Part 16

Vanhalappi olikin kyllä niin pyhä, että juti joulumarkkinaansa suurella kansanpaljoudella. Silloin rukatettiin kirkolle kaukaisimmiltakin metsäperiltä, tunturilaisetkin jättivät siidaansa vain pari henkeä poroja paimentamaan, ajaen itse pitkissä raidoissa jutamakuntansa pääraition pyhälle siljolle. Matkaa saattoi olla kymmenen, toistakymmentäkin penikulmaa, mutta vanha joulutapa ja joulukirkko kutsui, ja vanhalappi kuuli kutsun. Piti vain lähteä jo päiviä ennen ja ennättää kirkkosiljolle ainakin ruohtapäiväksi. Helisten ja kilisten ajettiin pitkissä jonoissa pitkin hiljaisia erämaita. Kaamosajan taivaantulet, tähdet ja kuutamo vain antoivat vaisua valoa öiselle taipaleelle, jota myöten kirkkokansa juti. Joka mies ja nainen, poika ja tytär, ajoi omassa ahkiossaan. Kiedgamkääröt vain nukkua tuhersivat emonsa ahkion nokkaan kaaristettuina. Ja miehet, vaikka olivatkin pyhiä kirkkomiehiä, joikasivat matkan menoksi. Talvisessa erämaassa kirkkokansa joutui yötäänkin viettämään. Suuren nuotion ääressä vain syötiin ja levättiin, ja porot kaivoivat eväänsä hangen alta.

Erämaista keräytynyt kansa asettui kirkko kentälle pieniin kirkkotupiinsa. Mutta tunturimiehillä, joilla tuntureita jutaessaan oli aina koti matkassa, ei tavallisesti ollut kirkkosiljolla omaa tupaa. Mutta äveriäinä äijinä he olivat tervetulleita muiden majaan. Inarinkin Pielpaljärvellä kirkkotupiinsa tullut järvikansa jo kaukaa kuuli tunturilaisten tiukujen helinän ja riensi heitä vastaan tielle. Ja kilvan siinä koetettiin tulijoita palvella, saatella omalle pirtille ja päästää poroa valjaista. Jota rikkaampi ja ylpeämpi tunturimies oli, sitä useampi oli häntä palvomassa. Toiset järviäijät kumartelivat lakki kourassa tupansa ovelta ja puhuttelivat kuin herroja toivotellen:

— Buurist, buurist poattamist! [Terve, terve tuloa.]

Herran näköisiä tunturilaiset olivatkin. Sillä kaikki, sekä suuret että pienet, olivat parhaissa parseeleissa, joulukirkkoa varten laitetuissa uusissa purkapeskeissä, karhunnahkaisissa sieppureissa, koipikengissä ja kirjokintaissa. Siinä suuret Tshorgashnjargan miehet parhaina joukossa, niinkuin Pieras-Jouni ja Stuorra-Jouni, Panne-galleskin ja Oulas-Aslak sekä Paados-äijä, Tomma-Piera ja Piettar-Ivvarkin. Komeina ukkoina liikkuivat omien tunturienkin kiertolaiset, Kitit, Länsmanit, Vuolabbat, Pieskit, Jomppaiset. Köyhän inarilaisen silmät tämä loisto ihan häikäisi, ja oli erinomainen kunnia hänen majalleen, kun suuri tunturiennapa saattoi sen pienestä ovesta sukeltua sisään.

Parhaina väärteinä otettiin tunturilaiset tupaan, ja annettiin parasta, mitä pieni pirtti oli saanut kokoon: kalaa kaikenlaista, lehmän maitoa ja voita ynnä lampaanjuustoa. Tunturilaiset taas puolestaan tarjosivat rasvaista porokeittoansa sekä konttiluuta, ja näin puolin sekä toisin oltiin väärtejä ja väärtinarvoisia. Vieläpä inarilaiset saivat ylilappalaisilta lupaan pailakoita taamottaviksi, luvattiinpa heille tappoporojakin ilman mitään, kunhan käyvät tunturista noutamassa. Ja suden repimiä poronraatoja oli heille tarjona, milloin vain hukka niitä tuntureihin laittelee.

Pitkin suurta siljoa erämaan kansa käyskenteli pirtistä pirttiin, joka pirtissä syöden ja juoden. Eikä tarvinnut pelätä vatsan repeämistä, jos ruohtapäivä oli mennyt ohitse. Viinaakin saatiin. Sillä kirkkokentälle oli saapunut Tornion porvarejakin ja lantalaisia tavaroineen ja viinoineen tekemään kauppaa lappalaisten kanssa. Siljolla voi ostaa tavaroita, ja viinaa sai salaisin puolin jossakin syrjäpuolessa, vaikka kirkon takana koivikossa. Viina oli kylmän tunturien kasvattipojista hyvää ja lämmittävää. Sitä kyllä vanha kristitty lapinmieskin saattoi vaikka kirkonseinustalla ruuvikorkkisesta tinalaskustaan kallistaa hopeaiseen pikku tserkkiinsä ja kulauttaa kurkkuunsa. Se lämmitti miehen, lämmitti naisenkin, saattaen hyvän joulumielen vielä paremmaksi, niin että tunturien yksinäisyydessä koko pimeän syksyn jutanut väki tunsi voimakasta iloa, kun kerrankin taas oli pitkästä pimeästä päästy yhteen. Toisinaan puskeuduttiinkin samaan karvapeskiseen kasaan, joka kirkkosiljolla lumihangessa pyöri ja hyppi niin voimallisesti, että vahva hikihöyry ja viinahöyry ynnä suuri joikaus vain kohosivat pimeään avaruuteen. Eikä tästä taajomisesta joulustaalokaan pahastunut, päinvastoin hän ikivanhana tunturilaisena sille ymmärtäväisesti hymähteli. Ymmärsihän vanha tunturipeikko, että tulisessa Lannanmaan viljassa oli niin väkevä voima, että se teki pienen tunturikotolaisen melkein mielettömän iloiseksi. Vanhat vakavat äijätkin, jopa hiljaisen akkaväenkin se saattoi samaan hyppyrysyyn ja joikaukseen.

Pitkin iltaa ja yötäkin kirkkokansa taajoi kentällä. Pimeää siljoa valaisivat vain taivaan tähdet tai kuu ja ruijantulet, ja monien pirttien matalista savupiipuista loimottivat honkaisten halkojen liekit ylös taivaalle. Niinkuin suuret joulukynttilät ne valaisivat öistä lapinkenttää.

Mutta ruohtapäivän iltana parhaitenkin joikaillut tunturiväki ja järvikansa asteli jouluaamuna jo pimeässä pyhään temppeliin, joka pian täyttyi seiniä myöten. Siellä kansaa istui peski peskissä kiinni, ja Aikio-Heikin sytyttämät kynttilät loistivat kuin pyhät tulet ja Betlehemin tähdet, ja itse pappikin oli verhoutunut valkeaan pitkään paitaan, jonka rinnassa paistoi kirkas päivä sekä selässä kimalteli kultainen risti. Pappi pauhasi komeasti, Lukkari-Jouni ja koko kirkko lauloi salmakirjasta, kynttilät lepattivat kuin ruijantulet, ja kansa tunsi olevansa turvallisella tiellä, sillä tiellä, joka antaa sekä maallista menestystä että hyvän lopun. Eikä täällä ollut pelkoa joulustaalun eikä ruohtagalleen pahoistakaan. Saattoi Staalu-äijä sentään tulla salaa pilkistämään oven raosta tai avaimenreiästä, uskaltamatta kumminkaan kauemmaksi. Ja keskiyöllä, kun kristikansa oli levolla, näkymättömät vuorostaan pitivät kirkonmenoa niinkin voimallisesti, että kynttilätulet loistivat ikkunoista.

Toista viikkoakin lappalaiset viipyivät joulusiljollaan, ollen aina vuoroväärtejä toisilleen, käyden monet kerrat kirkossa ja myös toimittaen asioitaan sielunpaimenensa kanssa. Tunturimiehet maksoivat papille tihuntejaan. Kitti-Andaraskin vei poron ryyhpypuolen, kielen ja tungan sekä vasan purkataljan. Ja pappi puolestaan kohteli Andarasta kuin parasta väärtiä, antaen sekä kahvia että pari hyvää ryyppyä.

Samoin kuin inarilaiset keräytyivät Pielpajärven kirkolleen, samoin Utsjoen lappi juti Maddajäyrin kirkkorannalle, ja samoin myös Kaarasjoen erämaakirkko kokosi kansansa äärelleen. Kaarasjoen joulukirkolle keräytyikin ennen vanhaan laaja lappi viettämään oikeita Lapin joulumarkkinoita ja joulumenoja. Tuli kansaa aina Varengista ja Alattiosta asti, ja Porsangerista lemminvuonolaiset ynnä Pillavuonon lappalaiset tulivat tunturien ja gaissojen takaa kolmin-, neljinkymmeninkin ajopelein, väliin toistakymmentä hevoskuormaa samassa jonossa, tuoden matkassaan pauloja, vöitä, toukoja sekä ruijanraanuja, ynnä vantutparia ja kangaskyynärää, jopa merikalaakin ja merikalantraania. Ala-Tenon miehet toivat ahkioita, ja Puolinakin lappi ajoi vain väärtiksi sukulaisiinsa. Mutta Inari, tenomies ja Koutokeino tulivat vaihettamaan porontuotteillaan merenrannan tavaraa. Vanhat kauppaskipparit tuntureilta ja merenrantamaasta taas tapasivat toisensa ja vaihtoivat tuomisiaan. Lemminvuonon Anna Niittykuru antoi monivuotiselle kauppaskipparilleen, Angelin Eeva Eiralle, korean paulaparin, joskus kaksikin, koipikunturasta sekä suonikunturasta kirjaillun vantutparin. Kadja-Nilla taas työnsi kokonaisen tanskansäkillisen poronsuonia Parpalan ukolle jauhosäkistä, ollen Nillan säkissä ainakin sata suonikunturaa, kun taas Parpalaisen tavara oli tavallinen jauhosäkki. Antoivatpa tunturimiehet vanhoille tutuilleen poronlihoja kuka selän, kuka kyljen, kuka kaulan, jotta sitten merenrantakylille mennessään taas saivat käydä heidän väärteinään.

Markkinain ohella käytiin Kaarasjoen kauniissa kirkossakin. Pieni temppeli ahtautui peskiväkeä täyteen, käytävät sekä kapea ovenpäällinen lohtakin täyttyivät, ja vielä suuren joukon piti jäädä ulkopuolelle armonhuonetta ja sanaa. Mutta rikkaat ja hurskaat tunturilaiset joulukirkossa käydessään astuivat ennen saarnan alkua vuoro vuoroon kirkon perälle alttarin ääreen uhraamaan rahaa alttaripöydälle, jotkut vanhurskaat kymmenenkin kruunua. Niinkuin ennen vanhaan pyhät tietäjät tulivat joulupäivänä tuomaan lahjojaan Jeesus-lapselle, niin myöskin tunturien kiertäjät tahtoivat antaa pienen jouluroponsa.

Vasta sitten, kun vuosikin oli astunut uudelle palkaalle, lapinkansa lähti joulukirkoltaan ajelemaan erämaitaan kohden. Isoja remuavia raitoja rupesi markkinasiljolta komeasti ruukaltamaan joka ilmansuunnalle. Mutta matkan varrella joukot yhä hupenivat, ja lopuksi aina yksinäinen kotakunta tai pirttiväki joutui omin päinsä jutamaan hiljaisia pimeitä taipaleitaan päätyen viimein kaukaiseen kiveliöönsä, joka nyt vastasi entistä yksinäisemmältä ja hiljaisemmalta. Monesta tuntui oikein ikävältä, että kaamosajan suuri juhla oli niin pian vierähtänyt... ja oli vain edessä pitkä ankara talven taival, jopa kohta käsissä kyntteli, porottavin pakkasten aika.

Mutta kylmän kynttelin mukana jo nousi uusi päiväkin. Jos pimeän kaamoksen juhla oli hyvin odotettu, niin kovin koko Lappi vartoi uutta valoakin. Lapsetkin yhä uudelleen kävivät katsomassa, eikö jo päivä pääse tunturista. Pitkä yö lopultakin rupesi uuvuttamaan. Mutta sitten jo Paavalin aikoina, siinä kolmannen loppiaissunnuntain tienoissa päivä pilkahti Inariin, jopa punersi Utsjoen tuntureitakin, mutta syvään Tenon laaksoon se jaksoi katsoa vasta myöhemmin. Tämä oli pimeälle Lapille kuin uusi suuri joulu tai kaamosjoulun kaunis loppuhetki. Tunturilappi viettikin niinkuin juhlana sitä päivää, jolloin aurinko ensi kerrn hyväili ja kosketteli kotapuiden latvoja. "Bäivve loktan passe!" [päivä lohtaan paistaa] kotalainen totesi iloissaan, ja koko joukolla kotakansa riensi tervehtimään vanhaa tuttuansa, pienet peskinpitäjät kaikkein iloisimpina. Kannettiinpa sairas lapsikin, jonka pää vapisi ja niskat tutisivat, päivän nähtäväksi, että lapsonen päivää katsottuaan ja päivän katsomana saisi terveytensä. Kätensä ristien vanha valkkopää äijäkin katseli kaunista kultakehrää muistellen salmakirjansa sanoja:

"Se on Kriste valo valkeuden, Isäst' iankaikkinen, Armas aurinko paistaa Ja luo päivän uuden'".

Tätä hetkeä varten tunturilainen oli varannut poronmaitoa ja juustoa, jopa poronmaidosta kirnuttua voitakin. Olipa ukoilla viinaakin. Ja siitä päästiin parhaalle joikausluonnolle, niin että kilvan kehuskeltiin toinen toistaan, kuinka kukin on rikas ja viisas ja suuri poromies.

Mutta Kaarasjoen vanha lukkari, Matti Aikio, lauloi sinä päivänä koululastensa kanssa salmakirjasta jumalisia lauluja. Vanhatkin kokoontuivat sitä kuulemaan ja ylistämään Jumalaa, kun ovat jaksaneet elää pimeän ajan ja taas saavat nähdä Jumalan kirkkaan auringon.

Kovin lyhyen hetken päivä viivähti tunturin yllä, sen vain näytti, että on vielä entisellään. Aamukoitto ja iltakoittokin yhtyivät samaksi ihanaksi tunturien takaisen taivaan hehkuksi. Mutta tämäkin oli kylliksi. Kansa, joka pimeydessä vaelsi, oli saanut nähdä suuren kirkkauden. Päivä oli taas koittanut päivättömään tunturimaahan, ja koko Lappi rupesi jälleen elämään.

Ruohtagalleet eivät enää viettäneet markkinoitaan, eikä Staalun laukku ollut tievan alla pikku poikia pelottamassa.

Päivä oli paistanut kotapuihin.

Lapin nainen

Jylhä Lapinmaa pitää pientä kansaansa ankarassa kurissa. Tunturimaa ei kovista kouristaan hellitä ilmaiseksi mitään, vaan vaatii kaikista antimistaan uupumatonta työtä. Köyhä järvikansa saa raataa vesillään yökaudet, samoin jokimies ahkeroida Tenollaan, samoin karjalappalainen alinomaa huolehtia elukkainsa konnusta, ja ennen kaikkea tunturilaisen täytyy aina olla poroelonsa äärellä.

Ja sittenkin on lapinraatajan palkkana vain — sama iankaikkinen aherrus päivästä päivään, sama vaellus ahtaasta kiedgamesta hataran tunturikodan tai pienen kylmän pirtin kautta vielä ahtaampaan asuntoon kirkkomaan mullassa. Tämä on monen tunturien täkäläisen maailmanvaelluksen mutkaton viiva. Sillä samaa iänikuista latteata suoraa suuntaa ovat yksin tunturilaisen tuhannet mutkatkin porotokan mukana Lapin erämaissa, ja elämän nousuina sekä laskuina ovat vain vuotuiset vuorottelut taivahaisilta tunturiharjuilta mataliin outamaihin.

Tässä yksitoikkoisessa, ankarassa tunturi- ja erämaavaelluksessa lapinkodan ja pikku pirtin nainen on saanut kuljettavakseen yhtä vaikean ja raskaan palkaan kuin konsanaan mieskin. Jopa vielä raskaamman. Miehensä rinnalla lapinemäntä toimittelee melkein mitä töitä tahansa, ja veljensä vierellä kotatytär hiihtelee pororaitiona polttavana pakkasyönäkin. Mutta kun mies pyytöjensä ja puuhiensä väliaikoina saattaa päiväkausia olla vain miten kuten, naisen täytyy silloinkin ahertaa kotitoimissa. Lapin pieni hintelö peskiukko saattaa vähän aikaa riehkaista ankarastikin, mutta pian hän väsähtää, kyllästyy ja luopuu. Mutta Lapin vielä pienempi ja hintelömpi nainen ei saa uupua koskaan. Hänen täytyy olla aina toimessa.

Varsin varhain alkaa lapintyttären kova koulu. Jo toisellakymmenellään "nieida" saattaa joutua poropaimeneksi; 12-13 ikäisenä hän jo kykenee vartioimaan vaatimia, kun ne keväällä vasomisaikana petäjään lieattuina etsivät ravintoansa jängän reunapälvistä. Pikku tytöstä on kyllä hyvin mieluista olla aikuisten mukana "porokylässä". Kevätpäivä jo lämmittää suloisesti, laavulla jängän rantatievalla on mukava oleskella, ja pikku vasat ovat hyvin sieviä, jopa muutamat ovat pikku tyttären nimikkojakin. Mutta sitten isompana alkavat ankarammat päivät. Tytön pitää täytenä raitiona muiden mukana hoitaa vartiovuoronsa. Suopunki hartioille vyyhdettynä, oma koira kintereillään, tyttö seuraa porotokkaa erämaissa, käskien ja kieltäen koiraansa, ja taas joikaillen peloitellakseen tuntureissa ulvovia susia. Monta kertaa tyttöpaimenkin sattuu vastakkain häpeemättömän hukan kanssa ja joutuu ajamaan sen huudoillaan ja melullaan pakoon. Tuttuja ovat porotytölle koko seudun tunturimaat vaaroineen, jokineen ja metsineen. Hän saattaa yhtä hyvin kuin kuka lappalainen tahansa kulkea eksymättä erämaiden halki, ottaen vain matkanmerkkinsä tutuista tunturihuipuista. Ilmansuunnat hän tietää auringosta ja tähdistä, ja päivän peittyessä pilviin lapinnainen, samoin kuin mieskin, ottaa oppaakseen luonnon, jolloin puut hänelle puhuvat sekä kivet ja kusiaispesätkin haastavat. Petäjän paksuimmat oksat viittaavat suvituulen puoleen, samoin koivujen ohuin tuohikerros: muurahaiskekokin on kaltossa päivään päin, mutta kivissä on pohjatuulen puolella paljon jäkälää, kun taas eteläsivusta päivä on sen polttanut pois, ja koivunkyljestä irtautunut tuohisuikale käpristyy aina yöpuolelle. Tietää erämaan tytär vanhat pyhät paikat ja lähestyy niitä varoen ja vielä varovaisemmin vanhoja kotasijoja, joista saattaa kuulua kaikenlaisten pelätysten ja näkymättömien rääkymistä ja huohotusta niinkuin Luovusvaarankin kotasijalta Kaldautshijoen varrella. Joutuu tyttö tunturissa joskus kosketuksiin salaperäisten gufittarienkin kanssa, kun ne tulevat houkuttelemaan häntä luokseen, saattaa hän nähdä, niinkuin Kadja Nillan pikku piikanen, hallavapeskisen gufitaräijän seisovan tievan laella katsoa tiiraillen häntä kämmeniensä alatse.

Mutta keväällä, kun jängät ja joet ja kaikki notkot ovat tulvillaan, lapintyttö saa poropaimenessaan päiväkausin kahlailla kaaloja kevätvesiä, niin että vaatteet ovat likomärkinä, joutuupa vielä kanniskelemaan selässään raskaita evässäkkejä, kun ei enää saata ajaa porolla. Osaa tyttö kyllä ajaa porollakin. Täytenä poromiehenä hän hyvin kykenee hallitsemaan ja ohjailemaan ajokastansa, ja yksinäänkin lapintyttö vain laskettelee pitkät tunturitaipaleet. Aili Paadarkin jo 12-vuotisena ajoi pororaidolla jäkäliä ja heiniä penikulmien päästä. Muiden matkassa lapinnainen saattaa tehdä pitkiä Jäämeren rannan retkiäkin, hoitaen jutojansa yhtä hyvin kuin muutkin poromiehet. Ruijan matkalaisilla voi olla taivalta parikymmentäkin penikulmaa, tunturia vain ja aavaa aapaa, järvenselkiä, jokia ja autiota outamaata. Yömajan antajana useinkin on vain luminen korpi ja metsänuotio petäjän suojassa. Parhaana vieraanvaraisuutena ovat liehuvat loimot Ruijan takaisella taivaalla sekä polttava pakkanen, mutta usein kohdellaan matkamiehiä taivaantäytisellä lumen purkamisella. Tällaiseenkin yömajan hoitoon porotytär on kyllä tottunut.

Raskasta raatamista on kalanpyyntikin. Inarin järvillä naiset häärivät miesten mukana nuottaa vetämässä, ja pikku tytöt jo saavat veljiensä kanssa täysin voimin soutaa kiskaltaa nuottavenettä. Tenon naiset käyvät tunturijärvilläkin kalassa sen lisäksi, mitä kotivirralla käyttelevät nuottaa ja verkkoa, ja yhtä rintaa miestensä kanssa he jokea noustaessa työntelevät sauvoimilla kapeaa venettään kokkapuolessa seisoen, kun taas miehen paikka on perässä. Jokea laskettaessa nainen niinikään on kokassa soutaa kiskomassa miehen kenottaessa perämelassa.

Kesällä on kiireellinen heinänteko, kotinurmen, jokirantojen ja tunturijänkien harvahapsisen sadon korjaaminen, ja sitten taas syksyllä on kova jäkälänpano — kaikki yhtä paljon naiskansan kuin miestenkin niskoilla. Vaikka onkin kesällä koreat, lämpöiset päivät, ja aurinko paistaa yhtä päätä, vuoroin edestä ja takaa, on lapinemännällä yhtämittainen työnhelle, miltei kuin lyhytikäisillä sääskillä porotokan kimpussa. Aamulla emäntä, saatuaan kahvinsa, kipaisee kiireesti lehmiä lypsämään mennessään levittäen eilen keräämänsä kenkäheinät pihamaalle kuivamaan, saattelee sitten lehmät laitumelle ja virittää niille sääskisavun, käyttää lampaitakin ojalla juomassa, etteivät ne räkän käsissä kokonaan uupuisi johonkin aidannurkkaan. Sen jälkeen on käytävä verkkoja kokemassa, sitten jo jouduttava niityllekin, jossa pitää välitöikseen juosta rantapajukosta kenkäheiniä leikkaamassa. Iltapuolella jo taas emännän on ehätettävä ennen muita kotiin ennättääkseen kenkäheinät tuoreeltaan piestä pehmeiksi sekä lypsää ja palastaa lehmät ja sulkea navettaan, juottaa lampaat, keittää kahvia ja laittaa ilta-ateria. Kaiken päivätyönsä ohella on emännän pitänyt muistaa kiedgamkääröään ja kentälle levitettyjä kenkäheiniä. Kiedgamen asukasta hän on tämän tästä juossut vaalimassa, kenkäheiniä kääntelemässä päivän näköisälle. Ja vielä silloinkin, kun muut jo aamupäivän noustessa kellahtavat yötilalleen, emäntä istahtaa kangaspuihin kapsatakseen muutaman langan sarkaan, josta pitäisi saada talvipukuja, katsoo myöskin parkkiastiansa, missä kenkänahat ovat hautumassa. Ennättääpä emäntä pistää jonkin ompeleen kengänteokseensakin. Samanlaista paahdetta on myötäänsä syksyyn saakka. Jäkälänpanoonkin lähtiessään äiti heittää vain pienet pahaiset kotiin, mutta avuttoman kiedgamkotolaisen hän kiepauttaa selkäänsä ja asettaa sen tunturissa kuivalle paikalle, käyden itse karhuna möyrimään jäkäläkenttää, ja sitten samoin kuin karhukin aina sivusilmällään vartioiden lähellä olevaa pienokaistaan, ollen pikkuisenkin kirahduksen kuuluessa heti valmiina juoksemaan hätään.

Kesän kiireissä monen Inarin naisen pitää ennättää punoa juuriköyttäkin. Pehmeiltä petäjäkankailta vanhat muorit käyvät poronsarvikoukulla kiskomassa juuria, kuorien, halkoen ja keittäen niitä tuhkakattilassa sekä kelaten pitkiksi köysiksi, entisaikaan niinkin pitkiksi, että ulottuivat aina Tenolle ja Utsjoelle asti. Onpa vieläkin sellaisia mestareita kuin Mujonkin muori, joka on aina kelannut nuoraa niin paljon, ettei talossa ole koskaan tarvittu palastakaan ostoköyttä. Pitkät paksut nuottatauotkin muori on vääntänyt, puhumattakaan hienoista verkonpauloista. Saavat monet naiset välitöinään vielä roukata verkkojakin, jopa silloin tällöin panna kokoon taloudessa tarpeellisen tuohiropeen, pienen _puartin_ tai ison _luastun_.

Eikä talvenkaan tullen Lapin naisen kiinnittäminen juuri helpota. Lokakuun välitöinä jo alkaa talviparseelien, peskien, takkien, säpikkäiden, kenkien, kintaiden laittaminen, ja kun tulee pimeä kaamosaika, jolloin ei voi toimittaa tarkkoja ompelutöitä, täytyy paikata vanhoja vaatteita. Silloin kun miehet ovat riekonpyynnissä, naiset saavat huolehtia puidenkin pilkkomisesta, jopa useasti silloinkin, kun miehet ovat kotosalla. Pitkät pystyrungot on kyllä miesten toimesta saatu puurantteelle, mutta siitä saavat sitten tarpeen mukaan kirvestää milloin miehet, milloin naiset. Kirves ja pölkky, _smakko-muorra_, ovat aina ja kaikille valmiina. Huhtikuussa taas alkaa ahkera kehruutyö, sillä talvipakkasten aikana lapintakka ei saata pirttiä niin lämmittää, että siinä villaleve juoksisi, mutta vasta kun kevätpäivä hohtaa ja lämmittää ikkunoista, alkaa villakin juosta ja emännän tortti hyrrätä. Entiset emännät, "äiti-vainajat" ja jo kuolleet vanhat muorit, kuten Aili Helanderkin ja Kaarin Högman, saivat viruttaa villansa värttinällä, _snaldulla_, jota vieläkin näkee jossakin lapintalossa talletettavan. Mutta jo kymmeniä vuosia on osattu käyttää rukkia, _torttia_. Vanha jo aikoja kuollut _Tortti-Aslak_ Outakoskella oli niitä rakennellut, pikkuisia kömpelökehräisiä kojeita.

Vaikka tunturimaan nainen onkin vain pieni heikko leivättömän Lapin kasvatti, jonka ei luulisi voimavähäisillään saavan suuria aikaan, on häneen kuitenkin panostettu väkeä ja sisua enemmän kuin moneen rehevämpäänkään Lannanmaan vaimoihmiseen. Lapin naiset saavat monesti raahata selässään raskaita heinä- ja puutaakkoja, ja tunturien kalajärville he nousevat kantaen painavia eväskurppia hartioillaan. Eiran Maria-Susannakin, pieni ja kuivettunut, viisiinkymmeniinsä päässyt Angelin eukko, kantaa Kitti-Uulan palkkalaisena keväisin monet kerrat parin leiviskän evässäkkejä parin penikulman päähän tunturikotaan. Päivässä kantaja mennä retuuttaa perille kahlaten parin vyötäisiin ulottuvan jäisen joenkin ylitse, levähtää ja kuivailee kodalla vähän aikaa ja palaa taas takaisin, lepää talossa yönsä sekä seuraavana aamuna uudelleen kiikertää säkki selässä tunturiin. Hammasta purren pikku eukko vain pinnistää, imee piippua ja syleksii, sillä säkin kantonuorat kihnuttavat ja leikkaavat laihoja olkapäitä miltei verille asti.

Nuorina tunturien tyttäret kyllä kirmailevat kuin vuonniloporot välittämättä jänkien viileistä kevätvesistäkään ja talvien purkuilmoista. Keveästi nousee nopsa jalka, nilkasta punapaulalla tiukkaan huoliteltu, pehmeästi sipsahtaa heinillä sisustettu kippuranokkainen kenkä, vaikka sen kärkipuoli käännähtääkin sisäänpäin ja sitä liikuttelee hiukan käyrähkö säärivarsi. Hyvillä mielin vanha ukkokin katsellessaan miniänsä reipasta liikuntoa toteaa: "Se ei killa jalkoihinsa sotkeuvu". Eikä sotkeudukaan. Kahta maitopyttyä kantaen miniä kiepsahtaa ovestakin, pukaten vain varpaallaan oven auki ja taas kantapäällään kopsauttaen sen kiinni. Mutta sitten aikaa ja ikää myöten monelle Lapin naiselle annetaan ankarat jälkivaatimukset. Hyvin moni, nuorena porosiidassa asunut ja poroja pakkasöisin paimennellut sekä talvisia erämaita ajellut ynnä kevätvesiä kahlaillut nainen saa ikäihmiseksi tultuaan kiusaantua kovan kolotuksen kourissa, jopa jalkavaivaisena kuukkia lopun ikäänsä. Tällaisia pakkasen panemia ja kylmänvihoihin joutuneita, entisiä tunturimaan kiertäjiä tapaa varsinkin Inarin pikku pirteissä, ja näkee niitä ylpeällä Tenollakin.