Part 14
Mutta kun rikkaan porolappalaisen, Ivvar Pieskin, poika, Niila, joutui 1891 jättämään tunturit, oli hän edellisiin verraten pannut kokoon aika ison elämäntarpeiden varaston, vaikka olikin ennättänyt vasta neljänkymmeniinsä. Rahaakin oli miehen kiisassa 157 markkaa 72 penniä sekä hopeatavaroita kaksi komeaa vyötä, kaksi koristeltua lusikkaa, kaksi pikaria ja ryyppytserkki. Porokuntaa oli Niilan hallussa 100 härkää, 450 vaadinta, 153 vuorsoa ja urakkaa sekä 200 kermakkaa; olipa karjan jatkona vielä yksi viidenkymmenen markan hintainen lehmäkin. Ja pororaitioita oli omasta kodasta nousemassa kolme poikaa, kolme tytärtä. Kesäkota ja talvikota lisälouteineen, arvioidut yhteensä 79 markkaan, olivat poroperheen asuinmajana, ja ainoana kirjoihin merkittynä varastosuojana oli 20:n markan arvoinen aitta Jomppalassa. Kodan emäntä, Marit Vuolabba, Kadja Poinin tytär, voi aivan komeasti askarrella asunnossaan. Kahviakin hän saattoi keittää vaikka kolmella pannulla ja muita keittoja toimitella kolmella vaskikattilalla, viidellä, kuudella isolla ja pienellä rautapadalla, vieläpä voi samalla kertaa ripustaa kolmekin keittovehettä tulelle suovvumuorran kolmiin rautahaahloihin. Härkkimellä Maarit voi hämmentää keittoansa, kolmella puukauhalla ammentaa ruokaa neljälle puukaaralle, ja kymmenelle suulle talo saattoi tarjota sievän sarvilusikan tarvitsematta koskea hopeatavaroihin. Vettä ei kotaväen tarvinnut kanniskella kattilalla, koska oli kolme kannellista ämpäriä, vieläpä kannellinen saavikin. Lehmän hoitoa varten oli lypsyämpäri ynnä kahdeksan maitopyttyä. Maitoa voitiin säilyttää leilissäkin sekä kolmen kannun läkkipeltiastiassa, mutta viinaksiansa Niila oli hoidellut ottingissa, vanhassa ankassa ja tinapullossa.
Tavarain talletusesineitä oli lapintalossa poronkoipisäkki, hylkeennahkainen säkki ja vasikaxmahkainen säkki sekä neljä kiisaa. Niissä oli minkä mitäkin, vaatetavaraa ja muuta; vanhassa kiisassa oli kymmenen markan arvosta roskatavaraa. Kiisoissa, kodannurkassa tai kesäisellä kentällä kannonnoksassa tai puukasalia saivat omin neuvoinsa ajelehtia muutamat työkalut. Niitä oli Niilan varastossa pari kirvestä, vasara, hohtimet, pari näveriä, pieni höylä sekä 10 pennin arvoinen nahkatuppi ja 20 pennin hintainen vanha läkkipelti-lyhty ynnä lamppu ja pari puntaria. Susia oli Niila ahdistellut kaksilla raudoilla ja parilla pyssyllä — vanha pyssy arvioitu vain 50 penniin — kantaen povessaan 50 pennin hintaista ruutisarvea.
Pieski-ukon vaatevarasto oli runsaanlainen. Valkoisia sarka- takkeja tuli Niila-vainajan kirjoihin neljä, ynnä yksi verkatakki ja yksi "halkaistu" takki, lisäksi kuusi kyynärää valkoista sarkaa. Muuta pukupuolta oli valkkopeski, uusi peski ja kermakkapeski, ynnä kahden markan arvoiset housut, markan hintainen vanha sieppura ja kahteen markkaan arvioitu sarkaluhka. Päähineitä oli kesä- ja talvilakki sekä saukonnahkainen lakinvierki, käsineitä valkkokintaat, jalkavarusteitä valkoiset kallokkaat, kahdet vuotakengät, kuntura valkkokoipia ja puolikas sonnin- nahkaa, vielä vyötärölle nahkavyö sekä kaulaan rintaliina. Makuutilaa varten Niila oli tarvinnut härän- ja kermakantaljan, kolme villaraanua, joista yksi oli aivan uusi, toiset vanhoja, lisäksi talvella tarvittiin uudet ja vanhat rouot sekä kesällä sääskien varalta rankisvaate.
Lähes tuhantisen poroelon hoitoon ja käyttelyyn oli Pieskin kotakunnalla tarpeelliset varusteet. Pari messinkistä porotiukua voitiin ripustaa elukkain kaulaan, suopungilla heitettiin poro kiinni ja sivakoilla sai hiihtomies lennättää tokan kintereillä. Poron takkasatuloita oli kuusi paria, kesättejä tusina sekä länkejä seitsemät. Vuottoraippoja oli yhdeksän, kaaristusnuoria, joilla tavarat köytettiin ahkioihin, oli neljä sekä hylkeennahkaisia ja lehmän vuotaisia hihnoja kymmenkunta. Ahkioita tarvittiin toistakymmentä, niistä pari ajoahkiota, yksi kansiahkio, ynnä yhdeksän raitoahkiota.
Jumalansanaakin harrastettiin tunturimiehen asunnossa. Ainakin kiisoissa talletettiin vanhaa ja uutta virsikirjaa, suomen- ja lapinkielistä Uutta Testamenttia, ja Maarit-emännän mielikirjana oli pieni lapinkielinen katkismus sekä Pontoppidanin lapin- ja norjankielinen hartauskirja.
Saamisiakin tunturimiehellä oli hiukan. Eerik Katekeettakin oli unohtanut suorittaa kirveen hinnan, 5 markkaa, Klemet Laiti oli velkaa 12 markkaa 80 penniä, Jousep Guttorm 11 markkaa 40 penniä, ja Andaras Rasmussenin oli maksamatta kahden vuoden poronhoito eli 67 markkaa 40 penniä. Koko kotakunnan omaisuus arvioitiin 12,483 markaksi 47 penniksi. Tästä summasta oli kyllä vähennettävä pois jonkin verran menojakin, kuten Vuolabba-äijän saatava sekä kunnan ja kruunun verot. — Olihan entisaikaan kyllä tunturilaisia, joilla saattoi olla paremmatkin maalliset varustelut kuin Niila Pieskillä, ja oli taas monia huonompiakin.
Mutta kaikkein vähimmillä jokapäiväisen leivän apuneuvoilla keinottelivat itsensä maailman lävitse köyhät kalastajalappalaiset. Inarilainen Jouni Aikiokaan ei ollut suinkaan maailmanrikas, vaikka olikin monia muita kalanpyytäjiä verrempi omistaessaan parin lampaan lisäksi kymmenkunta poroakin — neljä vaadinta, kaksi härkää, kaksi vasaa, urakan ja vuonnilon. Kun Jounin emäntä, Andaras-Mari, 1853 kuoli jättäen miehensä Jouni-pojan kanssa pikku pirttinsä perillisiksi, syntyi kalamiehen toimeentulosta vain jotenkin lyhykäinen perukirja, ainoastaan muuan köyhä sivu luetellen pienen rantaeläjän jokapäiväisiä halpoja kapistuksia ja parseeleja. Niinpä rautatavaraa saatiin kokoon kolme pataa, — kahden, neljän ja kuuden kannun padat — kirves, viikate ja jäätuura, ketunraudat ja luotipyssy sekä muuta metallia messinkinen porokello ja korttelin vetoinen tinapullo. Vaatteita merkittiin Mari-vainajan papereihin kaksi sarkatakkia, vanha peski, liivi, kaksi lakkia, lapinkengät, lammasnahkaiset turkit ja rouot sekä vanha rankinen. Oli Mari-emännän peruissa vielä puolen ruplan arvoinen rukkikin.
Kalanpyyntiä varten Aikiolla oli kuuteen ruplaan arvioitu nuotta sekä viisi hyvää verkkoa, kahden ja puolen ruplan arvoisia, ynnä sama määrä huonompia ruplan hintaisia verkkoja. Nuottaa oli Jouni Marinsa kanssa soutanut ja Mari hoidellut verkkoja kahdella veneellä, joista toinen oli arvioitu puolentoista, toinen puolen ruplan hintaiseksi. Porollakin oli ajettu ja ajoneuvoja oli merkitty perukirjaan viisi puolen ruplan vuottoraippaa, kolme hyvää 90 kopeekan, ja viisi huonoa 50 kopeekan ajohihnaa sekä viisi puolen ruplan ahkiota.
Ei ollut Aikio-ukon tallessa rahoja papereihin panemisen arvosta, eikä ollut hänellä saamisiakaan. Mutta velkoja pikku pirtin isännällä oli. Tunturimies Andaras Aikio oli saamassa kaksi ruplaa, ja kaupustelija Oula Paadar velkoi ruplaa 38 kopeekkaa, vieläpä pesän arviomiehetkin verottivat ruplan 64 kopeekkaa ja "köyhien" tiliin piti merkitä viisi kopeekkaa. Eikä Aikion Andaras-Marin jälkeen jäänyt omaisuus, joka kaikkiaan arvattiin 40 ruplaan 10 kopeekkaan, ollut lopulta kuin 34 ruplan 53 kopeekan arvoinen.
Kaarasjoki
Kaukana Lapin sydämessä on _Kaarasjoen_ kirkkopaikka, Norjan-Lapin sisämaiden suurin tunturiasutus. Monikymmentaloinen suurkylä on valinnut laakean asuinkenttänsä isohkon Kaarasjoen laajalla rantasiljolla, saaden siihen tarpeelliset ja erinomaiset kristikansan laitoksetkin, kirkot, pappilat ja komeat koulut, vallesmannit, metsäherrat, tohtorit ja sairastalot sekä suuret kauppapirtit ja matkailijamajat, vieläpä hyvän postinkäynninkin ynnä puhetta kuljettavat ilmalangat, jopa jonkin kansaa kuljettavan "moottorbootinkin".
Tuntuu melkein, että tämä on jotakin muuta kuin syvintä saamienmaata.
Mutta samaa tunturien Taka-Lappia kuin Tenon itäpuolienkin lappikunta, on Kaarasjoki. Saamekieltä haastava lapinsuku on täällä kylän kaiken pohjana sekä ympärillä aito lappalainen maailma. Kaarasjokelaisella on alituisesti tunturi silmäinsä edessä, ja tunturit sekä monet korkeat tunturivaarat häntä alinomaa katselevat, kaukaisimmat valkopäisinä toisten takaa kurkistellen. Itse kyläsiljo on toistasataa metriä korkealla, mutta ympärysvaarat ja tunturit, Olgevarre, Tofteroavve, Jäilvarre, Tiljavarre, Haldde, Iesvarre ja muut nostavat lakensa neljä-, viisi- ja kuusikinsataa metriä korkealle, jopa kaukaiset gaissat, Vuorjegaissa, Suonirgaissa, Rastegaissa, kohoavat toiselle tuhannelle.
Maanselän tuntureilta tuleva Kaarasjoki jutaa kylän ohitse kääntäen sen suureen kierrokseensa, ja sitten se jatkaa alasmenoansa heitellen yhtämittaista vikerkoukkua, kalvaen joka mutkassa hiekkatievojaan ja raastaen alas köyhiä rantakoivuja sekä alituisesti rakennellen ja muutellen uusia fierrameja yli väylän, kunnes pari penikulmaa koukuteltuaan yhtyy pää-Tenoon vanhan Uulas-Uulan luona. Laihaa petäjää kasvaa hiekkatievoilla ja alamailla, jaksaen joku tössäke kohota tummana tunturiäijänä alarinteellekin, mikä on varattu vihannalle koivuoudalle. Mutta kauemmas ja korkeammalle erämaahan noustaessa joudutaan avaraan tunturien maailmaan, joka on aina autio ja tyhjä.
Parisataa vuotta takaperin ei Kaarasjoesta vielä paljoa tiedetty, hädin tuskin se oli valtaherrojen papereissa, _Koutokeino, Avjovaara ja Utsjoki_ olivat kyllä jo vanhastaan tunnetuita veronkanto-, käräjä- ja markkinapaikkoja, joihin voudit tulivat kiskomaan lappalaisilta veroa, tuomarit ratkaisemaan tunturimiesten riitoja ja Tornion porvarit tekemään kauppoja tunturimaan kanssa. Mutta Kaarasjoella ei toimitettu mitään tällaisia suuren maailman menoja. Avjovaarassa kyllä, joka oli vain neljän, viiden penikulman päässä Kaarasjoelta ylöskäsin, Iesjoen rannalla, aivan villitunturissa, Shusjäyrin lähimailla, kaarasjokelaisetkin saivat maksaa lapinveronsa, tehdä kauppoja torniolaisten kanssa sekä käräjöidä keskinäisistä pororötöksistään ja muista jutkuistaan. Vanhat muistelukset vieläkin kertovat Avjovaaran "tinkasijasta", jossa yhä näkyy entisen "tinkatuvan" kenttäkin, samoin kuin vanha markkinasiljo _Marhkansai-kuoihkan_ rannalla. Kaksi hirsipirttiä sanotaan tinkasijalla ennen olleen, ja muitakin vanhoja asumusten jälkiä on pitkin kenttää. Onpa maata kaivettaessa löydetty luitakin, ihmisenluita, poron- ja savikarjankin luita. Kolmattakymmentä lapinmiestä oli Avjovaarassa suorittanut kuninkaanveroa, ja sitten oli vielä kiskottu tihunteja "houville", papille ja lukkarillekin. Mutta käräjiä pidettäessä houvi oli sentään aina kysynyt lautamiehiltä, jaksaako se ja se maksaa, ja jos lautakunta oli todistanut: "Ei jaksa, se on keuha", niin ei tarvinnut maksaa.
Pahaa ja synnillistä menoa tunturikansa oli viettänyt Avjovaaran markkinakentällä. Vieläkin muistellaan, että Kaarasjoki ja kaiken maailman tunturiväki kokoontui sinne kauppaa tekemään ja riitelemään ja juomaan sekä sitten pitkin kenttää suurissa rykelmissä joikaamaan ja rumasti taajomaan niinkuin porot rykimäaikana tunturissa. Siksipä Tshorgashnjargan tietäjäkin nimitti markkinasiljon väkeä Avjovaaran "gibmi-polluiksi".
Jumalansanalla oli kyllä tunturiväkeä johdettu jo pitkät ajat — samalla kun Tornion kauppasaksat puolestaan ravitsivat sitä viinalla. Pimeänperän karvaturkkista kansaa oli huuhdottu pyhillä kastevesillä, ja Avjovaarassakin jumalanmies kävi julistamassa sanaa pari kertaa vuodessa, juuri silloin kun siellä pidettiin markkinoita ja kansa synnillisimmin taajoi. Tunturilaaksoihin oli rakennettu temppeleitä, joista valkeuden piti paistaa pimeään ja pakanalliseen Lapinkorpeen. Koutokeinon lappalainen sai oman kirkkonsa 1701 — papin se oli saanut jo 1674 —, ja Kaarasjoen kansakin katsottiin kirkonarvoiseksi sekä määrättiin Tenon ja Avjovaaran lappalaiset vedättämään hirsiä Herran temppeliksi. Mutta tunturiväki ei halunnut taivaanpirttiä ainakaan Kaarasjoen kaukaiseen erämaahan, vaan mieluummin Utsjoelle, johon kirkko kohosikin 1700. Maasiin, Alattijoen rannalle, neljän, viiden penikulman päähän Avjovaarasta, taas tanskalaiset ja Norjan miehet Thomas von Westenin toimesta ehättivät kirkon 1721, ja siinä oli kyllä herranhuonetta sekä Avjovaaralle että Kaarasjoelle. Tämän Maasin pikku temppelin perilliseksi sitten viimein Kaarasjoen kansa pääsi, kun Koutokeino ja Kaarasjoki erotettiin Ruotsista ja liitettiin Norjaan 1751. Alattion jokirannan pyhäpirtti sanotaan jaoitetun maahan 1778 sekä sen ikkunat ja kello ynnä muut pyhät tavarat, hopeakalkki, messinkinen kynttiläjalkapari, tinainen kastemalja, messukasukat ja alttarivaate, viedyn Kaarasjoen vasta valmiiksi saatuun kirkkoon. Viisi suomalaisukkoa oli ollut tätä tunturitemppeliä pystyttämässä, ja koulumestari Petter oli veistellyt siihen saarnatuolin. Tämä temppeli on kuitenkin jo hävinnyt, ja kylän kentällä kohoaa uusi, kukkoviirinen, 1807 rakennettu kaunis ristikirkko, joka saattaa kerralla ottaa vastaan puolitoistasataa sielua. Inarista Varengin kautta tulleen lukkarinpojan, _Iisak Aikion_, Jounas-Iskon, sanotaan olleen kirkon rakennusmestarina.
Kaarasjoen vanhin kansa, sama, joka riiteli Avjovaaran tinkatuvassa ja mellasti markkinasiljolla, oli ollut pakanallista väkeä, vaikkapa itse paholaisen pahnasta polveutunutta. Sen kyllä koko nykyinen kirkkosiljo tietää. Piruja vain on siitä kansasta jäänyt pitkin tuntureita, kaikkein enimmin Avjovaaran tinkasijalle. Siellä vieläkin pimeällä kuuluu kiroileminen ja joikaaminen, eikä läheisessä tunturituvassa anneta matkamiehellekään lepoa. Ainakin muuan lapinäijä oli koko yön saanut pitää tulta sekä polttaa kaikki lattiapalkit, penkit ja rahit, sillä heti, kun valkea oli ruvennut sammumaan, oli pimeästä ilmestynyt tavoittelevia käsiä ja peukaloita sekä keiturinkoipia. Samanlaista jumalatonta menoa vietetään monessa muussakin tunturiseudussa ja autiopirtissä. Raunastuvallakin Johan Klemetsen Paltto oli kerran kuullut trollin parkaisevan tunturissa niin kamalasti, että vaarat olivat vastanneet, ja tukka seisonut Palton päässä. Toinen äijä oli taas tuvassa nähnyt elävän birrun, hyvillä sarvilla varustetun vihollisen, joka oven kamanasta oli vain mennä kiristänyt ulos.
Nykyinen Kaarasjoki tuskin enää pystyisi kuolemansa jälkeen saamaan aikaan tällaista menoa. Ovatkin eri väkeä: kristittyä porolappalaissukua ja yhtä kristillistä karjanhoitajakansaa. Tunturilainen lienee jo satoja vuosia ollut tunturiensa ja porotokkansa isäntänä, mutta karjalappi on saapunut myöhemmin. Kaikkein vanhimpiin karjamiesten ja pirtti-isäntien kanta pohjustuu Suomeen. Vanhat muistelukset kertovat, että suurena sota- ja ruttoaikana tuli Peltovuomasta Ruijan tuntureihin kolme perhekuntaa, asettuen muuan Koutokeinoon, toinen Kaarasjoelle, kolmas Porsangerinvuonoile. Olikin tarpeellista, että väkeä tuli, sillä rutto oli tappanut kansan niin tarkoin, ettei ollut jäänyt kuin yksi vanha ämmä ilmaa haukkomaan. Jo 1720-luvulla mainitaan Kaarasjoella asuneen neljä, viisi suomalaista uudiseläjää, jotka olivat tulleet Muoniosta ja Alkkulasta. Ja 1776 norjalainen pappi Hjort kertoo, että "Kaarasjoki on kveenikylä muutamine perheineen, aikaisemmin 10, mutta lastenrokon ja köyhyyden takia (kun lohensaanti on vähentynyt) ei niitä enää ole niin monta". Tuli sitten jälkeenpäin muitakin Suomen ja Tornionlaakson miehiä, tuli myöhemmin myös järvilappalaisia Inarista ja jokimiehiä Tenolta. Inarista paineli m.m. Paltto, joutuen vallesmannin rengiksi sekä Aikio, ruveten kirkon rakennusmestariksi, ja heistä sai Kaarasjoki monet _Palttonsa_ ja _Aikionsa_. Tenon ja Utsjoen joukkoa ovat _Guttormit, Jomppaiset, Painit_, ja Suomen puolelle vetänevät _Juksin_ ja _Pihtinkin_ haarat, samoin kuin monien Klemetsenien, Andersenien, Johansenien ja Persenien perimmäiset juuret. Jaakko Fellmanin aikana asui Kaarasjoen markkinasiljolla 15 talokuntaa, kaikki kainulaista perua, ja vielä nelisenkymmentä vuotta takaperin ei kylässä ollut kuin "kolme darolaista: pahpa, länsmanni ja Fandröm". Mutta nyt on taloja kymmenittäin, darolaisiakin, sekä suomalaista ja lappalaista jälkipahnaa.
Muiden lappalaisten mielestä kaikki kaarasjokelaiset ovat ylpeätä väkeä, ja Tshorgashnjargan tietomieskin joikasi heitä Kaarasjoen "goarggo-tsoarveiksi", korkeasarviksi. Ylpeiksi ja korkeamielisiksi tenomieskin suurkylän naapureitaan mainoo ja niin korkeahenkisiksi, että tahtovat loistaa komeudessa ja kauneudessa yli kaikkein sekä käyskennellä niin pienissä kengissäkin, että varpaiden sijat näkyvät lumessa. Ja kumminkin komeat kaarasjokelaiset ovat tenolaisten mielestä rumia ja "isunokkaisia" sekä laihoja kuin kuivat kalat, eivätkä suinkaan niin kauniita kuin muut ihmiset.
Hiukan eri kieltäkin kuin muu Lappi Kaarasjoki puhuu, antaen sanansa "hoon päältä", niin että sen sivullisetkin huomaavat, lisäksi vielä nimitellen asioita aivan eri sanoilla kuin muut. Koutokeinolainenkin kun sanoo: "Njorri munji kaavi", kaarasjokelainen käskee: "Leihki munji kaavi" [kaada minulle kahvia]. Ylpeä Kaarasjoen kansa uskoo kuitenkin puhuvansa aina oikein ja nauraa koutokeinolaisen "homman" kielelle. Mutta Koutokeinosta tullut Andaras-Piera ei kyllä pitänyt Kaarasjoen puhetta omaansa parempana, eikä sitä käyttänyt, vaan oli pojalleenkin äkäinen kuullessaan hänen sanovan kaarasjoeksi "loimolu-lavtshi", sen sijaan, että olisi maininnut Koutokeinon kielellä "loim-lavtshi". Antoipa ukko vielä perilliselleen risuakin, määräten:
— Pitää puhua äidinkieltä, vaikka onkin Koutokeinosta muutettu Kaarasjoelle!
Samanlaisissa hirsitaloissa kuin Tenon kansakin tämä Kaarasjoen kirkkosiljon korkeamielinen väki asuu. Vain isoisempia parhaat talot ovat, mutta rautainen uuni täälläkin antaa pirtille talvilämpöisen, ja turvekatto vihannoi kesällä niinkuin tenolaisenkin pirtissä, kasvattaen keskikesän kauneudeksi päivänkukkia ja muita koreita ruohoja. Taloja on pitkin jokinientä sekä latoja, navetoita, aittoja. Kylätie vaeltaa vakaisena majatalon rannasta pappilan, vallesmannin, kirkon ja koulun, kauppiasten ja muiden pääpaikkain kautta, polut pujottelevat ja juoksentelevat kuin lappalaiset ympäri kenttää talosta toiseen, kierrellen pienistä veräjistä tahi kiipeillen yli aitojen, jotka epälukuisina ovat kyläniemellä toimittaneet oikean suurjaon, pirstoen kentän lukemattomiin pikku palstoihin. Vanhaa lappia haastavat kylän monet pienet patsasjalka-aitat, lava-aitat ja ahkiot aittojen luona sekä vanhat turvehökkelit ynnä talojen turpeiset katot samoin kuin katonalainen kansakin. Mutta valtaherrojen ja porvarien näökkäät, valkeiksi sivutut, peltikattoiset talot ja komea koulukartano puhuvat ylpeää darokieltä, niin myös pieni valkea kirkkokin ylhäisine kukkoineen katsoo valoisaan etelään, vaikkakin temppeli aivan vaatimatonna tasamaan olijana painautuu talojen taakse.
Mutta vanha kyläsiljo riitelee Lappinsa puolesta. Nurmea ja karjanrehua se kyllä lupaa nostaa, mutta Lannanmaan leipäheinälle ja hedelmille se ei ole suopea. Jo Fellmanin aikaiset kainulaiset koettivat suostutella siljoaan kasvattamaan edes ikivanhaa ohraa, ja kasvattihan se jotakin, mutta Lappi itse korjasi saaliin. Tämänaikaiset ukot ovat erästä entistä pahpaansa seuraten heittäneet heinäpeltoonsa kauraa, Johan Palttokin "kilvanut kaksikimmenta mihtuu", ja lehmänheinän mitalle kenttä on kylvön kasvattanut. Mutta perunaan on Kaarasjoenkin siljo saatu suostumaan; Lukkar-Jousep, suurin peruna-ukko, kaivaa pellostaan joskus seitsemän, kahdeksan tynnyriä. Ja valtaherrat poimivat tarhoistaan sipulia, porkkanaa ja punajuuriakin.
Mutta karjanhoitaminen on elättävämpää työtä kuin perunapellon penkominen. Joka talossa, niin hyvin järvi- ja jokilapin syntyisessä kuin kveeninsukuisessa, on lehmiä kolmin, neljin, viisinkin, enimmäkseen valkoisia sarvipäitä, vielä lampaitakin kymmenkunta, toistakymmentäkin. Ja kaarasjokelainen muuttaa niinkuin tenokansakin karjoineen kesämajoille. Pari penikulmaa koukkupolvista jokea ylöskäsin on Assebakten kesäpaikka, ja siitä vielä penikulma koskia sauvoen tullaan Buollanjargan kesäkentälle. Parikymmentä karjakuntaa asuu Assebakten pitkällä kapealla rantakentällä, ja Buollanjargassa on toistakymmentä kesävierasta. Pikku-pikkuruisia turvekattoisia hirsipirttejä tai turvegammeja, turvenavetoita ja sautsapuoreja, monilukuisia aitauksia ja heinäsauran luovia on koko kesäkenttä täynnä. Joku karjapirtti on kiivennyt rantavaaran vierteellekin. Ja heti kentän reunasta kohoavat korkeat hiekkaiset tievat, joiden takana asuu villi erämaa ääretönnä kuin iankaikkisuus. Koko talon kansa, pirttiväestä navetta- ja tallikuntaan sekä sautsapuoren asukkaisiin asti, elää kesäkentällä. Päivätöikseen karja käy tuntureissa, mutta iltapuolisin koko kesäranta on karjanlaitumena, 30-40 maidonkantajaa saattaa siinä kuljeskella, pari, kolme hevostakin joukossa. [V. 1900 Kaarasjoella oli 186 lehmää, 246 lammasta, 59 hevosta.] Lampaat vain mielensä mukaan milloin näpertävät kenttää, milloin pitkässä jonossa perä perää kepsuttavat omatekoisia, syviksi uriksi tallattuja polkujaan turvetaloonsa lepäämään. Miehet kesätöikseen onkivat lohta tai pyytävät verkolla siikaa ja harria — "hauki ja ahven ei ole hiva kala, emme tikkaa niistä" — tai makaavat pirtissä, naiset tekevät käsitöitä, lapset taajovat rantakentällä, ja Johan Klemetsen Paltto ajella sätkyttää vasta ostamallaan "moottorbootilla" jokea ylös ja alas tärkeänä kuin "kapseeni". Huonommat ja toimettomammat saavat soutaa ja sauvoa veneellä, elleivät tahdo laukata pitkin rantapolkua, joka kyllä on "akkurat som kongsvei".