Part 10

"Kadja-Nilla, joo jou joo jou, menee kuin lintu, joo jou joo jou".

Kaikki muut Utsjoen muutamat poromiesten jälkeläiset ovat jo nuorempaa polvea, eivätkä juuri vanhaa poroisäntää parempia. Kadja-Nillan pojallakin, Pikku-Nillalla, joka asuu isänsä entisessä komeassa maalitalossa Nilijoen suussa Tenolla, on vain 400-500:n sarvipään omaisuus, vaikka on saanut emäntänsä Maaritin avulla periä Pieras-Niila-vainajankin karjasta 70-80 päätä. Samanlaisia poromiehiä ovat _Niila ja lvvar Pieski_, parituhantisen Niilan poikia, joista jälkimmäinen asuu appiukkonsa, Oula Länsman-vainajan ja anoppitätinsä talossa Rauduskaidissa, samanlaisia vielä Jomppalan lähimailla asustava Rauduskaidin poika, _Piera Länsman_. Kaikki vain parinsadan poron miehiä. Vain Puolmakjäyrille asettuneen Andaras Länsmanin lesken, Kristin Siiman, ja viiden pojan yhteisissä hoidoissa liikkuu viisi-kuusisatainen tokka. Mutta vanhalla _Jomppaisella_, Mahtis-Niilalla, joka asuu Niila Vallen kanssa Kaamasmukassa, on vain muutama kymmeninen, vaikka ukko hurskaana raamatun ja evankeliumin miehenä kulkee sanaakin saarnaten.

Mutta monet tenolaiset ovat lohen ja riekonpyyntinsä sekä karjanpitonsa lisäksi ruvenneet hankkimaan toimeentuloa poroillakin, yrittäen matalan rannan tenokansasta nousta, ellei juuri tunturiväeksi, niin kumminkin hyviksi poromiehiksi. On kyllä monissa tenotaloissa vain joku poro ja ajohärkä, jolla saattaa pyöräyttää "handelissakin" sukkelammin kuin entisellä navettasonnilla, mutta on myös jo monia parempiakin porotaloja. Karigasniemen heinäkentällä asuvaiset ja hyvin toimeen tulevat Niittyvuopion veljeksetkin omistavat kukin muutaman satasen, toimekkaimmat pari, kolmekin, samoin Mierasjärven eteläpään erämaahan jutanut uudispirttiläinen, Sammel Laiti, tunturilaiseksi lyöttäytynyt Oula Länsmanin entinen ruokkopoika ja oppipoika sekä renkimies. On sitten tenomiehiä, joiden poroluku lasketaan kymmenittäin, kuten Porsangerin veljesten, Uulas-Uulan poikain, jonkun Palton ja Nillukan ynnä Laitin, joilla on kenellä neljä-, viisikymmentä, kenellä kahdeksankin. Muutamilla Helandereilla on vain joku kymmen, toisilla vain nimeksi, vaikka entisaikoina muuan katekeetan poika, Jouni Helander, naituaan kyytirättärin ja poromiehen Johan Högmanin tyttären Ellen, tuli niin suureksi poromieheksi, että rupesi muoreilleen tuhrailemaan kodassa sekä juti muiden isoisten mukana Inarin tuntureihin, kulkien aina Luttojoelle asti ja merkityttäen nimensä Inarin kirjoihin. Mutta rajantakaiset hukat, koltat, söivät melkein kaikki ukon elukat, ja Jouni Helander kuoli Luton jäkälätuntureissa yhtä porottomana kuin oli Tenon mailla syntynytkin.

Muotkatuntureissa ja Paistuntureissa sekä Ailigaksissa pitkin koko Utsjoen läntistä valtamaata länsipuolen miesten eli Paistunturin paliskunnan porot kiertävät, kun taas itäpuolen porolaisten eli Kaldoaiven paliskunnan elukat pitävät valtamaanaan suuria itätuntureita Utsjoesta ja Tshuoggajoesta alkaen Puolmakjäyrille ja Norjan rajaan saakka. Vaikka isännät ovatkin vain pikku parttioiden miehiä, karttuu heidän kymmenistään ja sadoistaan koko iso tokka, kun porot tunturissa käyvät yhteiseen seuranpitoon. Länsipuolen miehet joskus raitioivatkin elukoitaan yhdessä laumassa. Niinpä Niila Valle, Niila Niittyvuopio, Niila Jomppainen, Uulas-Uulan Andaras, Uula Porsanger, Andaras Paltto ja Anne Nuorgam koitelevat eloaan yhdessä tokassa sekä kesällä että talvellakin, samoin taas Hans Kitti ja Pikku-Niila Vuolabba ynnä jotkut muut ovat yksissä tokissa. Vallen ja kumppanien hoivissa saattaa olla lähes parituhatta poroa sekä Kitin ja Vuolabban vaalittavina tuhatkuntakin. Koko Paistunturin paliskunnassa onkin poroja kohta kolmisentuhatta. Mutta Kaldoaiven ympärystuntureita kiertelee vain parituhatta sarvipäätä, enimmät niistä Andaras Länsmanin perillisten, Piera Länsmanin ja Sammel Laitin korvamerkeissä.

Mutta ennen sanotaan Paistunturin paliskunnassa yksinäänkin olleen 6,000-7,000. Ja vanhaan aikaan juti Utsjoenmaan halki poroja kymmenin tuhansin. Nykyisen tunturiväen poronhoito on vain entisen suuren elämän heikkoa kuvattelua.

Poronhoitoa

Oikein vanhoina aikoina Lapinmaassa eli paljon ihmisiä, ja heillä oli isot tokat poroja. Mutta sitten tuli joukoittain vihollisia ja rosvoja Ruotsista ja Suomesta ja Russanmaalta, ja he tappoivat melkein kaiken kansan, niin ettei ihmisiä jäänyt juuri muualle kuin meren rannalle Läijisvuonoon sekä Inarin saarille. Porot jäivät hoitajitta ja villiintyivät, ja siitä villipeurat saivat alkunsa. Peurat saattoivat elää ja lisääntyä rauhassa, kun metsät ja tunturit olivat autiot, eikä ihmisiä ollut missään. Ja peuroja oli Lapinmaassa hyvin paljon.

Mutta sitten Niku-Fulli tuli, ja hän oli taas Lapinmaan alkuihmisiä sekä ensimmäisiä poromiehiä. Hän otti kiinni villipeurojen vasoja ja kermakoita sekä niitä paimentaen ja hihnassa pitäen kasvatti itselleen poroelon. Aikuisista villipeuroista ei kyllä olisi saanut kesytetyksi poroa, mutta vasoista ja kermakoista sai, niinkuin Niku-Fullikin teki. Ja Niku-Fullista sikisi koko Lapinmaahan taas uusi suuri porokansa sekä Niku-Fullin kasvattamasta karjasta nousi ja lisääntyi tuntureihin uusi suuri porosuku.

Näin vanha saamelaisäijä muistelee Lapinmaan suuren poroelämän alkuhistorian.

Neljän valtakunnan Lappi on avara maa, jossa on yltäkyllin sekä kylmää puutonta tunturia että tiheätä mäntymetsää, ynnä kolkkoa Ruijanmeren rannikkoa ja matalaa koivuoutaa. Siitä seuraakin, että laajan Lapinmaan poro on hyvin monenlainen. Maanlaadun mukaan se on kullakin maanpaikalla kasonnut erilaiseksi, jopa niinkin paljon, että vanha poromies nähdessään tunturissa poroparttion jo kaukaa tuntee, ovatko palkijat Inarin, Utsjoen vai Ruijan poroja.

Inarin porot kyllä tuntee. Ne kun palkivat mäntymetsissä, niin ne muuttuvat muita tummemmiksi ja ruskeammiksi, niinkuin olisi nokea pyyhkäisty karvoihin. Mäntymetsistä karisee naavaa porojen selkään antaen väriä valkealle karvalle, lisäksi porot syövät tummia pihkaisia havuja, niin että sekin vaikuttaa, sitä enemmän, kun sitten vielä päivä paahtaa päällisiksi. Mutta Utsjoella ei ole mäntymetsiä, on vain tunturi- ja jokilaaksoissa harvoja koivuoutia, joissa ei ole sellaista voimaa kuin pihkaisissa, tervaa antavissa männiköissä. Siitä syystä Utsjoen porot ovatkin ylipäänsä vaaleammat Inarin poroja. Norjankin porot ovat vaaleahkoja. Siellä tunturimaa vaikuttaa sen, että mutsikkaporojenkin karvannokka on vaalea niinkuin olisi huurteessa. Ja kylmässä Jäämeren tunturi-ilmassa Ruijan porot kasvattavat pitemmän ja tiheämmän karvan kuin Suomen porot, jotka ovat närpeämpikarvaisia.

Inarin suurissa tuntureissa ja kiveliöissä on aina ollut hyviä jäkäläkenttiä ja kaivosmaita suurellekin porolaumalle. Sentähden Inarin porot saavat syödä hyvin ja siitä kasvavat isoiksi ja väkeviksi, niinkuin myös kuuluvat Koltanmaan porot olevan, jotka varsinkin entisaikaan olivat hyvin vahvoja ja kestivät ajaa, kun vain neuvot kestivät. Mutta Ruijan poroilla on talvella huono jäkälä, ja kesällä ne meren rannalla saavat jyrsiä vain kivienkarpeita sekä juoda suolavettä Maahkarasmerestä. Niinpä Norjan porot ovat paljoa pienemmät kuin Suomen porot ja keveämmät, jos puntarinnokkaan pannaan. Niin myös Muonion porot ovat suurempia kuin Näkkälän ukkojen judot, jotka taas ovat Lätäsenon puolen tunturiporoja paremmat. Mutta kaikkein huonoin on Koutokeinon poro. Se on pieni, lyhyt ja matala, hoikkakoipinen ja lyhytturpainen, mutta pitkäkarvainen. Se on vain sellainen kisuraporo.

Varsinkin ennenvanhaiset Inarin porot olivat isoja ja komeita. Inarilaiset kun laskivat poronsa kesäksi vapaasti tuntureihin palkimaan, niin peurahirvaitakin sattui joskus siellä tokkaan, ja siten saatiin eloon villipeuran suurta ja ylpeätä sukua. Iisakin Andaraksenkin poroissa oli peuransukuisia isoja härkiä, niin että niitä mainottiin kyllä kauempanakin. Lusman Piettarkin sai Andarakselta peuran polkeman ajokkaan, joka oli pitkäraatoinen ja säärevä ja osasi katkaista taivalta paremmin kuin kenenkään muun poro.

Paimennettavaan tokkaan villipeura ei juuri uskaltanut tulla. Jos se joskus sattui siihen eksymään, niin heti ruukalti pakoon, kun tuuli vähänkään pyyhkäisi sen nokkaan ihmisenhajua. Porokelloakin se pelkäsi. Kadja-Nillan tokassa peurahirvas sentään usein nähtiin ja väliin taas Niila Eiran porolaumassa.

Vaikka porot eri maanpaikkojen mukaan ovat vaalea- tai tummataljaisia, ja niiden pääväri on vaaleanharmaa, on sentään joka tokassa hyvin tummiakin tahi aivan vaaleita elukoita. Voi joku poro olla aivan mutsikka, niin että vatsanaluskin on musta, tahi tumma, valkeaturpainen _kalppinokka_, tahi kauniinharmaa _suivakko_, tahi vaaleakylkinen _luostakko_, tahi aivan valkea _valkko_ eli _vielkis_. Ja valkkoporo saattaa olla hyvin valkea _jievja_ tai vaaleankirjavahko _raanis-jievja_ tai vaaleanruskea _ruossa-jievja_ eli _koltta-valkko_, Koltasta alkuaan saatu porolaji, rumakarvainen kuin keväthukka. Mutta Tshorgashnjargasta on taas lähtenyt oikein valkea poro, _gabba-jievja_, jonka koparatkin sekä silmät ovat aivan valkeat. Tällaiset ihmeelliset vaikot ovat kyllä alkuperäisin gufittarien karjasta, vaikka ne nyt vaatimesta syntyvätkin. Ne ovat kaikki merkillisen unisiakin. Niitä aina nukuttaa, jopa niin raskaasti, että ne muiden porojen lähtiessä voivat jäädä torkkumaan, ja niitä täytyy oikein kopsaista päähän, ennenkuin ne heräävät. Samoja gufittarien jutoja lienee sellainenkin elukka, jonka etupää on valkea ja takapää musta. Mutta niin kovin hervoitetusta porosta ei ole muuta kuin hukan ruoaksi. Gufittarien gabba-jievjoja oli aikoinaan ollut Kadja-Piera Biggalla, olipa Andaras ja Hans Kitilläkin kerran muutamia valkkovaatimia, vaikka ne sitten katosivat tunturiin. Kun gabba-jievjat hyötyivät hyvin ja kasvattivat sarvensa sakeiksi, merkitsi se karjalle menestystä, mutta huonoa onnea seurasi, jos valkkojen sarvet rupesivat heikontumaan, ja vielä enemmän, jos porot kokonaan katosivat. Kitti-veljeksetkin vähitellen menettivät koko karjansa, kun ensin kadottivat gabba-jievjansa.

Yhtä merkillisiä kuin gufittarien valkot, olivat sellaiset porot, joilla oli linnunhöyheniä selässä saparon puolessa. Rikkaalla-Hannulia sellainen oli ollut, ja toisellakin rikkaalla Hannulla, Kitti-Hannulla, oli samanlainen ihmeporo, ja se oli kova menemään. Mutta jos sai sellaisen härän, jolla oli yhdeksän hammasta leukapielessä — tavallisesti on vain kahdeksan —, niin ei tarvinnut toisella kiinni tavoitella. Kitti-Andaraskin oli sellaisella kerran päivässä ajanut Jalvesta Inarijoen Matti Saijetsiin, eikä muuta kuin "biegga helmiid padjel", tuuli helmoja nosteli.

On lappalainen kyllä sellainen herra, että lennättää vaikka gufittaren porollakin, niin että tuuli helmoja heittelee, onpa vielä niinkin mahtava poronsa isäntä, että voi milloin tahansa kuoraista taljan sen selästä tehdäkseen siitä pöykkyrin omaan selkäänsä. Mutta sittenkin hän on vain tunturielonsa paimenpoika ja renkimies, jonka täytyy asettaa päivänsä ja vaelluksensa sen mukaan kuin monipäinen lauma yksituumaisesti päättää. Tunturimiehen hoidokissa on yhä vieläkin vanhaa erämaan eläjän verta. Vielä satojen vuosien kuluttua tunturipeuran monien polvien takaisella perillisellä on yhä samat mieliteot kuin esivanhemmillaankin. Se ei juuri kovin suovu ihmiseen eikä kaipaa talvellakaan hirsiseinien suojaa, se ei ole kauan tyytyväinen samoilla kentillä, eikä se viihdy synkkien metsien pimennoissa. Mutta suuret aavat tunturilakeudet sekä valkeajäkäläiset petäjäkankaat ovat sen mielimaita. Niillä sen pitää saada vapaana vaeltaa jokaiseen ilmansuuntaan, mutta varsinkin pohjoiseen silloin, kun kesä nousee tunturiin, ja taas etelään, kun päivä rupeaa katoamaan Lapista. Tämän mukaan entiset suuret poroisännät vaelsivatkin laumoineen Jäämeren rannan ja Inarin tunturien väliä, vaelsivat ikuista vuoroaan niinkuin kesä ja talvi. Suurlauma määräsi suunnan ja matkan menon, isännät vain kulkivat paimenina mukana, ohjaten karjansa parhaita maita. Miltei samoja seutuja myöten tokka joka vuosi vaelsi. Muuan vanha Jouni-äijäkin kulki aina Tenon poikki nykyisen Gaavan talon luota suuren kiven vieritse, jota vieläkin sanotaan _Jounas-gädgeksi_, ja Koutokeinon tunturikiertäjät ajoivat keinonsa Shusjäyrin ohitse. Vanhoja tunturilaisia ei häirinnyt vielä rajakieltokaan, vaan kaikki sekä Suomen että Ruijan porolaumat ja -paimenet saivat vapaasti vaeltaa rajan yli puolin ja toisin. Inarinmaankin "sisään" mentiin aina kirkon seuduille ja Vaskojoelle asti, niin että "eikö siinä jo nokko ollut jäkälämaata" Tshorgashnjargan ja Vaskojoen välillä. Mutta sitten 1852 vedettiin raja niin tiukaksi, että kummankin puolen poromiesten oli karjoineen pysyttävä omilla maillaan. Koutokeinon ja Kaarasjoen lappalaiset saattoivat kyllä tämän jälkeenkin laumoineen laskeutua kesäksi Jäämeren niemille ja saarille, Vuorjenjargaan, Mahkarauvnjasaarelle, Spierttanjargaan, Tshorgashnjargaan... ja taas talven kanssa nousta omaan tunturimaailmaansa sekä niiden outaseutuihin aina Alattio- ja Inarijokien latvoille asti. Mutta Utsjoen ja Inarin tunturimiesten, joille ei merenrantaa sallittu, täytyi totuttaa tokkansa pysyttelemään aina vain meren näkemättömillä tuntureilla, jängillä ja metsämailla, jutaen kesäksi pohjoiseen Utsjoen tuntureille ja talveksi palaten Muotkatunturien tienoille.

Talvella tummimpana kaamosaikana Muotkatunturien kiertolaiset asustelevat Angelin seutujen ja Vaskojoen varsien jäkälöisillä kankailla. Kuukauden päivät voivat porot täällä viettää pisimmän talviyön pimeitä viikkoja, vaikka muuten talvisilla hangilla viihtyvät samoilla ruokasijoilla vain parisenkin viikkoa. Inarijoen takana vastaisella Norjan puolella palkivat Kaarasjoen porot raitioineen ja kotakuntineen, ja päiväkaudet kuuluu Tenon takaa poromiesten mekastus, korraaminen ja joikaaminen, koirain haukunta ja kellojen kalkatus. Samoin Suomenkin puolella on ääntä ja elämää. Sielläkin metsä kaikaa, lapin vilja liikkuu lumisella tantereella, ja elomies vartioitsee laumaansa.

Hajaantuneina ympäri kangasta puolen neljänneksen ja neljänneksenkin alalle porot liikkuvat lumisella laitumellaan. Helposti ne vaistoavat jäkälän hangen alta ja sukkelaan kaapaisevat etukoparoillaan paksunkin kinoksen puhki, jyrsivät kaivoksensa jäkälän ja taas kaapivat uuden lumikuopan, joutuen usein naapurinsa kanssa sarvirysyynkin hyvästä jäkäläpaikasta. Laidunta kyllä riittää, vaikka kaivosmestareitakin on metsä täynnä, väliin vieri vieressä pyllyämässä turpa syvällä hangessa, niin että sarvihäkyrät vain karhoavat kaivoksen reunaa, ja kuopasta kuuluu kellon kalahtelu. Usean poron kaulassa on rautainen kello, messinkikulkunen tai pikku tiuku, jota kuunnellen tokkakin pysyy paremmin koossa, ja taas paimen kuulee, jos ylpeä kellopailakka yrittää karata laumasta. Kun poro on saanut kaivetuksi jäkälätarpeensa, ei sillä ole muuta tehtävänä kuin heittäytyä lepäämään ja märehtimään. Lepohetkensä poro käyttää vanhassa hyvässä järjestyksessä, huoahtaen kolme kertaa vuorokaudessa. Rakennettuaan talvisen päiväsydämen lumikuoppia se iltakoiton joutuessa paneutuu hetkiseksi iltalevolle ja taas nousee yötyöhönsä, mutta sydänyön hetket se jälleen lepäilee ja taas aamuyön töikseen kaivelee kuoppia päivänkoittoon asti. Aamukoiton aikana poro laskeutuu kolmannelle levolleen, ja sen perästä aloittaa päivätyönsä. Kevättalven ja kesän pitkinä päivinä poro levähtää päivälläkin, mutta sen sijaan silloin on yöllä kaivamassa. Suuria lepoja ja ettoneita ei virkeä tunturienkasvatti tarvitse. Tunniksi, pariksi se kellahtaa kyljelleen ummistaen hetkiseksi silmänsä. Vain gufittaren aito- valkoinen gabba-jievja nukkuu sikeästi, ja valkeakoparainen mutsikkakin lepää raskaammassa unessa kuin muut porot.

Pian on koko kenttä suurena myllerryksenä, kun porolauma on siinä jonkun aikaa häärinyt kaivostöissään. Tällaiseen kovaksi tallattuun kiekeröön poron kopara ei enää pysty, vaan täytyy koko lauman siirrältyä verekseen hankeen tekemään uutta kiekeröä. Heitetään vain hiljainen, rauhallinen _laidistaja-härkä_ kiinni, talutetaan sitä edellä ja koirien kanssa ajetaan toisia perässä. Ja kohta taas tunturikarja on turpa hangessa kylmällä ateriallaan. Mutta kevätpuoleen, kun päiväpaiste ja yöpakkanen rakentelevat kovia hankia, on porolla ankara koparoiminen saadakseen jäkälän esiin. Kun poro ei jaksa koparoida hankea rikki, se laukkaa nälissään ympäri metsiä etsien pehmeitä kenttiä ja pälviä. Ja poromiehen täytyy koirineen rukattaa perässä pitääkseen laumansa vähänkään koossa. Siinä miehillä on täytinen työ, ja koiratkin saavat henkeään haukkoen laukata pitkin hankia ja räkyttäen ajaa elukkaa sieltä, toista täältä.

Koira onkin poromiehen paras apulainen, parempi kuin hyväkään mies. Koiratta ei tunturilainen tulisi toimeen eikä saisi pidetyksi laumaansa koossa, ei tavoitetuksi ainoatakaan poroa. Mutta koira kyllä tavoittaa pahimmankin menentelijän ja ajaa sen takaisin tokkaan. Milloin vain porot poistuvat laumasta kovin kauas, paimenen ei tarvitse muuta kuin viitata kädellään ja sanoa: "Tshouh, tshouh!" niin kohta rakki kapaisee perässä ja haukkuen lennättää porot muiden joukkoon. Porot kovin pelkäävät koiraa. Ne ovat monikertaan kokeneet, että vaikka kuinka yrittäisi paeta, rakki aina rukattaa räkyttäen kintereillä, jopa hampainkin napsii kinttuja, ellei poro käänny takaisin. Älyääpä viisas koira komentamattakin laukata palauttamaan karannutta poroa, onpa joskus yksinään kapaissut omille teilleen lähteneen tokan jälkeen sekä haukkuen ja kinttuja näykkien tuonut sen rytinällä takaisin penikulmien päästä.

Jo pennusta pitäen koira on tottunut toimeensa. Emoltaan se on jo perinyt hyvän halun, ja koiran isäntä vielä valinnut pentupahnasta parhaansa: tavallisesti urospuoliset sikiöt, joilla on pitkä pääkallon niskaluu ja takajaloissa kaksinkertaiset pikkukynnet sekä turvannokka myötäänsä kostea ja jotka selälleen käännettyinä eivät pysy kohdallaan, vaan heti vierähtävät kyljelleen. Mutta pienet naaras-vielpikset isäntä on useinkin vetänyt hirteen. Muuten tunturilappi ei välitä koirarotunsa jalostamisesta. Hallit saavat vain oman etsiskelynsä mukaan taajoa, ja sitten poromies toimittaa pentupahnassa valintansa. Kotakentällä pieni pentu saa jo opetella haukkumaan poroa, kotalaisten usuttaessa terhentämään vielä äkäisemmin. Isompana se pääsee jo tokkaankin katsomaan, miten mestarihaukkujat menettelevät, ja pian pikku rakkikin on mukana hampaat irvessä ja ääni kimakkana. Mutta jos se yltyy haukkumaan, laukottamaan ja puremaan poroa tokassakin, saa se selkäänsä. Jokaisella paimenella on oma koiransa, joka juovattaa vain häntä ja tottelee hänen käskyjänsä, makaa kodalla silloin kuin paimenkin ja taas hänen mukanaan lähtee tokkaan. Mutta muiden saman kotalaistenkaan seurassa se ei halua lähteä virkatöihinsä. Muutamat paimenet kulkevat kaksin koirin. Lantto-Jussaakin aina juovatti kaksi pystykorvaista karvarakkia, ja vuoroonsa hän niitä laukotti. Ensin viittasi toista oikealla kädellä, jotta tshouh, tshouh, mutta toista vasemmalla kielsi, sitten taas viittasi toista vasemmalla kädellä ja toista oikealla epäsi. Näin koirat saivat vuoroonsa levätä ja laukata, eivätkä koskaan väsyneet. Sillä jos poromiehen koira vaipuu, on hän laumoineen hukassa. Joskus koira on kovin innokas laukottamaan poroa ja ajamaan sitä aivan armottomasti. Sellaisen villikon kaulaan ripustetaan puuhaarukka tai iso puukalkare, tshulkku, eikä silloin rakki saata kovin kovasti laukottaa eikä tyhjään taajoa. Ovatpa jotkut koirat niin villejä, että purevat kuin hukat kuoliaiksi vasoja sekä kermakoita. Sellaisesta rikoksesta koira saa kovan selkäsaunan, vieläpä se, ellei tee parannusta, joutuu hirteen.

Koko parttio, toistakymmentä avosuuta, on ison lapinkodan palveluksessa, ollen vuoroin työssä, vuoroin levolla tahi kodan luona räyhäämässä. Siinä on monennäköistä haukkujaa: mustakarvaista Murjua ja Tshähpistä, punaruskeaa Runnea ja Ruisea, valkeaa Jievjaa, vaaleaa Kuugea ja Skuolehvia, kirjavaa Kirjistiä, harmaata Rannea, valkeajalkaista Piittusta, pilkkaniskaista Tilkkua, sepelkaulaista Sirkistä, vielä Karrista, Tshammoa, Tsorgia, Tshuorista ja Nästiä. On joukossa joskus pitkäkarvainen Borgi, närpeäkarvainen Naugi ja paksu Parri, jonka pitkät peräkarvat kähärinä reuhuavat. Jossakussa siidassa on vielä kovakurkkuinen Shaihki, kippurahäntäinen Seippu, reppukorvainen Luuhke ja iso riippukitainen Lumpu. Vieläpä muiden mukana pieni Penne, lyhyt tassukka Norri ja töpöhäntäinen Naappulkin panevat parastaan, ja joukossa koettaa kiepsahdella aivan hännätön Jorbikin, vaikka se ei oikein osaakaan hallita menoaan, vaan töksähtelee tuon tuostakin turvalleen, koska sillä ei ole häntää, joka on "koiran styyri".

Kodassa taljavuoteella koirat saavat isäntänsä kanssa nukkua, ja verivelliä keitetään vartavasten heidän ateriakseen. Velli aamulla ja velli illalla on heille varattu, ja päivällä haukattaessa heitetään vielä suupalasia. Ruokapalkoilla ja kotasijan oikeudella tunturimies saa parhaan palvelijansa. Jos hän joskus rupeaa sitä toiselle luovuttamaan, hän saattaa vaatia hinnaksi hyvän poron, eikä oikein hyvää koiraa myydä monesta porostakaan.

Mutta porotokka ei sentään pysy koossa vain pelkkien koirien avulla, vaan tarvitaan vielä paimeniakin, ihmisälyä, ohjaamassa koirien taitoa ja toimintaa. Iso karja vaatii useita raitioita, tuhannenkin tokka tarvitsee jo neljä hoitajaa, jotka kaksittain käyvät vuoroin paimenessa, vuoroin lepäävät. Poromiesten omat pojat ja tyttäret joutuvat jo toisellakymmenellään porosiidaan, ja ellei poromiehellä itsellä ole menijää, täytyy hänen ottaa vieraita raitioita. Entisillä suurilla tunturi-isännillä oli renkejä ja piikoja kaksin, kolmin kumpaistakin. Jotkut ahneet äijät eivät kyllä raskineet palkata palvelusväkeä, mutta silloin tuli karja huonosti hoidetuksi. Pikku-Hannunkin tokka katosi lopuksi Näkkälän tuntureihin sekä joutui pitäjän kauppasaksalle. Mutta ne, jotka monien raitioiden kanssa aina olivat elonsa äärellä, menstyivät paremmin. Eikä palkkaväelle tarvinnut suuria maksaa, eikä juuri kaivella kiisasta kalliita silparahoja. Niinkuin Lannanmaan isäntä ennen hyvitti työmiehensä pellonviljalla, niin tunturi-isäntäkin korvasi renkinsä ja piikansa työt tunturielossa. Kitti-ukkokin antoi piialleen vuodessa kolme vasavaadinta, Kadja-Nilla työnsi neljä, ja Lantto-Jussa sai Ruijan lappalaisilla "renkyessään" vuosipalkakseen neljä hyvää tiinettä vaadinta. Joidenkuiden pienien piikatyttöjen isä sai tyttärensä palkkana periä poroisännältä pari, kolme tappoporoa. Lisäksi palvelijat saivat vasannahkoja peskikseen, koipinahkoja kenkiä varten, vieläpä verkatakinkin. Lantto-Jussalle annettiin Ruijassa kaikki arkiset pitovaatteet sekä vuoden lopussa kirkkopeski, lakki ja verkatakki. Jos rengille maksettiin rahapalkka, ansaitsi parhain mies sata kruunua, joskus 30 speisiä. Hyvä oli rikkaassa lapinkodassa palvella, poronkuutakin ja vasanlihaa sai syödä ja röyhtäillä, antoipa hyvä isäntä viinaakin. Monet rengit ja piiat jo palvelusvuosinaan kokosivat omiin merkkeihinsä poroja pikku parttion, ja toimekkaat piiat pääsivät joskus palveluskotansa emännäksi.

Pororaitiolla oli kyllä ankara työ. Talvellakin, pyryllä ja pakkasella sekä kevään ja syksyn lumisohjuissa ja vetisillä jängillä piti koko vuorokauden yhteen menoon olla tokkaa vartioimassa, vaikka sitten taas vuorostaan sai vuorokauden makailla kodalla.

Mutta silloin kun hukka oli mailla, paimenet eivät paljoa joutaneet huoahtamaan. Entiseen aikaan hukkia olikin hyvin paljon. Lantto-Jussankin tokkaa kerran ahdisteli viisi-, kuusikymmeninen susilauma, ja Inarin Suolujäyrillä nämä "helvetin hurtat" monina talviöinä esiintyivät sellaisella metsäläisulvonnalla, ettei Jurmun lukkari saanut nukkumarauhaa. Hukkien ulvonnan kuuluessa piti porotokka pitää hyvin koossa ja koirien kanssa alituisesti valvoa, ettei yksikään elukka erkanisi kovin kauas toisista. Raitiot hiihtivät yhtä päätä elon ympäritse tai ajoivat porolla ahkiossa istuen ja kovasti huudellen. Sivakkamiehet löivät tuon tuostakin sauvalla sivakkaa tai kuivan puun kylkeä ja hoilasivat rumalla äänellä: