikko heille pakkasessa kylmettyneen kätensä. Sairas koetti sitä tavoitella: "ei minulla enää taidakkaan olla monta päivää elettävänä; mitenkä sitten vaimoni ja lapseni käynee?" sanoi hän.

"Älkäämme toivottomuuteen vaipuko!" sanoi Mikko. "Kaupungeissa käydessäni kävin erään hyväksi tunnetun lääkärin luona; hänelle kun juttelin tautisi laadun, antoi hän minulle lääkkeitä ja sanoi: 'mies ehkä paranee, jahka vaan käytetään nämät lääkkeet neuvoni mukaan!'"

"Tässä on myös vähän parempaa ravintoa sairaalle", sanoi Mikko ojentain Maijalle pienen mytyn. "Käyttäkää sitä säästävästi, sillä enpä nyt tiedä, mistä toista saada."

Mikon lähdettyä puhkesi Maija itkemään; häntä kovin liikutti tuollainen ansaitsematon ystävyys, eikä hän nyt osannut muuta kuin rukoilla Jumalaa palkitsemaan Mikolle vaivojaan.

Jättäen naapurinsa hyvään toivoon, lähti Mikko kotiansa.

Kun hän ehti porstuaan, kuului sisältä pojan ääni sanovan: "Eipä isä tuonutkaan makeeta kakkoo."

"Ei ollut tehtynä", kuului toinen ääni.

"Miks'ei isä tuo hyvää leipää, en minä saa tätä syödyksi", kuului taas lapsen itkevä soperrus.

"Isä ei saa", kuului silloin toinenkin itkevä ääni.

Mikon käsi jähmettyi oven ripaan. Ensi kerran kävi hänen mielensä synkäksi, toivottomaksi: hän ei parhaalla tahdollaankaan voinut hankkia edes kunnollista leipää rakkaille omaisillensa, tämä koski kovasti hänen lempeään, vaikka lujaan mieleensä.

Hän avasi oven ja istui tuskan valtaamana rahille lakan viereen. Kaikki toivo oli häneltä kadonnut, ajatuksensa seisahtunut. Hän näki edessään vaan kurjuutta ja kyyneleitä, eikä tuon kurjuuden takaa haamoittanut yhtäkään valon pilkkua.

Kiireesti pyyhki Kerttu kyyneleet silmistänsä, mutta kovinpa hän hämmästyi nähdessään miehensä epätoivoisin katsein tuijottavan laattiaan. Köyhyyttä, huonoa ravintoa ja raskasta työtä voi Mikko kyllä kestää; mutta kuullessaan itkevän sen, jota enin maailmassa rakasti, ja luullessaan häntä onnettomaksi, tunsi hän sydämmensä murtuvan.

Mutta löytyi yksi olento, joka voi Mikkoa epätoivossaan lohduttaa: rakastavan naisen lumoovalla voimalla tarttui Kerttu miehensä vapiseviin käsiin, puhuen lempeällä äänellä:

"Ah, Mikko, sinä et saa suruun vaipua, olethan meille kaikki kaikessa, vielä taistelkaamme, vielä toivokaamme, kenties saamme vielä parempia päiviä."

Vähitellen palasi Mikon kasvoille entinen vakavuus, hän silmäili taas rohkeasti ympärillensä. "Kerttuseni", hän sanoi "minä kuulin sinun itkevän, luulin sinua kokonaan onnettomaksi, ja se oli viedä järkeni."

"Onneton en ole niin kauvan, kuin sinä olet minulla", sanoi Kerttu, "mutta sitä itkin, kun sinulla on niin paljo huolta, ett'ei yön lepoa!"

Kahden on raskaampikin taakka keveä kantaa, toisin sitä vastoin käy siinä, missä toinen yhä lisää painoa kuormaan, siinä on vahvimmankin sortuminen.

Mikko oli saanut entisen rohkeutensa; hän lepäsi yönsä rauhallisna. Aamulla varhain oli hän taas liikkeellä, otti pyssyn olallensa, sukset seinältä jalkainsa alle ja läksi metsälle hiihtämään.

Metso istui kuusen oksalla aamuisen kuun valossa rauhallisna, pelotonna. Ympärillä vallitsi tyyni talven kolkkous. Ainoastaan pakkasen vaikutuksesta tuontuostakin syntyvä räiske puitten oksissa häiritsi kuoleman kaltaista hiljaisuutta. Se oli niin tavallista, siihen oli metso tottunut. Mutta mikä lienee tuo kummallinen, suhiseva ääni? Metso kurottaa kaulaansa ja ääntää "ko, ko, koko!" Outo ääni lakkaa kuulumasta, multa metso on rauhaton ja katselee ympärillensä. Viimein keksii hän läheisen puun juurella jotakin outoa mustaa, hän levittää siipensä lentoon. Samassa kuuluu kimeä paukaus, ja metsän poika makaa kuolleena maassa. Tyytyväisenä pistää metsämies saaliinsa laukkuun ja rientää edelleen.

Näin osoitteli Mikko metsän läpi kohti kartanoa, metsästys onnistui tänä aamuna harvinaisen hyvin. Linnut, jotka koko syystalven olivat kadoksissa, näyttivät palanneen takaisin. Mikko tiesi herra patruunalta saavansa linnuistaan hyvät hinnat; senpä tähden liukuivatkin sukset niin liukkaasti, sentähden silmät olivat niin tarkat ja käsi vakava.

Kartanossa kertoili Mikko heidän tukalista oloistaan ja Pekan sairaudesta. Siitä alkaen sai hän aina apua työtä vastaan ja muutenkin. Uusi kevät toi mukanaan parempia päiviä.

Lääkäri ei Mikolle ollut turhia jutellut, kun arveli Pekan paranevan, sillä ruvettuaan lääkkeitä käyttämään, rupesi hän vähitellen paranemaankin. Kevätpuolla oli Pekka jo niin voimistunut, että voi jättää sängyn; hän oli nyt aivan terve, mutta vielä kovin voimaton. Mikolla ja Maijalla oli täysi työ pitäessään häntä alallaan, kunnes ehtisi voimistua; hän tahtoi uhallakin työhön ryhtyä.

"Onpa sitä jo kylläkin tullut maattua", tuumaili Pekka, "jos ei tuolla makaamisella jaksa, niin sitten ei jaksa ollenkaan!" Kerran hän, vaimonsa kielloista huolimatta, sieppasi kirveen olallensa ja lähti metsälle. Hän oli nyt jo mielestään kyllin voimakas ja terve, mutta tuokion matkan päässä loppuivatkin hänen voimansa niin, ett'ei hän voinutkaan palata kotia.

Kosk'ei miestä kuulunut, tuli Maija pian levottomaksi ja läksi käymään hänen jälkiänsä myöten metsään. Vähän matkaa käytyään näkikin hän Pekan istumassa kuusen juurella, allensa oli hän karsinut vähäisen havuja; siinä istui mies levollisena, veitsellään närhien jotakin lusikan tapaista.

Hieno hymy ilmestyi Pekan kuulille nähtyään vaimonsa; "mitä muorilla nyt metsään on asiaa?" sanoi hän.

"Ei mitään liikoja", vastasi Maija, aikoen kääntyä takaisin.

Pekka silloin huutamaan: "äläs jätä, autas minuakin täältä pois, näethän, että on minulla raskas työ tämän lusikan kanssa, olen niin kovin väsynyt!"

"Mitäs tänne tulit, kun kielsin", torui Maija, "ole täällä nyt susien syöttönä!"

"Äläs nyt sentään niin kova ole, ettäs minun tänne susille jätät; mistäs sitten luulet miehen saavas," jutteli Pekka.

Taluttaen miestään kädestä käveli Maija, ehtimiseen toruen: "kyllä ne nyt hukkaan meni koko paranemisen toiveet; kyllä siitä taas saat maata vuoteen omana!"

"Olehan nyt", vastaa Pekka, "kun kerran kotia pääsen, kyllä siellä pysynkin!"

Suven tullen tointui Pekka entiselleen ja ryhtyi taas töihin ja toimiin.

Kovimmat ajat olivat nyt ohitse. Tosin kävi halla edeskinpäin vieraana, mutta usiasti jätti hän torppareille jotakin korjattavaa; kovina aikoina olivat he oppineet säästäväisiksi, ja niin tulivat he hyvin toimeen.

Kertomuksemme aikoina ovat he jo päässeet jommoiseenkin varallisuuteen: ankaralla työnteolla ovat he saaneet kokoon niin paljon, että ovat hankkineet hevosen, jolla voivat maansa muokata ja muut tarpeelliset ajotyöt toimittaa. Hevonen on oikeastaan Mikon, vaikka sitä molemmat yhtäläisesti käyttävät; tamma on nyt toisellaisessa kunnossa kuin Pekan ennen aikoin.

Rauhallinen mieli ja tyytyväisyys vähään ovat ne ominaisuudet, jotka torppareilla on perintönä kuluneista kovista ajoista. He ovat oppineet luottamaan Jumalaan ja omain kättensä voimaan, ja se luja ystävyys, joka vallitsee heidän välillään, on vahvistunut niinä aikoina, jolloin elämän raskaat huolet liittivät heidän tavallista lujemmin toisiinsa.

* * * * *

Siirrymme tämän poikkeuksen jälkeen taas kertomukseemme.

Aamulla varhain Juhannuksen jälkeisenä päivänä, olivat miehet jalkeilla; yksissä lähtivät he kartanoon työhön. Aurinko ei ollut vielä noussut, kun he lykkäsivät veneen vesille; aikaisin piti uutis-asukkaan olla liikkeellä, jos mieli ehtiä oikeaan aikaan kartanoon. Auringon ensi säteet tervehtivät takamaan miehiä heidän järvellä soutaissaan; he paljastivat päänsä ja pian kaikui vahvat aamuvirren säveleet Ruuhkajärven tyyneellä pinnalla.

"Muistui taas mieleeni", sanoi sen jälkeen Pekka, "minne lienee joutunut tuo kartanon nuori herra! Sepäs oli hauska poika, se! Monesti hän minulle sanoi: älkääpäs nyt, Pekka, noin huoliko työtä hosua; istutaan tähän ja jutellaan vähän, tehkööt isot miehet työtä!" Niin se poika sanoi, ja sitten iltasella oli hänellä aina meille antamista. "Pekka tarvitsee, hän puhui enemmän kuin muut."

"Ja Mikko tarvitsee, hän teki työtä enemmän kuin muut! Nyt on hän ollut kaksi vuotta poissa; sanotaan hänen käyvän koulua, mutta mitä varten? Olisipa hän jo herra muutenkin?"

"Ainahan niiden herrain pitää koulua käydä", sanoi Mikko, "multa nytpä lieneekin Alpert herra kotona, nyt on kesälupa. Mennä vuonna oleskeli hän kesän jossakin enonsa luona, mutta eilen puhui Vuorelan Matti, että hän nyt on kotona."

"Souda sitten veikkonen", sanoi Pekka iloissaan, "minä niin mielelläni tahtoisin nähdä sitä hauskaa poikaa, millaiseksi lie muuttunut, mahtaneeko jo olla ylpeä niinkuin muutkin herrat?"

"Mielelläni minäkin häntä näkisin", sanoi Mikko; "viime suvena kun hänen pikimmältään näin, antoi hän minulle tuon hauskan kirjan, 'Kultalan kylän', jonka Kalle nyt ulkoa osaa, ja kun hän näki, että mieleni oli hyvä, kysyi hän: 'pidättekö kirjallisuudesta?' Kun minä sanoin pitäväni kirjoista ja sanoin, että poikanikin on halukas lukemaan, lupasi hän toisella kertaa tuoda enemmän."

"Ja varmaankin hän tuo", tokaisi Pekka, ja rupesi rallittamaan jonkummoista tahtia, käyttäen airojaan sen mukaan. Tässä tohussaan hän joskus ryöpäytti vettä Mikon silmille, ja kun tämä häntä siitä muistutti, nauroi hän vaan. "Ei tee haittaa, vaikka hiukan virutankin poskias. Tosin et enää ole nuori mies, mutta täytyyhän kuitenkin näyttää vähän pulskilta, ettei luultaisi metsän poikain nälkää näkevän!"

Samassa tölmäsi vene rantaan ja miehet läksivät astumaan.

Toisen päivän illalla istuivat Kerttu ja Maija Mikon torpalla, pihassa koivun alla. He olivat toimittaneet päivän askareet ja istuivat nyt vartoen miehiä kotia tulemaan.

Jopa kuuluikin Pekan iloinen vihellys peltotieltä ja kohta astuivat miehet pihaan.

"Vielähän täälläkin eletään", sanoi Pekka, "ja vielä näin myöhään valveella. Ja sinäkin, pikku Miinaseni", sanoi hän tytölle, joka kiipesi hänen kaulaansa; "eikö sinun jo, lapseni, unikaan ole?"

"Tässä on sinulle, Kalle, jotakin, jota voitte yhdessä Miinan kanssa käyttää", sanoi Mikko, vetäen povestaan vähäisen mytyn.

"Kirjoja, äiti, kirjoja", huudahti Kalle, hypäten kohoksi ilosta, "mistä olet, isä, saanut kirjoja?"

"Kartanon nuori herra nämät antoi, toivoen, että sinusta tulisi kunnon mies, ja lupasi itsekin tulla sinua katsomaan tänä kesänä", sanoi Mikko.

Kalle tahtoi kohta ruveta lukemaan kirjojaan. Hän ei ymmärtänyt, miksi hänen täytyisi maata, eipä hänen ollut unikaan! Mutta levolle hänen täytyi kumminkin ruveta, vaan sittenkin näki hän unta uusista kauniista kirjoista, hän puhui unissaan ja oli levoton.

Ennen auringon nousua oli Kalle valveilla lukemassa. Ei hän muistanut suurusta eikä huomannut ajan kulua, yhäti hän vaan luki. Nuoressa pojassa oli aikaisin herännyt opin halu, se oli hänen luonteensa; paha vaan, että oli syntynyt asemaan, joka ei oikeastaan hänelle sopinut.

Pekka ei voinut kylliksi ylistellä tuota kartanon nuorta herraa; sehän nyt vasta oli ystävällinen mies! "Heti aamulla tuli hän pellolle", kertoili Pekka, "ystävällisesti puristi hän työmiesten savisia käsiä; huomasipa hän viimein minunkin vähä-arvoisen ja niin hän puristi kättäni, että olin nurin kaatua. 'Mitenkäs nyt metsän pojat jaksavat?' hän kysyi, ja minä vastasin: 'hyvin! siellä saadaan nyt jo viljaakin, ettei tarvitse muuta kuin syödä vaan.' Mikon kanssa juttelivat he kauan, ja kun Mikko ilmoitti ilonsa siitä, että herrasmieskin pitää köyhää torpparia ihmisenä ja kansalaisena, erosi hän meistä nähtävästi liikutettuna. Hän lupasi joskus tulla katsomaan meidän asunnoltamme, saa nähdä tuleeko?"

Näin puhui Pekka myöhään yöhön, siksi kuin uni viimeinkin lopetti keskustelun.

Eräänä kauniina Elokuun päivänä soutelee kolme miestä ja vähäinen poika isonlaisella veneellä Ruuhkajärven pintaa. Veneessä on raippoja, nuoria ja koukkuja, näyttävät olevan kalastamassa, ongella. Tässä on vanhat tuttavamme Mikko ja Pekka, sekä Kalle poika; yksi nähtävästi on herrasmies, nuoruuden kukoistuksessa. Hän on kohtalaisen pitkä, vaaleanverevä, kaunis nuorukainen, katsanto vilkas ja tulinen, mutta samalla iloinen ja lempeä. Hyvin hän näyttää viihtyvän tässä seurassa; hän nauraa ja juttelee miesten kanssa, ja opettaa värsyjä Kalle pojalle.

"Tuhat tulimmainen! eipä minun onkeeni tule mitään", sanoo herra toisinaan, ja nykäisee maltittomasti onkeansa.

"Ei, ei sillä tavalla", sanoo Pekka, "onkija ei saa olla maltiton, antakaas korjaan vähän syöttiä! no, eiköhän nyt tule?"

Tulipa jo herrankin onkeen kelpo kala, mutta tottumaton kun hän oli, ja maltiton, lentikin kala yli veneen.

"Oh! ei niin rajusti," sanoi Pekka, "mutta näin", lisää hän ja samassa lompsahti kala veneesen.

Pekka oli nyt oikein omassa elementissään; onkiminen oli hänen oikiata mielityötään, vaikka hän harvoin joutui sitä tekemään. Nyt oli kartanon nuori herra tullut veneitten kanssa kalastelemaan, käskenyt hänen ja Mikon kanssaan ja sanonut sillä tulevan tämänviikkoiset veropäivät tehdyksi. Kas, sepä vasta hauskaa, saada istua päiväkauden ongella ja kuitenkin tuli päivätyö tehtyä!

"Jos vielä tässä tällä tavoin nostelemme kaloja jonkun aikaa, niin pian rupee käymään kuin kaimamiehen Kristuksen aikaan; mutta näkyyhän tuolla Suonpään Wilppukin ruuhinensa, kyllä se auttaa", jutteli Pekka.

"Mikä Suonpään Wilppu", kysyi Alpert herra. "Olen ennenkin kuullut kerrottavan jostakin Wilpusta."

"Se Suonpään vaari, meidän aikakautemme suurin profeetta, se, joka ennen nuorempana, kun häntä lukemaan tahdottiin, tuumi: 'järjellisen ihmisen ei tarvitse tehdä tuommoisia herrojen temppuja, paljon parempi on mennä järvelle ja vetää muutama ahven syödäkseen!'"

"Eikö siis mies ole koskaan lukenut?" kysyi Alpert herra.

"Eipä sanottavasti. Nuoruutensa aikana ei hän millään ehdolla ottanut kirjaa käteensä; 'ei vaikka joka perjantai aidanseipääsen hirtettäisiin', sanoi hän. Mutta tutustuipa hän aikaa voittain erään vanhan piian kanssa ja silloin rupesi hänen mielensä tekemään naimiseen, mutta eipä se ollut mahdollista, piti ensin olla ripillä käypä mies. Silloin tapahtui kummia: Wilppu rupesi käymään lukukoulua morsiamensa luona ja niin pitkälle kävi, että pääsi ripille ja sai vaimon. Mutta pian kuoli vaimo ja Wilppu heitti lukemiset, lukukinkerit ja ripillä käymiset sikseen, ja sitten tuli hänestä profeetta."

"Olisipa hauska nähdä tuota omituista miestä," sanoi Alpert.

"Kyllä kai," sanoi Pekka, "mutta ei se ole niin vallan helppoa, sillä teidän laatuisia miehiä hän ei kärsi; kuitenkin jos teillä on tupakkaa, niin taitaa tuo olla mahdollista!"

"Olisihan mulla sikaria, jos se auttaisi?"

Sillä välin oli synkkiä pilviä kokoontunut taivaalle, ilma kävi tukahuttavan kuumaksi, hyönteiset surisivat ja salama leikitteli pilven partaalla.

"Ukkosenilma lähenee", sanoi Mikko, "koettakaamme päästä aikanaan suojaan!"

"Ja niinkö jää meidän tuttavuutemme Wilpun kanssa?" sanoi Alpert. "Koettakaamme saada ukkoa mukaan!"

"Sehän olisikin paras!" He käänsivät veneensä kotirantaan päin ja soutivat kiirettä vauhtia; ilma kävi hämäräksi ja ukkonen jyrisi pilvissä.

Alpertherra kertoili Kallelle maista, kansoista ja kaupungeista ja Kalle kuulteli tuskin hengittäin; hän piti herraa jonakin korkeampana olentona ja jokainen sana painui hänen muistiinsa niinkuin lukittu.

Ukko Wilppu istui ruuhessaan synkän näköisenä ja mutisi: "tuhannen pirua! olis tässä ollut jommoinenkin kalan saalis, mutta siihen hän nyt taas tuli kolistelemaan." Samassa kiiti vene lähelle ja laineet häiläyttivät ukon ruuhta. "Riivatun mustatakit", ärjäsi hän, "kaadattehan ruuhenikin tuolla mokomalla laivallanne, olisihan teillä ollut vettä soutaa edempääkin!"

"Mutta asia onkin semmoinen", alkoi Pekka, "että aikomuksemme oli teitä pyytää kanssamme juttelemaan, ja tupakoimaan, koska nyt on tulossa raju ilmakin!"

"Raju-ilmako? tuskinpa", mumisi Wilppu, "no eihän tuo olisi niinkään hullua, tunti sinne tai tänne!"

"Tulkaa mukaan kaikin mokomin," huusi Mikko veneen kulkiessa rantaa kohden.

"Tulenko mukaan, kyllä kai, eihän tuon ole niin kiirettä", mumisi Wilppu. "Tupakoimaan, sanoi Pekka; niin kyllä, eihän olisi hullumpaa. Mistä lienevät veneesensä saaneet tuommoisen herra rentun? Kyllä miesparat on huonoilla teillä!"

Rantaan kun ehtivät, tuntui jo muutamia voimakkaita tuulen puuskia, kuului kovia jyräyksiä, tipahteli yksinäisiä vesipisaroitakin. Mikko katsoi järvelle: "totta tosiaan, Wilppu kääntää ruuhtaan tänne käsin!"

"Mutta miten hänen käy?" sanoi Alpertti, "voihan myrsky viedä miehen ruuhineen päivineen!"

"Ei hätää", sanoi Pekka, "kyllä Wilppu ruuhensa ohjaa, vaikka koskesta alas."

Matkalla jutteli Alpertti Kallelle ukkosesta ja ukontulista, ja Kalle kuulteli, niin ett'ei tällä kertaa muistanut ensinkään pelätä ukkosen jyrinää. Kun ehdittiin Mikon asunnolle, puhkesi raju-ilma täyteen vauhtiinsa: tuuli lennätteli kuivaa multaa ja lastuja ympäri peltoa, ankarat jyräykset tärisyttivät maata ja sormenpään kokoisia vesipisaroita alkoi tippua. Pian oli ilma yhtenä vesivirtana, hetkessä syntyi pihalle isoja vesilammikoita ja pieniä puroja, jotka kuljettivat myötäänsä kaikenlaisia rikkoja. Silloin näkyi pihassa läpi vesitulvan mies vakavana käyskelevän huonetta kohden.

"Herran tähden", huudahti Kerttu, "kuka tuolla ulkona kävelee tuollaisessa ilmassa?"

"Wilppuhan se on", sanoi Pekka, "mitähän nyt ukko sanonee tuosta liotuksesta?"

Samassa astui ovesta sisälle kummallisen näköinen olento: Pitkät vanuneet hiukset, jotka tuskin kymmeneen vuoteen olivat saksia tai kampaa nähneet, riippuivat pitkinä suortuvina niskassa ja jokaisesta suortuvasta juoksi vähäinen vesivirta. Pitkä, likainen mekko kahisi ja rapisi kuin tuohi, ryppyiset kasvot olivat vääntyneet entistäkin ankarampaan muotoon. Hän seisoi oven suussa, pitkä vartalo köyristyneenä, puristellen sanaa sanomatta vettä pois ryysyistänsä.

"Mitäs Wilppu siellä niin oven suussa seisoo?", sanoi Mikko, "tulkaa tänne peränpuoleen istumaan! Onhan siellä oikein ankara Jumalan ilma!"

"Mitä! Jumalan ilmako?", sanoi ukko suuttuneena ylellisestä kastumisesta. "Siellähän on oikein peijakkaan ilma, järvellä se jo minun saavutti ja heitteli ruuhtani niinkuin lastua, en parhaallakaan soutamisella tahtonut päästä rantaan! Suutuinpa tuosta viimein, lakkasin soutamasta ja tuumasin: vieköön nyt koko purtilon järven pohjaan! Kun sitten hiukan manasin, hellitti ilma siksi, että pääsin maalle. Ilmassa on häijyt henget valloillaan, ne siellä jyskii, hakkaa ja kolistelee, että huono ihminen henkeänsä pelkää!"

"Puhuttehan nyt vähän jumalattomasti, Wilppu", muistutti Kerttu.

"Minäkö jumalattomasti? Olenhan minä jo siksi mies, etten rupea tässä ristissä käsin siunailemaan! Mutta uskottekos", jatkoi Wilppu ja oikasi vartalonsa suoraksi, "uskottekos, että minä, vaikka vaan tämmöinen äijä, voin lakkauttaa tuon riivatun jytinän ja jyskeen!"

"Kyllähän tuo on uskottavaa," sanoi Pekka, "mutta huolisimmeko tuosta! Olemmehan täällä sateen suojassa, annetaan pitää peliänsä niin kauan kuin tahtoo!"

Mikko sillä välin haki tupakat ja tarjosi Wilpulle. Nyt rupesi ukko koperoimaan housunsa taskuja ja löysi siellä mustan, varrettoman nysän; sitte haki hän tulukset ja monen vaikean kokeen perästä sai hän viimein palavan taulapalan piippunsa päälle. Vähitellen rupesi ankaruus katoamaan ukon kasvoista, hän istui tyytyväisenä, poltellen nysäänsä, ja unhottain raju-ilmat ja muut vastukset.

Ukkosen vähän lakattua, laittoi Kerttu puolisen, pulskimman, mitä tässä torpassa ennen oli nautittu, ja miehet istuivat syömään. Kutsuttiinpa nyt Wilppuakin, mutta siinäpä oli työ, ennenkuin hän saatiin tulemaan. "Hän ei muka ollut mikään nälkäinen, eikä hän tarvinnut täällä syödä." Mutta Mikko selitti, että muuten vaan heidän mieliksi, ja haki kaapista pullon, joka siellä oli monta vuotta seisonut, mutta joka sentään sisälti niin kirkasta ainetta. Hän kehoitti Wilppua siitä ensin ottamaan kaulan kasteeksi ja sitte haukkaamaan palaa päälle. Ja nyt loppui ukon vastustusvoima; hän kulautti pullosta kelpo lailla ja sitten näytti, ettei hän ruokapöydän ääressä ollut mikään poika.

Pekka kiitteli Wilpun ennustustaitoa: "nythän oli jo rukiit leikattu ja pian suvilaihotkin valmistuivat, eikä hallaa vielä ollut!" — Ja Wilppu vakuutti tuhannen hiiden nimeen, ett'ei hallaa tule ennen Mikon päivää!

Ukko oli hyvillään, näin ystävällisiä kohtelua oli hänelle tuskin koskaan osoitettu. Hän oli köyhä, hänen leipänsä oli melkein pelkkää vehkaa ja petäjäistä, mutta mitään pahempaa oi hänelle voinut sanoa kuin köyhä; siitä hän suuttui silmittömästi, ja sanoja sai varoa, ettei joutunut hänen karhunkäpälöihinsä.

Miesten aterioidessa astui sisälle Pekan vaimo, nähtävästi pahalla tuulella. "Sitä miestä," sanoi hän, "ei tule kotia, olemme peljänneet itsemme hulluksi, tuota ankaraa ilmaa!"

"Mitäs huolitte peljätä," sanoi Pekka.

"Mitäs huolitte!" tiuskaisi Maiju ja pyörähti ovelle; siinä hän kääntyi ja kysyi nauraen, "tulikos paljonkin kaloja tänäpänä?"

"Ei kaloja paljon, mutta sen runsaammin krapuja!" ilvehti Pekka.

Maiju ei tuosta enää pahastunut. Käsi oven rivassa jutteli hän vasta asiansa ja pyysi kalastajia kaiken mokomin heille illalliselle, ja pian hän taas mennä hyppeli pitkin märkää polkua.

Päivällisen jälkeen paistoi päivä taas kirkkaasti ja kalastajat olivat valmiit järvelle lähtemään. Kuiva maa ahmasi halukkaasti pienet vesilätäköt, ilma tuntui raittiilta ja virkistävältä, syöpäläisetkin olivat kadonneet. Wilppu seurasi kalastajia ja oli oikein hyvillään tuosta ystävällisestä kohtelusta, jota täällä oli saanut nauttia.

Toisen päivän iltapuolella hankki Alpertti pois lähtöä Ruuhkajärven takamailta. Hän sanoi, että nämät päivät oli olleet hauskimpia hänen elämässään.

Torpparit palasivat taas raskaisin töihinsä, jatkamaan taisteluansa kovaa luontoa vastaan. Nyt oli tämä taistelu kuitenkin jo voiton taistelua ja palkinto saatavissa. — Alpertti palasi taas kartanoon, elämään, seurustelemaan hienommissa piireissä; mutta yhäti muistuivat hänelle mieleen köyhät torpparit Ruuhkajärven takana, nuot lempeät, ystävälliset ihmiset, jotka taistellessaan nurjaa, kovaa luontoa vastaan, kuitenkin olivat niin iloiset ja tyytyväiset, ja joissa kaiken yksinkertaisuuden keskellä oli niin paljo rehellisyyttä ja hyviä avuja. Mutta ennen kaikkia muisti hän nuorta Kallea, jolla oli niin hyvä ymmärrys ja ääretön tiedonhalu, ja hän päätti hoitaa tuota lahjakasta poikaa, lähettämällä hänelle kirjallisuutta minkä voi.

Suuremman vaikutuksen teki Alpertin kalastusretki Kalle poikaan, se herätti hänessä tunteita, jotka sitten vaikuttivat koko hänen tulevaiseen elämäänsä.

* * * * *