Part 2

Mutta vasta talvella, kun pimeä ja pakkanen ovat ohjaksissa tahi määrätön purkuilma riehuu tunturissa ja jängillä, on tunturin pieni tupa matkamiehelle pelastuksen pirtti. Miltei kokonaan lumeen hautautunut pahainen pöksä on umpeutuneen tien tarpojalle kuin taivaan talo, ja lapintakan tuli lämmittää suloisemmin kuin konsanaan kotoinen takkavalkea. Pohjaton yö on kyllä ulkona ja saattaa vielä myrsky seiniä ryskyttää, taikka taas pakkanen panee parhaansa ja pohjoinen taivas yhä vain loimuaa pakkasiksi, mutta pirtissä on lämmintä ja valoisaa. Keskellä autiointa lumitunturia lapinvaeltaja on löytänyt pienen turvallisen kodin, jonka onnellinen asukas, jopa isäntä hän sillä hetkellä tuntee olevansa. Tuli takassa vain hulmuaa, tohisee ja tarinoi, ja hehkuvia kipunoita kimmahtaa tuon tuostakin savutorvesta piirtäen mustaan yöhön kymmeniä kirkkaita kaarroksia... Lapin myrsky möyrytköön seinän takana mielensä mukaan... kunhan vain vanhat lapinhenget antavat pirtin asukkaalle yörauhan.

Sillä kaikissa tunturituvissa ei matkamiehelle anneta rauhallista yösijaa, vaikka hän sitä sievästi pyytäisikin. On sellaisiakin suuren erämaan pirttejä, joissa vanhat henget elämöivät joskus niin kovasti, että kulkijan täytyy paeta yön selkään. Kaijanmaan tuvastakin on yöpyjä väliin ajettu pois kesken unensa, ja Vaddevarren pirttiin Ruijan tuntureilla vanhat äijät tulevat toisinaan sellaisella voimalla, että maa jalmahtelee ja seinät sekä kaapit tärähtelevät. Moonas-Mooninkin täytyi sieltä kesken yötä painua viisipenikulmaiselle talvitielle, kun äijät rupesivat repimään kattoa pois päältä. Samanlaista möykettä pidetään eräässä Taanan tunturien pirtissäkin ja pelotellaan vieraita ulos. Mutta Uulas-Aslak ei kyllä pelännyt, keitteli vain lihaa ja kalaa ja heittäytyi lautsalle nukkumaan, vaikka vanhat tulivat jyristen pihamaalle ja lopulta nostivat katonkin pois, niin että tähdet vain lautsalle tuikkivat. Mutta kun Aslak makasi vain ja odotteli aamua, pantiin katto paikoilleen ja lakattiin meluamasta.

Autiotuvan ovi on alati avoinna kaikille käydä mielensä mukaan ulos ja sisälle sekä yöllä että päivällä, niin kesällä kuin talvellakin. Tuli vaikka kuninkaasta ensimmäinen suurherra Englannista tahi Aukusti Hietanen Muoniosta, tulivat vaikka herrat Thingstad ja Iversen Berlevaagista tahi Sateri Iämsä ja Jauhiainen Lannanmaasta, tuli Filemon Flink etelästä tahi Klemet Helander Utsjoelta, kaikki otetaan vastaan samalla tavalla. Iso-Kruunu onkin isännättömän talon näkymätön isäntä, ja Ison-Kruunun sekä Oulun länin "Kuvernöörinviran puolesta" Ivar Poppius ja A.V. Lindholm julistavatkin seinään kiinnitetyn paperin, N:o 4663, ensi pykälässä, että "Jokainen matkustaja tahi luvallisilla asioilla kulkija on oikeutettu yhden vuorokauden ajan asumaan autiotuvissa ja sinä aikana tarpeekseen polttamaan tuvalla olevia kruunun halkoja". Vain "Riekonpyytäjät, poromiehet ja kalastajat, jotka oleskelevat samalla seudulla... eivät saa käyttää matkustavaisten tarvetta varten rakennettuja autiotupia asuntoinaan".

Ja Suomen sekä Lapinmaan kansa vaeltaa tietä ja käy tuvassa, ynnä suuren maailman matkamiehetkin tulevat ja menevät. "Tästä ovesta on moni poika kulkenut", toteaa erään tuvan ovipieleen piirretty kirjoituskin. Oven ahkerasta käynnistä kyllä kertovatkin monen pirtin kiiltäviksi hankautuneet lautsat, kulunut lattia ja kaikkein enimmin lukemattomat nimikirjoitukset ja kuvat pitkin seiniä, ovi- ja ikkunapieliä. Poppius ja Lindholm kyllä paperinsa neljännessä pykälässä lukevat lakia. "Nimien, puumerkkien y.m. piirteleminen seiniin tahi muualle tuvissa sekä kaikellainen muu vahingonteko tuville tahi kalustolle on ankarasti kielletty", he sanovat, terästäen kuudennessa pykälässä: "Rikkomuksesta rangaistaan uhkasakolla 10-20 markkaan". Vieläpä jotkut tuntemattomat matkamiehet esiintyvät virkamiesten apumiehinä ja muiden kulkijain kirjallisina neuvonantajina. "On kovin ruma että seiniin piirtelevät nimiä", joku moitteeton moittii, toisen toimittaessa ilmiannon: "Jauhiainen on pilannu huonee", ja kolmannen kirjanoppineen manatessa: "Net on laiskat ja sivistämättövät ihmiset sanno Pramatu".

Mutta matkamiehen, niin suomalaisen kuin lappalaisen sekä ulkomaalaisenkin, pitää sakon uhallakin saada kirjoittaa, piirtää taikka veistää nimensä tahi puumerkkinsä ja varsinkin "y.m:n" joka paikkaan, missä vähänkin on sijaa. Vielä enemmän, kun tunturikievarissa ei ole vieraskirjaa, johon saattaisi piirtää ja merkata, mutta seiniä kyllä on. Ja seinät sanovatkin tuvassa majailleen, milloin Gabriel Mujoa, Jaako Kempiä, Olli Tapijolaa, Magga Katarina Helanderia, J.V. Holmbergia, Piera Lensmania, Juhan Erkki Angelia, milloin ketäkin. Otto Grönholma antaa tietää tulevansa Norjasta, ja Villiam Mämmi ilmoittaa: "På väg till sverge, reser genom finlant till sverge". Mutta pitkä Roopinpoika on lyhykäisten lappalaisten kummaksi lyijykynäillyt käyntikorttinsa suoraan kattohirteen: "J.R. Robinson Clements Strand London". Nimismiehen ajelema viinatrokarikin on heittänyt vierailukorttinsa Petäjäsaaren pirtin oviseinään ohjeeksi jäljestä tulijalle: "kulki tästä kerran Villeeniki ohi". Jopa samassa pirtissä nähdään, että "tästä kulki kolme hessua ja yksi kuollehen ruumis".

Mutta "luvallisilla asioilla kulkijat" eivät riipustele autiotupiin ainoastaan luvattomia nimikcrttejaan, vaan paljon muitakin sydämensä kyllyyksiä. Kun Ivar Poppius kumppaneineen manaa: "Jokainen autiotuvissa kävijä lakaiskoon tuvalta lähtiessään lattian, kantakoon rikat paikkaan, joka on vähintäin 10 metrin päässä tuvalta", ja tämän vielä joku suurkiitoksen ansaitseva vieras vahvistaa, lisäten paperiin: "Huomaa jokkainen tuvasa kävijä laskan lattian", niin jo muuan epeli niskuroi: "Enkä viitti lakasta lattian kun en ole talon mies". Toinen vähän toimellisempi kyllä todistaa: "Lattian lakasin muta en viiti kanta rikoja 10 m pähän".

Vaikeat ovat Lapin tunturitien taipaleet, jos ne niikseen heittyvät, ja matkamiehen täytyy toisinaan viimeisin voimin riehkaista talvisissa erämaissa. Moni matkustavainen onkin huokaillut tunturituvan seinille matkansa vaivoja. Niinpä muuan on piirtänyt Peruna-ämmir-tuvan ovipieleen: "minä tullin 5.6.-23 utsjovelta Ja lunta olli niin paljon että en voinut kostuvan paikoin olli 3 korteli Olli kova pakkanen". Toinen taas pelkää, kun "Lunta sataa oikein kosolta en tietä miten pitänee päästä yli petsikon". Tähän kyllä kolmas höräyttää: "huono mies kun yhen Petsikon ei pääse yli". Mutta Utsjoen lappalais-paralla on kyllä ollut kaikkein kovimmat kokemukset. Hänen matkakertomuksestaan saamme palasen lukea Perum-ämmir-tuvan oviseinästä: "minä dulin Jnarissa marrasgun vimisen Päivä mutta se oli gehnoton matka gun Jnarin laiset oliivat goonet däitä Pussia minun dian Palle". Mutta vieläkin kovemmat vastukset olivat inarilaisella Utsjoelta tullessaan. "Utsjoven Jsot tääi laukoivat tietää pitkin että olivat ainna poikitai nin kuin tunturi", Inarin ukko selostaa Petsikko-taivallustaan, lisäten perään: "eikö ollut Jso tääi".

Porojenmailla puhutaan poroista, ja poroissa tunturitupienkin lappalais-vieraitten ajatukset usein askaroivat. Perum-ämmir -tuvankin seinässä nähdään muiden kuvatusten rinnalla useita porokuvia selityksineen. Siellä muuan lapinukkopahanen päästää pitkäkoipista jutoaan puusta huutaen: "Ostaka hyvä ajohärgä tästä niin saatte monta lystijä tunnija ajosta". Seisoo siellä tunturinharjalla, Utsjoen tienviitan juurella, "Kouho utsjokilainen" kädet levällään uhkaamassa etelänmiestä, joka mäen alta ajaa porolla manaten: "kyllä piru väistyt silmäni verran". On seinälle kuvattu kokonaiset kilpa-ajotkin lapin judoilla. Siinä eräskin peskiukko rukattaa Jäärällään täyttä laukkaa arvellen saavansa ensi palkinnon, toiset ruukaltavat perässä minkä ennättävät, ja kaikkein kauimmaisena ajaa jutkistaa piippusuinen vaari laiskalla porolla. Mutta tämän viimeisenkin vain "ensimmäisen palkinon pitäs savuta".

Muutamat matkamiehet taas ovat vaivattuja muista asioista, kuka mistäkin. Joku tytär-ihminen purkaa harmiaan eräpirtin oviseinälle:

"Ennen minä kiviä ja kantoja niitän ennenku oman kylän poikia kiitän".

Muuan luvallisilla asioilla kulkija on luultavasti kateellisin mielin ahertanut esiin:

"Eigä se kellän niin hauska oo olla kuin Kunnan antin muialla".

Mutta kun Mamselli-Pekka on päässyt rikkaan lesken isännäksi, niin jo muuan, luultavasti osattomaksi jäänyt kilpakosija, paiskaa mielialansa Petäjäsaaren pirtin peräseinään, ihmetellen: "Miksi on tuolla mamselli Pekalla niin pitkä ja väärä nenä ja kuin se on vielä akanki saanu".

Yksinäisen erämaan tuvan suuressa painostavassa hiljaisuudessa lapintien taivaltaja, yksinään pitkää pimeää iltaa istuessaan ja sammuvaan hiilokseen tuijottaessaan, joutuu helposti mietiskelemään ikävänsä ja apean mielensä perusteita. Viimeistä savukettaan haiutellen hän saattaa silloin pistellä tyhjän savukelaatikon kanteen:

"Miksi kaipaa Ihmis lapsi miksi kaipaa ystävän miksi ei vihdy Ihmis lapsi miksi ei vihdy yksinän.

Siksi kaipa Ihmis lapsi siksi kaipa ystävän: kun on luotu Ihmis lapsi kuin on luotu lempimän".

Monet autiotuvan matkamiehistä lienevät ikuisia maailmanrannan kiertomiehiä, jotka alituisesti ollen menossa ovat polkeneet jänkää jos tunturiakin. Sellainen ikuinen vaeltaja saattaa lopulta jo katkerana kapinoiden vuodattaa sydäntänsä äänettömälle pirtillekin:

"Voi jos sais jo tästä kulkian elämästä laata ettei aina tarttis täsä autiotuvan pritsillä maata".

Mutta toinen maailman matkalainen ei viritä valitusvirttä, vaan alistuen kohtaloonsa ottaa vastaan tuulet ja tuiskut vain lauleskellen:

"Kulkia poika huikeissaan näkee myötä ja vasta maata ajatella tuulella tyventä ei kulkia poika saata".

Näin kaukaisen tunturituvan vieraat tulevat ja menevät, toiset huolissaan ja vaivojansa valitellen, toiset vain nauraen, leikkiä laskien ja lauleskellen. Sillä sama tapa on ylhäällä tunturien mailla kuin alhaalla isossa maailmassakin. Toiset lähtiessään paukauttavat tyytymättöminä tuvan oven kiinni, kiroilevat hyvästiksi ja iskevät seinään: "Hyvästi nyt hiton mägitupa en ole vain huomena täsä se on ensimäine ja viminen". Mutta toiset taas eroavat hyvässä sovinnossa pirtistä ja pirtinhaltiasta saaden mukaansa haltian matkasuosion. Elli Maarit Nuorgamkin piirtää ihastuneena Petsikkotuvan ovipieleen: "Hyvästi Nyt Kaunis Talo".

Niinkuin vaihtuvat päivät ja yöt, aurinkoiset kesät ja pimeät talvet aution erämaan tuvan vaiheilla, niin alituisesti erämaan palkaiden kulkijatkin tulevat ja menevät. Lapin loputon keino tuo ja vie, pitää ja päästää. Matkamies saapuu tunturista, viivähtää tuvassa ja taas katoaa tunturiin, monet enää koskaan palaamatta. Eikä tie tiedä kävijäänsä, eikä tupa tunne tulijaansa. Mistä lienee tullut ja mihin mennyt sekin matkamies, joka on piirtänyt Petsikkotuvan seinään kenties hyvinkin monen tuvasta lähtijän ajatuksen:

"Edesmenneet jättävät terveisiä peräs tuleville".

Järvikansaa.

Inarinmaa on suurien järvien sekä suunnattomien jänkien ja aapojen maa, jota vahvat tunturit ja tunturijonot pitävät vallassaan vain reunapuolilta ja rajamailta. Kaikkein ylpeimpänä vallitsee täällä mahtava Inari, kaikkien Lappien laajin järvi, melkein merellinen ulappa, johon mahtuu kolmisentuhatta saartakin, vielä saarillekin pikku järvensä, ja jonka kymmenet vuonot ja rantapoukamatkin, Joensuunselät, Ukonselät, Satapetäjäselät ja Tsharmivuonot jo saattavat käydä suurjärvistä. Rannatonta ilmanäärta kohden Inari saattaa soudattaa tuntikaupoin pitäen kuitenkin aina vierillä saaren saarensa perästä, ja taas vuorostaan ohjailla kulkijaa monin neljänneksin kapeita "nuoria" pitkin selältä toiselle. Pieniksi jäävät tämän valtaveden rinnalla Inarin muut isot ulapat, _Paadar- ja Muddusjäyritkin_ länsipuolen tunturien lähiseuduilla sekä _Iijärvi_ pohjoisissa erämaissa, puhumattakaan vähän pienemmistä vesistä, _Hammas- ja Syysjärvistä, Peldo-, Säyts-, Paudi- ja Njaammijäyreistä_ ynnä monista muista. Avarat ovat Inarin aapamaatkin. Monet järviseutujen jängät ajautuvat komeina tunturista tunturiin vain kurotellen kättä toisilleen petäjäisten karimaiden ja koivikkosaarekkeiden lomitse, rakennellen kaikkein mieluisimpia kesämaita kenokaulaisten kurkien kahlata ja luikkailla sekä reheviä rantapuolia lappalaisen viikatteineen liikkua. Toimeentulostaan ja arvostaan arka synkkäluontoinen kuusi ei enää viihdy näillä mailla, vaan pysähtyy jo Ivalon lantalaisrannoille. Mutta vähemmän ylpeä petäjä kyllä saa riittävän elatuksen ja pystyttää suuren seurakunnan vielä Syysjärven rantamaille, jopa kokoaa joukkonsa kaukaiselle Puksaljäyrillekin, muutamien rohkeimpien ponnistellessa ylös aina Utsjoen suulle asti sekä seikkaillessa kevein kengin kauas vetelien jänkien navoille.

Täällä kuusimetsien takana, petäjien ja koivujen kasvinkumppaleina, elää Inarin lappalainen. Monilukuisten järviensä ja jänkiensä vaiheilla tämä järvikansa asuu ja hyvin viihtyy, vieläpä pitää maatansa kaikkein kauneimpana ja parhaimpana maailmassa, ainakin Utsjoen, Reisivuonon, Koltan ja Lannanmaan rinnalla. "Kauniimpi paljon on Inari... ja puoremus", järvilappalainen ylistää asuinmaataan, "koska täällä ei ole vuoria eikä korkeita maita... suuria jänkiä vain isojen ja kalaisten järvien ympärillä".

Jo ikivanhoista ajoista ovat inarilaiset, Suomen muinaisten lappalaisten lapintavoissa säilynyt jälkijoukko, eläneet erämaassaan. Toistakymmentä sukua kierteli kiveliöitä siihen aikaan, kun heistä ruvettiin pitämään pykällyskirjaa, ja toistakymmentä vanhaa sukua asustaa samoilla järvikentillä vieläkin. Suurimpana sukuna, sadankolmenkymmenen sielun voimana, vallitsee vanha _Valle_, joka ennen eleli etupäässä Patsjoen puolessa. Miltei yhtä suurena ja vanhana, yli satalukuisena, asuu _Aikiokin_, joka piti majaansa Inarinmaan keskivaiheilla, mutta on jo nostanut vankkaa polvea ulkopuolelle Inariakin, Utsjoen varsille, Varenginvuonolle, Kaarasjoelle ja kaukaiselle Puolmakjäyrillekin. Lähes satasieluinen on Patsjoen puolia kansoittanut _Sarren_ suku, ja keskimaita hallinnut _Saijets_ on saanut maailmaan kahdeksisenkymmentä inarilaista. Vahva ja vanha on _Morottajan_ seitsenkymmeninen pesue, joka on raapinut parhaastaan Patsjoen seutuja ynnä Ivalon suupuolen maita sekä antanut alun lantalaistuneille Akujärville, Kiviniemille ja Huhtamelloille, joita lienee yhtä iso pahna kuin vanhaa pääsukuakin. Seitsemääkymmentä lähentelee _Mattustenkin_ joukkokunta, joka asustaa parhaastaan Paadarjäyrin seuduilla. Paljon on _Paadareitakin_, lähes kuusikymmeninen kansa, vaikka he näyttävät polveutuvan Aikioista, jotka entisaikaan asettuivat kalamiehiksi Paadarjäyrille, sekä taas puolestaan joutuessaan lantalaisten kanssa sekauksiin muuttuivat Mannermaiksikin. Vanha _Kuuva_ on saanut nimiinsä vain kolmisenkymmentä lapineläjää, eikä itäpuolen mailla liikkunut _Paltto_ ole ennättänyt kolmeenkaankymmeneen inarilaiseen, mutta on sensijaan toimittanut ison joukon jälkeläisiä Utsjoen Tenolle. Mutta _Mustan_ pahnasta on päässyt vain parikymmentä eläjää, ja pohjoisia erämaita raatavan _Mujon_ kietkamessa kiikuteltuja seurakuntalaisia on pystyssä ainoastaan puolitoistakymmentä.

Seitsemänsadan vaiheilla on tämän järvikansan koko nykyinen pääluku. Mutta parisataa vuotta takaperin asui Inarin järvikentillä vain viitisenkymmentä kotakuntaa käsittäen puolikolmatta sataa kalansyöjää. Silloin — vv. 1731-1750 kirkonkirjan mukaan — kierteli Inarin erämaita Valleja jo kuusitoista perhettä, Aikioita seitsemän kotakuntaa, Saijetseja viisi ja Morottajia neljä joukkuetta, Kuuvaa ja Mattusta kolme kotaa sekä Palttoa ja Mujoa kaksi savua. Mustaa ei silloin vielä ollut mukana, ei myöskään Sarrea eikä Paadaria. [Musta ja Paadar esiintyvät ensi kerran kirkonkirjoissa 1751-1765. Sarre vasta myöhemmin.] Mutta sen sijaan oli joukossa vanha _Paukuni-Jouni_ perillisineen ynnä _Uddaisin Yrjänä_ ison joukkonsa kanssa sekä pari kotaa vanhaa _Sauvan_ sukua. Näistä kyllä Taukurn joutui aikaisin Ruijan puolelle, ja sinne Uddais-Yrjänänkin pojanpojat 1800:n vaiheilla sukeusivat. Sauvan Sammel-Andaraksen pojat, Piettar ja Jussa, siirtyivät Utsjoelle, edellinen asettuen Mierasjärvelle kotamieheksi, jälkimmäinen lasketellen alas Nuorgamiin, jossa nai Norganin Mikkelin Biritin, nousi seksmanniksikin ja mainittiin vanhana "Kontti-Hannuksi", koska halvauksen saaneena liikkui konttaamalla.

Mutta hyvin kaukaisina kirjattomina aikoina oli Inarin järvi-kansaa ollut vielä vähemmän. Vanhan Paltto-Sammelin tutkimusten ja muistelusten mukaan oli Inarin saarilla ja erämaissa asustanut muinaiseen aikaan vain joitakin kymmeniä metsäläisiä, joista muu maailma ei tietänyt mitään. Omia olojaan olivat inarilaiset eläneet, tulenkin tehneet vain kahta kuivaa koivukalikkaa vastakkain hiomalla ja ruukaltaneet pakoon kuin metsänelukat, kun heidät oli sattumalta löydetty. He olivatkin olleet tavattomia juoksemaan, koska olivat syöneet vain peuran ja linnun lihaa sekä kalaa, eivätkä ensinkään olleet harjaantuneet suolaan. Sillä se ihmissuku, joka ei syö suolaa, on paljon keveämpää kuin suolaan harjaantunut. Vain talvella paksun lumen aikana oli inarilaiset voitu ajaa kiinni sekä kastaa kristinuskoon, ja sitten oli heille annettu suolaakin. Mutta kun metsäläiset olivat keittäneet jousella ammuttua viljaansa, he olivat paiskanneet lihakattilaansa erinomaisiksi kiitettyjä suoloja kauhallisen jokaista syöjää kohden ja saaneet väkevän keiton. Kiireesti olivat vastakristityt lennättäneet suolan takaisin antajilleen, että "i lee puerre..." ei ole hyvää.

Eri heimoa on tämä Inarinmaan järvikansa kuin muu lapinsuku. Sen tietävät inarilaiset kyllä itsekin, ja sen tietää koko Lappi ja varsinkin Tunturi-Lappi sekä Utsjoki. Kolttain rajanaapurina inarilainen on aina asunut, jopa monet koltat muistelusten mukaan ovat ennen asustelleet monilla inarilaisten nykyisillä olinsijoilla kalaa pyytäen, yksin talvellakin verkoilla jään alta juomustaen, ja jättäen kotasijojaan kaikkialle kaukaisten tunturi- ja metsäjärvien saariin ja rantamille. Joku inarilainen taas on puolestaan ajautunut Koltanmaalle. Utsjokelainen uskookin inarilaisen olevan koltan kanssa samaa sukujuurta. Ja kaikki kyllä tietävät koltan puolestaan olevan itse kontion kanssa samaa pahnaa, jopa niin vahvasti, että kolttaäijä vieläkin saattaa milloin tahansa muutaltua karhuksi ja nukkua talvensa ryteikössä hangen alla, päältä kyllä vain kontiona, mutta sisältä kolttana. Siksi koltta ei syökään karhun lihaa eikä salli rikkoa sen luita. Eikä vanha inarilainenkaan rikkonut kontion konttiluita, mutta lihaa kyllä söi. Luut hän vei metsään kiven alle, kallon nosti puuhun ja pari hammasta ripusti vyöhönsä selän taakse.

Inarilaisen puheenparsikin on toisenlaista kuin muu lappi. Senkin tietää koko Lappi. "Se on sellaista kuin se alussa on ollut, kun siellä saarissa ovat asuneet ja puhuneet", utsjokelainenkin on Paltto-Sammelin mukaan tutkinut. Ja niin onkin, Inarinkieli on ikivanhan suomeniapin rikasäänteistä haastelua, joka vieläkin soi pehmeäsävyisenä ja taipuisana kuin linnun liverrys — samoin kuin itse inarilainenkin on liikkeissään sävyisä ja hillitty. Yksin kotoiset kirosanansakin inarilainen suhauttaa pehmeästi ja sievästi. "Puallu-njunni!" hän saattaa suutahtaessaan noitaista, ja se merkitsee samaa kuin nappinenä, paholainen, tahi hän manaa: "Tuonne-rokke!" vainaja-raukka, taikka suhahtaa: "Tshuajatsh!" varjo, kuvajainen. Voi hän manata vieläkin vaatimattomamman asian kautta, niinkuin "Tshote-piddä!" takinkappale, vieläpä saattaa joskus kuulla vanhan muorin vannovan: "Vuoi, miessi-rokki, fiermi ko lie tshurrum". [Voi vasaraukka, vasanraato, verkko kun on sotkeutunut.] Vain ankarammin paatuessaan inarilainen voi kirota lannanmaan tapaan: "berkkula — berk-rokoo" tahi voivotella: "Vuoi Anarish birru, kullaa munji!" [Voi Inarin piru, kuule minua.]

Mutta muu Lappi ei pidä inarilaisen kielestä eikä puheenparresta. Kaikki naapurit sitä vain halveksivat. Koko Lappi tietää kyllä, että silloin kuin Baabelissa kielet sekoitettiin, sekaantui lappalaistenkin kieli, mutta "inarinkieli meni niin sekaisin, ettei selvene ennenkuin tuomiopäivänä". Tenolaisenkin täytyy todeta, että "inarinkiili on huonu lappi... Se on niin kuin russankiili... mii emmen ummarra". Niinpä inarilainen sanoo, että hän "saarnuu" silloin kun hän puhuu, mutta tenolainen taas "haarlaa", ja kun järvikansa sanoo saarnuvansa "sudnista" tarkoittaen hiekkaa, Tenon asukas haarlaa "sandusta". Järvillään Inarin kalamies soutelee "käärbasilla", kun taas tenolainen istuu onkineen "vanasissa", ja kumppalina on Inarin ukolla "kueimin", kun tunturimiehellä on "skihpar". Länsipuolen inarilaisen kanssa Tenon mies jotakuinkin pysyy asiassa, mutta "toisen puolen", Patsjoen seudun lappalaisen puhe jo menee käsityskyvyn ylitse. Tenojokelainen ei ennätä kuulla, mitä Patsjoen puolelainen puhuu, "kun sen kieli on kuin maahiaisen kieli... se puhisee vain kuin manalainen... puhe menee kuin koski, elikkä Porsangarin kieli... po-po-po-po-po..." Nauraa utsjokelainen ja tunturilappi vain inarilaisen palvelustyttönsä merkilliselle saarnumiselle ja surkuttelee hänen taitamattomuuttaan.

Köyhiksikin isoisemmat naapurit Inarin järvikansaa halveksien sanovat. "Vieläpä ne... Mitäpä kun inarilainen", Teno ja tunturilappi helposti naurahtaa. Tshorgashnjargankin entinen noita vanhassa, kautta Lapin tunnetussa, eri seutujen lappalaisia pilkkaavassa joiussaan sanoo inarilaisia "Anarash kaitshiijuöligeiksi", Inarin keiturikoiviksi. Eivätkä vähäväkiset järviensoutajat suinkaan mitään maannapoja olekaan, eivätkä suuria tunturien isäntiä. Järviensä rannoilla inarilaiset ovat iänkaiken asuneet, kesänsä isolla Inarilla tahi muulla suurjärvellä, talvensa taas syrjempänä suojaisessa metsässä pikku järven tai jokipahasen äärellä.

Turvekodassa entinen inarilainen yletaikojaan asui. Se oli paljaalle maalle, kolmi-, nelikertaisen hirsisalvoksen varaan tahi vain hirsisalvoksettakin istutettu matala metsäläismaja. Käyrät puunrungot sekä niihin isketyt poikkirungot kannattivat seinä- ja kattopuita, peittona oli turvetta ja turpeen painona muutamia rankoja ja riukuja. Lattia oli ladottu koivunrisuista ja jaettu puunrungoilla eri osastoihin turvetalon isäntäväkeä, lapsia ja muuta perhettä sekä kotakalustoa varten. Mutta keskellä oli kodan paras paikka, kivillä varattu tulisija, josta lämmin lähti ja saatiin rasvainen höyryävä kalakeitto. Ja savu kohosi kattoräppänän kautta ylös taivaalle yhtä iloisesti ja sievästi kuin rikkaan tunturilaisenkin asunnosta tahi ylpeän lantalaisen hirsipirtin kivisestä piisistä.

Mutta vanha turvekota on jo aikoja sitten vaihtunut hirsistä salvetuksi pirtiksi. Köyhimmälläkin järveläisellä on jo hirsikömmänänsä, eikä turvekota enää jaksa lämmittää ketään talvipakkasella. Vain joku vanha pyyntiukko kaukaisella kalaretkellään saattaa kesäiset viikkonsa ajelehtia entiseen tapaansa risupermannolla kotatulen ääressä, ja jonkun lapintalon pihamaalla vielä vanha lautakattoinen hökkeli hoitaa keittokodan ammattia.