Part 3

Jo satakunta vuotta ovat aikaisimmat lantalaisilta opitut hirsipirtit savunneet Inarin lappalaismailla. Vain neliseinäisinä matalina metsänmökkeinä nämä lapintupien esikoiset kyhjöttivät. Korkeutta saattoi olla kattoharjaan ainoastaan vähän kolmatta metriä, räystääseen seitsemän, kahdeksan hirsikertaa, ja katto oli kodan tapaan vain yksinkertainen, laudoista ja turpeista ladottu, lattia rakennettu koivunrisuista tai pahaisista puunrungoista. Ovikin oli pieni ja matala, metrin korkuinen kota-aukko, josta piskuinen peskiukkokin sai kyyristyen kömpiä. Ikkunatkin olivat hyvin pienet, pielipuuttomat, ovipielessä maakivistä koottu avonainen, avopiippuinen lapintakka, ja peränurkassa seinään isketty lintukotolaisen sänky. Mutta iänikuisesta kotakansasta oli tällainenkin hirsimaja jo kuin suurtalo ja pikku pirtin pikkuinen äijä kuin aikatalon isäntä. Ja tavallisesti olikin pirtti-isännäksi noussut ukko muutenkin muita verrempi: joku kirkonisäntä, lukkari tai katekeetta tahi lautamies. Mutta silti pirtin iso isäntä ei elänyt juuri komeammin kuin kotanaapurinsa. Lampaatkin joskus saattoivat talvella ottaa osaa kanssa-asumiseen, niin että kiiltävät silmät vain pimeässä killistelivät sängyn alta.

Neliseinäinen pikku pirtti on vieläkin monen rantalaisen kotina, ja moni taas on koonnut talonsa parista pöksästä asettaen ne vain vastakkain, niin että väliköstä pääsee toiseen ja toiseen pirttiin, joskus vierekkäinkin, ovet samalle suunnalle. Mutta monen pirtti on kohonnut korkeammaksi, levittänyt lattiansa ja avartanut ikkunansa, vaatinut välikatonkin. Parhaat ovat saaneet pienen porstuankin ja pikkuisen porstuakamarin, jopa lapintakan sijalle lantalaisen leivinuunin keittoliesineen. Ja penkit kiertävät seinäin viertä aivan kuin lannanpirtissä, on seinähyllyjä ja vaatenauloja, lattialla raheja, jakkaroita ja joku tuolikin sekä katon alla orsia. Entisestä kotalapista ei ensi hetkellä huomaa muuta muistoa kuin pirttikansan oudon kielen ja yhtä oudon puvun.

Mutta on vielä paljon vanhaa lappia. Isiltä peritty, jo kotapäivinä perustettu lapinkenttä on kyllä laajentunut sieväksi niittynunnikoksi ja saanut monien rakennustensa joukkoon pienen, matalan ja pimeän navetankin latopahasineen. Mutta pihamaalla tönöttää kuin ylpeänä kansallismerkkinä pystyinen musta seiväskota, liemus-koatte, keittosuojana, ellei siinä ole vieläkin vanhempana perintönä vain suojaton paljas tulisija liesikivineen ja keittovipuineen. Ja ikivanhat, petäjänkuorilevyillä katetut pikku aitat pikkuruikkuisine konttausovineen seisovat yhä edelleenkin neljin jaloin kentän reunapuolessa, rantavierellä on isien rakentama kahdella tai neljällä patsaalla lepäävä _arttu-kadus_, ja vastaisella laidalla metsän reunassa kohoaa moniorsinen _saldeluövvi_, siltalava, kymmenien vartain tuettuna ja seivästettynä. On metsän laidassa vielä vanha lammaskettakin, _sautsa-puore_, kodan malliin rakennettu turvemökki tahi pieni turpeilla katettu hirsihökkeli. Rannassa on entiseen tapaansa veneet, verkot ja nuottaulut sekä rannassa että pitkin kenttää pystyyn kuivaneita oksikkaita petäjänrunkoja kalanpääkiestojen, verkkojen, köysien, vaatteiden ja kenkien kesäisinä kuivaustelineinä. Aittojen alla on vielä Lapin ajopelejä, ahkioita ja poronlänkiä tahi ajelehtii niitä kentällä. Vanhalappi elää vielä entisellä kotamaallaan.

Entisinä kotapäivinään inarilaiset kiertelivät järviseutuja, asuen milloin missäkin, kukin omilla perityillä pyyntimaillaan, samoin kuin vielä nytkin Petsamon ja Kuolan-Lapin koltat. Niinpä entinen Mattuksen Junnas-ukko asui kesäpuolen Paadarjäyrillä Junnaksen kentällä, muuttaen syksyllä Keptujoelle ja talvella taas ylemmäksi pienen metsäjärven rannalle. Hannu Mattus eleli talvensa Vaskojoen mutkassa, Tirrossa, mutta muutti juhannuksen tienoissa kesäkaudeksi Muddusjäyrin salmelle. Paadarin vanha Jussa-vaari sekä hänen isänsä, "Utshavielja", asustelivat kesällä Paadarjäyrillä, Lusmaniemen kodassa, ja talveksi vetivät väkensä Kotkajärven metsäkulmalle. Samalla Lusmaniemellä oli kesäkenttä myöskin Sammun-Heikillä — Mattuksella — sekä Iisakin-Andaraksella — Morottajalla —, mutta talveksi Heikki meni Vaskojoen suuhun ja Andaras Lemmetsuuhun. Vanha Sammel Mattus taas asui kesällä Ahkioniemessä, syksyllä Junnussa, talvella Illesjoen metsässä ja keväällä Honkalahdessa. Entinen Sarre-ukko, Väri-Matin isävaari, vietti kesää Paltossa, syksyä Akonsaaressa, talvea Akonvaaran mökillä, ja keväällä ukko oleskeli kesää odotellen Akonlahdella. Samoin myöskin Inarin takaiset erämaan eläjät ja Patsjoen puolen lappalaiset kiertelivät metsiään, toiset kaksin verroin, toiset kolmin ja neljin kiertokerroin. Sulkushjäyrin Sarre-äijä pysytteli isohkolla järvellään kesäkalan pyynnissä, mutta talvet möyri metsäkömmänässä Kivijärvenlompolon vierillä. Vuoskujäyrin Morottaja muutti talveksi Kodojäyrille, ja Mujon Andaras-äijä asusteli talvikauden Paksunmaan metsissä mennen kesäkalan mieliteoissaan Säytsjäyrin rannalle. Mutta entinen "Pittus-Maaret", pahankurinen ämmä, karjan kähveltelijä ja naapurien lampaiden kivittäjä, muutteli asuinpaikkaansa alinomaa, rähjäten milloin missäkin järvenrannalla tahi tunturissa, niin että "Pittus-Maaretin kotasijoja" on ympäri erämaita ja Kaamasjoessa on vielä "Pittus-Maaretin koskikin".

Lapin iänikuinen eränkiertäjäveri ja vanha vatsa panivat kotakunnat näin muuttelehtimaan ja etsimään evästään toisesta ja toisesta järvestä, ja ankaran talven ajaksi oli aina sopivin asettua suojaiseen metsäseutuun. Oli paljon helpompaa siirtyä koko syöjäjoukon kanssa kalajärven rannalle ja oleskella siellä kylläisenä kuin neljänneksittäin, penikulma-määrinkin kanniskella raskaita kalasaaliita moniin nälkäisiin suihin. Saattoipa lapinäijä, sattumalta löydettyään hyvän kalapaikan, saatella koko perhekuntansa sen äärelle muutamiksi kesäpäiviksi herkuttelemaan. Ja siellä voitiin hyvin. Kelleteltiin vain rannalla päiväpaisteessa tahi tilapäisessä havumajassa ja syötiin rasvaista siikaa, niin paljon kuin vatsa veti. David Högmankin, vanha tunturimies, näin kerran marssitti väkensä metsän halki Iijärven luusuan kylläisille kala-apajille.

Muinaisten ukkojen lapinkenttä kasvatti vain ruohoa, jota lampaat kesällä saivat näperrellä. Silloisilla kotakunnilla olikin toisinaan parikymmentäkin sautsa-puoren asukasta, joita emännät milloin lypsivät saadakseen makeita pikku juustoja, milloin taas keritsivät valmistaakseen vahvoja koreita vanttuita ja kestäviä sarkoja, ja lopuksi, lihan himoaan tyydyttääkseen, käsittelivät suurpuukolla. Mutta lehmiä ei entisillä emännillä ollut. Noin 60 vuotta takaperin oli Inarissa vain neljä, viisi lehmälappia: Hoikkaniemen Piettar Paadar, Musta-Yrjänä ja Nuorran Saijets-ukko Inarin eteläpuolella, Heikki Aikio Kaamaksessa ja Mattuksen Sammel-ukko Suolujäyrin Jurmussa. Vain lehmä, pari oli kullakin. Kentältä niitettiin niille talvielatusta, kalvettiin metsäjänkiä ja karhottiin jäkälää kankailta. Vähitellen kyllä muutkin kalanpyytäjät opastuivat hoitamaan lehmää, niin että viimein miltei joka mökissä oli matala navetta ja navetassa maitomuori, toisissa kolme, neljä, parhaissa viisi, kuusikin. Silloin jo täytyi raivata niittyjä matalille jokivarsille ja järvien rannoille, rakennella niityille heinäpieleksiä ja kotikentille korkeita siltalavoja. Mutta saatiin maitoa kotiväelle, saatiin joskus juustoakin, ja voita riitti vähän ruijalaisellekin, jopa lehmännahasta tuli parkittuna kesäksi kestäviä vuotakenkiä.

Entinen kotakenttä ei tuottanut isännälleen jumalanviljaa, ei edes perunan-pyöreää.

Vasta 60-70 vuotta sitten peruna rupesi saamaan olinsijaa lapinkentässäkin. [Inarin kappalainen J.W. Durchman on 1839 kirjoittanut kirkonkirjan kanteen m.m.: "Kyrössä ei ohrankylvöä kuin kolmessa talossa. Halla ei pannut, potakat menestyvät".] Hoikkaniemen äijän hoivissa oli Ulkuniemen 70-vuotias ukko pikku poikasena nähnyt pienen pienen tuherruksen kasvattamassa perunanvartta, ja Säytsjäyrin kahdeksattakymmentään käyvä Sammel Mujo toisellakymmenellään näki ensimmäiset perunat Veskonniemen Iisakin kentässä sekä pian taas Aatami Tepsellin pellossa Kaamaksessa. Mutta hiljalleen peruna lisääntyi lapinjärvien rantamullassa, vaikka halla monesti teki vastakynttä ja korjasi koko kylvön. Helposti se oli korjattukin. Sillä useimmat perunamaat olivat vain pieniä, muutama-sylisiä aitauksia navetan tahi pirtin takana. Vain joku toimekkaampi ukko saattoi peittää kenttäänsä kymmenkunta leiviskää. Suomalaista valkeaa perunaa viljeltiin ensi aikoina, mutta sitten nimismies Nordling toi amerikkalaisen punaperunan, ja sitä on nyt meikein jokaisella. — Ohraa ei järveläinen juuri ole yrittänyt viljellä. Vain Lusmaniemen Piettar Paadar kerran, kymmenkunta vuotta takaperi kylvi perunatilkkunsa laitaan muutaman sylen levyisen kaistan oikeata Lannanmaan viljaa. Se nousi sievästi oraalle, kasvatti pitkätukkaisen tähän, tekipä teränkin, ja Piettarin muori sai ukkonsa siemennyksestä monta hyvää kahvikeittoa.

Vanhaan aikaan järvikansalla ei juuri ollut poroja, vaan se tuli toimeen vain lammastensa ja kalan sekä metsänotusten varassa. Mutta sitten Järveläiset oppivat tunturilaisilta porojen hoitamisen, saaden siitä entisten pyytöjensä lisäksi hyvän elämisen avun ja työmaan. Mitään mahtavia poromiehiä järvirantojen miehistä ei kyllä tullut, eikä tunturilappalaisten kaltaisia alituisia erämaan kiertäjiä, vaan he asuivat edelleenkin kiintonaisissa majoissaan paimentaen niistä käsin poroeloaan vain talviaikoina, mutta laskien laumansa kesäkaudeksi omiin valtoihinsa. Muutamia satoja sarvipäitä oli parhaiten toimeen tulevilla Inarin kalamiehillä. Sammel Mujollakin oli kolmisensataa, Jouni Saijetsilla ja Paulus Vallella parisataa, samoin Jouni ja Oula Paadarillakin. Mutta lukkari Mattuksella Jurmussa oli tuhatkuntainen tokka, ja miltei yhtä iso elo liikkui mahtavan äijän, Junnas Mattuksen hoidoissa. Poroistaan järvikansa sai rasvaisia, lämmittäviä lihakeittoja talvipakkasten aikana, sai lämmittäviä peskejä sekä muita talviparseeleja, sai vielä kauppatavaraa ruijalaisillekin. Ja talvisin tehtiin poroilla parikymmenpenikulmaisia raitoretkiä Jäämeren rannalle Reisivuonoon tai Näätämöön, milloin hakemaan elämisen tarpeita omiksi varoiksi, milloin noutamaan kauppamiesten rahtitavaraa, milloin taas annettiin hyvää kyytiä Lannanmaan herroille, kun he vaelsivat Lapissa virkamatkoillaan tahi muilla asioilla. Viemisinä Jäämerelle inarilaisen ahkiossa oli porontaljoja, -lihoja ja -juustoja, lampaanlihaa sekä riekkoa ja metsoakin, ynnä oravan, kärpän ja muidenkin metsänelukkain nahkoja, ketun, naalin, ahman, hukan ja joskus karhunkin. Väliin ukolla oli ahkiossa jäkäliäkin. Ja paluukuormiin sälytettiin jauhoja, suoloja, tupakkaa, kahvia, sokeria, jopa Jäämeren kalaakin, enimmin saitaa. Kauppoja tehtiin tavaraa tavaraan vaihtamalla, jäkäläahkiostakin voitiin saada 15-20 saitaa.

Entinen inarilainen oli ahkera metsänmieskin. Riekkoja, vähin metsojakin, hän pyyteli ansoilla, kärpille hän viritteli loukkuja, ketuille pystytti käpylautoja, oravia otti ampumalla. Syksyllä ukko kiersi karhun pesäänsä, tehden sen niin salaisin puolin, ettei muistellut asiaa edes kotiväelleen, eikä naisille ensinkään. Sillä silloin olisi kontio saanut asiasta tiedon ja paennut kierroksesta, ennenkuin kiertäjä-ukko olisi ennättänyt käydä tarinoille. Keväällä inarilainen taas hiihtää kalhusi toisen karhun kintereillä, kun se oli talviselta makaukseltaan noussut keväthangille jaloittelemaan. Jotkut kontiot eivät kyllä osanneet olla varuillaan, pahnassaan vain uneksivat kesäntulosta ja joikailivat naapurilleen:

"Katso jo veliseni, nanna nan nan nan naa: Päivä jo vaaroihin paistaa, nanna nan nan nan naa, nanna nan nan nan naa, lintujen laulu jo korviin ottaa, nanna nan nan nan naa, nanna nan nan nan naa, muurahaiset jo puissa juoksevat, nanna nan nan nan naa, akka jo nuottaansa korjailee, nanna nan nan nan naa, ukko jo käpyään käyttelee, nanna nan nan nan naa, nanna nan nan nan naa".

Sitten kesäisten muuttolintujen palattua syntymäseuduilleen alkoi lintujen verottaminen. Käytiin hanhien, joutsenien, sorsien, kuikkien, koskeloiden sekä kaikenlaisten vesilintujen ja kahlaajain kimppuun. Patsjoen puoli ja jokivarsi ahdisteli varsinkin joutsenia ja muita suurlintuja, joiden valtatie Jäämerelle oli viitoitettu Patsjoen kautta. Kesällä taas ryöstettiin lintujen pesiä, keitettiin munia ja herkuteltiin, laitettiinpa kelohongasta pesäpönttöjä pitkin rantoja telkille, sotkille ja koskeloille ja munitettiin niitä viikkomäärin. jopa joskus kaiken lopuksi viritettiin ansa pesäaukolle, niin että kurja pesänemäntä viimein joutui kuristuneena riippumaan kotinsa ovelle. Kaapin-Kaapikin ennen pyhäpäivätkin raatoi, rakenteli pesäuuttuja, viritteli ansoja ja pyyteli hanhia ja sitten antoi saanneistaan kiitokset Herralle, niinkuin vanha joikukin muistelee:

"Kaapin-Kaapi, nannana nannaa, pitkin pyhäpäivää hilloja kokoo, nannana nannaa, pitkin pyhäpäivää hanhia pyytää, nannana nannaa. Papin polven vieressä polvillaan kyköttää, nannana nannaa, hanhisaaliin edestä Jumalaa kiittelee, nannana nannaa, sormet ylös haroittaa, nannana nannaa".

Mutta kaikkein suurinta ja arvokkainta entisäijien eränkäyntiä oli villipeurojen pyynti. Silloin vielä villipeuroja laumoittain liikkui Inarin tunturi- ja vaaramaillakin, tullen Ruijan lumisilta gaissoilta ja taas sinne palaten. Samoin kuin tunturien villit sarvipäät liikkuivat joukoittain, samoin metsien lappalaisetkin liittyivät suuriin seurauksiin ajelemaan metsän toisia kiertolaisia. Suuret piilukkoiset peurapyssyt vain naksuivat ja paukkuivat, kun peskijoukosta lenteli surmanluoteja peurajoukkoon. Monesti lappalaiset rakentelivat pitkiä aitoja, _hankaita_, yli vaarojen viritellen aidanaukkoihin vahvoja ansoja, ja sitten suurin meluavin parttioin ajoivat peuralaumoja ansoja kohden. Peurojen palkimapaikoille ja rannioille ukot kaivoivat kavalia hautoja, _kodde-haudi_, joihin taas peuraparat sortuivat. Hautoja saattoi olla kymmenittäin samalla jänkien tahi järvien välisellä kankaalla, ja vieläkin näkee näiden jäännoskuoppia pitkät rivit pitkin kankaita, kymmenen, parikymmentä metriä aina väliä. Peurojen pyyntimaat oli jaettu, niinkuin muutkin pyyntimaat, ukkoja myöten. Niinpä Lusmaniemen Paadar-Jussa, Hammasjärven Jouni Morottaja ja Suolujäyrin vanha Sammel Mattus rakentelivat hankaita ja muutenkin pyydystelivät Korsa-, Appis- ja Viipastunturien mailla. Sulkushjäyrin Sarre-äijän appivaarilla oli peurain pyytömaana Luton ja Suomujoen väliin pistäytyvä laaja Suomuniemi.

Yhteisiä pyyntimaitaan ja pyyntejään varten Lapin peuraukot joskus laativat oikein kirjallisen sopimuksen, jossa tarkoin määriteltiin pyyntiajat ja jota kaikkien piti tarkasti noudattaa. Niinpä Ivalon seutujen lappalaiset yhdessä Kyrön kylän lannanmiesten kanssa kerran kirjoituttivat, puumerkeillään vahvistivat ja vieraillamiehillä todistuttivat seuraavan ankaran paperin:

SOPIMUS

joka koskee villipeurain pyyntiä Ivalon kylässä Inarin Lapissa, on tehty allekirjoittaneiden kesken.

1:ksi. Ei kukaan saa aloittaa pyyntiä syksyllä ennen 22 p. syysk., josta päivästä se saa keskeytymättä jatkua jouluun asti.

2:ksi. Talvipyynti toimitetaan erityisen sopimuksen mukaan, kuitenkin niin, että koko kyläkunta saa siitä tiedon sekä jatkuu 1 p:ään toukok., jolloin se lakkaa vasomisajaksi eli 18 p:ään toukok., josta ajasta se jälleen saa jatkua räkänaikaan asti.

3:ksi. Ei kukaan saa kiellettyinä aikoina tehdä matkoja metsästysmaille muka sitomaan ja asettamaan peuranansoja, jotka kaikki on syksyllä jokaisen asetettava yhtaikaa.

Näin sovituksi todistetaan. Inarissa 28 p. jouluk. 1843.

Michel Jonsson Kyrö Anders Johansson Kyrö Henrik Johansson Kyrö Michel Michelson Kyrö Pehr Samuelsson Saijets Jonas Isaaksson Padar Johan Jonsson Hammasjärvi Matts Henriksson Kyrö Jonas Mattisson Veskoniemi Jon Huhtamella Johan Riesto Anders Jonsson Aikio Pehr Jakobsson Viekonelo Johan Johansson Mudenia

Todistavat:

Henrik Aikio eli Muddusniemi Johan Fredrik Högman

Kirj. Carl Jacob Asp.

Mutta sitten Utsjoen tunturilappalaiset tuhantisine porolaumoineen tunkeutuivat Inarin tunturimaihinkin elämöimään ja tupruttelemaan kotasavujaan kaikkialla. Siitä arat villipeurat pelästyivät ja kaikkosivat Inarin mailta pois Sompion-Lappiin ja Kittilänmaahan sekä Kuollan-Lapin äärettömiin tunturiseutuihin. Ja Inarin järvikansalta loppui peuranpyynti, eikä enää tarvittu peuranpyynti-sopimuksiakaan.

Mutta järvi oli inarilaisen paras pyyntipaikka. Se antoi melkein aina ja ahkerasti, ja suurten järvien hengessä oli kaikkein mokaisin oleskella. Lusmaniemen Paadar-Piettarkin eleli niemennokassaan, sai ja söi tynnyreittäin kalaa ja oli kylläinen, niin että naapuritkin voivat häntä joikailla:

"Na, järvenranta-herra, niin niin niin niin, pukinnahka-roukoin alla nukkuu, oi joi joi jaa jaa, pukinnahka-roukoin alla, ai jai jaa jaa".

Kala olikin entisen inarilaisen kaikki kaikessa, hänen jokapäiväinen leipänsäkin, kun maa ei kasvanut leipäviljaa, eikä metsänpyynti eikä poronhoito tuottanut kylliksi varoja vaihtaa leivänaineita ruijalaiselta. Hyvä ja rasvainen kala kasvoikin inarilaisen järvissä. Ja kasvaa vieläkin. Siikakin on lihavampi ja taurompi kuin Lannanmaan parhaimmisssakaan siika-apajissa. Lappalaisen mielestä sitä vain kannattaakin nimittää kalaksi, _kuelliksi_, muut kalat ovat mitä mikin. Makeata kuelliaan inarilainen joikaakin:

"Kuelli, kuelli, kuelli ui, nannaa nannaa, nuotanpovessa ui, nannaa nannaa".

Hyvä ja rasvainen on sentään taimenkin, kuovtshas, niin että sitäkin kannattaa joikastaa:

"Na, kuovtshusdets se uipi, järven pohjassa uipi, niin niin niin niin".

Vieläpä harriakin, _suavvilia_, kelpaa keittää, kuoria rasvaa kauhaan, kastaa siihen kalaa, syöntipalaansa, ja kylläisenä sitten joiata:

"Na, suavvilatsha-go, niin niin niin-go, juroo pohjassa-go, niin niin niin niin-go, uiskentelee piilossa-go, niin niin niin-go".

Mutta laajakitainen hauki, pusko, on vain pusko joiussakin. Syö inarilainen kyllä sitäkin paremman puutteessa ja joikaa:

"Pusko de-go pusko, nanna nannaa, pusko de-go pusko, nanna nannaa".

Nuotta on jo vanhastaan ollut järvikansan parhaita kalanpyydyksiä, ja samoin myöskin kotona kudotut, monilukuiset verkot. Pyyntiaikana inarilainen ahertaa kaiket kesäillat kalajärvellään. Kaksin venekunnin rantakansa hoitelee suurta, lähes satasylistä nuottaa, vetäen apajan toisensa perästä. Ilta kuluu, päivä painuu pohjoiselle, pysyttelee taivaanrannalla uneliaana katsellen hiljaisella järvellä hääriviä ihmisiä, ja sitten jo taas sipaisee verhon silmiltään ruveten uudelle korkealle kierrolleen. Silloin vasta nuottakansakin soutaa rantaan, laittaa pyydyksensä uluille, puhdistaa saaliinsa, panee parhaat pataan, syö ankaran panoksen ja väsyneenä kellahtaa kyljelleen. Kiireimmän heinänteon aikanakin inarilaisen pitää olla kalamies ainakin senverran, että illansuussa käy kotijärvestään vetämässä vereksen kalakeiton maatamenoikseen.

Välitöinä hoidellaan verkkoja järven rantapuolissa. Vanha muorikin saattaa niiden kanssa puuhailla illoin aamuin, laskien ja kokien. Vanha vaari voi taas yksinään hoidella taanneja, rysiään, viritellen niitä pikku jokiin saadakseen taimenta ja harria, sekä keväällä potkien niitä suliin jokisuihin nousuhaukien surmaksi. Talvellakin järvikansa käy kalan kimppuun juomustaen saalista jään alta. Avantoja vain hakataan jäähän, lasketaan verkot, juomukset, järveen ja nostetaan talviruokaa, sillä kala liikkuu ja menee pyydyksiin niinkuin kesälläkin.

Mutta pimeinä syysöinä, kun päivän valo puuttui, entinen lappalainen lähti omine valoineen koskisille virroille ja jokisuvannoille tuohustamaan. Tuli loimotti vain veneen kokassa paarrelissa, kun äijä härssee kädessä vaani pimeää syvyyttä ja porautteli vedeneläjiä niskaan. Lemmetjoki varsinkin antoi yöpyytäjälle paljon haukea ja harria. Entisten ukkojen pyytöjä oli myöskin pahainen _muorru-vuogga_, katajainen koukku, joka veti mateita. Syyskesällä, kun yöt pimenivät, muorru-vuoggaila ongittiin, samoin talvella avannosta. Pikkuinen siika vain pistettiin koukkuun syötiksi, ja pyydys laskettiin pitkän siiman nokassa järveen yöksi odottamaan pohjassa jurovaa madetta.

Vaikka Inarin järvissä oli kalaa kaikenlaista yltäkyllin, ei sitä entiselle kalamiehelle annettu, ellei hän ollut oikea pyytäjä. Piti tietää vanhojen hyvät tavat ja noudattaa niitä. Niinpä piti muistaa, ennenkuin nuotalle lähdettiin, kaapia kalan paistinvarras entisistä jätteistään aivan puhtaaksi, jos tahtoi saada verestä saalista. Sattui joskus asia unohtumaankin, niin että muori vasta järvellä äkkäsi: "Ukko, et muistanutkaan varrasta puhdistaa!" Eikä ollut muuta neuvoa kuin soutaa rantaan, juosta kaapimaan varras puhtaaksi, ja sitten vasta ruveta karistamaan nuottaa järveen. Hyvin tarkka ja varovainen piti olla kalansaanneiltaan. Vanha kalamies ei näyttänyt saalistaan vieraalle, eikä myös muistellut pyyntejään, ja jos vieras sattui huomaamaan saaliin, oli paras viskata kalain joukkoon puukko, ettei paha silmä panisi piloja. Jos tahtoi pitää kalaonnensa, ei ollut hyvä laskea saaliinsa päälukua, ei ainakaan kevätpyynnistä tultua. Eikä saanut koskaan panna kalaa kuivaan keittokattilaan, ja kaloja kattilasta ammennettaessa oli aina ensin kostealla kapustalla piirrettävä kaaraan risti. Vanhakansa kyllä tiesi kalaonnensa pysyvän, jos kalat pyydyksestä veneeseen viskattuina sattuivat käännähtämään uimukset pystyyn, samoin myös, jos ne keittokattilassa kellettelivät evät pystyssä, ja vielä, kun kapustan kärkeen jäi vaahtokierre.

Keittokattilaan inarilainen heti heitti saaliinsa parhaat, loput taas laittoi suolaan taikka kuivamaan. Varsinkin entiseen aikaan, kun suolaa oli kovin vähän, kuivattiin kaloja paljon. Haukea, ahventa, hartia, siikaa, mitä vain järvi antoi, laitettiin koshkkuelliksi. Kalat vain perattiin, isot viillettiin selästä halki ja pingoitettiin puutikuilla levälleen, pienemmät avattiin vatsapuolesta tahi leikattiin kyljittäin lävitse ja pikkuisimmista kiskaistiin vain suolet pois sekä pistettiin pyrstöpuoleen rassinreikä. Pikku vartaisiin ja rasseihin pujoteltuina kalat saivat kuivaa petäjän juurella ulkujen varassa tahi vartavastisissa arttukatoksissa, joita oli kaikilla vanhoilla lapinkentillä, vieläpä monilla Inarin kalastussaarillakin, hauskannäköisiä, patsailla seisovia, petäjänkuorista ja tuohista ladottuja kattosuojia. Sadoittain, monissa pitkissä riveissä, riippui isoa ja pientä kalaa katon alla, riippui viikonpäivät, parikin, kunnes kaikki joutuivat aittaan talven varaksi, isot kalat vitsanippuihin, _kiemortoksiin_, kytkettyinä, pienet koreihin sullottuina.

Mutta kallista suolaansa köyhä inarilainen käytti hyvin säästellen. Pienen, maahan istutetun kala-aittansa astioihin ja metsän maapurnuihin järveläinen suolasi kalansa, pannen tuohia peitoksi ja vielä kiviä painoksi. Mutta vähäsuolaisina kalat säilöissään kovin kesäytyivät. Samoin myöskin metsäluoveihin ja njolliin pyyntiretkillä kerätyt peurojen lihat ennättivät lahoa ja hapata haiseviksi makupaloiksi, ennenkuin niihin käytiin. Mutta pehmeäksi kesäytynyt kala oli inarilaisen mielestä väkevää ja herkullista sekä helpommin syötävää kuin kovasuolainen kala, jota saattoi purra vain jonkun palasen, ennenkuin jo alkoi janottaa. Koko kotakunnalle, pirtille ja lapinkentälle kala antoi väkevän henkensä, vieläpä parhaana aikana seurasi järvikansaa kirkkoonkin, niin että sielunpaimenkin, ainakin Hornborg, joskus sai aihetta huomauttaa saarnatuolista laumaansa:

— Te syötte niin väkeviä ruokia, että se tulee minun nokkaani.