Part 9

Samoihin aikoihin kuin Tshalkut, vaelteli Utsjoen tuntureita myös suuri Kittien suku. Silloin kuin Länsmanit tulivat Taka-Lapin tuntureihin Ruijasta käsin, Kitit saapuivat muistelusten mukaan etelästä Kittilänmaasta, missä jo aikoja sitten oli elänyt Kitti-niminen lappalainen antaen nimensä koko seudulle. Ensimmäisenä Kittinä merkittiin Utsjoen kirjoihin Andaras Hansinpoika, 1786 syntynyt tunturimies, jolla oli emäntänä Andaras Jomppaisen Magga, "vanhan Heugmannin rouvan systeri, oikein herrastalosta". Vain 60 poroa oli Andaraksella ja 60 poroa Maggalla perintöinään, kun he aloittivat yhteisen tunturi kiertonsa, mutta niin hyvin he menestyivät, että lopulta yhteinen tokka oli jo 1,500, ja poikia oli sekä tyttäriä yhteensä puolentusinan parttio. Näistä sitten monilukuinen Kittien tokka laajeni Taka-Lapin maille. Klemetkin, Jomppaisen Niilan Biritin korjaaja, sai pojan sekä useita tyttäriä, ja Hansia, Niila Biggan vävyä, seurasi puolitusinainen perillisten joukko, jotka taas toimittivat uutta kansaa poromaille. Tuntureita kaikki kiersivät elämänikänsä, ensin jutaen Utsjoen ja Inarin väliä, mutta sitten muuttaen melkein järjestään 1880:n vaiheilla Inariin, jääden yksinomaan sen maan kiertolaisiksi. Sinne Klemma juti joukkoineen, sinne Hans rukatti poikineen, samoin kolmas veli, Jouni, joutui perillisineen, ja kun koko Kittien porokunta oli samoilla tuntureilla, saattoi siinä olla koolla 7,000-8,000:n lauma poroja sekä koko tokka poronkaitsijoita. Siinä toisen polven vanhat, Klemma-, Hans- ja Jouni-äijät köpöttelivät, siinä kolmannen polven Hansit, Andarakset, Niilat ja Jounit liikkuivat parhaina miehinä, ja siinä jo neljännenkin polven Niilat, Hansit ja Oulat pikkupeskeissään pyörähtelivät heitellen suopunkia toistensa kaulaan. Tällaisen hyvän siidan ja suuren lauman kokoamiseksi vanhat Kitti-äijät kyllä olivat saaneet käydä joskus Muotkatunturien vanhoissa pyhissä paikoissa palvomassa. Mutta sitten elo menestyikin hyvin, ja uusi polvi Kittejä nousi tuntureihin.

Nämä ovat mainittavimmat Taka-Lapin porolappalaiset Niku-Fullista ja Riggis-Hansista alkaen nykyisen poromiespolven rajoille. Tunturissa kaikki nämä entiset ukot syntyivät ja tunturista löysivät parhaan kiertolaiskumppalinsa, tunturien kiertäjiksi he opettivat poikansa ja tunturimiehille kasvattivat tyttärensä, ja viimein he ikäloppuina kupsahtivat erämaahan saaden ikuisen leponsa siunatussa kirkkokentässä omien tunturiensa äärillä.

Tunturi ja poro olikin padje-olbmuksen koko elämän sisällys, niesta ja ylläpito. Lapinmies oli aikoinaan taamonut villin tunturien elävän alamaisekseen, mutta villi erämaan elävä oli samalla taamonut lapinmiehen alamaisekseen, pakottaen hänet jutamaan autiomaata sen mukaan kuin porolauman mielihalu kulloinkin vaati. Ja niin tuli lapinmiehestä tunturimies ja ikuinen erämaan kiertäjä sekä villin poron ainainen toveri. Entiset äijät elivätkin niin hyvässä yhteisymmärryksessä porojen kanssa, että alituisesti asustivat elonsa äärellä sitä vaalien ja pitäen silmällä, ja monet turvautuivat elonsa hyviksi erämaan ikuisiin jumaliinkin. Siksipä saattoikin vanhojen ukkojen lauma laajeta tuhatpäiseksi, jopa muutamien suuräijien tokka nousta toisellekymmenelle tuhannelle. Mutta kun tunturit olivat avarat, ja maa avoinna sekä porokansa harvalukuinen, niin oli kyllä kaikille elämisenainetta. Yksin Muotkatuntureissakin saattoi entiseen aikaan palkia samalla kertaa parikymmentätuhatta poroa.

Tällainen suuri tunturielo jo tuottikin isännälleen kasoittain kiiltäviä silparahoja, speisejä ja päivätaalereita, joita säilytettiin lukollisissa kiisoissa omassa kotanurkassa tahi hyvin lukituissa aitoissa taikka kaikkein salaisimmissa metsien piiloissa, joskus tulisijan arinakivien alle kotapermantoon kuopattuina, joka oli kaikkein vakaisin kätkö. Tuotti elo vielä komeita helylaitaisia silpatsherggejä, silpabastuja, heliseviä silpasuorbmaksia ja kiiltäviä hopeasolkia, rintataskuja sekä monihelaisia hopeavöitä ynnä kaulaketjuja isoine hopeapolluineen. Ja näillä koristeltuina rikkaimmat tunturimiehet sekä tunturinaiset suurina juhlina helisten ja välkkyen, sekä sinisissä, punaisissa ja keltaisissa veroissa hohtaen ylpeinä kulkea kepsuttelivat kirkkokentällä.

Mutta tunturissa nämä markkinasiljojen ja kirkkopyhien monikirjaiset ja hopeavälkkyiset valtiaat asustelivat vain ahtaissa savuisissa loudekodissa, useallakin ainoastaan likainen lammasnahkarouko mustalla ihollaan sekä siivoton paltsaraja lammasnahkarouon peittona. Paitaa entinen tunturin asukas ei tarvinnut, eikä myöskään tunturilaisen ruumis, enempää kuin vaatekaan, kaivannut pesemistä. Oli kylliksi, jos joskus kasvoja pesaistiin. Tshalkku-Piera ei kyllä pessyt koskaan kasvojaankaan, enempää kuin Koutokeinon ja Kaarasjoen tunturilaisetkaan, joiden naama oli aina pesemätön ja musta kuin kotapuun nokka. Ellei ihoa pesuilla rasitettukaan, saattoi sitä kynsimällä ja kyhnyttämällä pitää kurissa ja raaputtaa varsinkin silloin, kun epälukuinen "tihki porai". Eikä monen tunturiäijän tuulen ja pakkasen ja tihkin purema iho, joka oli "kova kuin pullinnahka", kovin pientä nipistystä tuntenutkaan. Eikä liioin nenäkään vieroksunut ikivanhoja padje-olbmuksen tuoksuja, jotka kyllä helposti haihtuivat tunturien raittiisiin tuuliin sekä avoräppänäisestä kodastakin kohosivat ja katosivat laajaan erämaahan. Mutta kun pesemätön, omissa oloissaan ja nahoissaan asuva tunturimies kotanokineen ja kalantraanilla muokattuine parseeleineen ja kosteine paltsarajoineen työntyi lämpöiseen pirttiin, saattoi hän yksinäänkin vahvalla tuoksullaan täyttää ja kyllästyttää koko huoneen ilmanalan niin, "että oikein syämet pilausi". Samanlaista menoa oli monen tunturilaisen ruokahoitokin. Tshalkku-Pierankin kodassa sanotaan olleen vain yksi vanha pata, yksi puukaara ja yksi kauha, jotka kaikki kelpasivat hyvin monenlaisiin asioihin. Vettä ja velliä kaivettiin samalla kauhalla, kattilassa keitettiin ihmisten syötävät, ja sitten siitä porokoirat hökelsivät herkkunsa, ja vielä se sai olla pienen tunturilaisen pesualtaanakin. Saattoipa Koutokeinon kotaemäntä joskus huuhtoa perillisensä lihankeittoliemessä ja tyynnytellä hätiköivää pesulle pyrkijää:

— Älä vielä, poika! Isä ensin juo sitä kyllikseen... kyllä sitten saat mennä.

Poronliha ja varsinkin poronkuu ynnä ydin oli parasta poromiehen herkkua. Mitä rasvaisempaa, sitä parempaa keitto oli, ja sitä paremmin se piti pakkasella sulana. Mutta viina lämmitti vielä paremmin kylmien tunturien miestä. Sille ei vetänyt vertoja paraskaan poronkuu, ei rasvaisinkaan lihaliemi, eikä kalanmaksatraani. Sitä kun tunturilainen sai majaansa, niin lämmin tunnelma ja iloinen mieliala läikähti koko kodassa, vaikka pakkanen olisi kuinka paukannut seinäraanujen takana. Matkoillaan tunturimies kuljetti tätä parasta ainettaan puolenkannun eli "kahen peilin" vetoisessa _tadnii-laskussa_, tinapuilossa, joka aina oli peskinpovessa, rintaa vasten mieluisesti mölkkerehtämässä. "Hiva on viina, kun on pakkanen... pari riippia kun juopi, niin on niin hiva olla", tunturilainen tunsi ja totesi. Mutta moni poromies ei lämmennytkään parilla ryypyllä, vaan tarvitsi koko tadnii-laskun. Monet vanhat tunturiäijät olivat tavattomia viinanjuojia, usean sanotaan kiskoneen sitä kuolemakseen, kuten vanhan Vuolabban sekä entisen Pieski-ukon. Guttorm-äijäkin ja Morottaja kerran särpivät Andaras Kitin väärteinä ollessaan seitsemän kannua suoraan ankasta vain, niin että Guttorm huokaisi henkensä ulos. Eikä Andaras säälinyt hyvää juotavaansa, selittihän vain sitten vallesmannille:

— Kun väärtille antaa viinaa... kun on hiva tuttu... niin pitää antaa niin paljo kun se haluaa...

Kylmässä kärvistelevät Lapin äijäparat erehtyivätkin helposti, varsinkin markkinasiljolla ja kirkkopaikalla liikkuessaan, lämmittämään pakkasen puremaa pientä varttaan liiaksi, niin että seurasi pahennus. Kruununmies oli kohta ukkopahasen kimpussa, jopa tuli ruma merkki papereihinkin. Hyvin monen tunturimiehen papinkirja saikin lisämerkinnän: "pliktat första resan fylleri... pliktat för andra resan fylleri..." [Sakotettu ensimm. kerran juopumuksesta... sak. toisen kerr. juopum.] Tällaisista joutavista riipustuksista tunturiäijä ei kyllä paljoa perustanut. "Mitäpä kun pahpan paperi", äijä saattoi vain arvioida, "mutta kun piti maksaa rahat". Mutta vanha Kitti-Hans kiitti Jumalaa siitä armosta, että oli poro- ja muista rötöksistään joutunut istumaan toistakymmentä vuotta linnassa sekä siten pelastunut viinan juonnista. Muuten olisi "kuollut viinaan niinkuin Pieskin äijäkin".

Mutta kaikkein kovin paikka tunturimiehellä oli silloin, kun pappi pani hänet tilille kirjantaitamisesta. Siinä asiassa rikas ja ylpeä padje-olbmus oli aivan alakynnessä muista lappalaisista. Yksin halveksittu Inarin järveläinenkin kykeni häntä nauramaan silloin, kun oltiin yhtaikaa papin pöydän edessä. Eihän kylmässä ahtaassa loudekodassa asuvalla, porojen perässä laukkovalla tunturilaisella ollut koskaan sellaista rauhanhetkeä eikä paikkaa kirjallisiin harrastuksiin ja sanan viljelemiseen kuin hirsimajoissa asuvaisilla. Niinpä tunturimies aina saikin papilta ensin ankaria sanoja, sitten kirjatiliinsä vain viiruja sekä sorkkia, kun muut saivat jopa kiitoksia ja ristejäkin. Ja kun piispa tuli tarkastamaan seurakuntaansa, täytyi kirjoihin useinkin merkitä tunturimiesten tiliin, että he ovat paljon huonompia lukemaan kuin muut lappalaiset, eivätkä opeta lapsiaankaan kirjalle.

Mutta olisipa pappi pannut tunturimiehen joikaamaan, silloin mies olisi laskenut sellaisen laulun, että kirjanoppinut inarilainen olisi saanut hävetä. Inarilaisten joiut olivatkin padje-olbmusten mielestä kaikkein huonoimmuksia, melkein kuin koltan lauluyritykset tahi niinkuin varenkilaisten, jotka samalla rumalla sävelellä laulaa jutkuttivat melkein kaikki joikunsa. Mutta tunturilaisten joikaukset olivat kauniita ja kirkkaita. Komeasti ne kaikuivat poromailla, ja niitä kehtasi laulaa, vaikka itse pahpalle, jopa joskus pahpakin niitä kuullessaan niin innostui, että joiaten lähti astelemaan. Hyvin osasivat vanhat poroäijät juorottaa sekä Suomen tuntureissa että Kaarasjoella ja Koutokeinossakin ynnä Puolmakissa, mutta kaikkein parhaiten joikasivat Tshorgashnjargan miehet. Ei joikaamista kyllä kouluissa opetettu, eikä Lapin katekeetat niitä neuvoneet, vaan poromiehet itse sepittivät niitä toisistaan. Kaarasjoellakin oli melkein joka miehestä joiku, muutamista kolme, neljäkin. Useat joikasivat oman elämänsä menoa, rikkauttaan ja tavaroitaan, suurta sukuaan ja hyviä porojaan taikka jurnuttivat omaa kulkunuottiansa mainiten niitä maita ja tuntureita, joiden kautta he karjoineen olivat jutaneet. Monet vanhat lappalaiset, kuten Kitti-Niila, joikasivat tunturijumalalleen. Mutta kovimmin joiattiin tunturissa, kun pimeinä öinä oltiin eloa raitioimassa. Silloin ei susi uskaltanut tulla tokkaan. Siellä vanha Kitti-Andaraskin luikautteli kirkkaasti ja oli iloisella mielellä. Mitäpä kun ei ollut! Olihan miehellä "raitis ruumis ja terveus kans hiva", ja avara jumalan tunturimaa oli ympärillä, niin että siihen kyllä yhden miehen ääni mahtui kiirimään, vaikka olikin pimeä yö, ja tunturit mustina köyryinä komottivat taivaan rannalla. Mutta sitä komeammalta kajahti, kun kaukaa kuuluvaan hukan ulvontaan yhtyi pimeässä hiipivän hukan vihamiehen täysiääninen kumppi-joikaus:

"Hukka se hiiviskeli, noo noo niin niin, pimeässä yössä-goo, joi joi joi joo, hukka se hiiviskeli, luu luu luu luu".

Mutta nyt on vanhan Andaraksen raitis ruumis jo marrastunut, niin ettei joikauskaan enää juokse. Käheästi vain pihisee rintaputki, ja sanat lähtevät epäselvinä ja voimattomina, kun Andaras yrittää laulaa Galguoaiven gabba-jievjaa. Vanhan poromiehen suuri tunturiaika on jo mennyt.

Tämän ajan poromiehiä

Vanhat tunturimiehet, jotka jo entisinä aikoina jaksoivat viljellä ja elävöittää äärimmäisen Lapin suuria alastomia erämaita, lepäävät jo hyvin ansaitsemassaan rauhassa isiensä vierellä, toiset maaten papin siunaamassa kentässä kirkon juurella, toiset, kaikkein vanhimmat vaarit, leväten isien katsomissa kalmasijoissa autiossa tunturissa tai järvien saarissa. Vain silloin tällöin vanhalappi vieläkin vaeltaa entisiä erämaitaan. Ei kyllä ole mitään nähty, mutta monesti vain kuultu, kun tunturissa äijät ovat kiljuneet, koirat haukkuneet, kellot kilkattaneet, vasatkin ja kermakat roukuneet, ja maa on tuntunut ihan jytisevän, niinkuin suuri tokka olisi mennä rymistänyt ohitse. Edesmenneet suuret taatot eivät ole malttaneet kokonaan jättää mieluisia tuntureitaan, vaan yhä vieläkin nousevat entiseen eloonsa. Vuolabban toimekkaan Kadja-Poininkin on kuultu joikailevan vanhan tunturikotansa tienoilla vielä senkin jälkeen, kun aika oli hänet jättänyt.

Vanhat tunturikotolaiset olivatkin erämaiden suurtaattoja, joiden monituhantinen elo lainehti laajassa Lapinmaassa laidasta laitaan. Silloin elettiin Lapissa suurten poromiesten valta-aikaa.

Mutta nykyiset tunturimiehet, edesmenneitten suurtaattojen pienet pojat ja jälkeläiset, ovat vain vähäisiä poropaimenia entisten isiensä rinnalla, hirsipirteissä pehmenneitä paitapoikia, jotka vain kotoa käsin kaitsevat karjaansa. Hirsistä salvettu, maakiville istutettu, vielä multiaisilla sisältä ja ulkoa tukehdutettu tunkkainen tupa on jo jokaisen poromiehen parhaana tyyssijana. Ja tuvan ympärille on koottu muitakin lannanmiehen laitoksia: latoa, aittaa, jopa talliakin. On käyty karhoamaan lantalaisen lailla perunapeltoakin ja ruvettu elättämään siivottomia, tyhmiä lehmiä, joita ei entinen padje-olbmus kärsinyt nähdäkään. Sellaisetkin poromiehet, jotka ovat tunturikodassa siinneet ja syntyneet ikuisista tunturien kiertäjistä, ovat jo hylänneet isäinsä elintavat ja syntymämajansa sekä asuneet itselleen hirsitalon. Jopa kauimmas isäinsä poluilta poikenneet nukkuvat yönsä maalisängyssä roukojen piilossa, vaikkeivät isävaarit saattaneet edes yhtä yötä huokua ummehtuneessa hirsitalossa, vaan täytyi äijäpahasten, milloin sattuivat lannantaloon, kovimmallakin pakkasella etsiä yösijansa avonaisen ladon nurkasta tahi lumihangesta. Eikä nykyisten tunturimiesten tokka ole niin yletön kuin entisten isien: nyt lasketaan elo vain kymmenissä, mikä ennen sadoissa, sekä sadoissa, mikä ennen tuhansissa.

Useimmat entisten tunturimiesten jälkeläisistä ovat vallanneet Inarin suuret tunturiseudut porolaitumikseen. Inari, järvikansan valtamaa, ei omasta puolestaan olekaan juuri koskaan kasvattanut varsinaista tunturiväkeä. Vanhat _Ingerit, Skåret, Haltit_ sekä jotkut Pehrssonit ja Johnssonit, jotka satakunta vuotta takaperin poromiehinä kiertelivät Inarin tuntureita ja piirrettiin Pielpajärven pappilan kirjoihin, olivat Norjasta tai Utsjoelta tulleita tunturilaisia, jotka taas siirtyivät pois tahi kuolivat tai muuten menettivät nimensä. Mutta Utsjoen ja Tshorgashnjargan suuret poromiehet kävivät laumoineen joka talvi Inarin tuntureissakin, ja siitä perillisetkin opastuivat sekä viimein olojen muututtua kokonaan antautuivat Inarinmaan alamaisiksi. Siellä kun muun hyvän lisäksi piti olla halvat verotkin.

Ensimmäisiä Inarin nykyisiä tunturilaisia oli _Lasse-Pieras Jouni Vest_, nimismies Högmanin tyttärenpoika, Kitti-Biritin kolmas mies, joka tuli Inariin 1864, mutta kuitenkin jo taas 1892 muutti Enontekiölle. Vestin poromiespolvi pääsi kumminkin jälleen pystyyn, kun kymmeniä vuosia myöhemmin tuli toinen veli, Lasse-Pieras-Lasse, Uuniemestä Inarin tunturilaiseksi. Hänen poikansa, Lasse-Oula, Kitti-Klemman vävy, asettui Paadarjäyrin puoleen.

Mutta sitten 1865 Tshalkku-Niila joukkoineen saapui Inariin sekä myöhemmin 1880 Tshalkku-Pieran perikunta, ja näistä tulijoista sekä heidän poroistaan Inarin länsitunturit pian elävöityivät. Siinä oli Länsmaneja kumpaakin puolikuntaa, Niilas-Pieraa, -Niilaa, -Oulaa, -Biritiä, -Margitia, -Elleä, -Raudnaa ja -Inga-Maria sekä Pieras-Pieraa, -Andarasta, -Niilaa, -Aslakia ja -Biggaa, jotka kaikki olivat pororaitioita ja porojen omistajia pienestä pitäen. Miehet naivat lapintyttäriä, ja tyttäret siirtyivät lapinmiehille, joten porokansa yhä jatkui, ja niinpä on taaskin uusi tunturilaispolvi miestymässä, vaikka vain pienien porotokkien isäntinä. Lismajoella, vanhassa Tshalkun kylässä, elää entisen Tshalkku-Niilan Niila Kaapin Ellen kanssa, Naunagaksessa asuu Niilas-Oulan joukko, mutta Vaskojoella, Njärrijäyrin uudistalolla, liikkuu Pieras-Niilan poikakolmikko, tuhatkuntaisen yhteistokan hoitajana, raitioiden laumaansa Muotkatuntureissa.

Saapui taas 1878 Niilas-Aslak, vanhan _Jomppaisen_ suvun miehiä, jolla oli emäntänä inarilainen Elle Sarre sekä suuri porotokka, ynnä poikia ja tyttäriä. Länsitunturien maille Utsjoen mies poroineen ja komeine pailakkoineen asettui palkimaan. Järvikansa katseli miehen menoa ja kohta joikasikin:

"Nikku-Aslak niin niin niin, viisikymmentä pailakkaa, niin niin niin niin, seisoi niinkuin yksi, niin niin niin".

Ja siitä taas kolme Jomppais-poikaa pääsi Inarin tuntureihin. Menesjärven puolessa ja Lemmetjoella miehet pirteissään asuvat ja lähituntureissa hoitelevat porotokkiaan. Siellä veljesten vanhimustakin joiku rupesi mainomaan:

"Jouna-go, Jouna-go, lei jaa lei jaa goo goo, äänestää niinkuin sopuli".

Samana vuonna kuin Jomppaiset, jutivat Inariin myöskin Johan Högman, Davidin kodan poika, sekä Aaslak Panne, Maggas-Andaraksen poika, suuren Panne-galleen sukua. Itäpuolen tuntureita Näätämön rajamailla kumpaisetkin rupesivat kansoittamaan. Täällä itäisillä erämailla, Suprussa, Jalossa ja Varpuniemessä, "Heugmanin" pojat, Johan ja David, poikineen ja tyttärineen ja muutamine satoine poroineen vielä viljelevät tunturia ja pirttikenttää, Uuniemestä tulleen poromiehen ja vävymiehen, Piera Siirin — nyt jo kuollut — poikineen ja tyttärineen ollessa apumiehinä. Pirttimiehinä ja poromiehinä Aslak Pannenkin pojat ja tyttäret sekä vanha äitimuori, Kitti-Klemman Birit elävät Tshurnussa muutamasataisen porotokan kanssa.

Kaikkein suurimmalla voimalla vyöryivät Inarinmaahan 1880-81 _Kitti-veljesten_ jutamakunnat. Länsipuolen Hammas-, Viipas-, Appis- ja Maarestatunturit he yhdessä Länsmanien ja Jomppaisten kanssa valtasivat alusmaikseen. Kaikki Kitit olivat suuria poromiehiä, Pikku-Hannollakin, joka asettui Tshalkku-Niilan, appiukkonsa, vierusmieheksi Lismajoelle, oli aikoinaan 2,000-3,000:n tokka, onpa puhuttu 4,000-5,000:stäkin. Mutta kova kohtalo käyskenteli Kittien kantapäillä. Vanha Hans menetti viimein suuren karjansa, eikä Pikku-Hannullakaan ole enää kuin joku poro, ja entinen tuhannen poron Andaras on nyt aivan valkkopäiseksi haalistunut poroton poromies, jolta tunturi on ottanut lainansa takaisin viimeistä myöten. Vain valkko-äijän pojalla, Hansilla, on jo taas kolmisensataa poroa, ja köyhälle Pikku-Hannulle Enontekiön pororikas Näkkälä antaa joka talvi lahjaksi jonkun niestaporon. Mutta Pyhäjärvellä elää Kitti- Niilan Uula, Tshalkku-Niilan vävy hänkin, Kittien parhaimpana poromiehenä, raitioiden Muotkatuntureissa tuhatkuntaista tokkaansa. Siinä kyllä on poikien ja tyttärienkin nimikkoja, Birit-Annellakin 100 poroa, Ellellä 60, Niilalla 100 ja Kristillä 90 sekä 13-vuotisen Hansin merkeissä 300. Isä kyllä kieltää kuopuspoikansa merkit, mutta Kristin parttiota äijä lupaa parantaa, jos saa vävykseen mainion Lantto-Hansin, jonka mukana näyttää tokkaan tulleen onni ja hyvä menestys. Ja välitöinään Uula-ukko saarnaa kansalleen parannusta ja syntien anteeksi saamista, vaikka synnit veriruskeatkin olisivat. Mutta joikaamista Uula ei harrasta, vaikka isä-Niila kyllä joikasi ja oli sellainen äijä, ettei juuri koskaan ottanut kirjaa käteensä.

Tulipa Inarin tuntureille joku asuntamies lännestäkin päin, Koutokeinosta ja Enontekiöstä. _Mihkel Gaup_, Kauppi, tuli Koutokeinosta, korjasi Tshalkku-Niilan Raudnan ja sai poroja sekä lapsia. Käväisi kerran suuri porokas, _Ponku-Mattikin_, painuen pian taas Sodankylän Purnumukkaan ja Sompioon. Jo tuli iso rymyäijä _Guttorm Magga_ Enontekiöstä, "Kutturana" kuulu kautta Lapin, asettuen maanselän tuntureihin. Ja pian äijälle alkoi karttua tunturieloa sekä vasoittamalla että peurakorvia merkitsemällä. Sanotaan vanhan Kutturan merkeissä liikkuneen 3,000-4,000 nulppoa ja suurta ynnä pientä sarvipäätä. Mutta sitten joku vielä suurempi sarvipää lienee pistänyt keiturinkoparansa porotokkaan, niin että Kuttura-paran lauma kutistui vielä nopeammin kuin se oli kasonnut. Pahnan perillisellä, Kuttura-Niilalla, joka asuu Ivalojoella, kolmisen penikulmaa Ivalo-Mattia alempana, on enää ainoastaan kolmetoista poroa, vaikka häntäkin aikoinaan joiattiin:

"Gutturm Niila-sa, noo läi joo, rikas poika oli joo, nun nun nuu".

Vieläpä muistettiin hänen emoaankin, Kadja Nikodemusta:

"Kadjis-ahku oli joo, lullul lullul luu, Kadjis-ahku oli joo, niin niin niin niin",

Palasipa Inariin viimein taitavana poromiehenä Utsjoella opin käynyt järvikansankin jälkeläinen. Aikoinaan oli Inarista muuttanut Utsjoen järville ja jokivarrelle kalamiehiksi useita _Aikioita_, toiset suopuen sinne vakinaisiksi asukkaiksi, toiset jatkaen muuttoaan Norjaan asti, ja jotkut opastuen tunturimiehiksi. Niinpä Puolmakjäyrille asettuneen Gabrielin pojan, Kaapin Jounin, poika-Gabriel, Armas-Kaapi, saatuaan Jouni Vuolabban Ellen emännäkseen, palasi 1890 Inariin ulosoppineena poromiehenä. Avaroihin länsituntureihin, entisten poromiesten lähimmäiseksi, tämäkin tulija asettui, ja rikkaana padje-olbmuksena häntäkin joiattiin:

"Armas-Kaapi, niin niin niin niin, suuri-go rikas, niin niin niin niin".

Näillä samoilla mailla jutavat vielä ukon pojat, Kaapin-Aslak ja Kaapin-Jouni. Aslak on pieni poromies, mutta Jouni hallitsee 500-600:n tokkaa liikkuen milloin Maarestatunturissa, milloin Hammas- ja Viipastuntureissa sekä asuen väliin Lemmetjoella, väliin Ivalo-Matissa. Punaisissa lakeissa ja fietter-housuissa mies aina liikkuu, vakuutellen, ettei hänellä kyllä koskaan housunmalli muutu, vaikka muut kuinkakin uudenmallisia laittaisivat. Vaikka tämä Kaapin-Jounin toinen panos on lappalaiseksikin jäänyt aivan pikkuruiseksi tunturitontuksi, vain "kinthankokoiseksi", on hänessä kyllä sekä miehen mieli että varsinkin ääni. Jos Jouni osaa hyvin käsitellä suurta tunturieloaan, niin vielä paremmin hän taitaa käsitellä isoa kurkkuansa. Jouni onkin ankara joikaamaan. Kun pikku mies tunturilla puhaltaa kurkustansa joikauksen, on koko kehveli äänenä, niin että sananpuhuvainen Kitti-Uulakin neljänneksien päässä sen kuulee ja kauhistuu. Mutta toiset tunturimiehet joikaavat pikku toveriaan:

"Naa Kaapin-Jouni, niin niin niin, pikku poika sannaa lei, lullu lullu lugu luu".

Pari muutakin Inarin järvimiestä ihan kotoisiltaan vain lyöttäytyi tunturilaiseksi ja poromieheksi, niinkuin _Iisko Paadar_ naituaan Ingerin Ellen eloineen sekä _Heikki Valle_ saatuaan Tshalkku-Pieran Biggan poroperintöineen. Vallesta tuli jo taitava poromies, ja Vallen Niilasta vielä taitavampi, Niila etsi ja nai rikkaan Panne-äijän, Maggas-Andaras-Jounin lesken Kaaren Aikion, saaden samassa kaupassa sekä itseään iäkkäämmän eukon että paljon poroja. Porotokkineen ja Kaarenineen Niila muutti Utsjoen puolelle sen sijaan, että entiset poromiehet olivat Utsjoelta tulleet Inariin. Muotkatunturien pohjoispäähän, Kaamasjoen latvoille, Kaamasmukkaan, Niila asettui entiseen Jomppaisen taloon, ruveten siitä käsin kaitsemaan karjaansa lähituntureissa. Sanotaankin Niilan olevan tämänaikaisen Utsjoen suurimman poromiehen, 500-600:n porotokan isännän.

Sillä kovin pieniksi ovat Taka-Lapin entiset tunturiennavat jo joutuneet. _Kadja-Nillakin_, suuren Vuolabban suvun viimeisiä suuria poromiehiä, Kadja Poinin poika, joka juti Ruijan tuntureitakin ja aikoinaan ajeli 3,000:n laumaa Utsjoen tuntureissa, tullen monissa joiuissakin mainotuksi, on nyt vain parinsadan omistaja, 70-vuotias tunturiäijä. Suuret porolaumat ovat sulaneet kuin lumi, hävinneet niinkuin tuuli olisi puhaltanut, entiset komeat valkkoporotkin menneet, ja ukko itse nyt vanhana valkkoäijänä asustelee Kevujoen jylhässä tunturimaassa pienessä uudismökissä hoidellen nautakarjaakin. Ja entisaikaan häntä joikailtiin: