Part 6

Onhan Bibalissa kyllä kirjoitettu kaloista ja kaikenlaisista vesieläimistä, mutta lieneekö puhuttu suuresta merikäärmeestä, joka kerran Tenon lohimiehiä piti suuressa pelossa ja vapistuksessa. Oli hyvin uskallettua liikkua Tenolla, varsinkin öisin, sillä juuri silloin, iltakahdeksasta aamukuuteen, meripeto oli menossa, vönkien parikymmensylisenä hirviönä, milloin ylöspäin, milloin alaskäsin, väliin poikkivesinkin, heitellen koukkua niin, että päivä katseli alatse. Sen kyllä monet lapinukot näkivät, parhaiten ne rohkeat äijät, jotka kerran myöhäisenä pyhäiltana seisoivat Kuahpiljoen luona hyvin korkealla töyräällä, oikein uhalla huutaen ja meluten ja taajoen, vielä vasiten ollen puettuina valkoisiin parseeleihin. Sillä ukot olivat kuulleet, että merikäärme aina yrittää valkoisen olion kimppuun. Mutta peto ei sittenkään tullut kovin lähelle. Eikä se koskaan erehtynyt tenolaisen lohipatoon, ei sitä tavannut Puolmakin länsmannikaan, vaikka pyssyineen etsiskeli, eikä se liioin puuttunut monilukuisten lohimiesten ongenkoukkuihin. Ja viimein se omia aikojaan katosi. Jotkut viisastelijat, jotka eivät edes olleet otusta nähneetkään, koettivat kyllä uskotella, että Tenon merikäärme oli vain karkuun päässyt stuorra-luossa, joka uitti perässään lohimiehen pitkää ongensiimaa.

Merikäärme ei — ainakaan tiettävästi — vahingoittanut tenolaisten lohipatoja. Mutta kateelliset naapurit kyllä joskus saattoivat tehdä sitäkin. Ainakin Andaras Helanderin, saman ukon, joka ensimmäisenä asettui Paaduksen alapuolelle, Kuadnil-joen suuhun, lohipatoa pitkät ajat pahoittiin niin kovasti, ettei se antanut mitään. Mutta sitten Andaras kerran unissaan näki Piittus-äijän istuvan kahdareisin padolla ja heti juoksi ja ampua pamautti niin, että Piittus putosi Tenoon. Kun Andaras vielä katajoilla pieksi ja piiskasi sekä patoa että äijää, niin pato kyllä rupesi ottamaan ja antamaan kalaa niinkuin ennenkin. Mutta kun Oulas-Hans sattui rakentamaan patonsa "hiukan" kauemmas keskiväylää, ja sai hyvästi luossaa, niin jo kateelliset kylänmiehet kantelivat tämän länsmanille, joka tuli ja puratti padon. Siitä kylänmiehet olivat mielissään, mutta Hansin pieni Birit-eukko itkeä tuherteli, pyyhki silmiään ja päivitteli: "Eikö nyt jumalanmiehet Suomesta tulisi ja auttaisi, että Kansikin saisi muutampia diddejä".

Mutta kun padot ovat oikeassa järjestyksessä rakennetut, saavat ne pyytää kalaa koko kesäkauden, diddiä ja stuorra-luossaa tarvitsematta kutsua jumalanmiestä avuksi. Vasta syyskuulla pitää padot purkaa pois, vetää risut, vaajat, renkut ja kivet rannalle vartomaan seuraavaa suvea.

Kesäkuun lopulla ja heinäkuulla, kun kevättulva on kokonaan loppunut, alkaa lohen pyytäminen _onkimalla_. Silloin koko jokivarren mieskansa on ahkerasti "Tenolla" — tenolainen sanoo jokeaan lyhyesti vain Tenoksi, Dädnuksi (= väylä, virta), ja joella olemista "tenolla" olemiseksi; Inarijoella olijakin on "tenolla", sillä "vaikka joen nimi onkin Inarijoki, niin se kuitenkin on dädnu, ja iso Patsjoki on Patsvei-dädnu". Yökausin ja päivälläkin aamuhetkin ynnä iltapuolisin Tenon mies soutelee nivojen ja koskien vaiheilla sekä suvannoilla, missä nousulohi matkallaan levähtelee, soutelee, soutelee kuin tunnon vaivoissa tuntikausia äänetönnä sinne, tänne uistaen onkeaan. Vuoroin on soutaja lohen kuljettamana, vuoroin hän taas kuljettaa lohta, kunnes hetki on täytetty, stuorra-luossakin vaipuu ja joutuu veneen viereen, niin että terävä kalakoukku vain heilahtaa ilmassa, iskee kyntensä kalan selkään ja kiskaltaa sen veneeseen.

Toiset lohimiehet liikkuvat vain kotivirrallaan, mutta toiset sekä ylempää että alempaa keräytyvät hyvien pyyntipaikkojen lähelle taloihin oikein viikkokausiksi asennoimaan ja "tappamaan" lohta. Lukkarpaikankin pojat laskevat Levojoelle, Pihtiojalainen Jalveen, Äimejoen Helanderit nousevat Aslak Helanderin kesäpaikkaan, ja Rovakentän Helander, "Ulkomaan Iivari", sauvoo Gaavan taloon. Päivänsä pyytömiehet nukkuvat talon aitassa tai ladossa, yönsä kellivät Tenolla. Mutta yhdeksättäkymmentään nouseva Uulas-Uula Niittyvuopio laskee jo juhannukselta Ylä-Jalven Yläkönkään niskalle, pystyttää rannalle hurstisen laavun, rötistää koskenlaitaan pari-, kolmisylisen risupadon, virittää siihen verkon ja sitten pyytää lohta ongellakin. Saaliinsa ukko suolaa astioihin puun juurelle maakuoppaan, paistaa kalansa ja keittää kahvinsa rannalla kivenkolossa ja joutoaikansa nukkuu laavussa roukojen alla. Syksyyn asti Uula-äijä tuhertaa kalarannallaan, pimeinä öinä vain nukkuu kuin kontio pesässään. Kalaa pyytäjä saa, väliin kolmatta leiviskää painavia stuorra-luossiakin, vaikka joskus sattuu käymään niinkin, että äijärukka luossan kanssa kamppailussaan horjahtaa Tenoon. Mutta "Jumala on varjellut" vanhaa pyytömiestä, niin ettei Teno ole vielä häntä ottanut.

Jokaisella lohensoutajalla on pieni lukollinen kiisa, jossa hän säilyttää kalleutensa: monilukuiset Oulusta, Helsingistä, Oslostakin asti tilatut, rahoja maksaneet lohionkensa. Mutta on joukossa omienkin seppien tekemiä neuvoja, pyrstöuistimia ja lusikkapäitä. Uula Laitikin Karnnjargassa laittelee kuparisia ja messinkisiä pyytöneuvoja muillekin, samoin Lukkarin miehet Veätshagnjargassa ovat seppiä rakentamaan monenlaisia uistimia. Englantilaisilta lohimiehiltä Tenon mies on oppinut onkitaitonsa, ja onkilajeista sekä lohiuistimista hän juttelee kuin paras pyytömies, osaten niitä aina asian mukaan käytölläkin. Ja saa kalaa myös. Keskenkasvuisetkin Guttormin lohipojat saattavat pika pikaa palata takaisin iltapyynnistään tuohatuksissaan kantaen parileiviskäistäkin suurlohta. Ja samaa vauhtia pojat rientävät uudestaan Tenolle. Juokseepa veljesten perässä nuorinkin vesa, joka ei kyllä vielä kykene lohta tappamaan, mutta on mukana oppipoikana ja harreja onkien harjoittelemassa. Toisinaan kyllä pyytäjiltä pääsee hyväkin saalis karkuun, juuri kun on veneeseen nousemassa, viepä joskus muassaan hyvän ja kalliin ongenkin. Mutta uusi koukku on kiisassa varana ja entistä kiihkeämmin heitetään se veteen.

Mutta kun syksyn hämärät yöt saapuvat, tenomiehet lähtevät taas käyttämään ajoverkkojaan, jopa oikein koko joukolla. Suomen ja Norjan puolen lappalaiset yhtyvät samaan kulkutukseen, jamaavat verkkonsa yhteen yli joen, hoidellen sitten pyydystään veneestä käsin kummastakin rantapuolesta sekä keskijoelta. Hyville kulkutuspaikoille, Piltamoon, Alakönkäälle, Sirman seuduille, keräytyy toisinaan useita venekuntia. Silloin ruvetaan sovinnossa vuorotellen ajamaan verkkoineen alas, kulkutetaan koko yö ja työnnetään kalat yhteiseen kasaan. Aamulla sitten jaetaan saalis yhtä moneen osaan kuin veneitä miehineen on pyynnissä, ja määrätään arvalla, kuka minkin osan saa. Pyyntimiehet valitsevat rannalta kukin oman merkkikivensä yhteiseen kasaan, josta syrjässä ollut mies asettelee ne kalaosien viereen, siten merkiten kullekin omansa. Mutta sattuupa jaettaessa osa joutumaan juuri omalle kohdalle, on se huono merkki. Tyytymätönnä kalamies päivittelee: "Emme taida enää saada kalaa, kun noin sattui juuri nokan alle".

Mutta kun syksyn yöt oikein pimenevät, tenonukot kummaltakin rannalta lähtevät yhteiselle _goldemille_. Silloin jamataan raskaiksi kivitetyt verkot poikki joen, takapaaluja vasten, ja sitten kaukaa yläpuolelta lähdetään toisella poikkiverkolla miehissä ja veneissä ajamaan alaskäsin samalla tavalla kuin kulkuttaessakin. Ajetaan alla olevaan patoverkkoon asti ja kierretään ajoverkolla sen viereen karsina, josta sitten nuotalla kaivetaan esiin kaikki kalat. Tämä pimeän syysyön salakähmäinen kalansaalistus oli varsinkin vanhojen tenomiesten mieluisimpia ja tuottavimpia pyyntejä. Monissa sileäpohjaisissa suvannoissa ajoverkko liikkui ennen varsin ahkerasti. Vahdit vain olivat kahden puolen vartioimassa, ettei kukaan syrjäinen päässyt ukkoja yllättämään. Inari- ja Kaarasjoen yhtymiltä entiset äijät vetivät verkkoaan penikulman matkan aina Biesnjargaan asti, samoin taas Ailigasnjargasta lasketeltiin verkkojen kanssa alaskäsin Andaras Lukkarin kesäpaikan seuduille. Vanhoja hyviä goldim-paikkoja oli myöskin pitkä Kesäsuvanto Pihtijoen alapuolella ja Suoppasuvanto Levojoen luona sekä Gortshamin ja Äimejoen välinen suvanto.

Paljon kesän mittaan Tenon lohta nostetaan, mutta se ei silti, joskin entisestä yltäkylläisyydestään on kovin vähentynytkin, lopu, "vaikka ihmiskunta sitä tappaa koko kesän, muutamat alhaalla niin, että oikein rikastuvat". Vähän kyllä Tenon mies saattaa myydä hyvää lohtansa, sillä kaikilla on kalaa kylliksi, Ruijan rannoilla liiatenkin. Entisaikaan sentään vietiin Outakoskelta asti lohta Tenonsuun juhantiusmarkkinoille, ja nytkin monet Ala-Tenon porvarit toimivat lohen ostajina. Hans Laitillekin jo saa kaupata kalansa, samoin Sirman Hansille sekä Vanasgiedden Klemetille, ja sitten pitkin jokivartta on rahaporvareita: Alleknjargan Jounas-Niilan Aslakka, Horinan Niilas, Suoppanjargan ja Seidan Tapiot, vieläpä Maskjoen Andaras Pihtikin tekee lohikauppoja ja Olli Koskamokin ostaa ainakin omiksi tarpeikseen. Pyydettäessä vikaantuneet lohetkin saa kyllä menemään kauppiaille täydestä kalasta, kun vain taitavasti paikkaa vertyneen kohdan terveellä lohenkappaleella. Mutta Yli-Tenon miehet eivät enää paljon kulje kalatarjoilulla, vaan enimmäkseen itse syövät saantinsa. Suolaan lohimies painaa kalansa sekä osan saaliistaan kuivaa — entisaikaan lohen pääpuoli syötiin tai suolattiin, mutta pyrstöpuoli kuivattiin. Ainakin 50-60 kg taloa kohden suolataan lohta talvivaroiksi, mutta monet ahkerat ja taitavat pyytömiehet saavat kesäkautena Tenon komeata kalaa kolme, neljä, jopa viisikinsataa kiloa. Lihavaa punaista lohtansa, toisinaan kovin kesäytynyttä, Tenon asukas syö koko talvensa. Mutta kevättalvella oma kala jo rupeaa puuttumaan, ja sen tilalle nousee Ruijasta tuotu merikala, turska ja saita. Mutta koko kesänsä tenolainen syö vain lohta ja muuta hyvää kalaa.

Tätä muuta hyvää kalaa, erinomaista harria, samoin kuin kolmattakin mielikalaa, siikaa, pyydetään verkoilla ja nuotalla pitkin kesää. Verkot, niin tavalliset kuin patoverkotkin, saavat kyllä pyytää yötä päivää, vaikka pyhisinkin, ja nuottaa vedetään aina silloin tällöin, milloin arvellaan kalaa lähtevän. Nousee joesta harria ja siikaa, jopa syksyllä taimentakin, joka Jäämerestä on lähtenyt Tenoon vierailemaan. Joskus tapaturmasta tulee pyydykseen haukikin, ja tämä on ainakin huonoksi kalaonneksi, ellei suorastaan pahemmaksi onnettomuudeksi. Guttorm-ukkokin kerran sai hauen, eikä heittänyt sitä takaisin Tenoon. Ei kyllä ukko enää muista, sattuiko sinä vuonna mitään onnettomuutta, mutta kova tauti on äijää sen jälkeen jäytänyt. Paras on siis olla haukea ottamatta, vaikka Teno sitä tarjoisikin. Voi tulla mitä hyvänsä ikävyyttä.

Eikä liioin ole hyvä lauantaina kuuden jälkeen mennä nuottineen Tenolle, jos tahtoo ikävyyksiä välttää. Andaras Porsangerkin oli kerran lauantai-iltana nuotalla, kun Kaarasjoen länsmanin assistentti sattui soutamaan ohitse. Tämä oli niin kelvoton, että juorusi asian Utsjoen länsmanille, joka olisi tuominnut Andaraksen suuriin sakkoihin, mutta onneksi sattui olemaan armovuosi, koska keisarille oli syntynyt poika, ja Andaras pääsi pelkällä säikähdyksellä. Nimismies oli kyllä hyvä tuttu, jopa väärtikin, mutta "laki menee keinoansa eikä armahda, vaikka tuomari armahtaisikin".

Mutta tunturijärvissä saa kyllä pyytää kalaa vaikka pyhäpäivätkin, sillä Kaarasjoen länsmanin assistentti ei siellä kuljeskele asioillaan, eikä liioin ole lähellä pahansuopia naapureita, jotka myöskin saattaisivat käydä kantelemassa. Vaikka vähän kyllä tenolaiset turvautuvat tunturijärviinsä. Jumalan hyviä, ja kauniita järviähän ne kaikki ovat ja kaikille lappalaisille hyväksi annettu, niin että niistä saa pyytää, kuka vain haluaa. Sellainen on isohko kaunis Luomusjärvikin, joka on aivan tunturien hoidoissa parin penikulman päässä, Ruöhtudoaiven takana. Sinne kyllä toisinaan Kangasniemen, Rovasuvannon ja Outakosken seutujen tenolainen käy kalalle, saattaapa joskus tenotalon emäntäkin apulaisineen astella sinne kontti selässä. Viikkokauden kalamiehet asustelevat tunturijärven turvekodassa, iltaa, aamua laskien ja kokien verkkoja, saaden ja suolaten hyvää rautua ja taimenta talven varaksi. Lukottomaan turvekotaan heitetään kala-astiat odottamaan talvea, jolloin ne poroilla noudetaan kotiin. Liian vähän ripoteltu suola ei kyllä ole voinut varjella turvekotaankaan kätkettyjä kaloja kesäytymästä. Eikä ole tarvinnutkaan, sillä vähän kesääntyneenä maistuu tunturijärvenkin kala vielä paremmalta.

Mutta pikku lompolostaan Tenon rannalta, aivan kesäkotinsa viereltä, Guttormin ukko ei viitsi vaivautua vetämään kalaa, vaikka tietääkin järven ihan porisevan muikkua ja pikku siikaa. Poriskoon vain, mutta Teno antaa lohta, harria ja isoa siikaa.

Utsjoen itäisillä tunturijärvillä tenolaiset eivät juuri kalastele. Veätshagjäyriä ja Tuolbajäyriä käyttävät kalavesinään "Utsjoen sisällä asuvaiset" Aikiot, Inarin järvikansan jälkeläiset, Leppälän, Ollilan ja Mieraslompolon asukkaat. Jo vanhastaan Aikioiden suuräijä, Sauvan Piettarin vävy, Ollilan Paksujalka, kävi Veätshagjäyriä ahkerasti pyytämässä, ja yhtä ahkerasti vieläkin vanha Ollilan Piettar ja nuori Leppälän Uula liikkuvat samalla järvellä. Miehillä on kalapirtit järvenrannalla, ja kesäisin he oleskelevat erämaassa toisinaan kuukausittain, syksylläkin aina lumiin saakka. Verkkoja ukot vain käyttävät pyytöneuvoinaan ja saavat enimmäkseen siikaa, joka on järven valtakala, mutta antaa vesi heille harria ja haukeakin. Kalamajassaan erämiehet asustelevat, pyhäpäivin ja muinakin joutohetkinä he vuorottain lueskelevat ääneensä Raamattua, Salmakirjaa, Andelinin postillaa sekä kirjaa "Sielu ja Jeesus puhuvat", ynnä muita hyviä kirjoja.

Mutta kaukainen tunturien kiertämä Puolmakjäyri on omien rantalaistensa kalavesi. Vain pari, kolme talonsavua ison järven autioita rantoja elähdyttää, muuan Aikio täälläkin savustamassa sekä vanhan porolapin Länsmanin perikunta. Siialla ja harrilla järvi rantakansaansa ruokkii ja syksyisin taas antaa heille hyvää muikkua, _reäskaa_, talvikalaksi.

Tunturien viljaa

Vanha tenolainen, oltuaan kesän ahkerana kalamiehenä, muuttui — kuten Inarin järveläinenkin — syksyn tullen talvikautiseksi metsämieheksi.

Villipeuroja entinen utsjokelainen ajeli tuntureillaan sekä kaivoi niiden surmaksi kankaille kymmenittäin salahautoja. Oikein vanhaan aikaan peuroja ei kyllä ollut Lapin tuntureissa, ennenkuin suuri ja kuuluisa noita, Paavus-Niila, joikaten kutsui ja juovsatti Suomenmaasta niitä mahdottoman tokan. Suomen noidat kyllä kolmena peurahirvaana rukattivat perässä. Mutta kun Paavus-Bigga, Niilan sisar, suuri noita-akka, purhautti puksujaan ja heilautti takinhelmojaan, niin helmain alta yhdeksän sutta syöksähti hirvaiden kimppuun, ja peurat jäivät Lapin tuntureihin. Kun vielä Paavus-Niila ja Bigga sitoivat peuravaatimen Gallupuoltsaan manaten: "Tässä pitää löytymän peuraa vielä pojanpojallekin", niin villipeuran suku pysyi Lapissa. Sataisin parvin villejä peuroja ennen vaelleli villituntureissa, mutta nyt ei niitä enää montakaan liene. Viimeiseksi on niitä kyllä nähty Gallupuoltsassa Rastegaissan takana sekä Rastegaissan jäätiköillä. Siellä entisinä aikoina Rasti-äijäkin peuroja juovsatteli, antaen nimensä suurelle tunturille.

Paljon Utsjoen mies surmasi muutakin metsänriistaa, susia, ahmoja, kärppiä, näätiä ja saukkoja, ynnä naaleja sekä repoja, mustia ja ristikettujakin, vieläpä joskus sinisiäkin naaleja. Kettuja tenolainen pyysi samoin kuin inarilainen, käpylaudalla, _rievsa-säggillä_, johon pani riekonpään syötiksi, ja ahmoille hän rakensi raskaan loukun, _ridän_. Mutta jäniksestä lappalainen ei ole koskaan suuria välittänyt. Vaikka se on kaunis ja pehmeäkarvainen elävä, on sen liha niin huonoa, että lappalainen mieluummin kuin syö, myö sen ruijalaiselle karvoineen kaikkineen kruunu-parista. Sitäpaitsi jänis aina ennustaa näkijälleen huonoa onnea.

Karhujakin oli ennen tuntureissa. Ainakin kolme hullua kontiota, suurta ja pelkäämätöntä pahantekijää, liikkui vanhassa Lapissa. Muuan teki tuhojaan tunturissa, Kitin porokylässä ja Karigasniemen seuduilla, repien eväikseen eläviltä häriltäkin lapoja sekä ryöstellen luovista rasvaisia paisteja, toinen elämöi Inarissa Jurmun lukkarin tanhuvilla, ja kolmas kouhotteli yökausittain Kaarasjoen porosiidoissa paiskellen palasiksi ahkiot, kattilat ja kirvesvarretkin. Mistä lienevät äijät tulleet, vaikkapa aina Spetsbergistä, jossa sanotaan olevan kovin vihaisia kontioita, mutta äkäisiä ne vain olivat. Inarilaiset kyllä saivat ilkimyksensä tapetuksi, ja iso peto se olikin. Nahkakin oli ruma ja suuri kuin sonninnahka, ja viisi sieppuria siitä lapinäijät saivat, vaikka tavallisesta karhunnahasta tulee vain kolme. Kaarasjoen karhun tappoi Piemmu-Andaras erään toisen miehen kanssa. Kolmena yönä miehet saivat kodalla naakia karhua ja joka yö sitä yhä uudelleen pamauttaa, ennenkuin saivat sen lihat keittopataan. Mutta vanhan rumahisen paistitkin olivat niin kuivettuneet, etteivät pehmenneet, vaikka kuinka kauan olisi keitetty.

Mutta _rievska-bivdo_, riekonpyynti, on aina ollut koko Lapin tunturimaan kaikkein tuotteliainta pyyntiä. Samoin vieläkin. Tenolaiset ovat yhäkin ahkeria riekkomiehiä, samoin monen inarilaisen miltei ainoana talvityönä on liikkua riekkomailla ja tappaa talven valkoista kanaa.

Riekko on tunturimaan talvivilja. Sen on Jumala antanut talvielatukseksi köyhälle tunturien kansalle, niinkuin hän on antanut merikalan ruijalaiselle ja lohen tenolaiselle kesäruoaksi ynnä inarilaiselle järvikalan. Jumala itse hoitaa ja lähettää sekä kalan että "riekun". Niinkuin merikala tulee ja menee, niin että sitä väliin on yltäkyllin, eikä sitten taas ole yhtään, ja niinkuin lohikin nousee Tenoon sataisin laumoin ja taas pakenee pois jättäen koko joen tyhjäksi, niin myös riekkokin Jumalan käskyä seuraten tulee ja menee. Toisinaan se niinkuin lumisateena lankeaa maalle, mutta sitten se taas katoaa aivan yhdettömiin. Korkeille tuntureille saattaa joskus tuntuririekko, kiiruna, ilmestyä sata-, jopa tuhatlukuisin parvin, niin että ilma on ihan sakeana siipien suhinaa.

Kiiruna onkin asetettu tunturien ikuiseksi asukkaaksi. Korkeilla aukeoilla, puurajan yläpuolella, tämä viiruposkinen, mustahelmainen tunturien lapsi elelee kesät ja talvet. Siellä se syntyy ja kasvaa ja etsii köyhän ravintonsa talvellakin. Kun tuuli lietsoo pälviä tunturien lumikinoksiin, riekko rientää niistä etsimään niestaansa. Varpujen kovia kylmettyneitä lehtisilmuja sekä jäätyneitä marjoja on siellä vain tarjona, mutta tyytyväisenä kiiruna nappii niitäkin, syöden samalla kertaa lyhyen talvipäivänsä aamiaisen, murkinan ja ilta-aterian, ja sitten se menee sekä nukkuu pitkän yönsä pehmeässä lumikiepissä. Vain pahojen ilmojen ja pakkasten aikana kiiruna laskeutuu alemma outaseutuun, sitä alemmaksi, mitä ankarampi ilma on liikkeellä. Mutta pahan sään tauottua, tunturilainen heti palaa ylhäiseen kotimaahansa.

Mutta tunturien riekkoa hiukan isompi maariekko eli pajuriekko asustaa aina alhaalla tunturin laidassa, outamaassa, eikä sen heikko pää kestä koskaan nousta yli puurajan suurille vapaille tunturilakeuksille, missä sen sisar majailee. Ollen matalaa jo syntyperältäänkin, ei se ymmärrä suuria korkeuksia kaivatakaan. Sillä maariekko rakentaa pahaisen kotinsa vain alarinteelle katajan alle, hoitaen siinä ja ilmoille saattaen kaksitoistakymmenisen perillisparvensa. Mutta niin ankarasti katajaperän muori vartioi matalaa majaansa, että vasta sitten, kun ollaan hänet ihan polkemassa, poistuu kotoaan noituen ja siipivalkeaisiaan välkytellen.

Talven tullen kumpaisetkin riekot riisuvat ruskean kesäverhonsa ja pukeutuvat puhtaisiin valkoisiin, pysyen siten hyvässä yhteisymmärryksessä lumisen kotinsa kanssa. Samalla läheiset katajaperäläiset ja vaivaiskoivujen alaiset yhtyvät samaan seurueeseen jutamaan tunturiseutua. Outamaan riekko rakentelee lentokuntia, joihin liittyy pari "pesällistä" eli neljä-, viisikolmatta siivekästä, ja hyvinä vuosina voi syntyä neljänkin pesällisen tunturikiertueita.

On tunturien valkealla lentäjällä vainoojansa. Maankiertäjät ketut ja naalit ja ahmat ja kärpät ovat alituisesti sitä uhkaamassa, ja ilmasta saattaa milloin tahansa iskeä suuri kotka, haukka tahi viirunaamainen tunturipöllö. Mutta kaikkein hirmuisin vainolainen on kaksin jaloin kulkeva karvainen hirviö, joka saattaa siepata sekä ilmasta että maasta. Kesällä kyllä lappalainen ei häiritse Jumalan lähettämää riekkoaan, eikä juuri ryöstä sen kodin ainoita kalleuksia, kuten säälimättä tyhjentää monien vesilintujen pesät. Mutta syksyllä alkaa ankara aika. Silloin lapinmies ei enää säästä tunturiviljaansa, vaan säälimättä pyssyineen naakii pitkin erämaita ampuen minkä ennättää. Riekkoja pyssymies ei kyllä kovin monia saa ammutuksi, sillä koko tokka tohauttaa tiehensä, kun yhden pudottaa. Mutta kiiruna on vähemmän arka ja joutuu useammin surmilleen.

Mutta vasta talvella alkaa riekko parkojen ankarin aika. Silloin kun lumi paksuna peittää maan, ja pakkanen oikein porottaa, ja riekko rukka kylmissään ja nälissään parvittain kiertelee ruokapaikasta toiseen, on koko Lappikin nälissään. Kymmenin, sadoin miehin se virittelee tuhantisia surmansilmukoitaan pitkin riekkojen ja kiirunain ikivanhoja perintömaita.

Riekkojen talvisia mielimaita ovat tunturijokien ja purojen pajukkorannat, joita kyllä on lukemattomat määrät pitkin laajaa tunturimaata, sekä isoja jokiuomia ja kuruja että pieniä puro-orkuja ja lompoloiden notkelmuksia. Niiden vaiheilla riekot asustavat pitkät yönsäkin painautuen heti iltakoiton valahdettua lumikieppiinsä ja taas aamukoitolta heräten askareihinsa. Alemmilla jokirannoilla outamaiden riekko asustelee, mutta ylhäisillä latvoilla liikkuu kiiruna.

Näin ovat tunturinotkelmien pajukot riekkoparvien lumisia elämänkenttiä. Mutta ne ovat myöskin niiden valkoisia kuolemanlehtoja. Sillä lapinmies on virittänyt rantapajukkoon kavalia ansojansa. Pitkin pensaikkoa ristiin, rastiin hän on rakennellut risuaitauksia, gärdejä, jättäen aina sinne tänne giella-muorrakien väliin pikku _gärd-uksan_, aukon, johon on sonnustanut hamppurihmaisen — tai messinkilankaisen — giellan. Kävdag-haarukkaan kiinnitettynä se on aina avosuin odottamassa. Sadoittain saattaa samalla pyytäjällä olla ansoja vireissä, kolmesataa, neljäsataa, jopa ahkeralla riekkomiehellä viisikinsataa yhtaikaa yrittämässä. Näihin sitten valkoinen varpujen näpertelijä sotkeutuu ja kuristuu kuoliaaksi. Lumisesta levostaan vasta nousseena riekko, käkertäen aamuvirttään, kiirehtii suuruspalalleen tassutellen karvaisin tallukoin pehmeää tannerta, väliin napaten varvunnenän sieltä, toisen täältä. Ja siinä halpaa aamuateriaa nauttiessaan, taapertaessaan ja käkertäessään taitamaton tunturinlapsi erehtyy viisaamman vehkeisiin. Erehtyy toinen... kolmaskin... ja valkoiselle hangelle kuukertuu sinne tänne pieni valkoinen höyhenpallero, kylmettyen varpu vatsassaan suuruspalansa viereen. Toiset, joiden hetki ei ole vielä tullut, kerääntyvät taas iltakoitolta yömajaansa. Ehkä muutamat tyhjät makuusijat haastavat heille kaameaa kieltä, ehkä jollakulla on hämärä muisto pensaikkoon temmeltäen kuukahtaneesta sisarestaan, vaikka pienet kananpäät eivät osaakaan lukua laskien määritellä, että parvi on pienentynyt. Ja aamulla taas vain käkerretään huomenvirsi sekä riennetään ruokarannalle. Sillä pikku kupu jo jälleen vaatii täytettä, samalla kun hangelle sinne tänne tulee siroteltua pieniä ruskeita kierukoita. Saapa riekkoparvi toisinaan säikähtyäkin, jopa aivan kurjan kupunsa pohjia myöten. Karvainen jättiläishirviö kahahtaa hiihtäen pensaikkoon. Luminen pyrähdys ja tohahdus, siipien hengenhätäinen hosuminen ja väkättävä hätähuuto sekoittuvat suureksi pakokauhuksi, kun ruokakunta tohistaa tunturin toiseen pensaikkoon. Kuolemanlehto sekin. Sinnekin on lapinmies rakennellut surmanaitauksiaan. Saattaapa pieni riekonpää pian unohtaa vanhat vaaranpaikkansa ja kohta uudelleen ohjata lentonsa entiseen ansapajukkoon.