Part 1

TAKAMAAN TORPPARIT

Kirj.

N. Niemelä

Porvoossa, Werner Söderström, 1889.

Oli ihana kesäinen päivä. Ruuhkajärven tyyntä pintaa kulki vene aimo vauhtia; koskena kohisten sulkeutui vesi sen jäljessä, asettuen taas entiseen rauhalliseen asemaansa. Tuossa kiiti vene pienen saaren ohitse, parvi sorsia ryöpähti lentoon rannan kaislikosta, suuttuneena rääkkyen, kun heidän rauhallisia pulikoimistansa niin häirittiin; pian he kuitenkin palasivat vanhoille paikoilleen; häiritsijät olivat ehtineet ohitse.

Soutajina veneessä oli kaksi puoli-ikäistä miestä. Toinen oli pitkä, vahvaraajainen; muuten sorea ja muhkea vartalo oli, ehkäpä raskaan työn vaikutuksesta, painunut hieman köyryksi; kasvot olivat ahvettuneet, mutta sittenkin oli hän kaunis, vankka mies. Voimaa, kestävyyttä todisti hänen soutamisessa, jokaisella aironvedolla hypähti vene melkein ylös vedestä. Hän istui äänetönnä, silmät luotuina veneen pohjaan; selvästi näkyi, että hän oli mietteissään.

Toinen oli lyhyenläntä, heikonnäköinen mies; kasvot, jotka olivat vielä enemmän ahvettuneet kuin kumppanin, näyttivät iloisilta ja tyytyväisiltä; hän katseli elämää sen valoisalta puolelta.

Veneen pohjalla, pienellä laudalla istui rinnakkain kaksi iloista, punaposkista lasta, vilkkaasti keskustellen keskenänsä; ijältään olivat he noin kymmenen paikoilla, mutta siksensä hyvin varttuneet.

Nämät olivat kaksi torpparia Ruuhkajärven takaa, Hamaan Mikko ja Mäen Pekka; lapset heidän ainoat lapsensa. He palasivat kirkosta, sillä nyt oli Juhannuksen päivä. Lapset olivat käyneet ensimmäisellä kirkkomatkallansa ja paljon erinomaista nähneet tällä retkellään: niin paljon ihmisiä, niin komeaa huonetta he tuskin ennen uskoivat löytyneenkään. Tosin olivat vanhempansa niistä heille joskus kertoneet, mutta nyt he olivat kaiken tuon nähneet omin silmin. Ja pappi sitten tuolla muhkeassa tönössään: hän puhui niin kauniisti Jumalasta ja Vapahtajasta. Tosin ei tämä heille outoa ollut, vanhempansa olivat heitä pienestä pitäin opettaneet Jumalaa rakastamaan; mutta pappi puhui niin mahtavasti, niin... ja Pekkakin, Miinan isä, istui siellä kirkossa niin vakavana, eikä ollenkaan puhunut.

Pekka antoi aironsa levähtää ja alkoi jutella: "Souda sinä, Mikko, vaan, niinkuin soudatkin, en minä enää jaksa, jää sinulle vielä sittenkin enemmän voimia kuin minulle huomiseksi, kun kartanoon menemme. Mutta enempi sinä tarvitsetkin voimia: sinä teet aina työtä semmoisella vauhdilla, jotta luulisi sinun itsellesi tuota kartanoa rakentavan. Mutta minun ei auta, jos tekisin päivänkään työtä sinun tavallasi, niin saisin viikon maata sängyn pohjilla; senpätähden minä vaan juttelen, lavertelen, teen työtä niin ja näin, mutta miehen päivästä se aina kuitenkin menee, vai mitä luulet, Mikko?"

"Minä luulen, että sinun työsi hyvin ansaitsee käydä täydestä!"

"Mitäs hullua tämmöinen miehen krapa... Multa katsoppas Kallea, johan se aikoo ruveta soutamaan! No soudappas nyt isän kanssa, mutta älä kastele vaatteitasi! Kas noin se vetää kuin aika mies; siitä pojasta tulee pian aika karhu!"

Kesäkuun aurinko ja raskas työ nostivat pian hikihelmet rotevan pojan poskille, mutta vähät siitä; lakkaamaan hän ei myöntynyt, ennenkuin oltiin kotorannassa.

Nyt vedettiin vene maalle, pyyhittiin hikikarpalot otsilta ja lähdettiin astumaan pientä polkua kotia kohden.

"Tänä vuonna", alkoi Pekka käveltäessä, "meidänkin kylästä ajetaan nälkä sen pituinen pitkä tie. Menköön nyt tuonne uljaisiin herraskartanoihin, niissä ei juuri muuta puhutakaan!... Mutta mitähän sanoisivat, jos saisivat tuommoisen odottamattoman vieraan?"

"Millä nyt luulet nälälle ja puutteelle semmoisen kyydin antavasi?" sanoi Mikko.

"Milläkö minä nälälle kyydin? Katsoppas vaan tuota lainehtivaa ruisvainiota, miten se kauniissa ilmassa tuoksuu ja suitsee kuin palava kytö! Totta kai siitä kerran jyvääkin hellii, vai kuinka? Ja nuo lehtevät suvilaihon omat sitten! Ei semmoisia nähdä joka vuosi, vai kuinka luulet?"

"Kyllähän sitä toivoa on", vastasi Mikko, "mutta olemmehan tottuneet näkemään, että toiveet voivat pettää. Yksi yö voi muuttaa kaikki."

"Hiiteen kaikki hallayöt, pysykööt nyt yhden vuoden poissakin! Mutta olisit kuullut, mitä Suonpään Vilppu sanoi, kun kysyin: tuleekos nyt halloja? Olisit nähnyt, miten hänen kasvonsa kävivät ilkkuvaisiksi, kun hän sanoi: etkö sitten tuon vertaa tiedä? — En minä tiedä, vastasin minä! — Hallaa ei tule ennen Mikkoa; vielä olis aikaa, vaikka ohria kylvää, niin hän sanoi. — Semmoinen minusta oli kelpo miehen puhetta, ja senpätähden olenkin nyt niin varma, että meillä tulevana vuonna on kaikkea muuta kuin köyhyyttä."

Näin kulkivat he läpi vihertävän niitun, jossa kasvoi pitkää, uhkeaa heinää; joku tulen korventama kanto, joku risuläjä pilkistä sieltä täältä heinän seasta, osoittain, että niittu oli äsken raivattua. Sieltä saapuivat ruispellolle, jossa hiljainen tuuli liikutteli kukkivia kasveja. Lapset juoksivat sinne tänne, hakien yhä kauniimpia kukkia, ja pian oli niitä heillä koottuna melkoiset kimput. Miehet kulkivat hiljakseen, äänetöinnä katsellen kaunista viljapeltoaan, jonka suurella vaivalla olivat raivanneet epätasaiseen, kylmään maahan. Hauskahan oli heidän tuota katsella, mutta samassa ei voinut olla mieleen tunkeumatta ajatus: kaikki tämä voi vielä mennä pois käsistämme. Tuota ajatusta ei voinut itsestään kokonaan poistaa ilomielinen Pekkakaan, liian usein olivat he saaneet tuntea luonnon kovuutta.

Näin saapuivat he Mikon torpalle, joka oli rakennettu metsäisen vuoren ja järvenrannan väliseen alankomaahan; siitäpä nimikin Alamaa.

Maa oli luonnon puolesta epätasaista, toisin paikoin kivistä mäkeä, toisin paikoin vetelää noromaata, niinkuin tuommoiset järvien lähellä olevat kallioiset maat ainakin. Paikoittain oli täytynyt kaivaa suuria, sylen syvyisiä ojia, ennenkuin voi maata saada jotenkin kuivaksi; siellä täällä ojien vierissä näkyi suuria, tulen korventamia tervasjuurikoita, todisteena, etteivät nuot pellontilkut suinkaan olleet vaivatta syntyneet.

Vaan palatkaamme tuttaviemme luo! Mikko jo avaa pihaveräjää, kehoittani Pekkaakin poikkeamaan hetkiseksi levähtämään.

"En minä sentään vielä ole niin tyyni väsynyt, ett'en jaksaisi tuota sataa askelta käydä", vastaa Pekka, "mutta eihän tuosta sen vuoksi mitään erinomaista kiirettäkään ole, eivät lapset kotona itke eikä taida akkakaan vielä pahoin ikävöidä."

Pihassa kasvaa kaksi suurta riippakoivua. Ne ovat jäännöksiä metsästä, joka tällä paikalla ennen niin mahtavana seisoi. Vienosti suhisee hiljainen kesätuuli koivuin lehtevissä oksissa. Tavan mukaan on nyt Juhannuksena pystytetty pihaan nuoria koivunvesoja, joten koko pieni piha on yhtenä lehtimajana.

Ison koivun alla istui kaksi naisia keskustellen. Heti pihaan tultuaan juoksivat lapset suoraan heidän syliinsä, ja olipa heillä kertomista! Toinen naisista oli pitkä, hoikkavartaloinen, vaaleaverinen; nuoruuden sulous oli jo hänen kasvoistaan lakastunut, mutta se tyyneys, joka näkyi niiden joka piirteestä, todisti sisällistä rauhaa ja antoi niille niin kauniin miellyttävän muodon. Hänen sinisistä silmistään näkyi viehkeä lempeys ja luottamus Jumalaan; siitä koko hänen olentonsa sai iloisen vakavuuden. Lempeästi katseli hän polvellaan istuvaa nuorta poikaansa, joka lapsellisella tavallaan kertoili, mitä erinomaista oli nähnyt ja kuullut tällä merkillisellä retkellä.

Toinen oli tuommoinen tavallinen, lyhyenläntä, vahvantykevä nainen. Häneen ei aika ollut tehnyt suurta vaikutusta; nuoruuden lystimäiset hymyt eivät vielä olleet kokonaan hänen kasvoiltansa kadonneet. Hän näytti olevan ikäänkuin luotu kestämään raskasta työtä, ja työn jälkiä näkyikin hänen ahvettuneissa, tukevissa käsissään. Hän ei ollut kaunis, niinkuin kumppaninsa, mutta kuitenkin näki mielellään noita leikillisiä, hymyileviä kasvoja, jotka suuttuneenakin hymyilivät.

"Kas, täälläpä meidän akkakin on, kelpo akka, kun on tullut tänne jo minua vastaan", laverteli Pekka pihaan päästyään.

"Sinuako vastaan? Kyllä, kun mokomaa miestä! Mutta mitäs uutisia kirkkoon kuuluu?"

"Yhtä ja toista, kaikellaista", vastaili Pekka. "Sanottiin vanhan Jumalan vielä elävän; ukot puhuivat sonnan vedosta, kertauskynnöstä ja muista arvollisista asioista: akat, sen mitä minä kuulin, arvostelivat ihmisten käyt..."

"Piisaa! lopeta nyt jo hullut laverruksesi", keskeytti häntä vaimonsa.

"Mitäs kyselit, totta kai kerroin, mitä näin ja kuulin; mutta kyseleppäs Miinalta, kyllä se tietää paremmin!"

Hetkisen keskusteltua läksi Pekka vaimoineen ja tyttärineen kotiansa, joka oli noin sadan askeleen päässä Mikon asunnolta ylempänä mäellä; Mikko perheineen kävi huoneesen puoliselle. Tupaa ei koristanut mitkään komeat huonekalut: pari seinäkaappia, arkku, sänky ja pöytä sekä muutamia tuoleja, siinä kaikki. Mutta sittenkin näytti se kylläkin sievältä: lattia oli pesty valkeaksi ja siihen tiputettu tuoreita kuusen havuja, jotka huoneesen levittivät miellyttävän lemun; seinät olivat koristetut haavan ja pihlajan oksilla, akkunoille oli kukkia aseteltu vesipulloihin.

Luettuaan rukouksen kävivät kirkonkävijät halvalle, mutta hyvin laitetulle päivälliselle; tyytyväisyys loisti kaikkien kasvoista.

"Laitappas nyt, Maija, oikein kelpo päivällinen minulle ja tyttärelle", haasteli Pekka. "Me kyllä tarvitsemme, kun olemme pitkän matkan kulkeneet."

"No, vartoo nyt nälkäinen, jos jotakin löytäisin", vastasi Maija ja toimi nopeasti askareissaan.

Pekka oli tyytyväinen, nauroi ja laski leikkiä. Hän ei ikänä toivoisikaan itselleen parempaa kotia eikä parempaa vaimoa, sen on hän monesti vakuuttanut.

Jo lähestyi ilta kertomastamme Juhannuksen päivästä.

Pekka ja Mikko palasivat järveltä kalanpyydyksiään katsomasta. Mukana olivat Kaarlo ja Miinakin, he kävivät miesten edellä käsikädessä ja kauniit kukkakiehkurat koristivat heidän viattomia otsiansa. Niin, tässä oli kaksi ihmiskasvia, kaksi erämaan vienoa kukkaa. Niihin ei koskaan vielä ollut päässyt myrkylliset tuulet puhaltamaan, niiltä he olivat suojattuna. Tällaisia olennolla saat melkein turhaan hakea kylän suuresta lapsilaumasta, ainahan heissä näkyy riehuvan mailman huonoja vaikutuksia.

Iltasella istuu Mikko vaimonsa Kertun kanssa huoneensa edustalla, Kalle loikoilee pihassa koivun juurella, katsellen vanhempiaan. Pekan iloinen vihellys kuuluu peltotieltä, kun hän tyttönsä kanssa kävelee kotiaan kohden, laskeva aurinko kuvastaa viimeisillä säteillään puitten latvoja, käen ihana kukunta ja rastaan moniääninen viserrys kuuluu metsästä, luonnossa on suloinen rauha ja hiljaisuus.

Tarttuen vaimonsa käteen, sanoi Mikko hiljaa kuiskaten:

"Kerttu, oletko nyt onnellinen?"

Kerttu nojasi päätään vanhan miehensä jaloa rintaa vastaan, sanoen: "kun sinä olet minulla, olen onnellinen, vaikka ei minulla olisikaan mitänä muuta!"

Käki metsässä kukkui entistäkin kauneemmin. "Onnellinen!" kuului sen yksiääninen laulu. Ja rastas läheisen aidan seipäässä lauloi: "Onnellinen!"

* * * * *

Ennenkuin rupeemme pitemmältä kertomaan näiden metsätorpparien elämänvaiheita, on meidän luotava lyhyt silmäys heidän entisiin elämänvaiheisiinsa.

Nuoruutensa ajan olivat Mikko ja Pekka palvelleet isonlaisessa herraskartanossa, siinä samassa kartanossa, jonka maalla heidän torppansa nyt olivat. Ollessaan kartanossa renkipoikana, sai Mikko nuoruudessaan lukea vähän kirjallisuutta, johon hänellä oli taipumus. Ahkera työmies kun oli, sekä sen lisäksi vakava ja järkevä, saavutti hän pian luottamusta, ja muutaman vuoden palveltuaan sai hän voudin viran. Näin oli hänellä hyvä asema, hyvä palkka ja häntä kohdeltiin vakavan, rehellisen luonteensa vuoksi kunnioituksella.

Pekka palveli tallirenkinä, ahkera hän oli ja tarkka toimissaan, mutta muuten aika hulivili; leikit, laulut ja tanssit, nepäs hänen oikeita mielitemppujaan. Koko elämäkin näytti hänestä olevan vaan pelkkää tanssia ja laulua.

Vaikka Mikko ja Pekka olivat näin eriluontoiset, olivat he kuitenkin mitä paraimmassa ystävyydessä, joka tuli kai siitä, että kumpikin tunsi toverinsa rehelliseksi ja luotettavaksi.

Vaikka Mikolla kartanossa oli verrattain hyvät päivät, ei hän kuitenkaan ollut täydesti tyytyväinen: hän halusi omaa vaikutusalaa, omaa kotia, jossa voisi vapaasti elää ja toimia oman mielensä mukaan. Hän oli mieltynyt kartanon vanhan muonamiehen tyttäreen, kauniisen, lempeään Kerttuun, joka useasti kävi kartanossa työssä.

Pian tuli heille selväksi, että rakastivat toisiansa, ja samassa tuli myöskin oman kodin tarve tuntuvammaksi, muuttuipa se kohta vakavaksi päätökseksikin. Mikko meni nyt kartanon herralta pyytämään jotakin metsänkulmaa, jonne voisi perustaa itsellensä asunnon.

Tuotakos herra kummastelemaan: mikä hätä Mikolla nyt muka täällä oli, kun teki mieli metsiin korpeen, karhuin sekaan?

Vaan Mikko selitti asiansa niin järjellisesti ja perinjuurin, että herrakin lopulla myöntyi ja kysyi, minne Mikko aikoisi asuntonsa perustaa?

"Jos saan olla määrääjänä", sanoi Mikko, "valitsen minä Ruuhkajärven takamaan!"

"Mitäs hulluja?" sanoi herra. "Onhan toki maata likempänäkin!"

"On, mutta jos saan valita, niin valitsen sen."

Päätettiin sitten asia niin, että Mikko perustaisi Ruuhkajärven takamaalle torpan ja saisi siellä vapaasti isännöidä; viiden vuoden päästä piti hänen tehdä kartanoon työtä kaksi päivää viikossa.

Iloisena meni Mikko tuota asiaa kertomaan ystävällensä Pekallekin, joka ei näistä tuumista ennen mitään tiennyt; vaan Pekkapa ei nyt tapansa mukaan nauranut eikä leikkiä laskenut, virkkoi vaan hiljakseen: "Niin sinä sait paikan, mutta minnekkä minä joutunen?" Pekka kertoili, että hänelläkin oli morsian ja hänkin tarvitsisi kodin, missä eleleisi. "Ja kun vielä sinustakin täytyy erota", sanoi Pekka, "ei minulla ole yhtään uskollista ystävää!"

"Jos niin on", sanoi Mikko, "niin onhan siellä tilaa meille molemmillekin. Jos haluttaa, niin käydään yhdessä kartanon herran puheille!"

Hetkisen kuluttua palasivat he, ja Pekka hyppeli ilosta — "nyt hänestäkin jo pian tulee isäntä, ja oivallinen!" niin Pekka tuumi. Muutaman vuoden kuluttua piti Ruuhkajärven takana oleman kaksi kartanoa, joissa sopi elää ja herrastella kelpo tavalla! Mikko selitteli, ett'ei tämä askel suinkaan ollut mikään keveä, vaan että he näin tavoin olivat antauneet hyvinkin kovaan taisteluun. Mutta Pekka ei sitä ollut ymmärtävittään, rakenteli vaan omia loistavia tuulentupiaan; hänestä kävi kaikki niin ihan itsestään.

Seuraavana sunnuntaina kuulutettiin Mikko ja Pekka avioliittoon; Mikko muonamiehen tyttären Kertun ja Pekka kartanon karjapiian Maijan kanssa, ja kun keväällä lumet alkoivat sulaa, viettivät he häitänsä.

Kymmenisen vuotta takaperin siitä ajasta, josta kertomuksemme alkoi, kajahteli ensi kerran uutisasukkaan kirves Ruuhkajärven takamailla, joka silloin oli vahvaa metsää, jossa metsän elävät viihtyivät.

Mikko oli tavallista vakaammalla mielellä, mutta entistä raskaammin putoili hänen kirveensä ja metsä kaikuili tuimista iskuista. Hänellä oli nyt työpaikka ja tarkoitusperä, jota kohden tuli pyrkiä täysin voimin; hän näki edessään monta vastusta, joita oli vaikea voittaa, mutta vastuksien takana haamoitti itsenäisen miehen vapaa asema ja hyvä toimeentulo. Ja rymisten kaatui naavapartainen kuusi ja soleva honka sammaleiseen maahan ja oudoksuen tuota pakeni metsän peto ikuisilta asuinsijoiltaan, ihmetellen uusia tulokkaita, jotka toimivat niin kopeasti ja lupaa kysymättä.

Pekka oli iloinen ja laski leikkiä, kaikki kävi hänestä niin ihmeen hyvästi ja keveästi; hän huusi ja lauloi, kolisteli kirveellään hongan kylkeen, jutellen: "Nyt saat sinäkin, vanhus vähän kallistaa päätäsi; siinä olet jo varmaankin Aatamin ajoista asti seisonut; sepäs on oikia jättiläinen! Kuules, Mikko! tästä saamme vähällä vaivaa hyviä sahtitynnyreitä, pohjat päihin vaan, niin on tynnyri valmis, tämä näet on sisästä onttoa hotteloa!"

Ajan kuluessa ilmestyi peltotilkkukin pienelle avonaiselle paikalle; risuläjäin ja tervaskantoin palaneille sijoille kylvettiin nauriin siemeniä. Sekös Pekasta hauskaa: täällä ei pellosta suuria vaivaa: valkea kantoon vaan ja taas oli valmisna oivallinen pelto. Yönsä lepäsivät he havumajassa, jota Pekka nimitteli milloin hoviksi, milloin karhun pesäksi.

Syksypuoleen nousi kallioiselle aholle rakennus ja toinenkin; vähitellen ilmaantui savupiippu katolle ja Syyskuun aurinko loisti ikkunaruutuja vastaan. Silloinkos Pekka oli iloinen kuin uutisrakennuksen savutornista ensi kerran savu tuprusi taivasta kohden: nythän hänellä oli talo, johon saattoi noutaa vaimonsa ja sitten asuskella kuin herrat vaan.

Syyskuun lopulla uutisasukkaat vasta varsinaisesti kaluineen kampsuineen muuttivat Ruuhkajärven taa, ja se päivä oli heille oikea juhlapäivä. Ensi talven saattoivat he huoletta elää vanhoista säästöistään, vieläpä hankkia lehmänkin hätävaraksi kyhättyihin navettoihin.

Toipa Pekka hevosenkin Hämeenlinnan markkinoilta. Se oli tosin niin huonossa kunnossa, että tuskin jaksoi kävellä, mutta Pekka vaan nauroi ja ihmetteli, kun sai hevosen niin halvalla. Ja kun vaimonsa kysyi, mihinkä oli tamman liha joutunut, vakuutti Pekka kyllä lihaa hankkivansa, hän, vanha tallirenki. Kyllähän oli tamma nyt vähän laiha mutta luut oli vielä hyvät ja kaikki oikealla paikallaan, vaikka jäsenet olivat huonossa rasvassa eivätkä sen tähden voineet liikkua oikein sukkelaan. Näin tuumaili Pekka, vaan toisin kävi; sillä eräänä aamuna, hänen mennessään tammaansa ruokkimaan, makasi se hengetöinnä. Pekka nyt Mikolle valittamaan, että tarvitsis ajoon lähteä, mutta ei saa hevoistansa ylös. "Sitten se lienee kuollut", sanoi Mikko. "Ei maar', ei suinkaan se kuollut ole, mitä vielä!" jutteli Pekka.

Yhdessä lähtivät he katsomaan, mikä nyt oli tamman vikana, ja Pekka kirkaisi korvaan, tömisti jaloillaan, mutta ei se mitään auttanut. "Ei sen lurjuksen kanssa mikään auta", sanoi Pekka, "pitää mennä hakemaan Ojanteen Jussia maalaamaan se toisen väriseksi ja viedä metsän petojen uhriksi koko klona."

Talvikauden valmistelivat torpparit kaikenlaisia kaluja, ja koska taas kevät tuli ja jäät sulivat, alkoi ankara maan myllääminen; silloin taas sai moni juurakko siirtyä sijoiltaan ja joutua tulen uhriksi.

Suven kululla lisääntyi molempain torppain perhe kolmilukuiseksi, Mikon pojalla ja Pekan tyttärellä. Lapset olivat terveet ja täyteläiset, ja vanhemmat iloitsivat heistä, vaikka tunsivatkin nyt itsellään olevan uusia velvollisuuksia.

Ja oli uutisasukkailla vähän viljaa uusissa kytömaissaan ja syksyn tultua korjasivat he pienistä tilkuistaan verrattain runsaan sadon. Kaikki näytti heille hyvin käyvän.

Nyt kylvivät he ruistakin jo jommoisenkin joukon ja kevääksi oli suvilaiho-maata kunnossa.

Tuli taasen kesä, uutisasukkaitten vähäiset viljat menestyivät erinomaisen hyvin. Ilolla katselivat he peltojaan ja työtä tehtiin enenevällä innolla.

Rupesi silloin, eräänä heinäkuun päivänä, kylmä tuuli puhaltamaan pohjasesta, taivas selkeni ja kävi vaalean väriseksi. Levottomaksi kävi uudisasukkaan sydän: mitäs jos nyt halla hävittäisi kaikki? Pokka kävi iltapäivällä Mikon luo: "Näyttää vähän siltä, kuin tulisi halla", sanoi hän.

Mikko yskähti tukehuttavasti. "Se näyttää melkein varmalta", sanoi hän.

"Luuletko", kysäsi Pekka "meidän maiden olevan hallan arkoja."

"Melkeinpä kyllä, sillä tässä on veteliä noroja" vastasi Mikko.

Torpissa ei yöllä nukuttu, rauhatonna kävelivät miehet ulos ja sisälle, he virittelivät suuria valkeita lähelle sarkojaan; mutta suoraan nousi savu taivasta kohden, ei pienintäkään tuulen henkäystä tuntunut ilmassa. Joskus heräsi Pekassa entinen leikillisyytensä; hän otti suuren seipään olallensa ja kävi pellon pientareelle seisomaan, sillä muka ajaakseen hallan pois. Mutta hallapa olikin jo tullut hiljaa, näkymättömänä, ankarana. Pekka heitti seipäänsä pois ja kouri jäätyneitä tähkiä, joista hieno jäähilse hellisi.

Auringon jo korkealta paistaessa rupesi jää tähistä sulamaan ja muuttui vesipisaroiksi, jotka välkkyen loistivat kirkkaassa valossa; ne olivat ikäänkuin kyyneleitä, jotka itkivät uutisasukkaitten huonoa palkkiota. Kastehelmien kansa putosi tähistä elinmehu maahan ja auringon ylettyä korkeimmilleen töröttivät tähät, tyhjinä, jyvättöminä, vaaleina, suoraan taivasta kohden.

Halla oli vähin muuallakin tehnyt tuhojaan, mutta ei niin suuria kuin Ruuhkajärven takana, sillä märät norot nostivat hallan kahta ankarammaksi. Uutisasukkailla oli pula edessä, sillä edellisinä vuosina olivat he kuluttaneet vanhat säästönsä, ja nyt, kun toivoivat viljaa omistavansa, se toivo petti; rukiit olivat aivan jyvättömät ja suvilaihon oraat tyyni turmeltuneet.

Vähän apealla mielellä ryhtyivät miehet taas työhönsä. Mikko rupesi kaivamaan suuria ojia saadakseen maata kuivaksi, Pekka sitä vastoin hakkaamaan metsää pois ja uutta peltoa raivaamaan, sillä, sanoi hän: "ojista ei minun ole hyötyä, koska peltoni on mäkirinteessä, taitaa olla paras, jos laitan vanhatkin tukkoon!"

Kovat ajat alkoivat nyt uutisasukkaille; piti laittaa ruokaa ja siementä huonona aikana, ja sen ohessa miten mahdollista raivata peltoa ja niittua kylmään, kovaan maahan, jos koskaan mieli toimeen tulla. Sen lisäksi raatelivat pedot pientä karjaa, eikä kannattanut pitää paimenta kaitsemassa.

Toisenakin vuonna tuli viljakato, ei ainoastaan näille uutistorppareille, vaan yleisesti koko maahan. Silloin nousi viljan hinta kalliiksi ja työpalkat alenivat; usein ei ollutkaan mitään työn ansiota saatavissa. Silloin ponnistivat miehet parhaita voimiansa, ansaitakseen jotakin; mutta raskas työ ja huono ravinto koskivat kovasti Pekan muutenkin heikkoon ruumiisen, niin että hän vaipui tautivuoteelle.

Tähän asti oli Pekka tehnyt työtä voimalla, jota ei olisi uskonut löytyvän tuossa heikossa ruumiissa, mutta häntä elähytti oma leikkisä, surematon luonteensa, sillä vaikka heidän leipänsä oli tuskin puoliksi viljasta, söi Pekka aina hyvällä ruokahalulla ja laskien leikkiä.

"Ei niin kauan hätää, kuin kuorta puussa piisaa", oli Pekalla tapana sanoa. Multa nyt makasi hän taudin omana, tuskin voiden kättänsä liikuttaa. Kova koetus oli käsissä.

Mutta vielä käveli Mikko terveenä ja voimakkaana, vaikka vähän kalpein kasvoin. Ei mikään näyttänyt voivan koskea hänen väkevään ruumiisensa ja lujaan mieleensä, ei hänen huulillaan koskaan kuulunut yhtään valituksen sanaa, hänen mielensä terästyi elämän vaivoissa.

Nyt oli Mikolla kahdenkertaiset huolet; hänen ystävänsä makasi sairaana, tälle piti hänen hankkia jotakin parempaa ravintoa, mikäli tämä sitä kulutti; pitipä hän huolta vielä Pekan vaimostakin ja pienestä Miinasta, sillä vaimoihminen näillä syrjäisillä seuduilla ei voinut mitään hankkia, varsinkaan kuin oli sairas mies hoidettavana. Rakkauden voima piti Mikkoa pystyssä, rakkaus omaisiinsa ja ystäviinsä. Hän tiesi olevansa näille ihmisille kaikki kaikessa, ja kuin hän myöhään yöllä palasi vaivaloisilta retkiltään, oli aina häntä vastassa, häntä palvelemassa kaunis hymyilevä olento, joka näytti olevan niin iloinen ja tyytyväinen. Ja hyvin oli aina laitettu hänen halpa karu illallisensa ja hän nautti sen hyvällä ruokahalulla.

Talvi oli kylinä ja lunta paljo, työn ansiota ei mistään saatavissa. Mikolla oli kesällä luistamiansa parkkia, ne päätti hän nyt viedä kaupunkiin, toivoen niistä saavansa jotakin. Kylästä vuokrasi hän hevosen ja ajoi kaupunkiin, mutta semmoinen tavara ei silloin juuri paljon mitään maksanut. Kun hevosen vuokra oli pois luettu ja hän vielä hankki rohtoja sairaalle ystävällensä, ei paljon jäänyt jauhoin ostoon.

Jätettyään hevosen kylään ja maksettuaan vuokran, lähti hän kotia päin astumaan, vähäinen jauhopussi selässä. Hiljainen huokaus kuului hänen rinnastaan. Kuu kumoitti talvisella taivaalla, tähdet tuikkivat ja lumi kiilsi tuhansista kirkkaista hilseistä. Pakkanen yltyi ja lumi narisi astuessa, pohjasen palo soihtuili keskitaivaalle.