Part 5

Reppänäkattoinen, koivunrisu-permantoinen turvekota oli tenolaisenkin entisaikaisia asumuksia, ja vieläkin joku alokas pyrkiessään hirsipirtin isännäksi viettää vaihtovuotensa pienessä turvegammissa, joka kyllä on jo saanut lämmityslaitoksen nurkkaansa sekä lasi-ikkunan seinään ynnä laudoista ladotun lattian. Pienenlainen on tenomiehen pirttikin ja lapintalojen tapaan useinkin porstuaton. Suoraan ulkoilmasta siihen vain työnnytään, pakkasen ja lumipyryn puhaltuessa kintereillä aina peräseinään asti. Vanhat pirtit ovat vain matalia lapintupia, joiden tuohilla tiivistetty, turvemättäillä peitetty vesikatto on samalla lämpöisenä kattona, ja ovinurkkaan on kasattu harmaa lapintakka. Mutta uusien pirttien mestarit — tenolaiset ovat melkein järjestään omia rakennusmestareitaan — ovat jo paljon suurellisempia. Rakennus on nostettu entistä korkeammaksi, niin että pirtin yläpuolelle on saatu lisähuone, useinkin makuusuojana käytetty _lohta_, mihin päätyikkuna antaa valoa. Ovinurkasta kiipaistaan lohtaan pystyjä lautarappusia myöten, ja laudoista ladottu, yksinkertainen lohdanlattia on samalla pirtin välikattona. Vesikattona on edelleenkin lämpöisen pitävä tuohiturvekatto, joka kesäisin kukkii ja vihannoi kuin paras nurmikenttä, tehden koivikosta pilkoittavan pikku majan oikein mieluisen näköiseksi. Lapin vanhasta takasta moni tenolainen on jo luopunut ja tuonut Ruijasta pirttinsä peränurkkaan rautaisen uunin, mikä sukkelaan keittää ja paistaa ja antaa äkkiä kovan lämpöisen, mutta yhtä nopeasti sen lopettaakin. Talvella tammipakkasessakin on Tenon ukon rautauuni-pirtissä illalla hiottava lämmin, niin että saattaa ohuissakin vaatteissa oleskella, mutta aamulla jo peskeihinkin kääriytynyt lapinäijä tuntee pikku hytinää. Ankara lämmin on yön aikana painunut joskus pakkasasteiksi. Sillä vähäinen rautakamiina on pian huokunut lämpöisensä, pirtin ohuet, hatarahkot seinät eivät jaksa pitää pakkasta ulkona, ovi on hatara, ja ikkunoissa on useinkin vain yksinkertainen jäätynyt lasiruutu.

Uuden pirttirakennuksensa oven suojaksi tenomies on tavallisesti saanut laudoista kyhätyn eteisen, ja pirtin perässä on vielä pieni kamari, oikein tiiliuunilla lämmitettävä. Onpa joku rikas mies päässyt parin, kolmenkin kamarin, vieläpä maalitalon herraksi, niinkuin Hans Laiti Karnnjargassa ja Fredrik Holmberg Nuorgamissa.

Kentän laidassa joen äyräällä tahi rantavaaran alla ovat talon ulkohuonerakennukset, aitat, navetta, sautsapuore, niinkuin talossa ainakin. Sautsapuore on usein lyöty turpeista, joskus navettakin, ja vanhat hauskat nelijalkaiset lapinaitat, jotka vielä Inarin järvillä entisillään seisoa tönöttävät, ovat täällä asettuneet maahan tai ainakin laskeutuneet matalammille jaloille.

Tenolaisen pihamaalla, vastapäätä pirtin ovea, pitää olla talon polttopuuvarasto. Lastukon, _muorrarändegis_, ääressä, toistensa nojalle pystyyn ladottuina, on iso röykkiö käkkyräisiä koivurankoja, jalastukolla on kirves sekä hakkuupölkky, niin että tarvittaessa aina voidaan pystypuista pilkkoa polttopuita. Tunturikoivuista talo sentään saa lämmitys- ja keittopuunsa, mutta rakennuspetäjänsä tenomiehen pitää hakata ja lautata valtion metsästä, kaukaa Inarijoen varrelta. Omien tunturien alarinteiden muutamiin petäjänkäkkyröihin ei utsjokelaisen ole lupa kirveellään koskea, vaan pahainenkin männynkärväs saa Utsjoen matalissa koivumetsissä rehennellä sen kuin jaksaa. Ankara ilmanlaatu kyllä pitelee mäntyparkaa niin kovilla, ettei se paljoon kykene, eikä koskaan täytä aikapetäjän mittaa.

Teno on rantakansansa, paitsi viljava kalakaukalo, myös hyvä kulkukeino, ja vene, _vanas_, on rantalaisen paras kesäinen liikeneuvo. Harvoin tenolainen viitsii lähteä jalkaisin juoksemaan lyhyttäkään rantapalasta. Veneellään hän vain laskettelee keskijokea myötävirtaan, pahimmissa koskissa sauvoimilla kulkua pidätellen, ja veneellä taas nousee vastavirtaan sauvoen pitkin rantapuolia. Köyhä tenolainen, joka ei talvella ole jaksanut hankkia kylliksi kesävaroja, saa joskus sadoin kilometrin jutaa virtaansa ylös ja alas, noutaakseen muutamaisen kalliin jauhosäkin Ala-Tenolta, Suoppanjargan Tapiolta, tahi ylhäältä Kaarasjoen kauppiailta. Kesäkuivan aikana suuri Teno on kovin matala sekä lukemattomien virran ajamien hiekkasärkkien, fierramien, poikittelema, niin että kulkija saa alituisesti luovia rannalta toiselle ja tuon tuostakin tarttua sauvoimeen veneen puuttuessa hiekkasärkkään. Mutta keväällä, kun pitkä talvi on viimeinkin voitettu ja jäät suurella rytinällä siinä toukokuun lopulla ajettu alas [Tenon jäidenlähtö tapahtui 1924 27.5; 1918 24.5; 1910 12.5; 1909 3.6; 1908 29.5; 1905 8.5. Levojoen tunturituvan päiväkirjasta], Tenon pohjasärkät eivät tunnu. Kun kaikki rantapurot täysin sylin kaatavat kevätvesiään, kuohahtaa tunturimaan virta joskus kolme, neljäkin syltä yli määränsä, käyden toisinaan uhkaamaan rantavartioitaankin, huuhtelemaan Uulas-Uulan seinänvierustoita sekä viruttelemaan Uulas-Uulas-Uulan pirtin permantoa tahi ahdistelemaan Talvadaksen taloja. Viimeisten villivetten matkassa, kun virta on vähän tyyntynyt, Norjan puolen lappalainen laskettelee ylpeästi suurella puulautallaan alas Tenon suulle, Taanaan, myymään alastomien kalliorantojen asukkaille kalliita poltto- ja rakennuspuita. Joskus on Suomen puolen ukkokin ruijalaisen renkimiehenä samassa matkassa, ja veneellä miehet sitten ponnistelevat takaisin.

Veneensä tenomies rakentaa virtansa mukaisen: pitkän ja kapean sukkulaisen, joka helposti ui sekä myötä- että vastavirtaan ja keveästi pujahtelee kovissakin koskissa kivien lomitse. Tavallisen veneen pituus on 7-8 metriä, leveys 80-90 cm, ja syvyyttä on vain 30-35 cm. Kolmilaitaiseksi on vene rakennettu, Inarijoen rantapetäjistä on sahattu sen laudat, kaaret katkottu kotikoivuista, ja oman rannan tervalla sekä omilla poronkarvoilla tiivistetty sen saumat. Monet rantamiehet osaavatkin itse valmistaa veneensä, mutta parhaita venemestareita on _Fredrik Högman_, Utsjoen Jomppalan seppä, joka ennen on omassa pajassaan joskus nakutellut venenaulatkin. _Erkki Katekeetta_ Talvadaksessa myös veistää veneitä, samoin _Jousep Laiti_ Veätshagnjargassa, onpa Tortti-Jousepkin, Laiteja hänkin, entisen torttimestarin poika Parssista, yrittänyt laatia alusta. Ainakin muuan parisylinen purtilo, jota saattaisi kanniskella selässään tunturijärvestä toiseen, on Parssin vanhallapojalla ollut tekeillä jo kolmattakymmentä vuotta, keskeneräisenä vieläkin sekä harmaana ja aidastuneena. Mutta oikein vanhaan aikaan oli jossakin Utsjoen suupuolessa tehty veneitä neulomalla. Puunjuurista oli vain värttinällä, _snaldulla_, punottu säiettä, jolla veneen laidat oli vetäisty kokoon.

Moni tenolainen oppi tunturimiesten tavoin jo aikoinaan poromieheksikin. Tunturilaisilta jokimies sai poroja sekä poronhoitotaidon, hankkien siten hyvän lisän pieneen omaisuuteensa ja keittokattilaansa. Usea kalanpyytäjä onnistui pyytämään rikkaan poroäijän tyttären emännäkseen, vieläpä tyttären turvissa ison joukon äijän eloakin hyväksi aluksi omalle karjalleen, jota sitten omin neuvoinsa rupesi hoitamaan ja kartuttamaan. Poroja omistavat tenolaiset ovatkin aina olleet koko rantakansan rikkaammuksia, niinkuin Niittyvuopion veljeksetkin Kangasniemen kentällä ja Kaarasjoen suulla sekä Rasmuksen ukko Talvadaksessa.

Toimeen tuleva tenomies ajaa rukatti komeasti porolla. Eikä entiseen aikaan koko Tenon valtakunnassa ollut ainoatakaan hevosta. Vasta viitisenkymmentä vuotta takaperin Nuorgamin porvari Holmberg, Mikku-Biggan poika, toi Kittilän Välimaasta ensimmäisen hevosen, yhdeksäkorttelisen punaruunan koko seudun kummaksi, ja Puolinakin porvari Skanke hankki toisen. Mutta useat ukot, joilla ei ollut poroja eikä hevosta, ajella julkistivat vain _sonnilla_ — ja monet miehet ajavat vieläkin. Litteät länget luokkeineen painettiin niskan kautta sonnin kaulaan ja ajohihnapari — tai vain yksi hihna — pujotettiin kuvetta pitkin aisainpäiden ylitse pankaan sonnin leuan alle, ja siitä ohjattiin. Aikuinen navettajuto oli aika väkevä: saattoi hyvinkin kiskoa parin, kolmen hevosen kuorman, eikä ajomiehen tarvinnut muuta kuin astella sivulla ja risulla rapsutella hännänjuurta. Kirkkoherra Gummeruskin istui ajopukilla ohjaillen sarvipäätä rouvan kenottaessa perässä. Edelläveisaajakin, Veätshagnjargan Jousep Lukkari, ajeli pullilla, ja joskus kirkonmiehet saattoivat väkäisillä judoillaan peräkkäin mennä junnata Isonvuonon markkinoille. Kaukaisen Puolmakjäyrin Aikion muorikin istui ja ajeli navettaäijällä aina Taanassa ja Uuniemessä asti. Samoin myöskin monet Norjan Puolinakin ukot käyttivät sonnia vetojuhtanaan, ja Inarissa ainakin Tepsellin äijä ajeli pullilla. Mutta kun Jakolan Sammu sonnillaan juti Reisivuonoon, niin Gunnarin Tuomas vei vetäjän vanhoista veloista, ja Sammu sai palata takaisin kasvattamaan uutta sonnia.

Ruijanrannan markkinoille Utsjoki ajoikin monet kerrat talvessa sekä pororaidoilla että sonnipeleissä. Tenomiehet laskettelivat poroillaan yli tunturien Kaarasjoen kautta _Porsangeriin_ Lemminvuonoon tahi vielä etemmäksi _Alattioon_ ja Bossekoppaan, tahi suuntasivat kulkunsa pitkin Tenoa jokisuulle Taanaan. Mutta kaikkein ahkerimmin ja suurimmalla kansanpaljoudella ajettiin _Stuorravuodnaan_, Isoon vuonoon. Siellä Varenginvuonon perässä, eteläisen lahden pohjukassa, pidettiin entisaikaan joulun edellä suuret Jäämeren maiden markkinat, joille kokoontui lapinkansaa, paitsi Ruijan rannoilta, Utsjokea, Inaria, Kaarasjokea, Koutokeinoa, Enontekiötä, Kaaressuvantoa, Muoniota, Kittilää ja Sodankylää myöten. Tunturikansa tuli pororaidoissa, rikkaat Ruijan kauppasaksat saapuivat hevosilla helkytellen, ja tenomiehet ajoivat sekä porolla että sonnilla, niin että väliin sonnimiehiäkin oli koko raito. Navettajutoineen saattoi siinä hääriä Rovasuvannon Piennas-äijä sekä Kuoppanivan ukko ja Piessjoen Hansi-Uula ynnä Äimäjoen Piettar Helander, käppelehtipä joukossa vielä Uulas-Uula, joka kerran oli rinnustellut länsmannin kanssa, jopa pitkä Piittus-Pierakin, joka kerran oli tapellut itse kirkkoherran kanssa. Mutta jos Tenojoki oli jääkaljamalla, sonnimiehet nousivat Utsjoen tai Veätshagjoen suusta tunturiin ja jutivat suoraan Puolmakjäyrille sekä alas Puolmakkiin, josta keinoteltiin vähän matkaa jokivartta, kunnes taas oiustettiin tunturimaita Varenginvuonolle. Joen ylitse yritettäessä täytyi kirvestää jäähän koloja sekä syytää tuhkaa tielle, etteivät kengättömät juhdat olisi keikahtaneet pitkälleen. Mutta umpisella taipaleella sonniäijät puskivat paremmin kuin hyvät hevosetkaan. Äimäjoeltakin lähdettäessä sonnit painuivat edellä tekemään reikää hevosmiehille. Ja hyvällä tiellä sonnit taas nulkkasivat kuin hevosetkin, mutta hiostuessaan ne helposti rapasivat koko keinon mustaksi.

Porontaljoja, kallo- ja koipinahkoja, suonia, lihoja sekä juustoja, verivatsoja ja maitotshalmaksia, peskejä, lapinkenkiä, eläviä porojakin, sivakoita, ajo- ja raitoahkioita, vasikannahkoja, metsänelukkain turkiksia, riekkoja ja jäniksiä, kenkäheiniä ja lattialuutiakin oli markkinamiehillä myytävänä. Ruijan kauppamiehillä taas oli omat tavaransa: Norjan ja Venäjän jauhot, ryynit ja suolat, tupakat, kahvit ja traanit, lisäksi monenlaisia merikaloja ladottuina seinävieret täyteen niinkuin halot pinoon, vielä valtavat kasat kuivia kalanpääkiestoja. Näihin merimaan tavaroihin vaihtuivat tunturimaan tuotteet, sillä näitä kaikkia kalanpyytäjä ja poromies tarvitsi kotoisen ruokahoitonsa täytteeksi. Tarvitsi kylmien maiden mies vielä kovat annokset viinaakin, joka pahassa pakkasessa piti miehen lämpöisenä, antaen vielä hyvän mielen ja erinomaisen joikausluonnon. Jo markkinasiljolla tunturi- ja jokikansa eli hyvässä nousussa ajellen poroilla ja sonneilla edestakaisin iloisesti joikaillen. Itse pitäjän pääpaimenkin saattoi täällä karistaa pois papillisuutensa ja todistaa: "Utsjoella mie olen kirkkoherra, mutta täällä niinkuin muutkin ihmiset". Ja niin sitten olikin.

Hyvällä tuulella ja mieluista lämmintä tuntien markkinakansa lähti ajelemaan kotikenttiä kohden. Jo monen neljänneksen päästä kuului pitkin Tenoa porokellojen pouke ja iloisten äijien juorotus:

"... joi joi joi joo, joi joi joi joi joo..."

Ja kun matkue saapui lähemmäksi, erottui jo tenomiehen joikaileminen:

"Pieras-Piera-aa jo go, lollol lollo, Pieras-Piera-aa jo go, lollol lollo".

Tahi kuului Koutokeinon "veriveitsien" mainelaulu:

"Naa, Koutokeino, niin niin niin niin, vuoi, te veriveitset, niin niin niin niin".

Sitten kuului joen keinolla joku juorottavan:

"Länsmanni nyt Hiegga, nu nu nu goo, saaminieidain go, lu lu lu goo, kultakoppana on, nu nu nu goo".

Kirkkaana kuutamoiltana oli Tenon rantakansasta hyvin hauskaa seisoa korkealla töyräällään katsomassa, kun markkinakansan pitkät raidot alhaalla joenuomaa myöten jutivat ohitse. Sen mukana yksinäiselle lapinmiehelle tuli kuin tuulahdus tuonnempaa iloisesta maailman menosta. Hyvin kauniisti helkyttelivät monilukuiset kulkuset ja tiuvut, jääkin toisinaan pitkään ulvahteli joukkoon, porojen sorkat naksuivat ja sarvet keikkuivat, ja lumiset rannat sekä valkeat tunturit kajahtelivat, kun jutava lappi komeasti joikaili:

"Oulas-Oula go, lei lei lei lee, lei jo niinkuin heinäkäärö go, lei lei lei lee, ja go takka go oli selässä, niinkuin heinäkäärö go, lei lei lei lee".

Kauan Tenon rantakansa seisoi ja kuunteli, ja mieli paloi samaan joukkoon. Vasta sitten katsoja siirtyi pikku pirttiinsä, kun raito oli kadonnut niemen taakse ja kuului enää vain kaukainen:

"... lei lei lei lee".

Tenomies Kalamiehenä

Kala on vetänyt lappalaisen Tenolle, kala vieläkin häntä parhaasta päästä elättää ja kaikkein parhaiten _luossa_, lohi. Lohta onkin Tenossa ollut kautta maailman aikojen. Tenon puhtaat tuntunvirrat ovat aina olleet lohen mielivesiä. Jäämeren kirkkaassa suolavedessä lohi helposti tuntee Tenon tumman, raittiista tuntureista eikä mistään turmiollisista jängistä tulevan saivoveden ja lähtee sitä noudattamaan. Koko kesän lohi jutaa Jäämerestä ylös joen latvoja kohden, nousten Inarijokea aina Angelin yläpuolelle sekä Kaarasjokea ainakin Jiesjoen yhtymille. Keväällä jo heti tulvan aikana, joskus toukokuun loppupäivistä alkaen, lohi on matkalla kesävesilleen, ja sitten pitkin suvea, kun vesi vähänkään nousee, Tenon taivaltaja myös nousee, levähdellen vain nivojen ja koskien kivikoloissa. Yhä ja yhä vain suolaisen veden vaeltajain pitää jutaa makeisiin maavesiin aina elokuuhun asti, kaikkein ahkerimmin kesä- ja heinäkuun vaiheilla. Mutta sitten taas syksyllä alkaa kesämajoilta muutto kovasuolaisille talvivesille Jäämereen. Lokakuulla lohet jo laskettelevat alas myötävirtaa, yöllä ollen kutupuuhissa, päivällä menossa. Muutamat kalat kyllä ovat niin hitaita toimissaan ja niin hyvästyneet kesäoloihinsa, etteivät ennätä muiden muuttomiesten mukaan, vaan jäävät Tenoon koko talveksi ja vasta keväällä rupeavat luikumaan alas, ollen kumminkin sitten taas jo kesän mittaan toisten matkassa yrittelemässä ylöspäin. Sellaiset aikaansa seuraamattomat talvikot, _vuorrut_, ovat pyydykseen joutuessaan hyvin laihoja ja huonoja, eikä niistä pyytäjä paljon kostu. Jotkut lohet taas ovat niin päättömiä, että syksyllä, kun Tenon kesävieraat oikeassa järjestyksessä ovat alamatkallaan, täysissä tosissaan nousta hoseltavat ylöspäin. Tällaiset syksynnousijat, _tsuentsät_, ovatkin vain mahoja kummittelijoita, joista ei kenellekään ole suurta lukua, vaikka tsuentsä onkin hyvin lihava ja rasvainen kala.

Mutta Tenon oikea kesälohi on kumminkin kaikkein paras kala. Se on niin makeaa ja rasvaista, että se hyvin pitää miehen kylläisenä ja sulana pakkasellakin. Eikä missään ole, koko Teno sen kyllä tietää, parempaa lohta. Taanankin kauppamies, Niilas Hansen, joka tunnetaan koko Norjassa ja joka tuntee koko Norjan, on sanonut, että Taanan luossa on parasta koko maailmassa, vaikka Norjassa on paljon jokia ja maailmassa on paljon lohia. Vain inarilainen pitää omaa järvikalaansa parempana, sillä se ei janota, vaikka sitä söisi paljonkin. Mutta jos Inarin ukko pistää palasenkin Dädnun luossaa, rupeaa häntä heti janottamaan.

Tenolaista ei kyllä luossansa liikoja janota, vaan hän pyytää ja syö sitä niin paljon kuin saa. Keväällä, heti kun jäät ovat paenneet ja sameat villivedet vielä ovat vallassaan, rantalainen käy ajoverkoillaan, _kulkutusverkoillaan_, vetämään tuoretta kalaa talvipaastonsa päättimiksi. Kaksi venemiestä on silloin toimessa. He laskevat virtaan, puoliväylään, etemmäksikin ulottuvan verkon, jonka ulkopäätä ohjailee vedessä kelluva ristilauta ja rantapuolta hoitelee veneen perämies, toisen miehen airoilla ohjaillessa venettä. Teno työntää verkkoa alaspäin, samoin kuin venettäkin, jota soutaja pysyttelee lähellä rantaa. Lasketaan, lasketaan... sitten pysähdytään ja annetaan verkon väyläpään painua rantaan sekä korjataan kalat, joiden varhainen kevätretki on päättynyt kulkuttajamiesten kavalaan liikkuvaan surman aitaan. Sekä suvantoja että nivoja ja koskia tenolainen ajaa verkoillaan, leveitä suvantoja laskee väliin parikymmensyliselläkin aidalla, mutta kapeita koskia ja könkäitä hän kalkuttaa vain seitsemä-, kahdeksasylisellä verkolla.

Hyvin tuotti kulkuttaminen entiselle tenolaiselle kevätlohta. Mutta vielä paremmin Jumala antoi kalansa eksyä tenomiehen ajoverkkoon, jopa soi hänelle vedenviljaa koko kesänkin, jos kalakansa kevätpyynnin alkaessa kävi Maddajäyrin kirkossa Jumalaa palvelemassa. Siihen oli helluntain kirkkopyhä varsin sopiva, ja seurakunnan papitkin siitä muistuttivat. Johan Michael Stenbäck ilmoitti kansalleen 5. toukokuuta 1833: "Tästedes tuleva kokous pidetään Helluntaina, joka sisälle lankee kolmen viikon perästä tästä päivästä ja odotan minä teitä silloin yksimielisesti tänne Herran huoneeseen. Kuitenkin toivon minä teidän tulevan jos Jumala meille siksi antaa venet-kelin. Silloin alkaa teidän kalastamisenne-aika ja pitäisi teidän sentähden halullisesti tulla Jumalan Templin — Häneldä onnia ja apua anomaan".

Mutta sitten, kun kevättulva on laskeutunut, pitkä Teno panee pystyyn _lohipatonsa_. Patoja ilmestyy virtaan sadoittain, avarasta suupuolesta aina ahtaille latvavesille asti. Niitä on rakennettu niva- ja koskipaikkoihin sekä suvantoihin pitkin rantoja, aina vähän päästä, joskus miltei aivan peräkkäinkin, milloin Suomen, milloin Norjan puolelle. Ne on työnnetty rannasta aina puoliväylään, joskus kauemmaskin, niin että nousijalohi saa mitä taitavimmin sukkuloida ja keinotella päästäkseen mieluisille ylimaiden vesille. On oikein ihmeellistä, että ainoatakaan vaeltajaa ennättää kaukaisen Angelin rannoille tahi Jiesjoen vesille. Mutta Jumala, joka pitää huolen lappalaisistaan, pitää myös huolen kaloistaankin. Hän sallii tämän kalan joutua lappalaisen ravinnoksi, mutta tuon hän ohjaa kaikkein vaaranpaikkain ohitse niin, ettei sitä ihminen voi estää. On monesti nähty, että patoon joutunut lohi äkkiä ponnahtaa aidan ylitse ja ui eteenpäin. Entiseen aikaan vesien vaeltaja oli vielä enemmän tarvinnut jumalansa ohjausta, sillä vanhat lappalaiset olivat vetäneet lohipatonsa yli koko väylän, niin ettei kalalle jäänyt vapaata tietä ensinkään. Sellainen poikkipato, _rastä-puoddu_, oli ollut m.m. Outakoskella vanhan rukoushuoneen seuduilla, Njuärbinjargassa Jäggelvedjen luona, ja siinä olivat yhteisesti saalistaneet sekä Suomen että Norjan miehet. Olipa patoon ollut osaa Utsjoen papillakin, vaikka hänellä oli oma poikkipatonsa kirkon alapuolella, Utsjoen Maddakoskessa. Mutta entisen papin jälkeläisellä, Högmanilla, oli poikkipato Jomppalan alapuolella Patonivassa.

Tenon kalamiehillä on kullakin oma vanhastaan katsottu, "joka talolle nimitetty" pyytöpaikkansa, johon saa rakentaa patonsa. Niinpä Angelin Vuollin talolla on pato kylän yläpuolella, Hukkasaaren rannassa, ja siitä alaskäsin järämän alla, Reikäkiven niskassa, on Lanton patosija, Ranttilan ukolla on pato kotikoskessaan, Niittyvuopion Uulas-Uulan Hansilla jonkin matkan yläpuolella asuinkenttäänsä. Samoin muutkin padot ovat tavallisesti isäntänsä lähimailla.

Hyvin yksinkertaisen ja alkuperäisen padon lapinukko pystyttää, samanlaisen kuin isätkin ovat laittaneet, ties kuinka monessa polvessa. Palomestari istuttaa vain kolmijalkaisia, kivillä kuormitettuja koivunrunkohaarukoita, _renkkuk_, virtaan — tahi tyynempään veteen ainoastaan yksinäisiä patsaita — vähän matkan päähän toisistaan, joko suoraan väylälle käsin tahi hiukan vastavirtaan kaartaen. Renkkujen ja patsaiden varaan patomies rakentaa pystyrisuista tiheän aidan, ja aidan selälliseen päähän pitkälleen ladotuista risuista, koivunoksista ja lehtisistä latvuksista myötävirtaan juoksevan pitkän johteen, _shuolluh_, tekaiseepa joskus koko padonkin päällekkäin lyödyistä risuista. Aukottomaan risuaitaansa kohenpyytäjä virittää toistakymmentä syltä pitkän, mutkalle lasketun _joddu-verkon_, toisiin parikin verkkoa, joiden nieluun asettaa vielä lisäjohteet niin, että lohi risukon takaisin käännyttämänä sukeltuu verkonmutkaan, jonka perä- ja alapaulat on vetäisty yhteen, samoin kuin yläpaulatkin, niin että on saatu säkintapainen povi. Tällaista aukotonta verkkopatoa lappalainen sanoo _joddu-puodduksi_. Mutta koskipaikkoihin tenolainen, varsinkin Inarijoen asukas, istuttaa _märti-puoddun_, mertapadon, joka on samanlainen kuin verkkopatokin, mutta patoaidassa on aukko, johon voidaan sovittaa vastavirtaan potkettu pitkä rysä, märti.

Pato pyytää kalaa yöt, päivät, ja lappalainen käy sen padolta pyytämässä. Uulas-Uulan Hanskin sauvoilee pyytöaikana joka yöksi patorannalleen turvekotaan vartioimaan, käyden yölläkin kokemassa. Sillä Hans on huomannut, että lohi liikkuu ja menee pyydykseen parhaiten kuuden ja kymmenen välillä illalla sekä taas aamulla neljästä kahdeksaan. Ja kala pitää heti ottaa pois pyydyksestä, jotta toinenkin pelkäämättä menisi. Sieltä nouseekin väliin kovalla tohinalla oikein aikamiehinen, yli leiviskäinen _stuorra-luossa_, suurlohi, koukkuleukainen _guatjim_ tai naaras _duövvi_, väliin vähäisempi, leiviskäinen johtuu-luossa tahi puolileiviskäinen _luossa-juölgi_, lohijalka, jopa joskus vain pikkuinen, muutamakilonen _diddi_. Hyviä kyllä kaikki ja mieluista vedenviljaa. Entisaikainenkin lappalainen kyllä ymmärsi suuren saaliinsa arvon ja otti pyytönsä kiitoksella vastaan. Ainakin Jäyribainjargan pyytömies rukoili hyvää kalaonnea ja taas kantoi kiitosuhrinsa jokirannan komealle seitakivelle. Mutta Uulas-Uulan Hans, Niittyvuopio, astelee sellaisten kivien ohitse antaen tunnustuksen vain taivaan Herralle. Hans saakin lohta paremmin kuin moni muu. Kaikki näet eivät saa, vaikka pyytävätkin, jotkut eivät saa juuri koskaan, vaikka heillä on aivan samanlaiset pyytöneuvot kuin muillakin. Mutta toiset taas saavat kalaa, vieläpä jotkut, "ihet ainuat", ovat sellaisia onnenihmisiä, että saavat aina. Sillä Jumala antaa muutamille, mutta ei kaikille, eikä oikein köyhille ja saamattomille Jumala anna muutakaan kalaa, mitäpä kun lohta. Ja "tämä kyllä lienee sanottu Bibalissakin, johon on kaikki asiat kirjoitettu".