Part 17

Mutta kaiken raatamisensa ja puutteensa ohella Lapin pienet naiset ovat iloisia ja tyytyväisiä. Tunturien pikkuisissa, vaatimattomissa pirteissä ja kodissa voi tavata yhtä onnellisia emäntiä kuin missä tahansa isoisissa Lannanmaan salituvissa. Matalan turvekodan punamyssyinen äiti voi ruskeilla silmillään katsella pientä, vasannahkoihin käärittyä perillistään yhtä kirkkaasti kuin etelän sinisilmäinen riuku valkoisiin pitseihin vaalittua esikoistaan; ja järvenniemen köyhässä pirtissä kymmenlukuisen lapsiparven emo saattaa maata lapsivuoteessaan yhtä onnellisen näköisenä kuin rikkaan talon komea emäntä, jopa kaikessa puutteessaankin vain iloisena leperrellä paripäiväiselle kitisevälle käärölleen. Lannanmaan puheenparressa on lapinkielen _vaibmu_, sydän, pantu vaimoksi, mutta Lapinmaan vaimoihmiset ovat yhtä hyviä kotansa ja kotinsa sydämiä, vaalijoita ja herkkämielisiä huoltajia sekä miehensä uskollisia apulaisia, vaikka heitä mainitaankin nimillä, _nisson, ahka ja galgu_. Ankara luonto ja kova elämän taistelu ei ole vaivuttanut eikä taamonut lapinnaisen valoisaa mielenlaatua. Pienet pirttiemännätkin saattavat joskus saarnata ja pilpattaa ja laskea leikkiä hymyillen ja hyväntuulisina kuin nuoret tytöt. Kuuntelevatpa hyvillään pientä joikaustakin, jopa vaivaloisesti liikkuva vanha eukkokin yhtyy huvitettuna joukkoon. Entinen tunturikodan emäntä, tunturissa siinnyt ja syntynyt sekä suurimman osan ikäänsä erämaassa elänyt, katselee kirkkain silmin pitkää takataivaltaan, ollen hurskas ja hyvämielinen hyvässä hellapirtissäänkin, puhelias ja tarinakas, saattaapa vähäisen joiatakin, kun kovin hurskas ukkohyvänsä pistäytyy pihalle. Yksin vanhalle poroukolle mennyt nuorehko vaimokin osaa iloisesti haastella ja muistella Staaluista, gufittarista, kummituksista ja gumppikirkoista, saattaa lopuksi laulellakin, laskea leikkiä ja joikailla, vaikka eukolla onkin vain vanha köyhä pirtti suojanaan, pahainen lapsilauma kintereillään sekä elämäntovereinaan valkkopäinen äijä ynnä kova nivelkolotus.

On kyllä joitakuita lapinnaisia, joille päivä ei juuri näytä paistavan, synkkämuotoisia emäntiä, jotka vain jurovat omissa oloissaan, katsoen karsaasti kaikkia vieraita, naapureitakin, joutuen joskus aivan pois taidoltaankin, jotkut väliin kuollenkin ja taas viroten henkiin. Tällaiset onnettomat lienevät kovien kohtaloiden liiaksi taamomia. Yksinäisten jylhien tunturien ikuinen ankara taivallus ja alituinen taistelu elämästä ja kuolemasta ja poroista, pimeine töineen ja kummituksineen, ovat käyneet ylimääräisesti painamaan herkkää mieltä. Taikka on voinut joku pahansuopa vihamies, poronvaras, panna hänelle pahat, syöttää kirkonmullat tahi muuten saattaa hänet riettaiden vaivattavaksi niin ankarasti, ettei vanha kuulu Gooven-noitakaan ole kyennyt päästämään, puhumattakaan Puhakan yrityksistä.

Lapin naiset ovat aina miehellensä nöyrät ja alamaiset, sillä he tietävät, että mies on vaimon pää, ja ovat kuulleet senkin, että Saara oli Aaprahamille kuuliainen. Vain voimakkaat ja toimekkaat emännät, jotka ovat sattuneet saamaan heikon ja saamattoman miehen, ottavat isännänkin ohjakset omiin käsiinsä ruveten itse johtamaan koko kotakuntaa tai talonmenoa. Tällaisia toimennaisia tunturimaakin pitää niin jaloina, että mainitsee heidän lapsiaankin emon nimellä jättäen isän kokonaan pois luvusta. Lapissa näet sukunimet ovat ainoastaan kirkonkirjoja ja muita papereita varten, mutta tavallisten ihmisten kesken tenolaiset, järvimiehet ja padje-olbmukset ovat vain isän nimikkoja: Uulas-Uulia, Andi-Raudnoja, Pieras-Niiloja, jopa Uulas-Uulas-Uuliakin, elleivät jollakin erikoisansiollaan tai muulla tavalla ole saaneet omaa tunnustaan, sellaisia kuin Njuammel-Sammel, Kettu-Matti, Karhu-Antti, Riekko-Uula, Nirro-Piettar, Ranta-Antti, Kumppus-Jussa ja Simperna-Hannu. Mutta äitivallan talossa lapset ovat kaikki äidin nimikkoja. Niinpä mahtavan Kadja-Vuolabban lapset olivat Kadja-Nilloja, -Maaritia, -Biritiä, vaikka olivatkin Niila Vuolabban rintaperillisiä, eikä kukaan olisi heitä isän nimellä tuntenutkaan. Samoin Mattuksen Martin pojat olivat äidin merkeissä Leidna-Matteja ja -Martteja sekä taas Aikion ukon aikaan saamat Saara-Ullia, -Jussoja ja -Issoja, ja Aslak Pannen poikaparia mainittiin Maggas-Oulaksi ja Maggas-Andarakseksi.

Oppimattomia, koulua käymättömiä kaikki vanhan polven naiset ovat. Lukea he kyllä osaavat, toiset suomen-, toiset lapinkirjaa, mutta eivät kynällä lukua laskea eivätkä piirrellä paperille sanoja, kun "ei ole opetettu... talvella piti poroa ajaa... käydä Reisivuonossakin asti tavaraa noutamassa". Mutta oppimattomuudessaan ja koulunkäymättömyydessäänkin tunturien takaiset kasvatit ovat monesti paljon miellyttävämpiä ja taitavampia kuin opin käyneet tunturien päiväpuolen ihmiset. Savuisen loudekodankin emäntä tunturissa ottaa oudot kulkijat vastaan niinkuin he olisivat vanhoja väärtejä. Nousee eukko kiireesti makuutaljoiltaan ja heti laittaa kahvipannun haahloihin. Permannolla tulen ääressä istuen hän hyväntahtoisesti hymyillen hoitaa väärtiensä kohtelun: kaataa kuppeihin kahvia, kaivaa siihen poronmaitoa, pilkkoo sokeria suurpuukolla kämmenellään ja kurottaa tarjoilut tulen toisella puolella istuville vierailleen. Etsiipä kotaemäntä sitten ison poronkyljenkin varastostaan ja siitä saa vieras talon suurpuukolla itse mielin määrin kiskoa kuuta ja lihaa. Sattuu tunturikotaan tulemaan köyhä merilappalaisakka poikineen. Väärtin kohtelut hekin saavat: ystävälliset puheet, poronmaitokahvit ja ison poronkyljen suurpuukkoineen. Eihän ahdas asumus, ihmisillä ja koirilla kansoitettu, ole suinkaan mallikunnossa. Poronkylkikin on karvoissa, ruokatavarat ja astiat sekaisin kodan poassupuolessa, ja kotaemännän käsi pesun puutteessa, mutta iloisella katseella ja hyvillä sanoilla kurotettu kahvikuppi ja poronkylki maistuvat erinomaisesti. Luonnonkansan luontainen ja ihmeellinen vaisto opastaa usein matalan turvekodankin emännän sovittamaan koristelemattomat sanansa somasti ja miellyttävästi, samalla kuin hän itse sulavasti ja pehmeästi sipsuttelee sinne tänne, älykkään hyvänsuopaisen ilmeen kirkastaessa kasvoja. Ei osaa erämaan emäntä parempiosaisten tapaan teeskennellä ystävällisyyttä, vaan hän on ystävällinen omasta luonnostaan. Pienen uudismökin nuori haltiatar, jonka on pitänyt sijoittaa vieraansa yötiloille naapuritalon eteiseen ja sinne järven ylitse soutaa porontaljansa ja raanunsa, saattaa, vieraitten pahoitellessa hänen suurta vaivannäköänsä, vastata:

— Ei tämä vaiva ole, mutta se minulle vaiva on, kun en saanut teitä omiin huoneisiin sijoittaa... kun ei aitta ole vielä valmis.

Ei ole opetettu Lapin naiselle kotiseudun rakkautta. Mutta sitä hänessä on opettamattakin. Tunturilaistytöstä ovat vapaat tunturit ja suuret porolaumat kaikkein ihaninta, mitä hän tietää. Lannanmaan ahtaaseen pirttiin joutuneena, laiskojen, tyhmien ja likaisten lehmien emännäksi sorrettuna, tunturien tytär ilman puutteessa ihan näivettyy ja typertyy, ja aina, aina vain kaipaa korkeita gaissojaan, missä raittiit ilmanhenget ja pohjatuuletkin vaeltavat pitäen pään selvänä sekä mielen kirkkaana ja raittiina. Järven takana kohoavalle vaatimattomalle tunturille hänen pitää vielä vanhana ja kivulloisenakin kiivetä saadakseen edes hetkisen hengittää tunturituulta sekä katsella kaukaisia kotimaan gaissoja, jotka taivaanrannalta hänelle viittovat. Tenon koivikkorannoilla kasvanut emäntä taas ihailee kaikkein kauneimpina valoisia koivuoutiaan, joissa päivä pääsee hivelemään puiden tyveäkin. Mutta siellä täällä jurovat tummat käkkyrämännyt ovat jo vikapaikkoja muuten kovin ihanan viheriässä tunturien koivurinteessä, ja Inarin mäntymetsästä hän kauhistuen pakenee takaisin valoisalle koivurannalleen, koska siellä "peetsit" olivat synkkiä ja mustia kuin viholliset ja seisoivat suurissa tiheissä tokissa niikuin "russat". Vanha leskimuorikin, Kristin Laiti, joka ypö yksinään hevosineen ja lehmineen ahertaa pikku talossaan Parssin kentällä pilviä hiipovan harmaan tunturin jalkain juurella, ihailee kovin "kaunista vaaraansa", jonka alarinnettä koivut koristavat. Inarin naiskansasta kuitenkin on suuri järvimaansa, suunnattomat aapansa ja pienet petäjämetsänsä kaikkein kauneimmuksia ihmisen asuinmaita. Etelän kuusikoissa kulkenut järvikansan nainen taas oikein ilomielin rientää kotimetsiinsä kiittäen hyvää Jumalaa, ettei tarvitse elää sellaisilla mailla eikä asua kaameissa kuusirotkoissa, joissa tuntuu niin kolkolta ja raskaalta, ettei tahdo jaksaa henkeään huokua.

Sillä naisihmisenkin on sentään kaikkein parhainta ja mieluisinta elää ja asua Lapinmaassa.

Lapin naisen käsitöitä

Pieni lapinkansa on, niin kauan kuin se on asustellut maailman takamailla, aina liikkunut omissa parseeleissaan. Se ei ole koskaan rukattanut turhuuden markkinoilla eikä tavoitellut uusia pukumalleja, vaan se on aina vaatettanut itsensä omaan vanhaan tapaansa, monissa polvissa edesmenneitten isien ja äitien hyviksi katsomiin kappaleisiin. Koreutta lappi on kyllä halunnut, jopa oikein kyllitellyt loistavissa väreissä, mutta itse se on aina keksinyt loistovärinsä sekä sommitellut ne sopivasti, eikä siinäkään asiassa juossut muiden jäljessä. Lappalainen on aina pitänyt itsensä kyllin hyvänä mestarina — tai oikeammin pitänyt ahkansa maailman parhaana parseelitaiturina, kotaräätälinä ja kotiompelijana sekä kaikin puolin Lapinmaan mestarina. Eikä lappalainen aivan väärässä olekaan, sillä lapinakka tyttärineen panee kokoon kaikki vaatteet, mitä koko kotakunta ja pirttikansa kaipaa, ja on seppä vielä paljoon muuhunkin. Nopsa pirttiemäntä ja kotaeukko kehrää, kutoo ja ompelee, muokkaa nahat, kuroo kengät, pistelee vanttuut sekä suoltaa kymmenin kyynärin paulaa ja vyötä.

Jo nuorena täytyy lapintyttären aloittaa opastuakseen oikein sepäksi sekä jaloksi lapinemännäksi. Viisi-, kuusitalvisetkin pikku sormet pannaan jo pitelemään sukkapuikkoja sekä tuhertamaan pientä vantutta, jossa kapea ranneraita korvaa koristetta. Ja siitä sitten alkaa pitkä taivallus. Kirjosuisen vanttuunkin, _hiervavattshan_, kudonnassa jo tarvitaan taitoa, vaikkeivät koristeet kovin monenlaisia olekaan; utsjokelainen koristaa vain kaitaisemmin, mutta värirakas inarilainen laskee koreutta leveämmin. Silti kyllä muutamat mestarikutojat sommittelevat omasta päästään yhä uusia hiervoja. Vanha Birit Lukkarikin Veätshagnjargassa rupesi jo nuorena sommittelemaan kuvia ja miettimään, montako silmää punaista ja sinistä pitää pistältää, ja miten kuvat sopisivat vanttuuseen. Sininen ja punainen valkoisella pohjalla onkin Lapin tavallinen vanttuun väri, vaikka Inarin värimestarit siihen lisäävät vielä viheriää, keltaista, mustaa, milloin mitäkin. Saattaahan värejä kyllä tuhlata, itsepä ne on laitettukin. Vanha lapinemäntä värjäsi lankansakin omilla taidoillaan, keräten rannoilta, metsistä ja kivienpinnalta ruohoja ja jäkäliä tahi lepänkuoriakin painaen niillä keltaista, punaista ja ruskeaa.

Suonirihman, _suodnan_, punominen on niinikään jo nuorten tyttöjen ensimmäisiä oppitöitä. Kuivatuista poron kinttu- ja selkäjänteistä tyttö riipii hampain hienoja kuituja, niin että hampaat kitisevät, mutta samalla pysyvät kauniina ja terveinä. Kuiduista sitten hampailla kiinni pitäen ja kämmenellä poskeaan vasten hiertäen tyttö punoo säiettä, punoo vielä polvellaankin sen sitkeäksi kaksinkertaiseksi rihmaksi. Paljon tytär saakin punoa, ja paljon lappalainen tarvitsee suonirihmaa, sillä kaikki nahkapukineet kengistä alkaen ommellaan suonella. Lapin naisella onkin aina mukana joko vanttuunkudin tai suonikimppu. Poropaimenessakin ollessaan tyttö keväisinä päivinä vain istuu ulkona hangella kutoen vantutta tai hiertäen suonta. Ahkerasta punomisesta on lapinnaisen arkitakin helma polvien kohdalta tavallisesti kovin kulunut, tai paistaa siinä iso paikka polvella jos toisellakin. Jotkut ahkerat pieniperheiset emännät ennättävät punoa rihmaa toisillekin. Angelin emäntäkin muuanna talvena riipi ja hierteli kaarasjokelaiselle suonia kymmenen kunturaa eli kymmenen poron kinttu- ja selkäsuonet, saaden joka kunturasta 25-30 rihmaa, joiden pituus oli kaksinkerroin hyppysistä olkapäähän (= 120 cm). Päivä kului kunturan punomiseen, ja puolitoista kruunua irtausi. Mutta suu siinä tahtoi loppua ja pilautua, kun yhtäpäätä piti suonia riipiä ja kastella.

Jo toisella kymmenellään tyttö joutuu käyttämään punomaansa suonirihmaa kenkien ja kintaiden ompelemiseen. Omaan pieneen jalkaansa hän saa ensi töikseen yrittää kuroa pehmeää heinäkenkää. Äiti vain leikkaa palaset poronkoipinahasta, neuvoo kokoonpanoa, ja kippuranokkainen kenkä rupeaa syntymään. Terävä äimä, suonta perässään vetäen, sukeltelee vain nahanreunojen lävitse, kun pieni kenkäseppä sormeensa pistetyllä nahkaisella _suorbma-goattella_ sitä työntelee. Myöhemmin pikku mestari saa jo leikatakin ja pistellä kenkiä ynnä kintaita nuoremmille sisaruksilleen sekä vähitellen oppia muitakin jalkinetöitä. Ja siinä taas on työmaa avoinna, sillä tunturienmaillakin tarvitaan monenlaisia jalkineita. Kovilla pakkasilla vetäistään jalkoihin poron kallonahasta tehdyt kallokkaat, pikku pakkasilla pannaan pehmeät, koipinahoista kurotut nutukkaat, ja suvisäillä astellaan lehmän- tai hylkeennahkaisissa karvakengissä. Mutta keväällä ja kesällä käytetään paljaita parkkinahkaisia vuotakenkiä. Ja eri kengillä on eri mallinsa. Inarilainenkin kuraisee koipikengän kymmenkunnasta palasesta sovittaen vielä saumoihin punaisen verkatereen. Tunturilainen kyllä tulee toimeen punatereettäkin, mutta hänen kenkäkoreutensa vaatii kapeata ruojuspuolta sekä pitkää kautoa ja matalaa kärkeä niinkuin tenolaisenkin kenkämalli, kun taas inarilaisen jalkineessa on ruojuspuoli avarampi, niin että kenkä hyvästi menee jalkaan, sopiipa vielä nilkkapuoleen heiniäkin. Mutta kun Utsjoen kaunotar tahtoo saada jalkaansa oikein sievän kirkkokepsuttimen, hän panee pohjan parkkinahasta, kaudon valkoisesta vasikan koipinahasta ja varren mustasta vasannahasta sekä vielä iskee saumoihin punaisen verkatereen.

Itse Lapin naiset muokkaavat ja parkitsevat sekä kenkä- että muut tarvenahat, nivottaen ne ensin vedessä, sitten käyttäen parkkiliemessä, tavallisesti pajunparkissa. Kiedgamensa päällisiksi katsotun ohuen vasannahan emo joskus parkitsee vain pureksien samalla kertaa sekä lepänkuorta että kiedgamnahkaa, niin että punainen liemi vain suusta tursuaa, ja nahka saa siinä sekä parkituksen että punaisen värin. Ja joskus muitakin poronnahkoja inarilainen parkitsee lepänkuorella pannen liemeensä avuksi vielä tuhkaakin. Toisinaan lappalainen käyttää lehmännahkaa nivottamattakin. Karvaisesta vuodasta leikatuista kengäksistä eukko vain kaapii puukolla karvan pois ja panee kengäkset parkkiastiaan muutamiksi päiviksi, näskää lihaa irti ja sitten jo kuraisee niistä kengät, käyttäen kautoon ja ruojukseen parkittua poronnahkaa. Törröttää kengänteoksessa vielä karvojakin, niin että pitää niitä saksillakin keritä, ja yöksi pistetään suutarintyö kosteiden parkkien väliin, ettei se kuivettuisi käsiin. Mutta hyvät ja kestävät kengät sitten tuleekin, kun vielä valmiina vetäistään pintaan kotiukkojen tervaa sekä Ruijanmeren turskantraania. Lannanmaan mestarimiestenkään kenkä ei kyllä ole niin hyvä ja kestävä kuin lapinnaisen laittama, sillä lantalainen ei osaa parkita nahkaa, vaan polttaa sen liian väkevillä liemillään ja pitkällä hautomisella.

Kenkänsä lappalainen täyttää heinillä tarvitsematta sukkia ollenkaan. Elokuulla, kun maanruohot ovat kasvaneet täyteen mittaansa, lapinnaiset pikku viikatteella — joskus vain puukolla — leikkaavat rantapajukoista pitkiä _tshatsi-sueiniä_, vesiheiniä, saroja, jotka kasvavat kaikkein parhaimmiksi tunturijokien tiheillä pensaikkomailla. Säkillisittäin naiset saavat heiniä leikata ja kantaa kotiin sekä puunuijalla maakiviä vasten niitä tuoreeltaan pehmitellä, hieroa käsissään ja taas nuijia ja sitten huolellisesti kuivata päiväpaisteessa, punoa palmikkoihin tai kiertää suuriin leiviskäisiin rengaskääröihin, _suein-vierroihin_ ja viedä aittaan. Kolme, neljä isoa heinärengasta ison väen emännän pitää talveksi varata.

Enemmän kuin parkkinahoista, naisilla on työtä peski-, kenkä-, kinnas-, laukku- ja roukonahkojen sekä muiden karvanahkojen peittoamisessa ja muokkaamisessa. Turskanmaksatraaniin tai vielä paremmin paltaanmaksatraaniin sekoitetulla jauhovellillä Lapin nahkapeitturi käsittelee taljojansa, pitäen niitä vuoroin hautumassa, vuoroin kuivaten, hieroen ja näskäten jieggiöllä ja lopuksi sivuten jauhoilla valkeiksi.

Valmiiksi pehmitetyistä porontaljoista — sekä lampaannahoista — lappalainen saa parhaat talvitamineensa. Kovassa pakkasessa tunturien asukas onkin kokonaan verhoutunut eläinten nahkoihin käpsehtien lumihangessa pörheänä ja matalana kuin joku muukin metsienkiertäjä elävä. Lapinmaan naisväki näin vaalii ja vaatehtii kansansa kovan talvenkin varalle. Karvaisia kenkiä ja kintaita kyllä osaa moni kuroa, samoin laittaa poronnahkaisia _kalssuhoita_ eli säpäkkäitä säärien suojaksi, niinkuin parkkinahkaisia säärien kesäsuojuksia, _sistahia_, sisnakoita. Mutta taituri jo pitää olla tehdäkseen hyvät lampaannahkaiset villasisustaiset _fiettarpuvsat_, aukottomat nahkapuksut, jollaisia pieni Kaapin-Jounikin vielä käyttää, kuraisten ne vain palmikoidulla _fiettar-päddillä_ niin lujasti vyötäröönsä, että punainen pykälä vain jää tilalle. Taitava tekijä tarvitaan rakentamaan parkkinahkaisia sisnahousujakin, joita talviset suvisäät, keväthölskeet ja kesäiset kalaretket kaipaavat. Mutta vasta täysi mestari pystyy tekemään peskejä, lappalaisen komeimpia ja kalleimpia parseeleita. Viisi, kuusi, seitsemänkin Perttulin aikana otettua vasan hienoa purkataljaa sekä punaisia ja keltaisia päärmenauhoja ompelija saa tuhlata rikkaan lappalaisen hyvään peskiin, mutta karkeaan köyhän miehen pöykkyriin kelpaa lumenaikanakin nyljetty pitkäkarvainen nahka ynnä joku punapäärme. Moni rikas lappalainen pitää mustaa peskiä kaikkein kauneimpana, varsinkin utsjokelaiset sitä rakastavat, vain Jomppalan Uula yksin ajelee valkkopeskeissä. Useat kyllä pitävät valkkopeskiäkin kauniina ja rikkaan parseelina. Varsinkin vanhat tunturilaiset pitivät sitä kaikkein kauneimpana. Silloin vasta suuri tunturiäijä oli oikein järjestyksessä, kun hän valkkopeskissään istui ahkiossa ajellen valkkohärällä.

Oli peski musta tai valkoinen, on se komea ja hyvä lappalaisen vaatekappale; samoin myöskin on kaunis samojen kaavojen mukaan tehty verka- ja sarkatakki, _mahtsak_, joka kesällä on lappalaisen päällimäisimpänä verhona. Takin tekoon tarvitaan yhtä hyvä taituri kuin peskien kokoonpanoon. Vain isot tyttäret kykenevät äidin apulaisina ompelemaan, ja vasta aikuisina he saavat päähänsä peskin kaavat sekä koristetavat, jotka kullakin maanpaikalla ovat omaa malliansa, jopa kaikkein parhainta ja kauneinta. Ja niitä kukin asianomainen paikkakuntalainen noudattakoon, jos tahtoo elää suvaittuna ja hyvänä kylänmiehenä kanssaihmistensä seurassa.

Jo ensi silmäyksellä lappalainen tuntee, mistä maasta vieras on kotoisin. Ainakin utsjokelainen arvaa inarilaisen vaatteista, sillä hänen takkinsa ja peskinsä on tenomiehen mielestä "eri rumasti neulottu ja laitettu niin kemiallisesti, että päältäkäsinkin tuntuu, ettei se ole ihmisen vaate". Kaarasjokelainenkin nauraa Inarin miehen takin punaista helmusta, jotta "kun on naisen takki päällä... kyllä se on hirviä, kun miehellä on hulpa..." Värejä harrastava inarilainen puolestaan ilkamoi tenolaisten ja tunturilaisten punahulvatonta parseelia, vieläpä nauraa heidän leveitä hartiuksiaan, jotka ulottuvat ja roikkua lököttävät kyynäspäissä asti.

Sivullinenkin kyllä oppii pian huomaamaan, mikä on tenolaista, mikä taas "konnallisesti" tehtyä, mikä Kaarasjoen, mikä Uuniemen sukua, sillä paitsi mallissa, on eroa kirjallussakin. Niinpä värikylläinen Inarin mestariemäntä ompelee yhtähyvin miehensä takkiin kuin omaansakin hartioihin leveän poikkivyön sekä kolme tähän yhtyvää pitkittäistä punaraitaa, kapeat keltaiset tereet vierillään, ynnä olkapäiden etupuoleen leveät punaiset ja keltaiset verkanauhat vihreine tereineen. Omaan pukuunsa emäntä panee lisäksi selkäsaumoihin sekä punaisen että keltaisen teresuikaleen. Mutta tenolalsemäntä ei osaa näin koreilla, vaikka onkin mielestään inarilaista etevämpi. Hän laittaa isäntänsä takkiin vain leveän punaisen verkanauhan keltaisine tereineen hartioihin ja olkapäiden eteen sekä selkäpuolelle inarilaisten tiilikien asemesta vain kapeat keltaiset tai punaiset tereet saumoihin, samoin helmaan kapean punanauhan. Oman takkinsa olkapäihin emäntä laskee tereettömät punalistat, mutta hartiosaumoihin selkäpuolelle istuttaa kapeat punanauhat. Takin hiansuut utsjokelainen päärmää vain leveällä punaisella verkanauhalla, kun taas inarilainen siihen ompelee monenväriset verkapäärmeet. Naisen takissa ei ole kaulusta enempää kuin peskissäkään, mutta miehen takissa ja peskissä se laaja-aukkoisena ja korkeana tönöttää pystyssä. Miehen takin kauluksen utsjokelainen koristaa vain punaisella ja keltaisella kapealla rannulla sekä yläreunasta leveällä punavyöllä, joka jatkuu ja kiertää sepalusta rinnalle asti, mutta Inarin mies saa koko kauluksensa sekä rinta-aukon ympäryksen leveälti keltaisen ja punaisen verkanauhoituksen koristamaksi. Silloin kun Inarin tytär laittaa helmaansa kolme, neljä vain hiukan rypytettyä moniväristä hulpaa ja miehenkin helmaan pari koruvannetta. Utsjoen kaunotar ja emäntä rakentaa takkinsa helmaan ainoastaan pari hulpaa — ennen oli sentään useampiakin —, joista vain toinen saattaa olla punainen, mutta rypyttääkin ne niin kovasti, että helma "seisoo kuin vanne". Inarilaista takkikoreutta noudattaa myös Vuotson lappalainen, mutta Kaarasjoki liittyy Utsjoen yksitoikkoisiin punaväreihin, kun taas Varengin vuonon Uuniemi suosii rikkaampia värejä.

Ennenvanhaisilla lappalaisilla oli monesti vain kotikutoinen valkea sarkatakki kirkkopukunakin. Eikä silloin — n. 50 vuotta takaperin — lappalaisilla ollut paitaakaan. Sukellettiin ensin vain sarkatakkiin ja sitten peskiin. Vanhoilla muoreilla oli vanha paltsaraja takin alla paitana, mutta Sammel Saijets oli sellainen äijä, joka saattoi kerskua, ettei ole ikinä paita hänen päällään käynyt. Jalkojen suojina olivat sekä miesväellä että naiskansalla valkoiset, umpinaiset sarkahousut, pehmeää lampaanvalkoista vain kaikki. Valkeissa takeissa ja housuissa varakas Maaret Vallekin kepsutteli saaden sitä vielä vanhanakin muistella: "Vaikka olin ainua titar, niin valkeat vain oli". Ainakin kerran vuodessa täytyi valkoiset pestä, kun satuttiin huomaamaan: "Ka, kun viime vuonna pestiin, ja nyt on jo likainen". Mutta sitten naiset saivat mustan housumallin, ja vain miehet jäivät liikkumaan valkoisissa, saaden mustistaan heti kuulla: "Oletko pannut jalkaasi akkasi housut?"

Opastuttiin sitten verkaan ja ruvettiin siitä laittamaan kirkkotakkeja. Koreanhaluiset naiset laittoivat entisaikaan juhlatakkinsa punaisesta verasta ja hyvin koristivat sen keltaisilla ja sinisillä verkanauhoilla, ja Kadja Poini, Vuolabba, koreili punaisissa, keltaisissa ja kaiken värisissä takeissa. Pari vuotta takaperin kuollut Inga-muorikin, Katekeetta-sukua, kulki vielä punaisissa verkatakeissa. Mutta nyt käytetään vain sinistä tai mustaa kirkkotakkia, inarilainen varsinkin ahkeroi sinisissä veroissa. Kotikutoinen, nelivartinen valkea mustaksi värjätty villasarka, kotona vanutettukin — sarka kastellaan kuumassa vedessä ja sitten kahdelta puolen vastakkain potkitaan pohjattomassa, lattialle seinän viereen pitkälleen asetetussa tynnyrissä — on enää vain arkivaatteena. Kirkkomatkalleen säästeliäs lappalainen saattaa kyllä lähteä vain arkisessakin takissa ja sitten vasta kirkkopaikalla pukea peitoksi paremman puvun. Saattaapa joku hyvä muori toimittaa pukeutumisen vasta kirkossa, jopa kansan paljouden takia astua kirkonperän väljemmille tiloille panemaan parasta päälleen.