Part 13

Ennen käytettiin poron kaulassa länkien asemesta pehmeää nahkavyötä, _kesättiä_, johon jalkojen välitse kulkeva vetohihna, _vuottoraippa_, oli kiinnitetty, ja selässä oli vielä komea leveä kirjovyö. Mutta sitten opittiin käyttämään länkiä, ja käytetään yhäkin, ja niihin sonnustetaan vuottoraippa. Ajohihna, _vuodjim-labtsi_, taas kiinnitetään poron päitsiin leuan alle. Tällä ainoalla hihnalla poroa ajettaessa ohjataan, milloin oikealle, milloin vasemmalle, milloin taas pysäytetäänkin, jopa anotaan kovempaakin vauhtia. Vain ajohihnaa taidolla käyttäen saattaa hyvin opetetulla judolla laskettaa vaikka pirtin porstuaan, eikä tarvitse muuta kuin joikastaa vain. Taidolla poron kanssa pitää elääkin, voimalla ei sen kanssa auta. Kun taitavasti ohjaa ja komeasti joikaa, niin poro nulkkaa, tolvaa ja laukkaa, että sorkat vain naksuvat. Ja se on komeaa menoa. Elleivät poron jalkasuonet pääsisi niin liikkumaan sinne tänne, että oikein naksuvat ja paukkuvat, niin poro ei olisi niin kova menemään. Poron komeasta menosta lappalainen joikaakin jutonsa jalantahdin mukaan:

"Poro se, poro nulkkaa nulkkaa, nannana nannaa nannana nannaa, härkä se nulkkaa nulkkaa nulkkaa, nannana nannaa nannana nannaa, sarvetkin päässä käyristyvät, nannana nannaa nannana nannaa".

Tunturimiehet kohtelevat jutojaan jotenkin hyvin, paitsi viinapäissä ollessaan, jolloin he hulluina riuhtovat ohjasta ja huutavat säikyttäen ajokkaansa suunniltaan, ajavatpa elukkansa aivan uuvuksiin. Poro kyllä usein ajautuu loppuun, ja meneekin silloin niin loppuun, ettei pysy edes seisoallaan. Äkäinen se silloin vain on ajomiehelleen, yrittäen vielä kimppuunkin käydä aina välillä kaatuen maahan. Mutta pitkässä raidossa, johon on toistakymmentä vetäjää kollostettu peräkkäin aina edellisensä ahkioon, judetaan hiljalleen ja siivosti. Kello vain kalkattaa johtohärän kaulassa, ja kello on viimeiselläkin vetäjällä, jotta etumies kuulee, onko jälkipää matkassa. Ja kaikkein perimmäisenä nulkuttaa ahkioton varaporo samalla ollen myötäleissä vastahangan vetäjänä. Eikä pitkille Ruijanrannan matkoillekaan tarvitse varata mukaan ajokkaan ruokaa. Lepopaikoissa saa elukan vain laskea laitumelle etsimään lumen alta evästänsä. Ja pari kolme penikulmaa saattaa porolla ajaa yhteen menoon samalla syöttämällä. Hyvin levähtäneellä, _vuongahana_ seisoneella härällä voi laskettaa penikulmittain samaan menoon.

Ahkio, _kierris_, on ylilappalaisen ikivanha ajovehe. Entislappalaiset kyllä jättivät Jäämerelle mennessään, talven lopuilleen joutuessa, ahkionsa taipaleelle jutaen muilla keinoin loppumatkan. Ruijan lappalaisetkin, Koutokeinon ja Kaarasjoen ja Gaissatunturien miehet jättävät vieläkin ahkionsa, talvikotansa ja talvivaatteensa matkan varrelle ja tehdä kopeltavat tuoreista koivunkappaleista pikku kelkkoja, joilla jutavat Jäämerelle keittäen siellä kelkkapuillaan kahvia ja merikalan tauroa. Ja entisaikaan tunturiäijät syksyllä merimaasta pois lähtiessään käärivät ja sitoivat omaisuutensa hylkeennahkaan, jonka sonnustivat vuottoraippaan laahaten sitä poron perässä, kunnes taas pääsivät ahkioilleen. Ovatpa monet lappalaiset viime aikoina lannanmiehiltä oppineet rakentamaan keveitä jalaksellisia porokelkkojakin, joita käytetään paljon ajetuilla kulkuteillä. Mutta ahkio on lappalaisen oikea ajopeli. Sillä hän poronsa perässä soutelee metsät ja jängät ja tunturit, siihen hän kaaristaa tavaransakin. Ja isoilla poromiehillä, tullakseen toimeen, pitää olla kymmenkunta, parikymmentäkin ahkiota. Komesti tehdyllä _vuodjem-kierriksellä_, jossa on korkea, mukava selkänoja ja ylpeä nokkapuu, hän itse ajelee, leveällä avoperäisellä _raiddu-kierriksellä_ hän kuljettaa tavaransa raidossa sekä toimittaa kotoiset ajonsa. Isolla kota-ahkiolla tunturilainen ennen vedätti kotapuunsa, ja kansipeittoiseen _lohk-kierrikseen_ hän lukon suojaan uskoi muuttoretkellä parhaat ja mieluisimmat esineensä. Veneen malliin, emäpuun ja käyrien kaarien varaan rakennettu suippokeulainen ahkio sukellelee ja ui keveästi umpihangessakin, ja lylyinen emäpuu liukuu kovalla pohjalla kuin hiihtomiehen siloinen sivakka.

Omat lapinmestarit rakentelevat ahkioita oman seutukunnan tarpeiksi niinkuin veneitäkin, mutta utsjokelainen seppämies saa hankkia tarvepuunsa monien penikulmien päästä Tenolta tahi Inarin rajamailta.

Niinkuin muuallakin maailmassa rikkaus ja köyhyys vaihtelevat sekä viljavuodet ja nöyrät vuodet vuorottelevat, niin myös tunturilaisen elon kaitsennassa. Kun on onnea ja hyviä vaatimia, niin porot toisina vuosina hyvin lisääntyvät, mutta sitten ne taas toisina vuosina onnettomuuksien tullessa vähentyvät, ja vähentyvätkin paljoa nopeammin kuin konsanaan lisääntyivät. Jumalan käsissä on tunturimiehenkin elo, taivaan ilmat vaikuttavat hänenkin vuodentuloonsa.

Taivaan ja maan merkkejä

Avaraa tunturimaata jutava kotakansa eli alituisesti taivaan armoilla. Taivas häntä paahtoi ja satoi, joka pakkanen häntä puri, joka tuuli oli hänen tuttunsa, ja jokainen rajuilma häntä riepoitti, taivas katsoi aina avoimen räppänän kautta häntä silloinkin, kun hän lepäili kodassaan. Niinkuin laivakansa purjehti maailmanmerillä paikasta toiseen taivas vain kattonaan sekä oppainaan taivaan ja maan merkit, niin Lapin erämaiden kiertäjäkansakin kulki porotokkineen ja kaikkineen ympäri rannatonta tunturimertaan reimareinaan tunturien huiput sekä oppainaan ja ajanmerkkeinään taivaankannen kirkkaat nastat ynnä aurinko ja kuu. Avara tunturimeri olikin ylilappalaiselle vain laaja kotikenttä, jossa kaikki sekä näkyväiset että näkymättömät olivat samaa jumalan suurta luontoa, samaa kotiseudun oliota kuin padje-olbmuskin. Kulki tunturilainen missä tahansa Jäämeren rannan ja Maanselän välillä, aina hän liikkui kuin kotasiljollaan. Pimeä ei häntä pelottanut, murku ei häntä eksyttänyt, eikä hän liioin kovassa lumituiskussakaan häkärtynyt. Kaikkialla erämaan kiertäjä tapasi tuttujaan. Tunturit, järvet, jängät ja virrat tervehtivät vanhoina väärteinä, isot petäjät ja käkkyräiset koivut kohtelivat oppaanaan, ja vakaiset harmaat kalliopahdatkin jo etäältä viittoivat ohjaamaan keinonsa heidänkin lähettyvilleen. Vanhat tunturijumalatkin näyttivät kutsuvan juurelleen.

Aurinko oli kaikkein parhain kaikista näkyväisistä. Se antoi tunturikansalle päivät ja päiväpaisteet. Aamulla herättyään se aina kaikkein ensimmäiseksi paistoi tavattoman korkeaan Siioninvuoreen, jonka laella kohosi Jumalan kaupunki, vaikkei sen vuoren nimeä joka tunturiäijä muistanutkaan, koska se oli kirjoitettu vain isoon Raamattuun eikä pikku Raamattuun. Sitten valo kohtasi Ruijan korkeita gaissoja sekä sen jälkeen Lapin muita tuntureita. Kesällä päivä paahtoi tunturimaata pari kuukautta samaan vetoon, mutta talvella kaamosaikana se tuskin paistoi Siionin tunturiinkaan; ainakin Lapin tunturit se heitti parikuukautiseen pimeyteen. Aurinko oli melkein aina kaunis ja kirkaskatseinen, mutta joskus sekin vikaantui, jopa niinkin pahoin, että aivan mustaksi meni koko näkö. Silloin ihminen ei saanut sitä katsoa, koska siitä silmätkin saattoivat vikaantua ja pimetä niin pahasti, etteivät selvinneet muuten kuin kurkistelemalla kuutamossa kalmakaltioon tahi vaskikattilaan silloin, kun siihen paistoi kuu.

Auringon mukaan vanha lappalainen järjesti menonsa. Kotaukolla ei ollut kelloa, joka olisi hänelle näyttänyt päivän kiertokulkua. Sellainen ihmeellinen laitos, jopa oikein liivin rintaankin kollostettu pikku elävä, oli vain papilla ja vallesmannilla sekä Kaarasjoen rikkaalla kauppamiehellä, jotka muuten eivät ymmärtäneetkään päivänmenosta paljon mitään. Mutta lappalainen kyllä ymmärsi. Kesäyön vaisusta auringostakin hän huomasi, että se heti, kun oli ajanut sydänyönhetkensä ohitse, alkoi katsella kirkkaammin, ja päivällä taas tunturienhuiput mittailivat hänelle auringon taivalta. Pilvipäivinä ja kaamosaikana Lappi eli entisestä tottumuksestaan, maaten ja valvoen parhaan ymmärryksensä mukaan. Aika vain vieri edelleen, ja Lappi pysyi matkassa.

Mutta pitkien talviöiden mittaajina toimivat taivaan tähdet, jotka vanhalielapille olivat paljon parempia ajantietoja kuin konsanaan pappien ja vallesmannien tikuttavat vehkeet.

"Tähdet ja merkit taivahast' neuvovat meitä hartahast'" —

vanha lapinukko tiesi sanassakin muisteltavan, ja hän kyllä osasi paremmin selvitellä taivaan lukemattomien tähtien juoksua kuin kirjan monilukuisia koukeroita. Varsinkin vanhat ylilappalaiset olivat niin viisaita, että tiesivät kaikkien isojen tähtien nimenkin. Olisivatpa he heti ruvenneet kaipaamaan, jos yksikään tähti olisi joukosta kadonnut. Ja vanhat tunturimiehet ovat vieläkin oppaita taivaannastojen kanssa.

Pohjantähti, _buahi-nasti_, on koko taivaan vahvuuden napana, joka ei koskaan liiku minnekään. "Se pisyy niinkuin se on", ja aurinko, kuu sekä tähdet juoksevat sen ympäritse samoin kuin merennavan ympäritse kaukana pohjoisessa paljon vettä alituisesti kiertää ja juoksee.

Pohjantähdessä taivaannavalla riippuu komea seitsennastainen _taugak_ pyörittäen pyrstöään ympäriinsä sitä myöten kuin päiväkin vaeltaa. Taivaannavoilla, lähellä pohjantähteä, majailee myöskin _sarva_, taivaan iso sarvipäinen hirvi. Mutta niinkuin maallisella hirvellä usein on ajajansa, niin taivaallisellakin suursarvalla. Sarvan rukattaessa ympäri taivaan avaruutta viuhtoo sen kintereillä kaksi sivakkamiestä, _tsuiga-täddik_, kummallakin vielä koira nuorassa mukanaan: pikku tähti kumpaisenkin ison tähden vierellä, toisella aivan lähellään, toisella hiukan etempänä. Eikä sarva näytä pääsevän pakoonkaan, sillä yksinäinen vanha akka, _boares-galgu_, on asettunut sen eteen peloittaakseen saaliin ajajien käsiin. Vanhalappi poropaimenessa ollessaan aina jännityksellä seurasi öistä sarvanajoa, ja kun sarva oli rukattanut tutun tunturihuipun liepeille, oli aina aamunkoitto alkamassa. Sarvan lähilaitumilla, keskellä avaruutta, majailee myös kaksitahtinen _reiggik_, kuitenkin yön kuluessa kääntyen länttä kohden ja asettuen aamukoitolla puoltapäivää vasten kohdakkain kuin kellonosoittajat. Samoilla korkeilla navoilla viettää iltayötään _nieida-kärreg_, neitojen kokous. Kuusin, seitsemin pieniä kauniita ja lempeitä yön tyttäriä istuu pikku parttiossa katsellen alhaalla ikävissään vaeltavaa tunturien öistä raitiotytärtä ja valvoen hänen kanssaan pitkää ja kylmää pimeyttä samalla hiljalleen hipuen ja painuen päivän noustessa länteen maan äärelle. Yön tietämöisissä vanha paimen näkee idän äärellä nousevan myös kolme onkimiestä, _oagguk_, jotka kantavat kädessän _kiedda-vaddaa_, käsisiimaa, pikku tähtiä kun on tähtikolmikon alla rivissä kuin ongensiimana. Mutta onkijain yläpuolella on _jakta_, useita tähtiä niinkuin mastona tahi vaa'an vartena kohoten pystyyn. Oagguk ja jakta ovatkin taivaallisia punnitsemislaitteita, jotka arvioivat taivaan menoa ja avaruutta. Joka yö pororaitio saa nähdä jaktan seisovan vakaana pystyssä, mutta oaggukin kallistuvan ja painuvan toiselle puolelleen sitä enemmän, mitä pitemmälle yö kuluu. Yön pimetessä ilma tulee yhä raskaammaksi painaen oaggukin vinoon.

Mutta aamukoiton sanansaattajana kulkee ennen joulua kirkas ja kaunis _guovsa-nasti_, kointähti, joka niinkuin päiväkin nousee Siionin vuoren kautta. Mutta joulun jälkeen kointähti rupeaa jutamaan päivän perässä kulkien yönilmoittajana ja heittäen aina viimeiset katseensa Lapin tuntureihin ja Siioninvuoreen. Suuren maailmansodan edellä nähtiin Lapin tunturimaailmassa yhtaikaa kaksikin kointähteä, vaikka toinen viimein katosi kokonaan. Muut tähdet eivät kyllä tykkänään katoa, vaikka ne lykkäävät itsestään pikku palasia niinkuin tulikipunoita vinkuen ilmaan. _Nasti luhtso_, poropaimen sanoo katsellessaan taivaan tuliviirun heittoa.

Taivaan avaruuksien vaeltaja on kummallinen kuukin, _maano_, joka vuoroin kasvaa ja vuoroin kuluu ja taas joskus menee vialle niinkuin päiväkin. Se on merkillinen taivaan valkeus, kun se loistaa vain pimeässä niinkuin jumalattoman ihmisen pahat työt, mutta päivällä ei jaksa valaista vähääkään. Mutta vielä merkillisempää on, että tällä pimeän yön kulkijalla on väkevä vaikutus ihmisiin ja eläimiin ja kaikkiin kuin maan päällä on. Kasvavan kuun aikana lappalainen hakkaa tarvispuunsa ja kiskoo koivun parkkinsa, koska ne silloin tulevat parempia, ja kasvavalla kuulla hän teurastaa poronsakin saadakseen makeampaa lihaa. Onpa uudenkuun aikana purtu porokin luja ja kelopäinen, kun taas kuluvalla kuulla purtu jää mätäsarveksi ja naamasarveksi, jopa kasvavalla kuulla maailmaan lähtenyt tunturilainenkin on paljon lujempaa tekoa kuin vanhallakuulla saatu sikiö. Mutta kuppaaminen pitää toimittaa vanhallakuulla. Silloin ei paha veri enää lisäänny, ja uudellakuulla veri juoksisi liian kovasti.

Öitä myöten kuu kiertää ympäri Lapin tunturimaata yhä ja yhä kadoten ja taas uudistuen. Kolmetoistakymmentä kertaa se vuoden mittaan loistaa täysin muodoin, ja kolmetoista kuuta "päivän jälkeen" mahtuu lappalaisenkin ajastaikaan, vaikka kuun nimiä hänelläkin on vain kaksitoista. _Odda-jagi-maano_, uudenvuodenkuu astuu lapinkodalle ensimmäisenä joulun mentyä, ja sen perässä käy ankara _garraa-guovva-maano_, kova kurja kuu pakkasineen ja pyryineen. Mutta tämän kintereillä seuraavat kevättuntuiset _njuvtsa-maano_ ja _gaaranas-maano_, joutsen- ja korppikuut. Sitten tunturienmaahan joutuu jo _tsuongu-maano_, hankikuu, jolloin Lannanmaa laatii toukopeltojaan, mutta Lappi viettää vielä hankien aikaa ja sulattelee paksuja kinoksiaan. Tulee ihana _miessi-maano_, vasakuu, vasojen aika ja kesän valoisa alkupuoli. Mutta kun päästään _kässe-maanoon_, kesäkuuhun, jolloin Lannanmaa elää jo heinäkuutaan, kesä vasta paahtaa lappalaiselle kaikkein kuumimpana, ruohot ja korret työntävät terää täysin voimin ja pihlajakin jokivarsilla jo avaa valkean tuoksuvan kukkansa sekä räkkä kaikkein kiukkuisimmin ahdistaa eloa, joka takkukarvaisena kuljeskelee tuntureilla. Mutta _snjilttsha-maanon_ aikana elo ajaa pois lopunkin vanhaa karvaansa, niin että kaikilla on _borhge-maanossa_, purkakuussa, uusi ja komea karva hyvässä alussa. Seuraavassa _rahkam-maanossa_, jolloin etelä elää kesänloppuista lokakuutaan ja Lappikin korjaa vuodentuloaan, tapahtuu tunturien tokassa tuimat temmellykset. Silloin on tuntureilla "rykimäkuu" ja villipäiset hirvaat vallitsevat lappalaisen koko eloa. Mutta kun tämä on loppunut, tulee _golggo-maano_, vaipumisen ja väsymisen kuu. Hirvaat ovat vaipuneet, kesä ja syksykin ovat vaipuneet, ja päivä on kokonaan painunut tunturien taakse. Mutta tämän jälkeen jo joutuukin suuri _juovla-maano_, joulukuu, jota seuraa uusi vuosi uusine päivineen.

Yöllä valaisevat myöskin _guovsa-kazah_, revontulet, Lapin suuret talviyön nuotiot, jotka pohjoisella ilmanäärellä väliin leimuavat taivaannavalle asti. Kun ne oikein kovasti riehuvat ja lentävät kuin savu joka haaralle, ne ennustavat lumimyrskyjä, mutta kun ne vain kojottavat poikittain pohjoisella taivaanrannalla, ne palavat pakkasiksi. Monen pimeän talviyön ne lietsovat valoisaksi, ja vasta kevättalvella, kun koitto rupeaa käymään läpi yön, niin että iltakoitto ja aamukoitto kohtaavat toisensa, taivaantulien valo sammuu.

Kova tulen voima saattaa nämä Lapin öiset taivaanpalot roihuamaan talvipakkasellakin. Onkin olemassa neljä kovaa ainetta, _päivä, tuli, vesi ja tuuli_. Kun päivä Lapissakin ja Ruijanmerellä oikein lämmittää — ja suurella päivällä on voimaa lämmittää koko maailma ja Lapinmaa — niin höyryt ja kovat aineet nousevat merestä ilmaan, tuulikin tulee ja pilvet ja taivaanpalot, ja aurinko yhä antaa niihin voimaa. Siitä syntyy ukkonenkin, _äijig_ eli _pajan_, joka väliin jyristen aukaisee ilmaa ja lennättelee loistavia tuliaan tunturista tunturiin, pilvestä toiseen sekä taivaasta maahan. Kovalla terävällä kivikynnellään äijig toisinaan pirstoo pitkänkin puun sälöiksi ja karheaa vielä maata ja jänkää, joskus kouraisee lappalaisen isoa porotokkaakin tappaen 300-400:kin elukkaa. Jota lämpöisempi ilma on, sitä ärhäkämpänä äijig jymäyttelee, mutta kylmällä ilmalla äijig _kullaa_ aivan eri äänellä, eikä sen leimuava _aaldagas_ silloin iske niin äkäisesti.

Kovat aineet ovat tuulessakin, koska se saa alkunsa päivästä ja merenhöyryistä, ja vielä kovempi se on silloin, kun siihen iskee _biegga-oaivadag_, tuulispää, ruveten pieksämään hirveänä pyörteenä koko maata. Eri ilmoilta puhaltavat tunturimaahankin erilaiset tuulet. Etelän tuuli, _lulle-biegga_, on alussa kylmää, mutta kun se on kolme päivää puhaltanut, niin se ajettuaan kylmän pois muuttuu lämpöiseksi. Tästä tuulesta tunturilainenkin kyllä pitää ja kutsuu sitä tulemaankin, huutaen: "Lannan ptruu... lannan ptruu!" _Oarjes-biegga_, lounastuuli, taas on luja ja kylmä tuuli, jopa monesti niin pahakin, että heittelee tunturilaisten kodatkin nurin. Se ei ole lappalaisesta hauskaa, eikä hän sitä tuulta koskaan kerjääkään, päinvastoin vanhat kotamuoritkin sitä ajavat pois, kumarrellen ja huitoen ja äkäillen: "Ei pidä tulla... ei pidä tulla!" Idästä puhuva _nuortti-biegga_ on kesällä kyllä lämmin tuuli, mutta tuo tauteja matkassaan, koska se tulee Russanmaalta. Syksyllä se taas lietsoo kylmyyttä, ja silloin lappalainenkin sitä maanittelee: "Nuortta-biegga, tule kilmuta kaikki, jotta porolla päästään". Mutta pohjoisesta puhaltaa kaikkein parhain tuuli, _davve-biegga_. Se on raitis ja terveellinen, siellä pohjoisessa kun ovat kylmät Spetsbergit ja suuri Jäämeri. Kylmiltä periltä tullessaan pohjatuuli tuo tunturimaihin lumituiskut ja vesisateetkin. Davve-bieggaa tunturilainen monta kertaa kerjää huhuten: "Meri musta tule maalle!"

Vesikin on väkevää ainetta, ja se on hyvin erilaista eri paikoissa. Norjanmeressä on kovin suolainen vesi sekä paljon valkeampi ja kirkkaampi kuin Lapinmaan suolaton saivovesi. Meressä varsin selvästi näkyy tumma raja, kun keveä saivo tunturivesi siihen jokia myöten puskeutuu. Kaikkein parhain, kaunein ja terveellisin vesi tulee maan sisästä, varsinkin puolta päivää vasten tunturista. Sitä kyllä uskaltaa juoda sekä pestä sillä silmänsäkin, minkään pahan tarttumatta. Muutamissa tunturijärvissä ja lammikoissa on kuollut vesi, jossa ei kalakaan saata elää. Mutta lätäköissä ja kuoppapaikoissa on kaikkein huonoin ja myrkyllisin vesi, josta helposti saattaa tulla tappavia tautejakin. Sellaista vettä ei voi juoda edes poron sääriluusta tehdyllä _tshatshi-juhkam-pottshillakaan_, vedenjuontiputkella, jolla vanhat lappalaiset janoissaan joivat huonoja ja kylmiä kevätvesiä. Niistä voi saada sisuksiinsa kaikenlaisia tiuria, vaikkapa kuolemankin kalvamaan. Piittuksen eukko veti pahasta vedestä sisäänsä sammakonkutua, niin että siitä sammakot rupesivat kasvamaan muorin vatsassa pudistaen sen suureksi ja rumaksi ja kovasti roukuen, kun muori vähänkään liikahti. Eikä ymmärretty edes suolavedellä ajaa niitä ulos. Saattaa huonoista vesistä pahat tarttua kahlaajaankin, ja silloin pitää mennä polskimaan ja huuhtelemaan itseään puhtaissa vesissä, jotka ajavat pahan pois. Puhtaassa Patsveidädnussa Patsjoen koltatkin loppiaispakkasella aivan alastomina käyvät avannossa huuhtomassa suddua, syntiä, pois itsestään. Mutta lähteneekö silti suddu suuren porovarkaan sisästä, vaikka vahva likaisuus ulkoa vähän liukeneisikin.

Maasta huono vesi saa myrkkynsä, sillä maassa on myrkkyä paljon. Varsinkin keskikesällä, kun vesi rupeaa kuivumaan kuopista, on maa hyvin myrkyllinen. Silloin ei saa paneutua nukkumaan paljaalle maalle, jos tahtoo pysyä terveenä. Huono ja myrkyllinen on jänkämaakin sekä jänkien suuret pounikot. Mutta suuret ja korkeat tunturit ja kuivat kuolpanat sekä hiekkatievat ovat terveellisiä. Kuivien maiden peittoon vanhat lappalaiset uskoivat rahakätkönsäkin, ja kuivissa tievamaissa useimmin gufittaretkin majailevat.

Kotaväen perukirjoista

Tavallisen erämaita kiertävän tunturimiehen maallinen omaisuus ei ollut kovin yletön, enempää kuin järviä porkkailevan kalastajalappalaisenkaan. Koko tunturisto jänkineen, aapoineen ja jäkälistöineen oli kyllä poromiehen ikivanhaa perintökiinteimistöä, jota hän karjoineen sai mielin määrin nauttia aina Ruijanmeren rantoja myöten, samoin kuin kalanpyytäjäkin sai käytellä vanhoja viljavia vesiään. Mutta irtaimisto, kuten vaatteet, koto, kartano ja muut jokapäiväiseen leipään liittyvät asiat, joita padje-olbmus aina kuljetteli matkassaan sekä usein kalamieskin siirteli paikkaa vaihtaessaan, oli jotenkin vaatimaton. Tunturilaisen elämäntarpeet, pääomaisuutta, poroeloa lukuun ottamatta, mahtuivat loudekotaan, muutamaan luovaan, suonjeriin ja pikku aittaan sekä kotakentälle, eikä kalastajan pieni pirtti, enempää kuin pienet aitatkaan, ollut liiaksi tavaralla täytetty.

Ei ollut erinomaisen suuri padje-olbmuksen, Jousep Vuolabban omaisuus, kun hän varsin nuorena kutsuttiin pois tuntureistaan 1847. Toistasataa poroa — 40 härkää, 60 vaadinta, 10 vasaa — ja vuoden vanha Niila-poika jäi leskelle, Kristin Biggalle, sekä rahoja 5 Ruotsin hopeariksiä ja 5 Norjan speisiä, ynnä saatavia Oula Bonakakselta 5 speisiä, Erik Peltovuomalta 4 speisiä, kauppias Skankelta kolme poroa, herastuomari Sammel Laitilta pari poroa ja Oula Aikiolta yksi. Muuta tavaraa oli samanmukaisesti. Niinpä Kristin sai poikineen periä vanhan rikkinäisen hopeatserkin, messinkisen porokellon, neljän kannun kuparikattilan, neljän kannun rautapadan, luotipyssyn ja ketunraudat, vielä kirveen, näverin ja vuolimen ynnä pienen höyläpahasen, lisäksi puisia ruoka-astioita kaaran ja kauhan. Pitoparseeleita jäi Jousepilta kaksi verkatakkia, puolipitoinen sarkatakki, vanha peski sekä kintaat ja koipikengät, makuuvaatteita pari ruijanraanua ja vanhat lammasnahkaiset rouot. Poroaskareissaan Vuolabba-vainaja oli tarvinnut suopungin, 3 kesättiä, 3 vuottoraippaa, 5 ajohihnaa, pari raitoahkiota ja yhden ajoahkion sekä kaksi kaaristusremmiä ynnä suksiparin. Siinä oli koko perintö, josta Kristin sai kolmanneksen huomenlahjoineen ja naimaosineen sekä Niila kaksi kolmannesta. Perintöineen ja poikineen nuori leski joutuikin jo parin vuoden kuluttua kaarasjokelaisen Porsangerin emännäksi.

Kuulun Tshalkku-Niilankaan tavarasto ei ollut vielä kovin tavaton, kun hän pienen Piera poikansa kanssa toimitti perunkirjoituksen ensimmäisen vaimonsa, Marget Jomppaisen jälkeen, joka kuoli 1852. Niila-ukon kiisassa, jossa myöhemmin läikkyi satoja silparahoja, piileskeli silloin vain kaksitoista ruplaa 25 kopeekkaa, lisäksi oli saatavaa Andaras Nuorgamilta rupla 37 kopeekkaa. Hopeatavaroita oli Tshalkun kätköissä viinatserkki, pari solkea, sormus ja kolme nappia, vaikka niitä myöhemmin karttui monin verroin, aina läikkyviin hopeavöihin asti. Monituhantinen oli myöhemmin Tshalkku-äijän porotokka, vaikka tällöin Marget-vainajan perukirjaan saatiin vain 45 härkää, 80 vaadinta ja 30 vasaa. Loudekota oli pienellä perheellä ja siinä Marget-vainaja oli häärinyt lieden ääressä käytellen milloin kuparikattilaa, milloin messinkikattilaa, milloin isoa 4 1/2 kannun rautapataa tai pikkuista 1/4 kannun patasta ja rautakauhaa, jopa oli oppinut hoitelemaan pientä kahvipannuakin. Niila-ukon hallussa oli tinainen viinapullo, mutta kotakentällä puukasan luona ajelehti vanha kirves, ja puukkopahanen oli missä milloinkin. Hopeatavarat ja rahat olivat lukollisessa kiisassa, jossa myös säilytettiin kotaväen ainoata katkismusta. Perheen vuodevaatteina olivat lammasnahkarouot sekä villaraami, ja pitovaatteita pantiin Margetin perukirjaan peski, pari verkalakkia, uusi punainen lakki, keltapohjainen huivi, sinipohjainen huivi ja kaksi punapohjaista huivia sekä uusi sininen verkatakki, uusi viheriäinen verkatakki ynnä uusi vaaleansininen verkatakki, lammasnahkaiset turkit sekä vyö ja paulat. Porolla ajaessaan Tshalkut olivat tulleet toimeen yhdellä ajoahkiolla, kolmella raitoahkiolla, kuudella vuottoraipalla, kolmella kesätillä ja viidellä ajohihnalla.